Meidän onnettomuuksiemme liikamitta on häntä liikuttanut. Raymond
käyttäytyi miehekkäästi. Hän ei siirtänyt tuloaan meille kunnes olimme
julkisesti kaikesta syytöksestä pestyt. Ja mitäs sinä vastasit?
— Minä kieltäydyin.
Herra Roquevillard levitti käsiänsä hämmästyneenä, veti hellästi
tyttärensä lähemmäksi itseään ja katsoi häntä suurten seeskirkkaiden
silmien pohjaan:
— Kieltäydyit, minkä tähden? Minä arvaan: sinä ajattelit minua. Sinä
uhraat itsesi isällesi. Isäsi ei hyväksy sitä, rakas lapseni. Olenhan
sinulle niin usein sanonut: se, että vanhemmat alistavat elämänsä
lastensa elämään, on luonnon järjestys, mutta ei päinvastoin.
— Isä, lausui Marguerite, minä rakastan sinua paljon. Sinä tiedät sen.
Mutta kuitenkin sinä erehdyt, minä vannon sen.
— Et siis minun vuokseni?
— En, isä.
Siitä puhtaasta hohteesta, jonka silmien sädekehä loi kalpeille
kasvoille, ymmärsi isä tyttärensä sielun. Eikö hänen olisi pitänyt
ymmärtää se jo edellisellä kerralla? Jumala otti häneltä hänen lapsensa
toisen toisensa jälkeen. Mikä kieltäymisen ja uhrautumisen kuume
heitä pakotti ja poltti? Eikö näissä jatkuvissa uhrauksissa täytynyt
nähdä syyllisen lunastusta? Hän muisti sen vielä hämäränä sarastavan
kesäaamun, jolloin hän Marseillen laiturilla seisten oli nähnyt sen
laivan lähtevän, joka vei Félicien Kiinaan. Ja hän puristi lujemmin
Margueritea väräjävälle sydämelleen.
— Sinäkin, sanoi hän yksinkertaisesti. Marguerite kietoi käsivartensa
isänsä kaulaan ja kuiskasi suudellen:
— Ei nyt vielä, isä.
— Mutta minun jälkeeni?
— Niin.
— Hän piti tytärtänsä vielä hetken sylissään niinkuin pikkutyttöä,
niinkuin ennen muinoin, jolloin häntä oli pideltävä varovasti.
Hän heltyi tuntiessaan tyttönsä näin likellä itseänsä ja epäröi
vastaanottaa lykkäystä, jonka lapsenrakkaus aiheutti. Mutta edessään
näki hän työhuoneen peilistä kuvansa Marguerite sylissään. Ja äkkiä
kiinnitti hänen huomiotansa kuinka paljon hän vuoden kuluessa oli
muuttunut.
»Huomenna», ajatteli hän, »kun olen pelastanut Mauricen, on minun
tehtäväni päättynyt. Sen jälkeen en enää ole pitkäikäinen.»
Ja kumartuen rakkaita kasvoja kohti suuteli hän niitä suostumisensa
merkiksi. Sitten hän palaten hetken päätehtävään irroitti Margueriten
hellästi ja määräsi työohjelman:
— Anna tarjota päivällinen kello kahdeksan. Minulla on lähes kahden
tunnin työ edessäni, tahdon tarkistaa muistissani jutun yksityiskohdat.
Kello yhdeksän menen levolle noustakseni ylös kolmelta aamulla. Kello
kolmesta yhdeksään, jolloin ylioikeuden istunto alkaa, valmistan
puolustuspuheeni.
— Hyvä on, isä. Lyonista on tullut kirje Germainelta. Hänen sydämensä
on meidän mukanamme.
— Sinä luet sen minulle syödessämme.
— Charles tulee tänne huomenna kello yhden junalla. Hän ei voi päästä
aikaisemmin.
— Minä odotin häntä.
— Minä menen, isä.
Oven sulkeuduttua Margueriten jälkeen otti hän ripeästi pöydältä
Hubertin valokuvan ja katseli vanhemman poikansa muotoa.
»Anna anteeksi», sanoivat hänen ajatuksensa, »että ajattelen yksinomaan
veljeäsi. Älä usko, että sinut unohdan. Näet, en ole vapaa. Huomenna
muistelen ja itken sinua. Huomenna kuulun sinulle. Tänä iltana minä
kuulun koko suvullemme.»
Hän asetti verkalleen kuvan jälleen eteensä. Ja alistaen surunsa hetken
tehtävän alle hän ryhtyi työhön.
VII.
JEANNE SASSENAY.
Isänsä pyynnöstä oli Marguerite Roquevillard ollut todistajana
oikeudessa, mikäli asia koski sitä rahaa, jonka hän oli saanut
kapiotansa varten ja antanut veljellensä Mauricelle tämän Italiaan
lähdön iltana, ja summaa, jonka hän oli lähettänyt Ortaan, sekä sitten
palannut kotia kiireesti ikäänkuin hänen jalomielisyytensä kertomisen
olisi täytynyt tuottaa hänelle häpeää. Heikolla tavalla oli hän
voinut auttaa syytetyn puolustamista, ja hän pahoitteli sitä, että
oli osoittanut niin suurta heikkoutta ja vastannut niin pelokkaasti
oikeuden puheenjohtajan kysymyksiin. Hän harmitteli ujouttaan, joka
hänestä itsestään näytti raukkamaisuudelta, ja pelkäsi epäröimisellään
vahingoittaneensa todistuksensa selkeyttä.
Mitä oli oikeussalissa tapahtunut ennen hänen sisäänkutsumistaan ja
hänen poistumisensa jälkeen? Hän ei tiennyt siitä mitään, mutta tunsi
lyhyestä kosketuksestaan oikeuden kanssa kammoa, jota hän ei kyennyt
voittamaan. Suljettuna yhteen toisten todistajien kanssa oli hän
kuullut vahtimestarin kutsuvan näitä esiin yksitellen ja nähnyt heidän
häviävän, viimeksi isänsä sedän Etiennen ja tätinsä Thérèsen. Yksin
jäätyään oli hänet vuorostaan saatettu oikeuden eteen. Vavisten kuin
ensikerran esiintyvä, joka työnnetään näyttämölle, oli hän astuessaan
sisään huomannut edessään, alhaalla ja lavoilla, permannolla ja
parvekkeilla, satoja katseita, jotka häntä tähystelivät, loukkasivat
ja repelöivät. Koko Chambéry oli saapuvilla säälimättä pälyämässä
nuoren naisen pelkoa, ahnaasti odottamassa tuossa tuokiossa tapahtuvaa
suvun murskaamista. Vihdoin oli hän joutunut kolmen punaviittaisen
tuomarin eteen, joiden oikealla puolella olivat lautamiesten penkit.
Hän oli luullut pyörtyvänsä lausuessaan nimensä, kun hänen isänsä ääni
oli kaikunut hänen korvissaan. Tämä lämminsointuinen ääni, jonka hän
hyvin tunsi, oli häntä vahvistanut hetkellisesti niinkuin sydänlääke.
Asianajaja seisoi Mauricen edessä, jota hän suojasi niin tyynenä, että
se häntä hämmästytti ja väkisinkin rauhoitti. Hän saneli selkeässä
muodossa tehtävän kysymyksen. Vastattuaan tuskin kuuluvasti, oli hän
pelastautunut niinkuin otusparka, joka piiloutuu pensaikkoon.
»Isä ei ole tyytyväinen minuun», moitti hän itseänsä. »Mikä tavaton
valta hänellä on itsensä yli! Kuinka hän itsensä hallitsee ja kuinka
häntä pelätään! Kahdesti nousi hän ylös ja minä tunsin kummallakin
kerralla salissa syvemmän hiljaisuuden. Hänen silmänsä iskivät tulta.
Hän näytti nuorelta. Hän on meidän voimamme.»
Puoli yhden aikaan saapui herra Roquevillard syömään aamiaista.
— Tarjotkaa meille nopeasti, Mélanie, sanoi hän ovella. Minulla on
kiire.
Hänellä oli taisteluilmeensä, ryppy otsalla, silmä kovana, mahdottomana
karttaa, vaikeana kestää, ja kasvojen lihakset pingoitettuina. Yöllinen
työskentely, suru, levottomuus olivat vanhentaneet piirteitä. Jäyhä
tahdonlujuus työnsi kuitenkin tällä hetkellä syrjään iän, väsymyksen ja
huolten yhteispainon.
— No, isä? kysyi Marguerite kiihkeästi. Isä rauhoitti häntä.
— Istuntoa jatketaan kahden tunnin kuluttua.
— Eikö se ole päättynyt?
— Ei, ei.
— Mitä on tapahtunut?
— Sinä et siis ole nähnyt mitään, pikkuruinen?
— Oi, en isä, minä läksin pois. Sanokaa minulle kaikki. Nähkää: minä
vapisen vielä.
— Ei ole syytä vavista, Marguerite. Ole luottavainen.
Pöydässä söi hän nopeasti ja ilman ruokahalua ja selosti istunnon
tähänastisen kulun.
— Sinä et varmaankaan ole ymmärtänyt paljoa lautamiesten asettamisen,
valanteon, jääväysten ja todistajain kutsumisen muodollisuuksista?
— Minä olin teitä lähellä salissa, isä. Nimeäni huudettaessa nousin
ylös ja minut saatettiin huoneeseen, jossa tapasin Etienne-sedän ja
Thérèse-tädin.
— Todistajahuone. Sitten alkoivat todistukset, kun ensin oli
luettu kannekirja, poliisikomisarion laatima tarkastuspöytäkirja,
jossa todettiin sadantuhannen frangin varkaus, ja sitten Mauricen
kuulustelua koskeva pöytäkirja, josta näkyi, että hän oli
vakuuttanut viattomuuttaan suostumatta kuitenkaan syyttämään ketään
tutkinnonpitäjän kehoituksesta huolimatta. Kantajan todistajista oli
Frasnen toimiston ensimmäinen apulainen osoittautunut kiihkeimmäksi
häntä vastaan. Se on tuo Philippeaux, joka näyttää vihaavan meitä, en
tiedä minkä vuoksi, sillä hänen todistuksessaan ilmenee suoranainen
ilmianto- ja häväisyvimma; pyrkimys esittää langettavina todistuksina
omia olettamuksiansa tai ilkimielistä tulkintaansa.
— Mitä olettamuksia?
— Tieto rahain sijoituksesta kassakaappiin, mahdollinen, vaikka ei
toteennäytetty avaussalaisuuden löytö pöytäalmanakasta, yksinjäänti
toimistoon avaimet hallussaan varkausiltana, omien varojen puute, lähtö
ulkomaille, mahdottomuus ajatella ketään muuta rikollista j.n.e. Toiset
apulaiset toistivat hänen todistustaan niinkuin ulkoa-opittua läksyä,
vaikkei yhtä yksityiskohtaisesti ja varmasti. Vihdoin todisti rouva
Frasnen vanha palvelijatar, jota ilmeisesti oli ennakolta neuvottu,
että isännän poissaollessa ei hänen emäntänsä ollut milloinkaan mennyt
toimiston puolelle. Mitä se todistaa? Olisiko rouva Frasne kutsunut
kokoon palvelijansa olemaan läsnä rahojen anastuksessa?... Mutta enhän
saa syyttää häntä.
— Mauricehan ei vastusta sitä enää.
— En tee sitä kuitenkaan. Me olemme maksaneet hänen osuutensa:
pitäköön ja pysyköön iäksi loitolla... Minä olin ilmoittanut
todistajiksi vastaajan puolelta paitsi sinua, setä Etiennen ja
kälyni Thérèsen, osoittaakseni, että Maurice ei ollut lähtenyt ilman
varoja, sen Luottopankin virkamiehen, joka viime lokakuun lopulla oli
kirjoittanut sinulle kahdeksantuhannen frangin maksumääräyksen Milanon
Kansainväliseen Pankkiin veljesi nimelle ja vihdoin maitre Doudanin,
notarion.
— Minkä vuoksi viimeksimainitun?
— Jotta hän selittäisi mistä ne satatuhatta frangia, jotka hänen
välityksellään toimitin herra Frasnelle, todellisuudessa tulivat ja
kuka itse asiassa on La Vigien ostaja. Oikeuden puheenjohtaja suostui,
neuvoteltuaan notariaattiosaston esimiehen herra Latachen kanssa,
vapauttamaan hänet ammattisalaisuusvelvollisuudesta, ja oli sangen
tarpeen, että hän paljasti lautamiehille herra Frasnen hyötyisän
keinottelun.
— Siis herra Frasne, kysyi Marguerite, on ostanut La Vigien itselleen
asettuakseen sinne meidän tilallemme?
— Etkö tiennyt sitä?
— En voinut sitä uskoa. On paljon semmoista, mitä ei saata käsittää.
Viime vuonna viininkorjuujuhlassa näytti hän jo mielivän taloa: hän
nuuski kaikkialla.
— Niin, pikkuruinen, juuri hän asettuu Roquevillardien tilalle
jatkamaan perimystä. Vieläpä ilmaiseksi. Tämän katkeruuden-ilmauksen
jälkeen jatkoi hän kuvaustaan:
— Hänen asianajajansa alkoi puhua kello yksitoista.
— Mikä asianajaja, isä?
— Eräs herra Porterieux Lyonista. Hän ei saanut ketään Chambéryn
lakimiehistä.
— Teidänkö vuoksenne?
— Epäilemättä.
— Ja mitä hän uskalsi sanoa?
— Se on ovela mies, pisteliäs, kylmä ja laskeva. Hän alkoi kuvaamalla
Mauricea ilkeämielisellä tavalla: hän on muka noita nykyajan nuoria
miehiä, joita ei mikään hillike pidätä, piintyneitä yksilöllisiin
oikeuksiinsa, kiihkeitä asettamaan oman minänsä etusijalle,
valloittamaan onnensa, vaikkapa tallaamalla jalkoihinsa toisten,
vastahakoisia alistumaan järjestettyyn yhteiskuntaan, sanalla sanoen
noita henkisiä anarkisteja, jotka ovat valmiit siirtymään aatteiden
alalta tekoihin. »Kysykää», lisäsi hän, »hänen tovereiltaan, hänen
ystäviltään. He eivät voi kieltää, etteikö hän keskusteluissaan
alinomaa mustannut ja moittinut olevia oloja, ja ihannoinut erään
saksalaisen ajattelijan turmiollista oppia, että korkeampi ihmisrotu,
yli-ihminen, rakentaa onnensa pienten, heikkojen, vähäväkisten
kukistukseen ja suruun. Eikä Chambéryssä ole kenellekään salaisuus,
ettei hän voinut tulla toimeen isänsä kanssa, jonka valtaa hän ei
voinut sietää.»
— Sanoiko hän semmoista? kysyi Marguerite kuohuksissaan.
— Sanoi, minä kerron niinkuin asia oli. Minuakin käytti hän
todistuskappaleena. Meidän perhettämme toisena: syytetty ei voinut
puolustuksekseen vedota huonoon kasvatukseen, paremman tiedon
puutteeseen, kelvottomiin esimerkkeihin tai onnettomaan lapsuuteen,
joka helposti voi ainiaaksi tärvellä luonteen. Minä siirryn
ennaltaharkittuun ja edukkaaseen rouva Frasnen viettelyyn.
— Edukkaaseen?
— Niin, henkisessä nihilismissään vei Maurice haikailematta sekä
vaimon että rahat. Näin tehtyään tai luullen tehneensä luottamuksen
väärinkäytön henkisesti todennäköiseksi siirtyi herra Porterieux
syytökseen ja niihin seikkoihin, joita hän ei empinyt nimittää
asiallisiksi todistuksiksi. Rouva Frasne suostuu lähtemään. Puoliso
on poissa, päivä on otollinen, hetki erinomainen. Rakastajalla ei ole
omia varoja, hän etsii, hänen täytyy etsiä matkarahoja. Hän tietää
Belvadenin kauppaa varten varattujen rahojen olevan kassakaapissa,
löytää avonaiselta paikalta avausohjeen, annattaa itselleen avaimet,
järjestää niin, että voi jäädä yksin toimistoon. Ottaa rahat ja karkaa
lemmittynsä kanssa ulkomaille. Hän on, ja yksin hän voi olla syyllinen.
— Entä rouva Frasne?
— Rouva Frasneko? Syyttäköön häntä, jos uskaltaa syyttää! Hän on
vaiennut alustavassa tutkinnossa, hän vaikenee oikeudessa. »Minä
lyön vetoa, että hän ei syytä rouva Frasnea», lopetti asianajaja,
jolle herra Bastard ehkä varomattomasti on tullut maininneeksi
Mauricen jalomielisen päätöksen, »ja tämä vaikeneminen, joka sisältää
tunnustuksen, hänet tuomitsee.»
He olivat siirtyneet ruokasalista työhuoneeseen. Marguerite kuuli
tästä kärkevästä ja kuitenkin puolueettomasta vastapuolen todistelun
kuvauksesta isän suuttumuksen ja pahoittelun kuohun.
— Isä, lausui hän, onko kaikki hukassa? Toivotteko te vielä?
— Toivonpa tietenkin!
— Milloin se loppuu?
— Kello kaksi, neljänkymmenen minuutin kuluttua, alkaa maitre
Porterieux jatkaa esitystään.
— Eikö hän vielä ole meitä kylliksi vahingoittanut?
— Ei siltä näytä. Hänellä on vielä viimeinen todistelu esitettävänään.
— Mikä?
— Se uusi tunnustus, joka hänen mielestään sisältyy siihen, että minä
olen korvannut nuo satatuhatta frangia. Ennen kello kolmea arvelen oman
vuoroni tulevan. Kello neljältä tai puoli viideltä olen lopettanut.
Ja hän lisäsi, näytellen tyyneyttä:
— Charlesin juna tulee kello yksi. Sinun lankosi pitäisi olla täällä.
Vähän myöhemmin soittikin Charles Marcellaz todella.
— Mitä uusia, isäni? kysyi hän sisäänastuessaan. Germaine itki tänä
aamuna sanoessaan minulle hyvästiä, ja kaikki kolme pienokaista tekivät
hänelle seuraa. Teidän eilinen sähkösanomanne oli niin masentava.
Hubert-parka!
— Minä odotin teitä, Charles. Teidän paikkanne on minun rinnallani.
Marguerite kertoo teille aseman syödessänne aamiaista. Jättäkää minut
nyt muutamaksi minuutiksi. Olkaa valmiina viittä vailla kaksi.
— Minä olen valmis. Ah! minä voin ilmoittaa, että olen järjestänyt
niin, että voin nyt suorittaa takaisin puolet Germainen myötäjäisistä.
Tuonnempana jäännöksen.
Marcellaz ilmoitti sen nyrpeänaamaisena, niinkuin mies, joka ei ole
tottunut hyväntekeväisyyteen, mutta ei sitä tunnusta. Hän oli joutunut,
hänkin, yhteiseen juttuun; mutta vaikka häntä asia harmitti, ei hän
tappiotaan toitotellut.
— Ei, ystäväni, en minä niitä ota, vastasi herra Roquevillard.
Mutta enemmän liikutettuna tästä avusta kuin vastapuolen kaikista
hyökkäyksistä, joita hän valmistautui torjumaan, lisäsi hän:
— Syleilkää minua.
Näin lujittui perheside keskellä onnettomuutta.
Asianajaja eristäytyi neljännestunniksi käydäkseen vielä läpi
puolustuksensa pääkohdat. Margueritelle hermostuneen kiihtymyksen
vallassa esitetty kuvaus oli ollut hänelle sen suuttumuksen ja häpeän
purkaus, joka aamusta alkaen oli hänessä patoutunut, kun hänen täytyi
kuulla poikaansa vastaan tehtyjä häväiseviä syytöksiä. Hänen hermonsa
rauhoittuivat, hänen sydämensä tykintä tyyntyi niinkuin meri tuulen
tauotessa. Kun oikeuteenlähdön aika tuli, huomasi Marguerite hänen
kasvojensa ilmeen levollisemmaksi ja hänen katseessaan saman sisäisen
kirkkauden, kuin eilen hänen palatessaan La Vigiestä.
— Näkemiin illalla, isä, sanoi hän. Jumala suojelkoon.
Oven kynnykseltä vastasi herra Roquevillard nopeasti:
— Näkemiin illalla, pikkuruinen... Maurice mukana...
* * * * *
Marguerite oli mennyt huoneeseensa siellä rukoillakseen, kun Jeanne
Sassenay pyysi saada tavata häntä:
— Neiti Marguerite, pyydän.
Ankarampana ja huolekkaampana Raymond Bercyn käynnin jälkeen vastasi
palvelijatar päättävästi kieltäen:
— Neiti on väsynyt. Hän ei ota vastaan ketään.
— Sen pahempi, minä menen sisään yhtäkaikki.
Ja sivuuttaen hämmästyneen palvelijan ennenkuin tämä ehti sulkea tietä
riensi Jeanne eteisen läpi, etsi ystävättärensä huoneen, jonka hän
tunsi, koputti nopeasti, astui sisään ja heittäysi Margueriten syliin.
— Minä tässä olen. Älkää käskekö minua pois. Se ei ole Mélanien syy.
— Tekö Jeanne? Miksikä tulette?
— Kun te olette yksin ja teillä on ikävyyksiä. Siellä on lauma naisia,
jotka ovat menneet istuntoon kuin huvinäytelmään. Niin minä ajattelin
että minun paikkani on täällä teidän luonanne. Minä rakastan teitä.
Marguerite hyväili ystävättärensä poskea.
— Te olette hyvä.
— Oi, en. Minä vain tunnen suurta ystävyyttä teitä kohtaan... Jo
pienestä pitäen ihailin teitä. Ja tahdoin kovasti tulla teidän
kaltaiseksenne.
Sitten vaihtoi hän äkkiä keskustelua lausuen salaperäisellä äänellä:
— Ajatelkaa, että he ovat vartavasten pukeutuneet Oikeussaliin menoa
varten. Todellakin, aivan kuin päiväkonserttiin.
— Ketkä?
— Nuo naiset.
— Niin, sanoi neiti Roquevillard katkerasti. On kysymys meidän
kunniastamme. Onhan siinä näytelmää.
Jeanne Sassenay tarttui hänen käteensä.
— Minä en ole levoton.
Ja opettavaisella äänellä ratkaisi hän koko jutun:
— Mistä rikoksesta oikeastaan teidän veljeänne syytetään? Ettäkö hän on
ottanut mukaansa naisen? Sehän ei ole mitään.
Huolimatta huolistansa ei Marguerite voinut olla hymyilemättä, mikä
taas rohkaisi hänen vierastaan.
— Ymmärrättehän sen, ettei naista viedä noin vaan niinkuin
vaatekappaletta. Joka minua yrittäisi viedä, minä sitä kynsisin,
mukiloisin, ja nostaisin kamalan metelin... Jos nimittäin en itse
päättäisi lähteä hänen kanssaan.
— Olkaa hiljaa, Jeanne.
— Ah, voiko sitä tietää? Rakkaudesta voi tehdä vaikka mitä. Ei ole
leikittelyä lempi.
— Mitä te siitä tiedätte?
— Miksen tietäisi? Minä en ole enää pikkutyttö. Neiti Sassenay oikaisi
vinoon mennyttä hattuansa, suori syrjään otsalle valahtaneita vaaleita
suortuvia ja koetti olla välinpitämättömän näköinen peittääkseen
punastumistaan kysyessään:
— Eihän hän enää rakasta tuota katalaa naista?
— Mauriceko? En usko.
— Tiedättekö varmaan?
— Hän ei puhu siitä koskaan.
— Eihän sitä ole enää täällä nähty?
— Ei.
— Sen parempi. Minä inhoan häntä. Ensiksikään hän ei ole laisinkaan
kaunis. Kauniit silmät kyllä; mutta hän käytti niitä vähän liikaa. Ja
hymy ja katseet ja eleet ja pään kääntelyt ja kaulan taivuttelut ja
olkapäiden nytkähtelyt ja kiikutteleva kävely.
Nousten äkkiä tuoliltaan hän jäljitteli rouva Frasnea tepastellen läpi
huoneen liioittelemalla hänen eleitänsä.
— Jeanne, minä pyydän, huudahti Marguerite.
— Ei, ei, minä vakuutan teille, jatkoi nuori tyttö täydessä touhussa,
tummat eivät ole valkoveristen veroisia, ei iholta eikä viehkeydeltä.
Teillä on kastanjahiuksenne, te yhdistätte kaikkien kauneuden, mutta te
ette pidä sillä mitään väliä... Ja sitten minä inhoan häntä vielä...
— Mutta ketä?
— Rouva Frasnea tietenkin, koska se on katala nainen, joka tuottaa
onnettomuutta. Teidän veljenne on joutunut siksi kärsimään. Tuo
nainen on hänet tehnyt onnettomaksi: ei rakastanut häntä. Se nainen
se olisi pitänyt vankilaan panna. No, veljenne kyllä vapautetaan.
Tiedättehän: isä ja äiti ovat hänen puolellaan. Isä oli nyrpeillään,
mutta minä nuhtelin häntä. Olisin mielelläni ollut näkemässä hänen
vapauttamistaan. Te onnittelette häntä minun puolestani. Vapauttaminen
on varmaan hyvin kaunista.
Hän laverteli lakkaamatta. Marguerite keskeytti hänet hellästi:
— Tahdotteko rukoilla kanssani, Jeanne.
— Jos haluatte.
Molemmat nuoret neidot laskeutuivat polvilleen rinnakkain. Mutta tuskin
olivat he alkaneet rukouksiansa, kun ovelle koputettiin:
— Posti on tullut, sanoi palvelijatar, jättäen muutamia kirjeitä neiti
Roquevillardille.
— Sallittehan? kysyi tämä toveriltaan. Oli Hubertin päivä... Ah! kirje
häneltä... minä vähin sitä odotin.
Vapisevin käsin avasi hän kuoren, joka tuli Sudanista. Kuoleman
tuolta puolen tuli nuori upseeri perhedraamaan osalliseksi. Harvat
vaikutelmat ovat niin valtavat kuin elonmerkki niiltä, joita ei enää
ole. Margueritelta, jonka tuima kohtaloon-alistuminen oli tähän saakka
näyttänyt tyyneydeltä, pääsi lukiessa pitkä huokaus. Arkatuntoisena ja
liikutettuna ei Jeanne uskaltanut häntä lohduttaa. Mutta Marguerite
oikaisihe itsestään. Nyt ei ollut itkun ja heltymisen hetki. Eikö isä
ollut esimerkillään näyttänyt, mikä ryhti on pidettävä?
— Hubert, lausui hän.
Hän näytti miettivän, mitä tehdä.
— Pitää... täytyy lähteä oikeussaliin. Heti kohta.
— Minkätähden?
— Ah, koska Hubertkin on ajatellut meitä.
— Hubert?
— Niin. Hän tiesi olevansa kuolemaisillaan. Kirjeensä alussa koettaa
hän sitä meiltä salata, pitää meitä hilpeällä mielellä. Ja sitten, ja
sitten hän kirjoittaa... Kas, hyvä Jumala, minun silmäni eivät näe.
Tuossa... »Jos minun kuitenkin tulisi jäädä tänne ainaiseksi, tarjoisin
elämäni uhrin meidän nimemme kunnian, Mauricen pelastuksen puolesta...»
Näettehän. Hän käskee minun mennä sinne.
Jeanne hyrskyi kyynelissä. Mutta Marguerite pani jo kiireisenä päähänsä
hattua ja huntua.
— Olen varma, että isä tarvitsee tätä kirjettä. Minä en voi epäröidä.
Kuolleiden ja elävien välillä oli tässä perheessä salaperäinen
yhdysside, joka yhdisti heitä kautta ajallisen ja iäisen.
— Minä saatan teitä, sanoi hänen ystävättärensä, hänkin jo täysin
valmiina.
— Niin, tulkaa. Teidän kanssanne olen rohkeampi.
Ja molemmat nuoret neidot kiiruhtivat ulos, kulkivat pitkin linnan
sivustaa, jonka poreinen seinämä lämmitteli talviauringon valossa,
oikaisivat pitkin katuja, jotka lyhensivät matkaa ja olivat muutamien
minuuttien kuluttua perillä.
— Ylioikeuden istuntosali, herra? tiedusti Marguerite nöyrästi
ovenvartijalta.
— Tuolla, rouva, alimmassa kerroksessa. Mutta salissa on istunto. Sinne
ei voi päästä nyt.
Jeanne Sassenay selitti kuitenkin vakuuttavasti:
— Meidän täytyy kuitenkin päästä. Meillä on kirje, asiakirja
annettavana syytetyn asianajajalle. Tärkeä asiakirja.
— Mahdotonta, hyvät naiset. Asianajajat puhuvat. Se on liian myöhäistä.
Ketä te olette?
Mauricen sisar nosti huntuansa:
— Neiti Roquevillard.
— Ah, hyvä... Seuratkaa minua.
Tämän nimen vaikutuksesta saattoi hän heidät aina todistajahuoneen
ovelle saakka.
— Teidän on vain avattava ovi, neiti. Asianajajain lava on edessänne,
vähän vasemmalla. Sitten tulette ulos tätä tietä. Tai löydätte ehkä
jonkun vapaan paikan.
Ja viisas ja varova palvelusmies lisäsi poistuessaan:
— Älkää missään tapauksessa sanoko, että minä olen päästänyt.
Marguerite, joka oli etumaisena, tarttui ripaan. Hän kuuli puhuttavan.
Ääni ei ollut hänen isänsä ääni. Tuon oven takana ratkaistiin tällä
hetkellä Mauricen, Roquevillardien kohtalo. Hän oli tuomassa viimeistä
varavoimaa Hubertin puolesta.
VIII.
VAINAJIEN ÄÄNI.
He astuivat sisään. Kello oli vähän yli puoli kolme: maitre Porterieux
päätti myrkyllistä ja julkeaa puhettaan. Parvekkeilla ja salissa
oli yleisöä tungokseen saakka, vallasväkeä ja rahvasta sekaisin
tuoreeltaan ahmimassa niitä paloja, joita asianajaja kokeneena ja
julmana myrkynsekoittajana heille viilteli Roquevillardien tykyttävästä
sydämestä. Molemmat nuoret naiset, jotka ovesta tultuaan epäröivät
eteenpäinmenoa, herättivät huomiota.
— Nuo tulevat itselleen miehiä etsimään, selitti asianajaja Coulanges,
joka maitre Pailletin kanssa istui parvekkeen ensimmäisellä rivillä
muutamien vallasnaisten seurassa ja lakimiehenä oikeussalissa piti
velvollisuutenaan osoittaa älykkäisyyttä.
— Ah! totta tosiaan, huudahti yksi naisista aivan närkästyneenä.
Katsokaahan vain tuota julkeata.