joukosta neiti Roquevillardin viimevuotisen sulhasen Raymond
Bercyn käsipuolessa, äitinsä valvovan katseen häntä seuratessa
hartaasti huoltapitävänä ja hiukan oudostuneena? Oliko hänen pieni
päänsä, suhtamuotoinen kuin kreikkalaisen kuvapatsaan pää, joka
kivihartioiltaan kohoaa niin sirona ja ryhtivarmana, niskalta niin
heiverä, ettei jaksanut säilyttää hylätyn ystävättären muistoa?
Näköhäiriötä vain oli noiden katseiden vilpittömyyden kuultavansininen
sees? Hänen poskillaan oli vielä punanhehkua tanssin jäljeltä. Mutta
hän ei hymyillyt, hän rypisti kulmiansa, puristi huuliansa ja näytti
tehneen vakavan päätöksen, joka ei ollut hänen lapsellisherttaisen
ilmeensä mukainen.
— Minä en ole vielä tanssinut kanssanne, sanoi nuori mies. Suonette
minulle yhden valssin?
— En, vastasi tyttö tylysti, katsahdettuaan, että he olivat yksin.
— Miksi ette? Ovatko teidän kaikki valssinne jo varatut?
— Ei läheskään.
Herra Bercy ei ottanut häntä vakavalta kannalta, vaan loukkautumisen
asemesta alkoi nauraa.
— Vai on teitä minusta varoitettu: kiitos.
Tyttö huoahti kuin väsynyt työmies heittäessään raskaan taakan
hartioiltaan.
— Ei, mutta minun on tosiaan syytä teitä varoittaa, herra Bercy. Teidän
äitinne on puhunut minun äidilleni. Äiti ei salaa minulta mitään,
tai jos salaa, niin minä kuitenkin arvaan. No niin!.. en koskaan,
kuuletteko, en koskaan tule teidän vaimoksenne.
Ällistyneenä kivahti nuori mies.
— Anteeksi, neiti, en ole teidän kättänne pyytänyt.
— Äitinne on tunnustellut maaperää, kuten niin sopivasti sanotaan.
— Äidit sommittelevat paljon suunnitelmia poikiansa varten... Niin
maireinen kuin tämä olisikin, se ei minun aikeisiini soveltuisi.
— Oh! Sen parempi.
— Minä nähkääs en mene lainkaan naimisiin.
— Siinä teette väärin.
Tämä moite tuosta lapsekkaasta suusta oli omituinen ja miltei
hassunkurinen. Jeanne lisäsi:
— Joka on saanut elämässään kohdata semmoisen nuoren tytön kuin
Marguerite Roquevillard on, se ei mene itse hävittämään sellaista onnea.
Siihen oli Jeanne tahtonut tulla. Nyt Raymond sen ymmärsi. Tyttö olisi
nuoren miehen ilmeiden vaihtelusta voinut havaita kuinka oikeaan
hän oli osunut, mutta siinä iässä eivät silmät vielä ole kylliksi
tottuneet seuraamaan sisäisten liikuntojen väreilyä. Niinpä menikin hän
suhdattomiin ryhtymällä julistamaan vasta koulupenkiltä päässeen tytön
ihmishalveksumista.
— On aina huonoa, hyvä herra, hylätä morsiamensa. Mutta kun häntä
kohtaa kova onni, niin se on suorastaan inhoittavaa.
Millä oikeudella kävi hän nuhtelemaan toista näin häikäilemättömästi?
Raymond Bercytä se suututti, ja kuitenkin tunsi hän sydämensä pohjalla
kirpeää iloa kuullessaan puhuttavan Margueritesta. Kumpikin tunnelma
tuli esiin hänen vastauksessaan.
— En ole valinnut teitä tuomarikseni, neiti. Mutta jos te puhutte
toisen nimessä, niin vastaan teille...
— Minä en puhu kenenkään nimessä.
—... Että teidän tietonne eivät ole oikeat. Minä en purkanut kihlausta,
joka oli minulle rakas.
— Joka teille oli rakas! Niin, kun päivä paistaa, silloin on kyllä
teikäläisiä paikalla; mutta kun sataa, ei ole enää ketään.
— Kuulkaa, te käytte kohtuuttomaksi. Minä alan menettää
kärsivällisyyteni.
Mutta tytön ote oli luja eikä hän vain hellittänyt:
— Joka suuttuu, se on väärässä.
— Minä en ole teille tilivelvollinen, neiti. Tietkää kuitenkin, että
neiti Roquevillard purki kihlauksemme omasta aloitteestaan.
— Jalomielisyydestä.
— Kysymättä minun sydäntäni, välittämättä minun tuskastani.
— Mutta silloinhan teidän ei olisi pitänyt hyväksyä purkausta.
Tyttö oli aivan punainen, pois suunniltaan, ja vaivoin vain toinenkin
sai pysytyksi tyynenä:
— Entä jos hänen veljensä on tuomittu?
— Ihana juttu!
— Mitä? Niinkö, neiti?
— Niin, toden totta! Jos minä rakastaisin, niin minusta olisi
yhdentekevää, vaikka sulhaseni lähetettäisiin kuritushuoneeseen. Minä
seuraisin häntä sinne, ymmärrättekö, herra. Ja jos päästäkseni häntä
seuraamaan täytyisi tehdä rikos, minä tekisin sen. Pif paf, heti kohta.
— Te olette lapsi.
Mutta äkkiä muutti Raymond sävyä ja lausui käheällä äänellä:
— Luuletteko, etten minä häntä kaipaa?
Yhtä äkisti muuttuneena kuin toinenkin ja riemuiten oli tyttö vähällä
kapsahtaa tämän kaulaan, ja rouva Sassenay, jota tytön eleet kaukaa
kummastuttivat, tuli levottomaksi ja alkoi lähestyä.
— Ah! Aavistinhan, että te ette voinut haluta naimisiin minun kanssani.
No hyvä, rientäkää nyt. Juoskaa selittämään asianne Margueritelle.
Pyytäkää häntä minunkin puolestani antamaan teille anteeksi. Ja ottakaa
nopeasti jälleen paikkanne perheessä ennen oikeudenkäyntiä. Sen jälkeen
se on liian myöhäistä. Se on parempi kuin hoidella potilaita kaiken
maailman kelvottomilla lääkkeillä.
— Kiitos.
— Menkää heti.
— Mutta kello on puoli kaksitoista.
— Sitten huomenna.
Rouva Sassenayn, joka suuntasi kulkunsa tytärtään kohti, pidätti
sikermä, jossa puhuttiin vilkkaasti ja joka yhä suureni.
— Oletteko varma? kysyi herra Vallerois nuorelta upseerilta, jonka
univormussa oli esikunnan kainalopunos.
— Täydellisesti. Tieto saapui divisionaan kello kuusi. Kenraali lähti
mieskohtaisesti herra Roquevillardin luo.
— Mieskohtaisesti, totesi herra Coulanges, jota tämä virallinen käynti
kukistuneen luona hämmästytti ja hämmensi.
Rouva Sassenay tiedusteli asiaa lähimpänä seisovalta, joka oli herra
Latache:
— Mistä tiedosta puhutaan?
— Luutnantti Roquevillardin kuolemasta, rouva. Hän on kuollut Sudanissa
keltakuumeeseen.
— Kylläpä _ne_ ovat onnettomia! lausui rouva säälin liikuttamana.
— Se on totta, rouva.
Näin ankara isku palautti Roquevillardeille naisten myötätunnon ja
vaimensi miesten pahansuopuuden, joka olisi tyynesti sietänyt heidän
aineellisen ja moraalisen masennuksensa. Tahdottiin nolata heitä, mutta
kohtalo kolhaili heitä lakkaamatta, säälimättä. Herra Frasnen ja hänen
etevän temppunsa kannattajat vaikenivat ja prokuraattori lausui yleisen
tunnelman julki yhdellä sanalla:
— Ihmisparat!
Tämän keskustelun jälkeen katosi Jeanne Sassenay. Turhaan etsi hänen
äitinsä häntä kautta koko huoneiston. Eteisessä kohtasi hän Raymond
Bercyn, joka oli kiireesti panemassa päällysnuttua ylleen.
— Joko te lähdette, herra?
— Jo, rouva, vastasi tämä ennenaikaista poistumistaan selittämättä.
Rouva huomasi nuoren miehen hämmennyksen ja asettaen tyttärensä
katoamisen tämän seikan yhteyteen alkoi todella tulla levottomaksi.
— Ettekö ole nähnyt Jeannea? kysyi hän puolisoltaan, jonka hän kohtasi
salonkien kynnyksellä.
— En. Etsittekö häntä?
Herra Sassenay oli suora toimen mies, joka ei herkästi huomannut
kaikkia sielunvivahteita, yhtä kykenevä voittamaan suurimpiakin
aineellisia vaikeuksia kuin kykenemätön pysähtymään tunteita
tarkkaamaan.
Rouva katsoi turhaksi ilmaista hänelle pelkoansa ja kehoitti vain
pitämään huolta vieraista. Sitten läksi hän suoraan tyttärensä
huoneeseen. Avattuaan oven ei hänen tarvinnut muuta kuin vääntää
sähkövalon nappulaa nähdäkseen tyttönsä istuvan nojatuoliin
kyyristyneenä ja itkevän hillittömästi ensinkään ajattelematta pukunsa
tärveltymistä. Hyväillen alkoi äiti tiedustella:
— Jeanne; mikä sinun on?
— Äiti.
Se oli kuin pienen lapsen valitus, joka pian rauhoittuu.
— Miksi itket?
— Ajattelen Margueriten surua ja minä täällä tanssin.
Rouva Sassenay rauhoittui. Hän tunsi tyttärensä suuren ystävyyden neiti
Roquevillardia kohtaan. Mutta kun nyyhkytykset eivät tauonneet, kysyi
hän hellästi:
— Muistathan luutnantti Hubertin?
— Muistan... hän oli herttainen... mutta tennispelissä me riitelimme.
Hän oli aina voitolla.
Nuoren tytön huoli ei siis johtunut siitä.
— Marguerite-parka, jatkoi hän välittömästi. Enemmän kuin Hubertista
pidin minä Mauricesta, joka on vankilassa. Hänet vapautetaan, eikö niin?
— Minä toivon niin, rakkaani.
— Viaton, vapautettuna tai vaikkapa tuomittunakin, se on aina kaunista,
eikö ole, äiti?
— Oletko varma, että hän on viaton?
— Margueritenko veli? Totta kai!
Rouva Sassenay hymyili tätä purkausta ja tätä varmuutta, joiden
ilmaisun hän oli aiheuttanut. Ja yhä hyväillen tytärtänsä muisti
hän erään jo ammoin sukeutuneen keskustelunsa rouva Roquevillardin
kanssa: »Kerran kenties», oli hurskas rouva lausunut, »jos Maurice sen
ansaitsee, pyydän hänelle tyttärenne kättä. Siten jäisi hän teidän
luoksenne.» Maurice ei ollut sitä ansainnut, mutta haaveilevan tytön
mieleen oli hänellä yhä muinainen vaikutusvaltansa. Siinä oli vaara.
Täytyi olla varuillansa. Ja päättäessään siitä huolehtia ajatteli
Jeannen äiti tahtomattaan muita Roquevillardeja, kuolleita ja eläviä,
niin ansiokkaita ja niin kovia kokeneita. Tanssisoiton sävelet
kuuluivat huoneeseen.
— Pyyhi silmäsi, pikkuruinen. Varovasti. Hiukan puuteria. Hyvä.
Sinä olet sievä tänä iltana. Nyt palatkaamme pian saliin. Meidän
poissaolomme huomataan.
— Se on totta, äiti. Minä olen lupautunut tähän valssiin.
Ja äkkiä päästen ennalleen astui nuori tyttö äitinsä edellä käytävään.
... Tällä samalla hetkellä asteli Raymond Bercy, johon hänen ystävänsä
Hubertin kuolema oli kipeästi koskenut, edestakaisin Roquevillardin
talon edustalla. Linnan lumipeittoiset katot kimmelsivät tähtien
valossa. Arkistontorni ja tapuli näyttivät valvovan nukkuvan kaupungin
vartijoina. Työhuoneen neljästä ikkunasta, jotka hän hyvin tunsi, näkyi
verhojen lomista heikkoa valoa. Siellä istuivat yhdessä Marguerite ja
hänen isänsä, sydän uuden kohtalon iskun satuttamana.
Hänen teki mieli pyrkiä sisään, mutta hän ei uskaltanut. Hänen toimensa
vaaraanjoutuminen, hänen vanhempaansa paheksuminen, yleinen mielipide,
kaikki itsekkyyden pimeät voimat pidättivät häntä vielä. Mutta kylmässä
yössä, myöhään jatkuneen kävelynsä kestäessä oppi hän omaa sydäntänsä
ja tunsi, että suru ja sääli rakentavat rakkautta enemmän kuin ilo.
IV.
MAAN NEUVO.
Oli tehtävä päätös. Herra Roquevillardia oli vastikään kohdannut
isku, sanoma hänen poikansa menettämisestä; lyhyt virallinen kirjelmä
ilmoitti, että hän oli kuollut isänmaan palveluksessa, etäisellä
etuvartiopaikalla, kaukana kaikesta avunsaannin mahdollisuudesta; mutta
hänellä ei ollut edes sitä lohdutusta, että olisi voinut antautua
surunsa muisteloihin. Hubert, joka oli lähtenyt siirtomaihin etsimään
vaaraa ja puhdistamaan tahrattua nimeä, oli perheensä unohtaneen
Mauricen erheen viimeinen sovitusuhri. Huomenna oli Mauricen saavuttava
oikeuteen, mutta ei vieläkään ollut päästy vaikeuksista, joita hän oli
puolustukselleen asettanut. Tietenkään ei sukutilan uhraus saattanut
olla turha. Luonnollisestikin teki vahingon korvaus vapauttamisen,
joskaan ei varmaksi, niin ainakin luultavaksi, ja muutti aseman
syytetyn eduksi. Mutta tämä vapautus juuri ei saanut tapahtua suosiosta
tai säälistä. Jos mieli astua jälleen paikalleen kotilieden luo
kaupungissa ja ammatissaan, jatkaa perimystänsä ja vuorostaan siirtää
se eteenpäin, täytyi nuorukaisen lähteä oikeussalista pienimmästäkin
väärästä epäluulosta puhdistettuna, syyttömänä mihinkään rikokseen
lakia ja kunniaa vastaan. Mutta kuinka se oli saavutettavissa
mainitsematta rouva Frasnen nimeä? Tosin oli herra Bastard La Vigien
myynnin jälkeen vielä uudelleen tarjoutunut puolustajaksi.
— Asia tulee teille kalliimmaksi kuin kannattaisi, oli hän lausunut
virkaveljelleen ammatillisella kyynillisyydellään. Mutta tämä
jalomielisyys hellyttää lautamiehet. Nuo ihmiset, jotka ovat niin
sanomattoman saitoja, itkevät ääneen kuullessaan, että olette myynyt
maanne korvataksenne toisen tappion. He saattaisivat, lähemmin
harkitessaan, tuomita sittenkin, sen huonon esimerkin vuoksi, jonka te
annatte, ellei herra Frasnen ovela temppu, loppuponneksi oikeudessa
paljastettuna, olisi omiansa saattamaan heitä raivoisaan ja suotuisaan
kiihkoon.
Sillä oikeuden ja ihmisyyden hän arvioi vähäksi. Hän tunsi asian, hän
tarjoutui. Maineensa vuoksi piti hän sitä tärkeänä. Kello viisi tulisi
hän viimeisen kerran keskustelemaan herra Roquevillardin luo tämän ja
herra Hamelin kanssa puolustuspuheensa pääpiirteistä. Mauricen isällä
ei kuitenkaan ollut luottamusta tähän teatterimaiseen ja kielteiseen
tapaan puoltaa sukunsa asiaa.
Aamiaisen jälkeen, johon hänen tyttärensä ja hän tuskin koskivat,
nousi hän lähteäkseen ulos. Surun liian suuri paino tukehdutti häntä
huoneessa. Ulkosalla kävi paremmin miettiminen. Ilma virkistäisi hänen
ajatuksiansa, hänen väsyneitä voimiansa, hänen masentunutta mieltänsä.
Kun hän jo oli ovella, kutsui Marguerite häntä:
— Isä.
Hän kääntyi mieli hellänä. Hänen vaimonsa kuoleman jälkeen ja jo
ennenkin oli tytär ollut hänen uskottunsa, hänen neuvonantajansa, hänen
päiviensä ainoa ilo. Pikku Julienin lähdettyä — Charles Marcellaz oli
perheneuvottelun jälkeisenä päivänä vienyt tämän Lyoniin — olivat he
aivan kahdenkesken vähitellen autioituneessa kodissa. Vielä viime
yön olivat he viettäneet yhdessä melkein aamuun saakka, puhellen
Hubertista, kyynelehtien, rukoillen. Sattuessaan lähelle oli isä hiljaa
laskenut kätensä Margueriten kauniille hiuksille. Tyttö ymmärsi, että
hän siunasi häntä hiljaa ja sanattomasti, ja hänen silmänsä, niin
herkästi sumentuvat, niin kyyneleihin tottuneet, vettyivät vielä kerran.
— Isä, kysyi hän, mitä sinä olet päättänyt Mauricen suhteen?
— Bastard on valmis häntä puolustamaan. Kello viisi tulee hän tänne
herra Hamelin kanssa. Minä menen ulkoilmaan miettimään lopullisia
ohjeitani.
— Etkö halua, että tulen sinua saattamaan?
— En, pikkuruinen. Ole minusta huoleton. Minä työskentelen
kävellessäni. Meillä ei ole aikaa haudata kuolleitamme. Elävät kutsuvat
meitä.
— Sitten minä menen vankilaan, lausui neito.
— Niin, sinä voit _hänelle_ ilmoittaa onnettomuuden.
— Maurice-parka, kuinka hän tulee kärsimään!
— Vähemmän kuin me.
— Oi, ei, isä, yhtä paljon kuin me ja enemmän kuin me. Hän syyttää
itseänsä.
— Sopiikin. Hubert lähti hänen tähtensä.
— Senpä vuoksi, isä. Me itkemme, me, ilman itsesyytöksiä. Enkö saa
sanoa hänelle mitään sinun puolestasi.
— Ei, ei mitään.
— Isä...
— Sano hänelle... pyydä häntä muistamaan, että hän on viimeinen
Roquevillard.
Herra Roquevillard lähti, kulki linnan editse ja asteli kaupungin
ulkopuolelle. Oli kaunis talvipäivä ja aurinko kimmelsi lumella.
Vaistomaisesti kääntyi hän Lyonin tielle, joka johtaa La Vigiehin ja
joka oli hänen totunnainen kävelytiensä. Se kulkee Cogninin kylän läpi
ja kääntyy, St Charles-sillan sahan takana, Viminesin ja St. Cassinin
rinteiden välillä, Lépinen ja Corbeletin vuorten liepeille, jotka
pitkänä jonona saattavat sitä Echellesin solaan. Saavuttuaan tälle
kohtaa kääntyi herra Roquevillard ajatuksiinsa vaipuneena peltotielle,
joka johti hänen entiseen kartanoonsa. Hän kulki Hyèresin poikki vievän
vanhan sillan yli, jonka alla oli kapea railo vettä jäänreunojen
välissä, mitä lehdettömät poppelit ja raidat eivät riittäneet
verhoamaan.
Hiukan kaarrettuaan joutui hän autioon Montagnolen seinämien
sulkemaan laakson mutkaan, jonne vuorenhuipulla oleva kellotapuli
piirtyi taivasta vasten. Mutta hän ei huomannut yksinäisyyttään.
Päinvastoin hän kulki ripeämmin ja tunsi huoltensa huojennusta.
Olihan hän omalla pohjallaan, vieläpä molemmin puolin. Ja tuntui kuin
hyvä maa olisi vastannut hänen vanhaan ja varmaan ystävyyteensä,
hänen lapsuutensa muistoihin, jotka hänessä vieläkin elivät, koko
siihen ihmistyöhön, joka luonnon jälkeen oli sen muovaellut. Tuosta
viinitarhasta vasemmalla, jonka peitetyistä köynnöksistä hän erotti
vain rautalangalla yhdistetyt seipäät, oli hän vielä syksyllä korjannut
sadon. Oikealla, tuollapuolen puron, joka oli molempain naapurikuntain
rajana, näkyi lehdetön rinne. Yksi ainoa puu näytti sitä vallitsevan —
siinä oli se pyökki- ja tammimetsä, jonka hän säästöillänsä oli ostanut
pyöristääkseen tilaansa ja jonka hän oli määrännyt hakattavaksi.
Tuolla taas läheisemmän rinteen kyljessä näki hän kartanon, jota
hän oli laajemmaksi rakennuttanut ja jonka ränstyneisyyskin todisti
suvun sitkeyttä ja yhteyshenkeä. Hän menisi kartanoon, hyväilisi
lapsia, joisi pehtorin kanssa, joka ei halveksinut alkoholia, pikarin
viinaa, jonka hän itse sekoittaisi, ja katselisi ennen kaikkea laajaa
näköpiiriä, jonka määräävinä, liikkumattomina piirteinä olivat vuorten
valtavat muodostumat, hedelmälliset vainiot ja kaukainen järvi, sitten
La Vigien ahtaampaa piiriä ja sen eri viljelyksiä.
Hajamielisenä kulki hän näin eteenpäin. Kotoisella maaperällä sai hänen
astuntansa muinaisen joustavuuden, niitä aikoja muistuttavan, jolloin
hän vuosien painosta huolimatta tunsi olevansa nuori, koska hän oli
onnellinen, omiensa ympäröimä ja tukema.
Äkkiä hän pysähtyi:
»Täällähän», juolahtikin nyt hänen mieleensä, »minä en olekaan enää
kotonani. Roquevillardit eivät enää ole täällä isäntiä. Mitäs minulla
tänne on asiaa? Lähdetään pois.»
Ja hän kääntyi paluumatkalle pää painuksissa, niinkuin
hedelmäpuutarhasta tavatulla maankiertäjällä.
Hän pysähtyi Cogninin ja St. Cassinin rajapuron luona, kulki sen yli
ja oli tällä kertaa maankaistaleella, joka vielä liittämättömänä
päätilaan ei kuulunut kauppaan ja oli nyttemmin hänen ainoa kiinteä
omaisuutensa. Rinteen juurella hän pysähtyi hetkeksi hengähtämään,
kuten peräytyvä joukko suojapaikan kohdatessaan. Sitten alkoi hän
nousta rinnettä, vaikka vaivalloisesti, sillä jalka livetti ja hänen
täytyi turvautua keppiinsä pysyäkseen pystyssä. Huonosti näkyvä polku
haipui lopulta kokonaan. Silloin suuntasi hän kulkunsa puuta kohti,
joka seisoi yksinäisenä kukkulan laella. Se oli vanha tammi, joka
oli säästetty, ei ikänsä eikä runkonsa ja oksakkuutensa vuoksi, vaan
alkavan lahoutumisen tähden, joka halvensi sen hintaa. Sen tukevat
lehdet, aivan käpristyneinä ikäänkuin paremmin itseään puolustaakseen,
eivät kuivuneinakaan olleet hylänneet oksia, vaan näyttivät tuolla
täällä vielä huurteenkin alta vasken väriä. Pitkin rinnettä rötkötti
kaadettuja runkoja, joita hakkaajat eivät olleet ehtineet kuljettaa
pois ennen talven tuloa, kuin ruumiita lumessa, toiset vielä
pukimissaan, toiset jo alastomina.
Vihdoin pääsi herra Roquevillard päämääräänsä. Hän kosketti kädellään,
kuin ystävä, puuta, joka oli viehtänyt hänet tänne saakka. Ja hän
ihmetteli sen suuruutta ja jyhkeyttä.
»Sinä olet niinkuin minäkin», mietti hän pyyhkien otsaansa. »Olet
nähnyt kumppaniesi kaatuvan ja seisot yksin paikoillasi. Mutta me
olemme tuomitut. Aika on se kirves, joka pian meidät kaataa.»
Hän oli kulkiessaan hiukan myöhästynyt. Vaikka iltapäivä ei vielä
ollut pitkällä, alkoi aurinko jo kallistua Lépinen harjan puoleen.
Joulukuun päivät ovat niin lyhyet ja vuorten läheisyys lyhensi
niitä vielä enemmän. Kukkulalta oli melkein sama näköala kuin La
Vigiestäkin: edessä Lignal, alhaalla Echellesin laaksojono ja oikealla,
taustassa, alangon takana, Bourgetin järvi, Révardin vuoret, Nivoletin
säännölliset pengermät. Lumi tasoitti piirteitä, kohotti alankoja,
yhtäläistytti maisemaa. Illan enteet loivat siihen hienosti punertavaa
värinsävyä. Se oli maisemassa kuin vilun väre iholla.
Ilma oli kylmä ja herra Roquevillard tunsi vilua ja napitti
päällysnuttunsa. Nyt, kun kävely ei häntä enää lämmittänyt, palautui
taas iän ja huolten paino. Miksikä oli hän noussut tälle kummulle, ja
tullut katsomaan rinnettä, jossa kaadetut puut jättivät maan paljaaksi
ja joka muistutti hautausmaata? Tuliko hän tänne, vastapäätä vanhaa
kartanoa, jonka hän useiden vuosisatojen säilyttämisponnistusten
jälkeen oli luovuttanut pois, miettimään häviötänsä ja viettämään
toiveidensa hautajaisia? Laakson toisella puolella saattoi hän erottaa
rakennukset ja maat, jotka perinnön kautta olivat kuuluneet hänelle.
Talo, joka vielä viime vuonna oli suojaansa koonnut koko perheen,,
yhtyneenä ja hilpeänä, oli nyt suljettu eikä hän enää sinne milloinkaan
palaisi.
Äänettömyys ja yksinäisyys ympäröi häntä tällä raastetulla
hautakummulla. Hänen ympärillään, hänen sisässään oli kuolema. Ja
niinkuin voitettu päällikkö taistelun jälkeen toimittaa nimienhuudon,
palautti hän yksitellen mieleensä murheensa: huolten näännyttämän
ja kaataman vaimonsa; luostariin ja merten taa joutuneen, häneltä
poismenneen tyttärensä Félicien; vanhemman poikansa, paremman
poikansa Hubertin, nuoruutensa kukkeudessa, kaukana Ranskasta,
kaukana omaisistaan poistemmatun; kotiseutua paenneen Germainen;
köyhyytensä vuoksi aviottomuuteen vihkiytyneen Margueriten, ja
viimeisen Roquevillardin, hänen, josta rodun tulevaisuus riippui, joka
oli vankilassa häpeällisen syytteen alaisena ja jota sukutilankin
uhraamisesta huolimatta saattoi uhata tuomio. Turhaan oli hän
pyhittänyt kuusikymmentä vuotta perheen viljelyyn. Yhden ainoan
jäsenensä hairahduksen iskemänä, kaatamana virui suku La Vigien
liepeellä, niinkuin nuo rinteen lumessa värjöttävät puut. Ja mieheen,
jolle luja voima ja usko lupasivat voittoa, palasi tappion häpeä.
Alakuloisuudessaan nojautui hän tammeen, ikäänkuin se olisi ollut hänen
onnettomuustoverinsa. Häneltä pääsi pitkä toivottomuuden huokaus,
samanlainen kuin puulta, joka yhä uusiutuvista kirveeniskuista äkkiä
horjahtaa ja alkaa kaatua. Taivaalla ja maalla oli tyyni, liikkumaton
väri, eikä kumpikaan kuullut hänen valitustaan. Ja hän tunsi itsensä
hyljätyksi.
Kaksi kyyneltä valahti hänen poskilleen. Ne olivat miehen kyyneliä,
harvinaisia ja liikuttavia, koska ne ovat nöyryyden ja heikkouden
tunnustus. Vilun ilman vuoksi ne vierivät vain hitaasti, puoliksi
hyhmettyneitä lämmöttömiä poskipäitä. Hän ei ajatellut, että hän itki.
Hän huomasi sen vasta havaitessaan erään ihmisolennon, joka vuorostaan
pyrki hitaasti rinnettä ylös. Ja jottei häntä murheen valtaamana
yllätettäisi, pyyhki hän silmänsä. Tulija oli vanha vaimo, joka kulki
kokoamassa kuivaneista oksista risukimppuja. Kumarassa kulkien ei tämä
nähnyt kummulla seisojaa. Vasta tultuaan tammen lähelle oikaisihe hän
hiukan ja havaitsi vieraan.
— Herra François, lausui hän.
— La Fauchois.
Vaimo tuli lähemmäksi, laski taakkansa maahan, mietti mitä sanoa, mutta
kun ei mitään keksinyt, alkoi nyyhkyttää, ei hiljaa, vaan ääneen.
— Mitä sinä itket? kysyi herra Roquevillard.
— Teitä, herra François.
— Minuako?
— Niin.
Hän ei ollut milloinkaan uskonut surujansa muille. Hänen loitontava
ylpeytensä karkoitti säälin. Mutta tämän köyhän vaimon säälittelyn hän
otti vastaan ja ojensi hänelle kätensä.
— Sinä olet kuullut minun onnettomuuksistani?
— Olen, herra François.
— Kyllä... eräältä St. Cassinin mieheltä, joka tänä aamuna palasi
kaupungista.
— Ah!
He vaikenivat ja La Fauchois alkoi uudelleen ääneensä valitella.
Äänetön suru ei ole rahvaan luonnon mukaista.
— Hubert-herra, niin leikkisä, niin nuorekas, ja kohtelias kaikille...
Keittiöönkin tuli katselemaan ruokia ja oli niin hyväntuulinen... Entäs
rouva... oli kerrassaan Jumalan pyhiä... Varmasti ne taivaaseen pääsee,
herra François.
Äänettömänä seisten kadehti herra Roquevillard vainajia, jotka saivat
levätä. Mutta puheliaana jatkoi La Fauchois:
— Entä Maurice-herra, tottahan se teille takaisin annetaan?
Ja melkein kuiskaten rahvaalle ominaisella oikeuden pelolla lisäsi hän:
— Se on huomenna esillä, asia.
Ja risti itsensä ikäänkuin anoen taivaan apua. Herra Roquevillardin
mieleen muistui tämän vaimon tytär, joka oli tuomittu varkaudesta,
ja hän tiedusteli tätä, sillä hänen kovia kokenut sydämensä ei enää
tuntenut moittimista.
— Entäs sinun tyttäresi, onko sinulla tietoja hänestä?
— Se on tullut takaisin, herra François.
— Siinä hän teki hyvin.
— No, ei siinä ole hänen ansiotaan. Se oli pakko. Hän tuli Lyonista
ihan sairaana. Eikä tahdo ottaa parantuakseen.
— Mikä hänellä on?
— Lapsivuoteen seurauksia.
— Lapsivuoteen? Onko hän mennyt naimisiin?