kunniattomasta. Rakkaus poistaa sen eron. Perhe sen pystyttää.
Kuitenkaan en, Maurice, en tälläkään hetkellä puhu pahaa rakkaudesta,
jos osaat sen ymmärtää. Se on meidän kaipuumme kaikkeen siihen, mitä
meille tapahtuu. Säilytä se kaipuu sydämessäsi. Se kuuluu sinulle.
Sinä löydät sen jälleen hyvien töiden, luonnon edessä, antautuessasi
tehtävääsi ilman pelkoa ja heikkoutta. Älä eksytä sitä. Älä eksytä
enää. Ennenkuin rakastat naista, ajattele äitiäsi, ajattele sisariasi,
ajattele onnea, joka ehkä on sinulle varattu, että saat tyttären ja
voit sitä kasvattaa. Sinun syntyessäsi, niinkuin veljesi ja sisartesi
syntyessä, minä riemuitsin. Kaikin voimini olen sinua suojellut. Minun
kuollessani, sen voin sinulle sanoa, tulet sinä tuntemaan ikäänkuin
muuri murtuisi ja sinä havaitset seisovasi päin kasvoja elämän kanssa.
Silloin sinä ymmärrät minut paremmin.
— Isä, lausui Maurice liikutuksen vallassa, anna minulle anteeksi, minä
koetan ansaita sinun kunnioituksesi.
— Lapseni! vastasi yksinkertaisesti herra Roquevillard.
Ja Marguerite nähdessään heidän vihdoinkin toisiaan syleilevän muisti
äidin toivomuksen.
Tummenevalla taivaalla alkoi La Vigien suunnalla ensimmäinen tähti
tuikehtia. Herra Roquevillard, joka painoi povellensa takaisinsaatua,
viimeistä, ainoata poikaansa, näki siinä toivon tunnusmerkin. Ja
pimenneellä hautausmaalla, jonne hän oli tullut vastaamaan vainajiensa
eiliseen käyntiin, tunsi perheen päämies luottamusta elämään, vaikka
aavistikin itse pian lähtevänsä.