teille uskollisena, kunnes perhetehtävänne on täytetty, suostuisitteko
tulemaan minulle? Minä rakastan teitä siksi paljon, että osaisin kyllä
odottaa ennemmin kuin menettää. Se olisi kovaa, mutta suloista samalla.
Tahdotteko?
Tästä sankarillisesta ja romanttisesta ehdotuksesta lakkasivat
Margueriten silmät hetkeksi säteilemästä. Kosija luuli jo hänen alkavan
taipua, mutta tytön vastauksen ensimmäiset sanat haihduttivat tämän
uudenkin toivon:
— Ei, Raymond, minä en tule milloinkaan perustamaan tulevaisuuttani
teidän surullenne. Se on mahdotonta. Te ette ole minua vielä täysin
ymmärtänyt. Minä olen antautunut Jumalalle. Älkää koettakokaan minua
palauttaa.
— Ah, Marguerite!
— Jumalalle antauminen on antaumista kaikille kärsiville.
— Nyt ymmärrän. Te aiotte mennä luostariin.
— En tiedä vielä. On monta tapaa palvella Jumalaa. Älkää kertoko
kellekään, mitä teille nyt olen puhunut. Te itkette. Älkää itkekö,
Raymond. Jumala on lohduttava niinkuin hän on lohduttanut minua.
— Ei, ei minua.
Ja hän kysyi nyyhkytysten välissä:
— Mitä aiotte tehdä?
— Niin kauan kun isäni elää, minä tuen häntä. Niinkauan kuin Maurice
tarvitsee minua, autan häntä. Äitini kuolinvuoteella olen sen
luvannut. Sen jälkeen pyhitän voimani onnettomille, vanhuksille tai
ehkä lapsille, joilla ei ole vanhempia. Kenties pidän täällä koulua
köyhille lapsille. En tiedä. En voi tietää. Ei pidä liiaksi määrätä
tulevaisuutta. Se tulee itsestään. No nähkää: nyt tunnette kaikki minun
salaisuuteni.
— Entäs minä, lausui Raymond, mitä tulee minusta? Te ajattelette
kaikkia onnettomia ja unohdatte minut.
— Raymond!
— Minä olen onnettomista onnettomin. He eivät ainakaan ole itse
astuneet oman onnensa tielle, mutta minä olen suistunut korkealta.
— Ei, älkää sitä surko. Minä en ollut määrätty avioon. Jumala on
sen minulle ilmaissut, vaikka vähän kovanlaisella tavalla. Teille
hän epäilemättä on varannut toisen vaimon, joka on tekevä teidät
onnellisemmaksi.
— Te ette ole kenenkään toisen naisen kaltainen, Marguerite. Te ette
ole niitä, joita voi unohtaa. Te ette ole niitä, joiden paikan voi
täyttää.
Iltaa myöten oli sali pimentynyt. Ja tässä puolipimeässä, johon mustan
puvun piirteet alkoivat sulautua, olivat nuoren neidon kuultavat kasvot
viimeisenä valona. Mutta tämä valo ei elävöittänyt piirteiden puhtautta
ja kalpeutta. Oli melkein kuin poskea koskettaessa olisi voinut pelätä
tuntevansa elämän lämmön sijasta marmorin kylmyyttä.
— Ei, ei, sanoi Marguerite, te unohdatte minut. Se on tarpeellista, ja
lisäksi minä toivon sitä.
Raymond katsoi tyttöä alakuloisena, niinkuin vaeltaja katsoo kukkulaa,
jota hän ei voi saavuttaa.
— Te ette voi mitään minun muistilleni.
— Niinpä muistelkaa minua ilman katkeruutta, niinkuin kadotettua
sisarta.
— Ei, Marguerite, ei ilman katkeruutta. Te olitte nostattanut minun
ajatustani, sydäntäni. Nyt minä putoan takaisin.
Margueritea liikuttivat nämä sanat, ja vakaalla, melkein juhlallisella
äänellä hän vastasi:
— Jos te olette minua rakastanut, Raymond, jos te olette minua
todenteolla rakastanut, niin antakaa minulle ylimmäksi ilokseni tieto,
että minun kutsumukseni ei teidänkään suhteenne ole ollut hyödytön. Te
ette voi kieltoni vuoksi olla epätoivoinen: se ei koske teitä. Se ei
voi teitä haavoittaa eikä pienentää. Minun muistoni tulee olla teille
suloinen eikä se saa vahingoittaa teidän elämäänne. Sillä minä olen
rakastanut teitä, ystäväni. Rauhassa minä näin hääpäivämme lähestyvän.
Ja rauha, se on sielun luottamus, se on tulevaisuuden turvallisuus.
Odottamaton myrsky erotti meidät. Siinä minä tunsin Jumalan
kutsumuksen. Jos hän ei tahtonut, että minä toisin teille onnen, jos
hän on koetellut teitä vuorostanne, antakaa minun uskoa, että tämä
koettelemuskin vielä teitä vahvistaa, suurentaa, jalostaa. Jos, niin
perin vähäpätöinen kuin lienenkin, minä olen joutunut edistämään teidän
nousentaanne, älkää sanoko minulle, että te vaivutte takaisin. Minä
olen rukoileva paljon teidän puolestanne.
Pyytelynsä haltioimana ei neito havainnut, että Raymond oli hiljaisesti
polvistunut hänen eteensä, mutta hän tunsi äkkiä nuoren miehen huulet
kädellään:
— Mitä teette, Raymond? Nouskaa, pyydän. Neito katsoi nuorta miestä,
joka oli hänen jalkainsa juuressa, ja hämmästyi sitä olennan muutosta,
mikä tässä oli tapahtunut. Raymond ei enää ollut kiusaantunut ja
tuskainen, ainoastaan vakava ja surumielinen. Hän oli tahtomattaan
alistunut sen varmuuden ja tyyneyden vaikutuksen alle, joka uskolla on
ulkoisiinkin.
— Minä en ollut ansainnut teitä, lausui hän. Mutta rakastin teitä hyvin
paljon.
— Nouskaa, minä pyydän.
Ja noustuaan lausui hän viimeisenä kiittelynään:
— Ei yksikään mies olisi ansainnut teitä. Se on minun lohdutukseni.
Marguerite käänsi päätään kuin torjuakseen ylistelyt:
— Ei, ystäväni, älkää puhuko minulle enää sillä tavoin.
Uhri oli täytetty. He tunsivat sen miltei ruumiillisena tuntuna ja
vaikenivat molemmat. Tämän painostavan, haikeutta raskaan äänettömyyden
aikana astui palvelijatar huoneeseen, joka oli melkein pilkko pimeä.
Tulijan oli vaikea erottaa emäntäänsä, jonka hahmo häipyi pimeyteen.
— Neiti, kutsui palvelijatar.
— Mitä, Mélanie?
— Ne herrat ovat tulleet.
— Ah. Olettehan saattanut heidät herran huoneeseen?
— Olen, neiti.
— Eikö herra vielä ole palannut?
— Ei ole, neiti.
— Pyytäkää heitä odottamaan muutamia hetkiä. Herra tulee pian.
Tämä selittämätön viipyminen kävi huolettavaksi. Raymond Bercy aavisti,
että Margueriten ajatus loittoni hänestä.
»Jo! nyt!» mietti hän.
Vielä äsken sentään, kun Marguerite hellävaroen hylkäsi hänen
rakkautensa, oli hän ollut hänen ajatustensa ja sydämensä sisällyksenä.
Murhekin, jonka Marguerite hänelle tuotti, toi häntä tyttöä lähemmäksi,
oli hänelle rakas, koska se tuli juuri häneltä. Hän katsoi muinaista
morsiantaan viimeisen kerran, suruisin ilmein, ikäänkuin mitatakseen
menetyksensä suuruutta ja poistaakseen sen polttomerkin muististansa.
Ja tehden ratkaisevan päätöksen, lausui hän:
— Hyvästi, Marguerite. Marguerite ojensi hänelle kätensä.
— Hyvästi, ystäväni. Menkää rauhassa. Minä liitän jokapäiväisessä
rukouksessa teidän nimenne perheenjäsenten nimiin. Sallittehan?
— Kiitoksia. Minä olin saavuttanut suuren toivon ja olen itse sen
murskannut.
Vakaalla äänellä vastasi Marguerite:
— Jumala on niin tahtonut, emmekä me. Jumala teitä varjelkoon.
Raymond kumarsi ja lähti. Yksin jäätyään painoi neito päätään käsiänsä
vastaan, mutta oikaisihe sitten. Hän meni isänsä työhuoneeseen, missä
hän pyysi odottavia herroja vartomaan muutamia minuutteja vielä;
sitten, kun levottomuus alkoi häntä yhä enemmän ahdistaa, valmistautui
hän lähtemään ulos, kun hän kuuli avainta käännettävän lukossa. Hän
riensi ovelle:
— Isä, siinähän te vihdoinkin olette.
Herra Roquevillard, joka oli kävellyt ripeästi, kuivasi pakkasesta
huolimatta hikistä otsaansa.
— Marguerite. Ovatko herrat tulleet?
— He odottavat teitä.
— Hyvä, minä menen.
He seisoivat vastakkain valaistussa eteisessä. Erittyään raskautettuina
ja huolestuneina hämmästyi kumpikin nähdessään toisen kasvoilla
jonkinlaista murheesta ja pelosta voitokasta kirkkautta, luottamuksen
antamaa henkistä seestymistä. Toinen oli kuullut entisyyden kutsun,
sukupolvien pysyvästä taustasta tulleen, ja toinen Jumalan äänen.
VI.
PUOLUSTAJA.
Kun herra Roquevillard astui työhuoneeseensa kuin tuulenpuuska,
nousivat hänen molemmat virkaveljensä heti häntä vastaanottamaan
keskeyttäen keskustelunsa. He eivät voineet peittää hämmästystään
huomatessaan vanhimman poikansa kuoleman johdosta epätoivoon vaipuneen
miehen sijasta entisen Roquevillardin, miehen, jota oikeudessa
pelättiin, jota kutsuttiin vaikeisiin ja myrskyisiin neuvotteluihin
hänen arvostelunsa täsmällisyyden ja hänen lausuntonsa arvon vuoksi
samalla kuin vain vastahakoisesti siedettiin hänen määräävää
luonnettansa ja läpitunkevaa katsettansa.
— Herrat joutuivat odottamaan, lausui hän luontevasti ilman enempiä
selittelyitä.
Hänen läsnäollessaan herra Hamel, jonka valkoiset hiukset, hienot
piirteet ja hiukan kankea arvokkuus muodostivat kunnioitusta herättävän
kokonaisuuden, ja herra Bastard, joka parta levällään rinnalla ja
pää taakse taivutettuna joka paikassa pyrki ensimmäiselle sijalle,
näyttivät tunnustavan päällikön, toinen vapaaehtoisesti, toinen
vastoin tahtoansa. Heidän ylemmyysmerkkinsä joutuivat varjoon toisten
vastaansanomattomien merkkien rinnalla.
— Ystäväni, sanoi vanhus käsi ojennettuna.
— Rakas virkaveli, lausui herra Bastard.
Ja he esittivät osanottoansa suruun, toinen sydämellisesti ja
liikutettuna, toinen tyhjänpäiväisin sanoin.
— Niin, vastasi heidän isäntänsä, keskeyttäen. Minulla on jäljellä vain
yksi poika. Hänet minä pelastan, tahdon pelastaa. Ja näin minä olen
päättänyt.
Tämä viimeinen neuvottelu kolmen asianajajan kesken oli nimenomaan
pidettävä puolustusmenettelyn lopullista päättämistä varten. Ja nyt
eräs ilmoittaa päätöksen ennakolta, neuvottelematta.
— Ah! huudahti esimies, jonka näin suuri luottamus ja lujuus heti
taivuttivat.
— Päättänyt? toisti epäilevän näköisenä herra Bastard surun,
kunnioituksen ja oman tärkeytensä tunnon välillä hoippuen.
Tyynesti, nuortuneella äänellään ilmaisi herra Roquevillard samassa
parilla sanalla ajatuksensa:
— Te avustatte minua molemmat. Minä pidän puolustuspuheen.
— Te!
— Tekö!
Näistä kahdesta huudahduksesta ilmeni hämmästystä ja ärtyisyyttä. Herra
Hamel katsahti vanhaan asetoveriinsa haalistuneilla silmillään, joista
elämän liekki kajasti vain väräjävänä, mutta niin puhtaana vielä, kun
taas herra Bastard tyytymättömänä päätökseen, joka riisti häneltä
huomiota herättävän jutun ja mainetta lisäävän puolustustilaisuuden,
unohti asian erikoisuuden ja tällä hetkellä alakynnessä olevan suvun
onnettomuudet, ajatellen vain mieskohtaista menestystään, saalista,
joka häneltä ilman muuta riistettiin.
Herra Roquevillard puhui kohteliaan, mutta komentamaan tottuneen
päällikön tavoin.
— Niin, minä. Minä vaadin poikaani niin tarmokkaasti, että hänet
minulle annetaan. Poikaa ei kielletä isältään.
Näin saneltuaan, ikäänkuin lausuttuaan päiväkäskyssä taistelun ohjeet,
hän samalla heti koetti varmistaa liittolaisiansa taitavasti, sillä hän
osasi sovittaa käskevän tapansa ihmisiä johtavaan taitoon. Kun hän oli
varma esimiehen avusta, kohdisti hän ponnistuksensa erikoisesti herra
Bastardiin, joka saattoi peräytyä.
— Te tulette saapuville molemmat. Siihen minä rakennan. Kun
haluan, Bastard, asettua teidän tilallenne, en tee sitä siksi että
vertaisinkaan omaa kykyäni teidän taitoonne. Mutta on seikkoja, jotka
minä vain, surullisen erikoisasemani kautta tässä jutussa voin selittää
lautamiehille.
— Mitä seikkoja?
— Se on minun salaisuuteni. Te kuulette sen huomenna. Luulen voivani,
mainitsematta rouva Frasnen nimeä, saada heidät vakuutetuiksi poikani
syyttömyydestä.
— Sillä, että vahinko on korvattu?
— Ei suorastaan.
— Minä en ymmärrä.
— Saattehan kuulla. Mutta jos te huomaatte äänessäni tai sanoissani
jotakin heikkoutta, jos puolusteluni aiheuttaa teitä pelkäämään
huonoa tulosta, niin luotan täydellisesti teidän suureen
oikeudenkäyntitottumukseenne, tavattomaan neuvokkuuteenne. Lautamiesten
kasvot ovat teille kuin avonainen kirja. Te tunnette jutun asiakirjat
yhtä hyvin, paremmin kuin minä. Te olisitte valmiina. Te täydentäisitte
minua. Näin tuettuna tuntisin itseni voimakkaaksi. Suostuttehan?
Syrjäytetty asianajaja siveli partaansa huolellisesti ja peitti
harminsa välinpitämättömyyden ilmeeseen.
— Minkä vuoksi, rakas virkaveli? Minun apuni on teille hyödytön. Te
ette tarvitse ketään. Te voitte kyllä ottaa niskoillenne koko vastuun.
Sallikaa minun katsoa tehtäväni päättyneeksi.
Molemmat herrat olivat keskustellessaan olleet seisaallaan. Herra
Hamel, joka istui uunin luona, seurasi heitä hiukan samennein silmin
ottamatta osaa keskusteluun. Herra Roquevillard lähestyi nuorempaa
virkaveljeänsä, ja laski kätensä hänen olalleen tuttavallisella
liikkeellä:
— Minä tiedän, Bastard, pyytäväni teiltä suurta palvelusta. Kun otan
kunnian itse puolustaa lastani, niin ymmärrättehän, että aion puolustaa
omaa nimeäni: Minä en vähäksy niitä etuja, joita teidän ansionne,
teidän pätevyytenne, teidän harvinainen kaunopuheisuutenne merkitsevät.
Mutta minun sijassani tekisitte te niinkuin minä. Antakaa minulle tämä
todistus ystävyydestä, epäitsekkyydestä ja myöskin arvonannosta. Siten
näyttäisitte minulle, mitä arvoa panette minun sanaani. Minä pyydän
teitä.
Herra Bastard sormeili yhä hermostuneesti kaunista partaansa. Hän
punnitsi syitä myötä ja vastaan vuorotellen ammattikunnan perinnäisiä,
toverillisia velvollisuuksia ja loukattua turhamielisyyttään, joka
ei tahtonut ottaa sopeutuakseen toisarvoiseen paikkaan. Hän oli
melkein tyrkyttänyt apuansa, palveluksiansa. Hän odotti, joskaan
ei syytetyn vapauttamista, ainakin mieskohtaista menestystä
täysilukuisen ja epäilemättä koko tienoon parhaimmistosta ja varsinkin
kuuntelunhaluisista naisista kokoonpannun yleisön edessä. Sen
sijasta, että tämä valioyleisö ihailisi hänen kunniaansa, ylhäistä ja
määräävää, se näkisi hänet istumassa jonkinlaisena sihteerinä herra
Roquevillardin rinnalla, tuon vaarallisen kilpailijan, joka oikeudessa
oli antanut hänelle niin monta ankaraa iskua. Sopisiko hänen suostua
näin nöyryyttävään asemaan? Toisaalta ei hänen läsnäolonsa istunnossa
olisi hyödytön. Tunteellisen innonpuuskan vallassa rakensi syytetyn
isä varmaankin mielikuvia jollekin päähänpälkähtäneelle todistelulle,
joka häntä nyt kiehtoi, jota hän ei edes uskaltanut ilmaista ja jonka
hän oli saanut surunsa vaikutuksen alaisena, joka luultavasti oli
heikentänyt hänen henkistä voimaansa ja joustavuuttaan. Tämä teennäinen
into elähytti häntä nyt, mutta saattoi milloin tahansa raueta ja
yhtäkkiä vaihtua mitä surkeimpaan masennukseen. Voiko odottaa, tai
edes toivoa sitä tarmokasta, väkevää voimaa, jota tällainen puolustus
vaati, näin lyhyen valmistelun jälkeen, mieheltä, jonka kohtalo oli
nujertanut, köyhdyttänyt, jolta se vastikään vielä oli riistänyt
vanhemman pojan ja joka oli joutunut itse suojelemaan nimensä viimeistä
kantajaa häväisevän tuomion uhkaa vastaan? Tätä uutta päätöstä täytyi
pitää jonkinlaisena surun seurauksena ja olla valmiina astumaan tilalle
viime hetkeen saakka. Se oli varovinta. Huolenpito puolustuksesta,
jonka tulee asianajajalle käydä kaiken muun edellä, neuvoi sitä
ehdottomasti.
Mutta herra Roquevillardin osoittama outo turvallisuus vaaran edessä
sammutti nämä jalot herätteet.
— Ei, selitti herra Bastard, — ikävä kyllä minä en voi tehdä
mieliksenne. Joko minä otan puolustuksen huolekseni ja vastaan siitä,
taikka astun kokonaan syrjään.
— On kysymys minun pojastani. Oikeus ja kohtuus vaatii, että minä en
luovu häntä puolustamasta.
Herra Hamel nousi nojatuolistaan koettamaan sovitella:
— Rakas virkaveli, esimiehenä pyydän teitä hartaasti meitä avustamaan.
Minä ymmärrän teidän epäröintinne. Kaikissa muissa oloissa käsittäisin
teidän kieltäymisenne. Herra Roquevillardilla voi olla erikoisia
syitä haluta itse puhua poikansa puolesta, vaikkakin yleensä uskotaan
omaisten puoltamishuoli muille. Onnettomuuden iskujen väsyttämänä
saattaa tapahtua, että hänen voimansa pettävät. Siltä varalta on teidän
oltava paikalla. Minä esitän sitten päätelmäni.
Heti, kun mairittelun sijasta vedottiin velvollisuuteen ja käytettiin
arvovaltaa pyytelyn asemesta, heitti herra Bastard lopullisesti syrjään
epäröinnin ja esiintyen koko mahtipontisuudellaan torjui vanhusta
miltei tylysti.
— Ei, ei, mahdotonta. Minä tarjosin täydellisintä apuani. Sitä
rajoitetaan. Minulta kysymättä muutetaan puolustussuunnitelma. Minulta
salataan todiste, jonka on määrä olla ratkaiseva. Näin ollen minulla ei
ole muuta neuvoa kuin luopua, ja minä luovun.
Hänen jäykistynyt olentonsa ilmaisi vain loukattua ylpeyttä.
Hän kääntyi herra Roquevillardin puoleen lisätäkseen työläällä
myöntyväisyydellä:
— Haluatteko muistiinpanojani puolustuspuhetta varten? Ne säästävät
teiltä jonkunverran työtä. Minä tarjoan ne käytettäväksenne.
— Miettikää vielä, virkaveljeni, ystäväni. Älkää jättäkö meitä kesken
taistelua.
— Minun päätökseni on tehty.
— Ehdottomastiko?
— Ehdottomasti.
Herra Roquevillardilla oli tässä viimeisessäkin yrityksessä sama
ylhäisyyden ja tyyneyden ilme, joka heti alussa oli vieraita
hämmästyttänyt. Huolestuneempana kuin hän tämän kieltäymisen
seurauksista koetti herra Hamel huolimatta luontaisesta
vastenmielisyydestään herra Bastardia kohtaan vieläkin pidätellä:
— Minä pyydän sittenkin hartaasti, älkää riistäkö meiltä apuanne.
— Olen pahoillani, uskokaa se.
— Silloin, lausui syytetyn isä, tehden päätöksensä aivan rauhallisesti,
pyydän teiltä asiakirjoja, nimenomaankin ensimmäistä pöytäkirjaa,
todisteiden erittelyä ja poissaolijan vangitsemispäätöstä.
Tämä selviö katkeroitti lopullisesti asianajajan, joka ei saattanut
suostua pyytelyihin, mutta varsin inhimillisessä epäjohdonmukaisuudessa
ei myöskään osannut sulattaa sitä, että hänet syrjäytettiin.
Hän hyvästeli molemmat virkaveljensä kasvoilla huonosti salattu
tyytymättömyys. Työhuoneensa ulkopuolella, ulko-oven kynnyksellä täytyi
hänen isäntänsä melkein väkisin tarttua hänen käteensä kiittääkseen
häntä lämpimästi, että hän oli suostunut väistymään syrjään. Mutta
tässäkään ystävyydenosoituksessa ei herra Bastard nähnyt muuta kuin
mitä suurinta häväisyä. Ja hän riensi kaupungille repelemään yleisessä
mielipiteessä Roquevillardien asiaa puhelemalla isän hairahduksesta ja
pojan todennäköisestä tuomitsemisesta.
Herra Bastardin lähdettyä ei herra Hamel saattanut peittää
huolestumistaan, epäilyksiänsä ja levottomuuttaan, jotka häntä
painostivat ja joita ikä vielä lisäsi. Eikö ollut ajattelematonta
ehdoin tahdoin työntää syrjään niin etevänä pidetty asianajaja ja
eikö tämä ajattelemattomuus saattanut tulla sangen kalliiksi! Tai
miksi sitten tämä toimenpide vasta viime hetkellä, jolloin se aiheutti
tähänastisiin puolustusvalmisteluihin häiriötä ja sekaannusta? Hän
esitti arvostelunsa kohteliaalla mutta varmalla tavalla, ja, kun ne
nyt joka tapauksessa tulivat myöhään, heitti ne syrjään ja lisäsi
surumielisellä äänellä:
— Ystäväni, te saavuitte äsken, kasvot sisäisen innostuksen
kirkastamina. Minä ymmärsin teidät nähdessäni, että ette kuulisi
ketään. Mistä te tulitte?
— La Vigiestä, vastasi herra Roquevillard, joka oli kunnioittavasti
kuunnellut vanhuksen moitteet. Vainajat kutsuivat minua. He eivät tahdo
tyhjänkerskuria esittämään heidän ansioitansa heidän jälkeläisensä
hairahduksen vastapainoksi.
— Vainajat?
— Niin, minun vainajani, ne jotka ovat luoneet meidän sukumme ja sitä
ylläpitäneet. He takaavat huomenna meidän kunniamme. Ensimmäisestä
minun nimisestäni alkaen vanhimpaan poikaani saakka, niin monta kuin
heitä onkin uhrautunut yhteisen asian hyväksi, ja tekö katsoisitte,
että näitä uhrauksia ei otettaisi huomioon?
Herra Hamel harkitsi ja nousi ylös:
— Minä uskon siirtyväisyyteen ja ymmärrän sen. Mutta ymmärtävätkö sitä
lautamiehet?
— Täytyy ymmärtää, vastasi isäntä sellaisella vakaumuksella, että ukon
epäily alkoi horjua.
— Teissä tapahtuu jotakin, sanoi hän, joka vaikuttaa niihin, joille
te puhutte ja tunkee heidän lävitseen. Niin, paremmin kuin kukaan
muu asianajaja tulette te puolustamaan poikaanne. Teillä on voima
ja pätevyys. Minä katson kunniaksi saada huomenna istua teidän
rinnallanne. Hyvästi, jätän teidät tekemään työtä.
Vanhus nakkasi nukkavierun päällysnuttunsa laihoille hartioilleen ja
läksi tärkeänkiireisenä menemään.
Saatettuaan esimiehensä ovelle kutsui herra Roquevillard tytärtänsä.
Marguerite, joka oli viereisessä huoneessa odottanut, milloin saisi
isän tavata, saapui heti.
— Tässä olen.
— Tule, tahtoisin puhua. Margueriten tultua kysyi hän:
— Saitko tavata Mauricea vankilassa?
— Sain, isä. Me itkimme yhdessä.
— Itkitte? Niin, kouristaa minunkin sydäntäni. Mutta minä en itke.
Huomenillalla olen vapaa itkemään mielinmäärin. Sitä ennen en anna
vierähtää kyyneltäkään.
Vähän oudostuneena herkkyyttä, joka kirkasti ja nuorensi rakkaita
kasvoja, joissa hän oli niin monta kertaa seurannut heitä koskeneiden
kolausten sarjaa, käytti Marguerite sitä kuitenkin heti hyväkseen
suorittaakseen sovitustehtävänsä loppuun:
— Isä, Maurice pyytää takaisin paikkaansa teidän sydämessänne.
— Sitä hän ei ole milloinkaan menettänyt.
— Tiesinhän sen. Annatteko siis hänelle anteeksi?
— Aikoja sitten olen antanut.
— Ah!
— Sinä iltana, jolloin hän palasi, pikkuruinen.
Oletko sinä epäillyt isääsi?
— En. Mutta miksette sitä hänelle sano?
— Hän ei ole sitä kysynyt.
— Hän kysyy nyt, ja hän pyytää teitä järjestämään hänen puolustuksensa
niinkuin parhaaksi katsotte, ilman mitään rajoitusta. Hän tietää, että
te pidätte huolen hänen kunniastaan.
— Ilman rajoitustako? Se on liian myöhäistä.
— Miksikä liian myöhäistä?
— Kun olen vapauttanut herra Bastardin, hänen asianajajansa.
— Kuka häntä puolustaa?
— Minä.
— Ah! sanoi Marguerite heittäytyen hänen syliinsä. Minä en toivonut
sitä enää. Sitähän olin koko ajan halunnut.
Ja herra Roquevillard puristi tytärtänsä rintaansa vasten, jo uuden
tehtävänsä tenhoissa ja toimellisena:
— Sinä olet aina luottanut minuun, pikkuruinen. Mene hakemaan perheen
päiväkirjat, vanhimmatkin.
Tyttärensä lyhyenä poissaoloaikana sai hän juttua koskevat asiakirjat,
jotka herra Bastard lupauksensa mukaan lähetti, aukaisi ne, lehteili
niitä ja katsoi kelloa:
— Kohta kuusi. Onkohan minulla aikaa?
Ja hän katsoi murheellisena sitä yhä kasvavaa nidoskasaa, jota
Marguerite monena sylyksenä latoi hänen eteensä.
— Siinä on kaikki, sanoi tyttö. Niitä on paljon, ja hyvinkin vanhoja.
Viidensadan vuoden työ ja kunto oli noiden kansien välissä. Viimeiseksi
antoi Marguerite isälleen pienehkön nidoksen:
— Tässä, selitti hän hiukan punastuen, on minulla meidän historiamme
yhteenveto, sen pääpiirteet, varsinkin maalle tehdyt palvelukset. Se on
jonkinlainen esitelmä vieraampia varten.
— Oletko sinä aavistanut, että me kerran saattaisimme tarvita sellaista?
— En, isä. Minä olen kirjoittanut sen viime talvena vastalauseeksi sitä
häväisyä vastaan, joka meitä kohtasi. Luin ensimmäisiä kohtia siitä
äidille sairasvuoteen ääressä, ja hän hyväksyi minun ajatukseni.
— Ja sinä valmistelit Mauricen puolustusta.
— Tälläkö?
— Niin. Nyt jätä minut työskentelemään. Kun hän oli lähtemäisillään,
kutsui isän vielä:
— Marguerite, minulla on vielä jotakin sanomista sinulle.
Marguerite palasi nopeasti. Ennen sanoiksi saamistansa katsoi herra
Roquevillard tytärtänsä tutkivasti sillä isällisellä katseella, joka
antaa ottamisen ja suojelee ahdistamisen asemesta, ja näki kasvojen
kalpeuden ohella niiden piirteiden tyyneyden, niiden ilmeen levollisen
sulon:
— Minä kohtasin Raymond Bercyn, pikku tyttö, kun palasin. Hän
seisoi alhaalla ajoportin edessä liikkumattomana, mutta ilmeisesti
liikutettuna ja mietteissään. Hän tervehti minua, astuipa askeleen
kohtikin ikäänkuin minua tavoittaakseen, mutta liian myöhään: minä olin
jo mennyt ohi.
Marguerite oli aivan tyyni ja vastasi:
— Hän tuli täältä, isä.
— Ah! mitä hän halusi?
— Saada olla vierellänne huomispäivän istunnossa.
— Mikä mielijohde! Ja millä tavalla?
— Poikanasi.
— Poikanako? Hän on siis pyytänyt sinun kättäsi. I
— On.