nupukka, joka jokeltaa koko pitkän päivän. Minä en tahtonut ensin sitä
nähdäkään, enkeliä. Te ymmärrätte, häpeän tähden. Mutta kun minä sen
näin, niin se kun vain naurahti, niin se käänsi minulta veret. Nyt se
on koko minun iloni.
— Onko se tyttö?
— Tyttökö? Sanokaa poika, suuri pyylevä poika.
— Siitä on sinulle paljon vaivaa.
— On varmasti. Mutta kun tulen kotia ja poika on siinä maitopullo
suussa, niin on niinkuin joisi teidän viiniänne. Lämmintä antaa ja
elämän makua.
— Sinä olet jo vanha töihin.
— Ihan niin. Enhän minä enää muuhun kelpaakaan kuin siihen.
Näin hän omasta kurjuudestaankin löysi lohdutusta, ja onnettomuus
antoi hänen loppupäivillensä runsaan harrastuksen. Herra Roquevillard
tunsi oman huolensa huojentuvan tästä kertomuksesta ja ihmetteli
vaimoparkaa, joka tietämättänsä antoi hänelle esimerkin anteeksiannosta
ja uskalluksesta. Vaimo kumartui nostamaan risukimppua olalleen.
— Näkemiin, herra François.
— Minne matka?
— Cogniniin, viemään puitani leipurille.
— Odota.
Herra Roquevillard halusi häntä auttaakseen antaa hänelle viiden
frangin rahan, mutta La Fauchois esteli.
— Ota, sanon minä.
— Herra François, nythän ei La Vigie enää ole teidän, mikäli kerrotaan.
Asianajajan otsa synkkeni.
— Ei, La Vigie ei ole enää minun. Ota kuitenkin minun mielikseni.
Vaimo ymmärsi loukkaavansa kieltämällä ja ojensi kätensä. Hän läksi
sitten kulkemaan rinnettä alas notkistaen polviansa joka askeleella,
jottei luiskahtaisi. Herra Roquevillard katseli poistuvaa, joka yhä
pieneni, kunnes näkyi vain musta pilkku laakson pohjalla. Hän oli
jälleen yksin, mutta muuttuneena. Tuo köyhä vaimo oli satakertaisesti
maksanut takaisin sen rohkaisun, jonka hän viime vuonna viininkorjuun
aikana lienee itse saattanut saada.
Oli jo tullut ilta. Liikkumattomaan ja ikäänkuin lumen alle
jähmettyneeseen luontoon ilmaantui tuo juhlallinen ja salaperäinen
hartaus, joka tuntuu vähää ennen päivän pakenemista. Vuorten piirteet
sulautuvat vaalean taivaan reunaan. Ei mikään häirinnyt hiljaisuutta,
joka äänettömyydessään oli vaikuttavampi kuin myrskyn pauhina.
Kukkulan juurella solisi pieni puro ohuen jääriitteen alla, joka
särkyneiltä kohdiltaan alkoi uudelleen riittyä. Maa oli haudattu lumen
valkeuteen niinkuin jalokivi pumpuliin.
Herra Roquevillard katseli suljettua, autiota, isäntäsukunsa orvoksi
jättämää La Vigietä. Nyt tämä näky kiinnitti, innostutti häntä. La
Fauchois oli herättänyt hänessä taistelun vaiston, karkoittanut hänestä
epätoivon. Perheenpäämies työnsi syrjään surun ajatellakseen lasta,
josta hänen oli huolehdittava. Hän etsi keinoa millä hänet varmasti
pelastaisi. Mutta hänen katseensa, joka oli pyytävä kuin rukous,
kohtasi vain tuon kylmän ja julman kuolinvaipan, selkeän ja sanattoman
avaruuden, jolla ei ole ainoatakaan elämän vuodenaikain ja kevään,
kesän, jopa syksynkin lausumista sanoista. Kuinkapa puolustaa poikaansa
ainoastaan entisyydellä? Mitä apua odottaa hyljätyltä maalta, hautaan
astuneelta suvulta? Ja ääneen toisti hän sanat, jotka herra Bastard oli
lausunut ilmoittaessaan että syytetty kieltäytyi keskustelemastakaan
syytöksestä:
— Eihän voi puolustaa vainajilla.
Aurinko, joka kosketti harjalinjaa, loi viimeistä valoaan. Vuorten
rinteille kasaantunut lumi näytti värisevän sen heijettä, ja
punertui ikäänkuin tainnoksista heräten. Kuollut näköpiiri virkosi
valosta. Äänettömänä ja puhtaana suostui se tuntemaan elämää ja sitä
ilmaisemaan. Väräjöivä maa erottui selvästi taivaasta, jonka vaalea
sini sai tuhannen vivahdetta, joiden pääsävynä oli kulta. Ja lähempänä
heijasti puita ja pensaita peittävä huurre iltaruskon säteitä, niinkuin
kristallit, jotka monistavat kynttiläkruunun valoa.
Katse La Vigietä kohti totesi herra Roquevillard tämän ylösnousemuksen
ilmiön. Luonto syntyi uudelleen muutamiksi hetkiksi illan hyväilyjä
varten. Veri elehti uudelleen sen marmorikasvoilla. Nyt erotti entinen
omistaja yksitoikkoisesti valkoisen maiseman asemesta viinitarhojen
sarjan kukkulan huippurinteellä, jonne auringonsäteet sattuivat melkein
vaakasuorasti, tunsi jälleen kunkin eri pellon ja paikan, ja tuolla
täällä puut — korkeat poppelit tyyninä ja ylväinä kuin suorarunkoiset
palmut, laajaoksaiset lehmukset, soijat koivut, täyteläiset kastanjat,
herkät hedelmäpuut, oksat vankina, mutta kuitenkin taitavina
suorittamaan tehtäväänsä — nuo äsken nimettömiksi häipyneet puut
näyttivät hänestä astuvan esiin henkilökohtaisina yksilöinä.
Eikä hän tuntenut enää yksinäisyyttä, sillä hän tiesi näiden haamujen
nimetkin. Tuntien yhä suurempaa liikutusta kutsui hän esiin vuorotellen
kaikki polvet, jotka olivat raivanneet nuo maat, rakentaneet tuon
talon ja kartanon, luoneet tämän suurtilan, vanhimman maalaisen
ensimmäisestä työmekosta alkaen Savoijin Senaatin toogiin saakka, hänen
omaan asianajajavaippaansa asti. Aukeama hänen edessään aina sille
korkealle paikalle saakka, missä hän itse seisoi, oli miehitetty kuin
linnoitus, täynnä hänen esisukuansa, joka vehnän, rukiin, kauran ja
hedelmäpuu- ja viinitarhojen ohella oli tähän maankolkkaan istuttanut
rehellisyyden, kunnian, rohkeuden, jalouden perimystavat. Ja niinkuin
kartanon maantuotteet olivat kauas levittäneet niiden mainetta,
olivat nämä perimykset levinneet kaupunkiin, jota tuolla alhaalla,
vuoripiirin taustassa, varjo alkoi häivyttää, maakuntaan, jota ne
olivat palvelleet, suojelleet, jopa muutamina historiallisina hetkinä
mainehittaneet, aina koko maahan saakka, jonka voiman on luonut juuri
tämmöisten sukujen jatkuvaisuus ja kestävyys.
Hän toisti uudelleen:
»Ei vainajilla puolustella.»
Mutta lisäsi samassa:
»Vainajilla ei, mutta elävillä. He ovat täällä kaikki. Ei ketään puutu
nimenhuudosta. Maa on auennut antaakseen heille tilaa tulla. Minä
astun poikki tuon alhon, joka meitä erottaa. Minä tahdon jälleen yhtyä
heihin.»
Ja hän mittasi alhon syvännettä, ikäänkuin kaikki nämä haamut olisivat
olleet siellä koolla.
Varjo valtasi luonnon. Koko aukeama oli jo sen vallassa. Se kohosi.
Vuoret vielä vastustivat sitä, ja varsinkin pengermäinen Nivolet, joka
vastapäätä auringonlaskua keräsi sen koko hehkunan ja jonka punainen ja
sinipunerva lumi näytti kuumalta kuin sulamassa oleva metalli.
Hartiat kumarassa seurasi herra Roquevillard tätä menoa. Ja äkkiä
vavahti koko hänen olemuksensa. Varjon mukana nousivat myöskin varjot,
kaikki varjot. Ne olivat jättäneet La Vigien, ne tulivat. Nehän hän
taannoin juuri oli nähnyt koolla alhon pohjalla. He tulivat tuomaan
hänelle läsnäoloansa, apuansa, todistustansa. Heitä oli kaikilla
kaltailla. Se oli kuin armeija, joka kokoontui tammen juurella seisovan
päällikkönsä ympärille. Ja kun koko armeija oli koolla, käsitti hän
kuka hänelle takaa voiton.
»Me olemme tehneet työtä, rakastaneet, taistelleet, kärsineet, emme
mieskohtaisissa pyyteissä, niiden pyrkimysperien vuoksi mitä mikin
meistä on saavuttanut tai ollut saavuttamatta, vaan pysyväisempää
päämaalia varten, joka on sukua silmälläpitäen sivuuttanut meidät. Mitä
me olemme saaneet kokoon yhteistä varaa, sen olemme uskoneet sinulle,
sinun viedä sitä edelleen. Se ei ole La Vigie. Maata saa työllä ja
toimeliaisuudella. Meidän sukumme sielu se on, joka on sinussa. Sen
puolustamisen me uskomme sinulle. Mitä puhuit sinä epätoivossasi
yksinäisyydestä ja kuolemasta? Yksinäisyydestäkö? Laske meidät ja
sano meille mistä tulet. Kuolemastako? Perhehän on kuoleman kumous.
Koska sinä elät, olemme me kaikki elossa. Ja kun sinä vuorostasi tulet
meidän joukkoomme, sinä elät edelleen, täytyy sinun elää edelleen
jälkeläisissäsi. Katso: tällä ratkaisevalla hetkellä olemme me kaikki
täällä. Kirvoita huolesi, niinkuin me olemme kirvoittaneet kiven
haudoiltamme. Sinulle, kuuletko, on varattu kunnia olla viimeisen
Roquevillardin puolustaja, pelastaja. Sinä puhut meidän nimessämme.
Tehtäväsi täytettyäsi voit liittyä meihin Jumalan rauhassa...»
Herra Roquevillard nojasi kädellään tammeen. Varjo saavutti Nivoletin
jonka ylin penger vielä välkähteli ennen sammumistaan. Silloin tunsi
hän suuren sisäisen rauhan ja otti vastaan tehtävän, jonka hänelle
antoi menneisyys.
»Maurice, sinun puolustajasi olen minä... Enkä minä lausu rouva Frasnen
nimeä.»
Kun hän lähti puun luota, katseli hän sen ympäristöä:
»Tänne», ajatteli hän, »rakennan minä uudelleen... Minä taikka minun
poikani.»
V.
MARGUERITEN KIHLAUS.
Hubertin kuolema oli järkyttänyt Mauricea ja masentanut ylpeyden, joka
vielä erotti häntä perheestä. Marguerite palasi saattamasta hänelle
surusanomaa vankilaan. Kadulla kulki hän mitään näkemättä suruunsa
sulkeutuneena. Ovella kysyi hän palvelijattareltaan:
— Onko herra tullut kotiin?
Naisella on useammin kuin miehellä henkistä surua vastaan sellainen
vastustusvoima, joka suruun vaipumisen sijasta sallii heidän vielä
lohduttaa, ja Marguerite riensi veljensä luota tukemaan isäänsä.
— Ei vielä, neiti, vastattiin hänelle. Marguerite hämmästyi ja tuli
levottomaksi:
— Eikö vielä?
Itse hän oli viipynyt vankilassa kauan. Ilta tuli. Mutta herra
Roquevillard oli lähtenyt vain lyhyelle kävelylle. Hän odotti kello
viiden aikana Hamelia ja Bastardia, joiden herrojen kanssa hänen oli
määrä viimeistellä huomisen päivän puolustusta. Näissä oloissa oli
hänen paluunsa viipyminen oudostuttavaa.
Samassa lisäsi palvelijatar:
— Mutta salissa on herra, joka on pyytänyt tavata neitiä.
— Minua?
— Niin, neiti.
— Kuka se on?
— Hän sanoi kyllä nimensä. Minä olen sen unohtanut. Eräs tohtori.
Palvelijatar oli vielä tottumaton ja kaupungin henkilöihin ja nimiin
perehtymätön maalaistyttö.
— Ei pidä ottaa vastaan, Mélanie, sanoi Marguerite moittivalla äänellä.
Vielä semmoisena päivänä kuin tänään.
— Sitä minä ajattelinkin, neiti. Hän vain ei tahtonut lähteä. Hänellä
on asiaa neidille.
Marguerite astui saliin vastahakoisesti hattu päässä ja suruharso
silmillä saattaakseen kutsumattoman vieraan lähtemään. Siellä oli
Raymond Bercy. Yhtä liikutettuna kuin Margueritekin, lausui hän:
— Neiti...
Marguerite näytti aikovan poistua, mutta hämmästyneenä ja rukoilevalla
äänellä koetti Raymond häntä pidättää:
— Neiti Marguerite antakaa anteeksi, että olen tullut. Minä kuulin
eilen illalla teidän onnettomuudestanne. Niinpä...
— Herra, sanoi hän astuen eteenpäin.
Tämä ainoa vakaasti lausuttu sana karkoitti vieraan loitolle ja kielsi
häneltä säälimisen oikeuden. Niinkuin isänsäkin torjui Marguerite
säälittelyn. Hämmentyneenä painoi hänen entinen sulhasensa päänsä alas
ja vaikeni. Leppeämmin lausui neito:
Isien perintö — 10
— Miksikä, hyvä herra, tahdotte tavata minua... tänään?
Raymond katsahti häneen ja huokasi, nöyrästi anoen suopeutta:
— Koska huomenna olisi liian myöhäistä.
— Liian myöhäistä? Huomenna? Onko teillä jotakin minulle sanomista?
Koskeeko se Mauricea?
Itsensä unohtaen ei Marguerite ajatellutkaan, että kysymys saattoi olla
hänestä itsestään. Olivathan kaikki siteet Raymondin ja hänen välillään
katkaistut vuosi sitten, siitä päivästä alkaen, jolloin Raymond
äitinsä rouva Bercyn luona ei ollut kaihtanut kihlauksensa purkamista
puolustaakseen hänen nimensä kunniaa. Sulhanen ei ollut yrittänytkään
saavuttaa uudestaan hänen suosiotaan ja lupaustaan. Tapahtumat olivat
vyöryneet kuin myrsky: herra Frasnen ilmianto, rouva Roquevillardin
kuolema, Mauricen tuomitseminen poissaolevana, perheen häpeä ja häviö,
ja, kohtalon viimeisenä kovuutena, vanhemman pojan, tulevaisuuden
varamiehen, menetys. Siinä oli enemmän kuin tarvittiin seikkoja
selittämään hylkäämistä, kaihtamista, unohtamista. Onnettomuuden
erioikeutuksiahan on eristäminen. Yksinäisyydessä oli Marguerite
niellyt kyyneleensä ja surunsa. Saineesti tyhjentänyt katkeruuden
kalkin sitä jakamatta. Millä oikeudella tuli tuo nyt tuomaan hänelle
hyödytöntä läsnäoloansa ja meltoa myötätuntoansa? Mutta epäilemättä
aiheutti hänen tulonsa joku toinen syy. Kenties tiesi hän jotakin, joka
saattoi koskea syytetyn puolustamista. Tämän nojalla ja ainoastaan
tämän nojalla antoi Marguerite anteeksi, että Raymond oli murtanut
salvan ja tunkeutunut taloon.
Raymond ei kiirehtinyt selityksen antamista. Näkyvästi oli hän suuren
sisäisen hämmennyksen vallassa.
— Puhukaa, herra.
Ääni kalvaana vastasi hän:
— Ei se koske Mauricea.
— Mitä sitten?
Marguerite astui askeleen eteenpäin ja työnsi syrjään harsonsa, joka
häiritsi hänen liikkeitään ja teki hänen kasvonsa epämääräisiksi.
Näin lähestyessään suorana ja ankarana näytti hän Raymondista vielä
kaukaisemmalta. Mustan puvun ja päähineen välillä olivat hänen
kasvonsa niin kalpeat — silmien katse murhaavana ja huulet ohuina kuin
punainen viiva — että Raymondin, joka nyt tunsi hänet kaukaiseksi ja
surulliseksi ja pelkäsi, ettei voisi häntä taivuttaa, mutta joka halusi
kiihkeästi antaa hänelle hartaan hellyytensä apua, täytyi pidättää
kyyneleitään ja koota kaikki rohkeutensa päästäkseen alkamaan. Ensin
hän sopersi, sitten ääni vähitellen varmeni:
— Neiti, kuulkaa minua. Teidän pitää kuulla minua. Sitten te ymmärrätte
minut ja annatte minulle anteeksi. Minun täytyi puhua teille, puhua
vielä tänään. Minä käsitän surunne, minä otan siihen osaa. Älkää
vastustako, minä pyydän. Te ette voi estää minua tuntemasta omaa
tuskaanne. Minä olen kärsinyt, minäkin, siitä päivästä alkaen... Ja
oma kärsimykseni on opettanut minua paremmin ymmärtämään toisten
huolta. Minä rakastin teitä. Ah, älkää keskeyttäkö. Antakaa minun
puhua loppuun. Niin, minä rakastin teitä. Kuvittelin tulevaisuuttani
vain teihin liittyväksi. Mutta kohtasin kotonani vastarintaa, paljon
esteitä... teidän veljenne vuoksi. Äitini, joka pohjaltaan on niin
hyvä, on heikko kaikkien ennakkoluulojen suhteen. Isäni ajatteli
menestymistäni. Hän on tiedemies, hän elää työhuoneessaan tai
potilaidensa vieressä. Kotona hän ei määrää. Ja minä... Ah; ei, en
tahdo jatkaa toisten syyttämistä oman syyllisyyteni lieventämiseksi.
Minä olen ollut raukkamainen, inhoittavan raukkamainen. Mutta olen
saanut siitä rankaisunkin. En ole puolustanut, minussa ei ole ollut
miestä teitä puolustamaan.
Moneen kertaa oli Marguerite liikkeillään yrittänyt häntä keskeyttää.
Pystynä ja tietämättään halveksuvana katsoi hän puhujaa suoraan
silmiin. Hänessä esiintyi Roquevillardeille ominainen ylemmyyden ilme,
joka heille oli hankkinut niin paljon vihollisia. Mutta sitä lievensi
silmien verhottu surumielisyys ja salaperäinen sävy, jonka hän oli
perinyt äidiltään:
— En ole pyytänyt teitä puolustamaan itseäni, sanoi hän
yksinkertaisesti.
— Se on totta, Marguerite...
Raymond unohti kiihdyksissään kohteliaisuuden muodot ja puhutteli
Margueritea, kuten ennen, jolloin hän oli hänen sulhasensa.
— Mutta myöskin, lisäsi Raymond, tahdoin siitä teidän nuhteitanne.
— Minä en nuhtele ketään, herra.
— Te haavoititte minua niin syvälti pelkällä katseellanne sinä päivänä,
jolloin puritte kihlauksen. Te olitte niin kova...
— Kovako, minä?
Marguerite lausui nämä kaksi sanaa melkein puoliääneen pitäen vastausta
hyödyttömänä ja sisällisesti kuohuksissaan tällaisesta vääryydestä.
— Niin, jatkoi toinen, minä en silloin ymmärtänyt, että onnettomuudessa
käy oleminen ylpeä. Minä tuomitsin teitä, mutta sydämeni oli
pakahtunut. Ja minä syytin teitä sen sijaan että olisin myöntänyt
omien epäilysteni, pelkoni kurjuuden ja halpa-arvoisen huolehtimiseni
yleisestä mielipiteestä. Minä olen muuttunut, vakuutan sen teille. Nyt
ihailen, kunnioitan, jumaloin teitä. Niin. Älkää sanoko mitään, antakaa
minun puhua loppuun. Minä olen koettanut unohtaa teidät. Vanhempani
ovat tahtoneet naittaa minua muuanne. Minä en ole voinut. Minä en
rakasta, en voisi rakastaa ketään muuta kuin teitä.
— Minä pyydän, herra.
— Se vähä hyvä, mitä voinen tehdä, se on teidän ansiotanne. Vähitellen
pyrin kohoamaan aina teidän tasollenne saakka. Minun kaltaiseni miehet,
kaikki miehet hoippuvat hyvän ja pahan, antaumisen ja itsekkyyden
välillä. He eivät tule ajatelleeksi, he ovat elämän keskinkertaisuuden
lumoissa. Mutta joskus riittää vain vavahdus heitä herättämään. Teidän
rakkautenne on minulle antanut tämän vihlauksen, Marguerite.
Hän pysähtyi odottaen yhtä toivon sanaa. Marguerite loi silmänsä alas
ja harso, jota hän ei enää pitänyt kiinni, valahti hänen olkapäälleen
heittäen varjoa sille puolen kasvoja. Raymond lausui kuin rukouksena:
— Marguerite, antakaa minulle sananne takaisin. Suostukaa tulemaan
vaimokseni... Minä rakastan teitä. Kaiken surunne tähden rakastan teitä
sitä enemmän.
Hän näki tytön värähtävän, mutta epäröimättä tämä sittenkin vastasi:
— Se on mahdotonta. Älkää pyytäkö minulta sitä.
Ymmälle joutuneena tästä hylkäyksestä, kun jokin turhamielisyyden jäte
hänessä vielä puhui hänen menettelynsä jalomielisyydestä, parahti hän
kuin hätähuudon päästäen:
— Se on minun elämäni onni. Enkö saisi sitä teiltä pyytää.
Silloin astui Marguerite aivan hänen luokseen ja lausui erikoinen sulo
äänessään:
— Toinen nainen on antava teille tämän onnen. Minä olen siitä varma.
Minä toivotan sitä teille.
— Minun silmissäni ei ole toista naista kuin te.
— Ei, ei, se on mahdotonta. Älkää kiusatko minua.
— Mahdotonta, miksi, Marguerite? Miksikä masentaa minua? Te ette
rakasta minua. Kerran kenties onnistuu minun saavuttaa rakkautenne. Te
pudistatte päätänne? Oi, hyvä Jumala, karkoitatteko minut edes syytä
sanomatta?
Marguerite näytti etsivän, epäröivän ja tekevän päätöksen. Levottomana
vaani toinen vastausta:
— Minä en ole enää sama nuori tyttö kuin vuosi sitten.
— Minä en ymmärrä.
— Minulla ei ole enää myötäjäisiä.
— Sekö se oli? Marguerite, minä en sentään ansaitse, että kohtelette
minua tuolla tavoin. Teissä, teidän silmissänne on ikäänkuin säteilevää
elämän kirkkautta. Teitä katsoessani tunnen rohkeutta ja halua hyvään
ja kaikkien niiden turhien tyydytysten halveksumista ja unohdusta,
joita aineelliset edut voivat antaa. Mitä on omaisuus siihen verrattuna
mitä te minulle antaisitte ja mikä voisi olla minun voimani?
— Ja jos huomenna...
Kun hän ei jatkanut loppuun lausettaan, toisti nuorukainen:
— Jos huomenna?
— Jos vielä suurempi onnettomuus kohtaa meitä huomenna, jos huomenna
veljeni Maurice tuomitaan?
— Minä olen tullut tänään juuri sen vaaran vuoksi. Minä tahdoin
pyytää kunniaa saada huomenna istua oikeudessa isänne rinnalla hänen
poikanansa. Sentähden minun täytyi tavata teidät tänään.
— Ah! huudahti Marguerite hämmästyneenä.
Tästä ainoasta huudahduksesta huomasi nuorukainen, että
välinpitämättömyys, jota Marguerite oli hänelle osoittanut, vihdoinkin
hälveni. Noilla kalvailla kasvoilla, joiden jokaista ilmettä hän
seurasi, oli hän äkkiä havainnut myötätuntoa, kiitollisuutta, ehkäpä
vielä enemmänkin. Siinä oli onnea, epämääräistä, verhonalaista, mutta
todellista. Ja tämä huomio sylkähdytti hänen sydäntään.
Marguerite lujitti häntä tässä toivossa ojentaen kättänsä:
— Minä kiitän teitä, Raymond, sanoi hän arastelematta kutsuen häntä
etunimeltään, kuten muinoin. Minä olen liikutettu, syvästi liikutettu.
Raymond ei ollut odottanut juuri niitä sanoja. Hän arveli Margueriten
olevan levottomassa, rukoilevassa hurmiossa. Kun tämä vaikeni, lausui
hän arastellen:
— Miksikä kiittää minua, kun teitä rakastan. Minusta näyttää, että kun
teitä rakastaa, on suurempiarvoinen...
Ja hän lisäsi kuin huokauksena:
— Marguerite, tulettehan toki vaimokseni? Hän luki sääliä ja tuskaa
kauniilta kasvoilta, joilta veri oli paennut.
— Raymond, minä en voi.
— Ettekö voi? Silloin... silloin te rakastatte toista.
— Oi, ystäväni!
— Niin, te rakastatte toista. Toista, joka ei ole ollut raukkamainen
niinkuin minä, joka on osannut arvata, ymmärtää, ansaita teidät, kun
minä hukkasin onneni kelvottomuuttani. Se on oikeus ja kohtuus, mutta
se koskee, kun rakastaa.
Ja hän purskahti sydäntävihlovaan itkuun.
— Raymond, lausui Marguerite vavisten. Minä pyydän, älkää puhuko noin.
— En minä teitä syytä. Minähän syypää olen. Ja teidän onnenne on
minulle rakkaampi kuin omani.
— Raymond, kuulkaa minua.
Voitettuna, raukeana oli Raymond istuutunut nojatuoliin eikä
ujostellut, pää käsien varassa itkien näyttämästä heikkouttansa.
Nopealla liikkeellä poisti Marguerite päähineensä, niinkuin
sairaanhoitajatar riisuu turhat vaatteet voidakseen paremmin suorittaa
tehtäviänsä, ja tarttuen hänen käsiinsä, riisti niiltä vallan.
- Katsokaa minua.
Hän komensi, ei isänsä käskevällä tavalla, vaan kiehtovalla
sulolla. Hän ei enää peittänyt tunteitansa, ei pysytellyt enää
puolustuskannalla, vaan tuli nuorukaisen luo, luontevan koruttomasti.
Konemaisesti noudatti Raymond hänen tahtoansa ja totteli. Heti
Margueriteen katsahdettuaan hän todellakin lakkasi vaikeroimasta. Tyttö
oli kuin toiseksi taiottu. Tenhoutunut katse näytti kirkastavan hänen
kalpeuttaan. Hän heijasti yli-inhimillistä ilmettä, niiden ilmettä,
jotka voitettuaan innon ja kiihkon myrskyt, ovat löytäneet rauhan.
Hänen kasvoillaan asui elävänä sama seesteisyys kuin kuolleilla,
jotka ovat nukkuneet Herrassa. Hänen verettömillä poskillaan, hänen
häikäisevissä silmissään ei ollut enää surun sirua, mutta syvä,
muuttumaton, melkein pöyristyttävä tyyneys.
— Marguerite, mikä teidän on? lausui Raymond hätääntyneenä, ikäänkuin
kumppani, joka koettaa huudolla pidättää toveriansa syöksymästä kuiluun.
Marguerite toisti:
— Raymond, kuulkaa minua. Niin, minä rakastan toista...
— Ah! tiesinhän sen.
— Toista, jolle te ette voi olla lemmenkade. Minä en mene naimisiin,
minä en tule olemaan kenenkään vaimo. Minä seuraan toista kutsumusta.
Mutta minä olen niin epävalmis, että äsken, kun te puhuitte minulle,
tunsin ylpeyttä. Minä olen vieläkin ylpeä. Se on minun vikojani. Mutta
meitä on koeteltu niin paljon, että täytyy hiukan oikaista itseänsä.
Hieno hymynväre piirtyi hänen suupieleensä sitten häipyäkseen,
ikäänkuin ollakseen häiritsemättä liikkumattomien piirteiden puhtautta.
Kun Raymond Margueriten salaperäisen tenhovoiman lumoissa vaikeni,
jatkoi tämä:
— En, minä en unhoita, että te valitsitte suurimman raskautukseni
hetken tullaksenne luokseni.
Raymond vaikeroi kuin lapsi:
— Minähän rakastan teitä.
— Minua ei tule enää rakastaa, Raymond. Minä olen jo noudattanut toista
kutsua ennenkuin te tulitte. Sanon teille salaisuuden, jota ei kukaan
vielä tiedä, ei edes isäni. Uskon sen teille, epäröimättä. Älkää puhuko
siitä muille, minun tähteni. Kun menetin äitini, lupasin Jumalalle
täyttää hänen paikkansa meidän kotilietemme ääressä, jota onnettomuus
oli raastanut.
— Ettekö te ole täyttänyt tehtäväänne?
— Se ei ole päättynyt vielä.
— Estääkö avio teitä sitä täyttämästä? Mehän jäisimme Chambéryyn.
— Ei voi antautua puolittain, Raymond. Minä olen luopunut
omakohtaisesta onnestani. Ja siitä päivästä, jona siitä luovuin, olen
tuntenut suurta voimaa.
Kiihkopuuskan tempaamana vastusti Raymond:
— Sehän on silkkaa hulluutta, Marguerite. Teillä ei ole oikeutta
näin unohtaa itseänne. Isänne jälkeen jäätte te elämään. Veljenne on
huomenna vapaa ja luo elämänsä ilman teitä. Mihinkä te, ypöyksinänne?
Miksikä siis uhraatte itsenne turhien mielialojen tähden?
— Isäni on saanut iskun sydämeensä. Veljeni on yhä vaarassa. Älkää
riistäkö minulta suurta osaa rohkeudestani sanomalla, että olen heille
tarpeeton.
Raymond luopui taistelusta. Vaisto, jonka hän vielä enemmän Margueriten
ilmeestä kuin hänen sanoistaan, ilmoitti hänen tappionsa. Mutta hän
koetti yhtäkaikki vielä työntää sitä edes tuonnemmaksi ja heltyneellä
ja aralla äänellä pyysi hän lykkäystä.