minulla on sama nimi kuin teillä ja minä muistan sen. Minä tarjoan
käytettäväksenne kaksikymmentätuhatta frangia, jos te vuorostanne
tarvitsette. Minä en ymmärrä mitään kertomuksestanne, mutta te olette
murheellinen. Ja minä tiedän, että se rouva Frasne on huono nainen.
— Täti, minä rakastan teitä, sanoi Marguerite.
Ja herra Roquevillard lisäsi:
— Kiitoksia, Thérèse. Luultavasti minä en tarvitse. Mutta olen
onnellinen tietäessäni, että jos niiksi tulisi, voisin kääntyä teidän
puoleenne.
Viimeisenä sitten lausui sukuvanhus mielipiteensä hiljaisella, mutta
vakaalla äänellä, jossa korostuvilla kohdilla oli kuin säröllisen
kellon sävyä:
— Isä on omaisuutensa luontainen määrääjä, François. Sinä olet yksin
vastuunalainen eikä sinun tarvitse keltään kysyä. Minä olin isäsi
nuorempi veli. Me jouduimme aikaisin orvoiksi: hän kasvatti, ohjasi,
auttoi meitä, sillä hän oli perillinen ja perheen pää. Siihen aikaan
— se oli Sardinian aikaa, ennen Ranskaan yhtymistä — saivat tyttäret
ainoastaan laillisen naimaosuuden eikä heitä naitu myötäjäisten vuoksi;
tila jäi yhden ainoan osaksi velvoituksineen, joita perillinen ei olisi
jättänyt täyttämättä: elättää, tukea ja avustaa nuorempia, vastaanottaa
sairaat, puutteessaolijat ja vanhukset. Nykyinen nuori väki ei tiedä,
mitä silloin edusti perintötila, joka oli perheen aineellinen mahti,
koko perhekunnan, joka oli ryhmittynyt yhden päämiehen ympärille
ja jonka yhteishenki takasi sen koossapysymisen ja kestävyyden.
Nykyaikana ei kannata säilyttää tilaa. Jos et sitä myy, ryhtyy laki
sitä paloittelemaan. Pakollinen jako hävittää perintötilan. Periaate
_kukin puolestaan_ yhtäältä ja toisaalta valtion alituinen ja etuileva
sekaantuminen elämän kaikkiin toimiin hävittää perheen. Me näemme mitä
tämä valtion orjuuttamien yksilöiden yhdyskunta saa aikaan.
Hän naurahti ylenkatseellisesti ja lopetti siirtyen jo kauemmas
yleisistä mietelmistä.
— Mutta sinä olet oikeassa pitäessäsi meidän kunniaamme tärkeämpänä
kuin omaa varallisuuttasi. Oikein on myöskin, että olet asian meille
ilmoittanut. Me olemme olleet luonasi hyvien päivien aikana. Kohtalo
on sinua kolhaissut; me olemme paikalla. Omasta kohdastani ei minulla
ole paljoa. Neuvoseläkkeeni ohella ei minulla liene kuin viidenkolmatta
tai kolmenkymmenen tuhannen frangin arvosta arvopapereita, joiden korot
ovat eläkkeeni lisänä. Minä olen jo vanha. Minun jälkeeni saat sinä ne,
ja vaikka heti, jos tarvitaan.
Herra Roquevillard vastasi liikutettuna koruttomasti:
— Minä olen ylpeä teidän hyväksymisestänne, setä, ja
avuntarjouksestanne liikutettu. Nyt on suunnitelmani helpompi
toteuttaa. Tämä aineellinen uhraus merkitsee Mauricen vapauttamista:
kokemukseni nojalla katson sen melkein varmaksi. La Vigietä en usko
voivani pelastaa. Tässä on luettelo meidän omaisuudestamme.
— Se ei kuulu meille, keskeytti sukuvanhus nousten ylös.
— Päinvastoin minun on se teille esitettävä, jotta tietäisitte,
että jos La Vigie kerran on joutunut pois Roquevillardien
hallusta, se ei tapahtunut ilman murhetta eikä ilman pakkoa.
Te olette minun todistajiani. La Vigien arvo on vähintään
satakuusikymmentätuhatta frangia. Saint-Cassinissa oleva metsäni on
arvioitu kahdeksikymmeneksituhanneksi. Germaine on saanut myötäjäisiä
kuusikymmentätuhatta frangia.
— Onko minun suoritettava ne yhdellä kertaa vai erissä? kysyi
pelokkaana Charles Marcellaz, jonka jalomielisyys oli sitä
ansiokkaampaa, kun hän mielessään tunsi moitteita, katumusta ja
epäröintiä. Ne ovat sijoitetut suureksi osaksi Lyonissa ostamani
toimiston hintaan.
— Ei missään tapauksessa, ystäväni. Ne kuuluvat teille lopullisesti
ja teillä on kolme lasta. Kun Félicie meni luostariin, sijoitimme
kaksikymmentätuhatta frangia hänelle elinkorkoon. Ja me olimme
varanneet Margueritelle yhtä suuret myötäjäiset kuin Germainelle.
Näistä varoista on hän nostanut kahdeksantuhatta frangia, jotka hän
lähetti veljelleen.
— Satakahdeksantuhatta, yhteenlaski puoliääneen Léon, joka oli nyrpeän
näköinen. Se alkaa olla kallis poika.
Eikä hänellä sittenkään vielä ollut tietoa niistä pikkulainoista,
joita hänen oma äitinsä ja entinen ylioikeusneuvos olivat vuosi sitten
Mauricelle antaneet.
— Isä, sanoi Marguerite, käyttäkää minun myötäjäiseni. Minä en
kuitenkaan mene naimisiin.
— Nainen on luotu aviota varten, todisti leski.
Mutta Marguerite lisäsi päättävällä äänellä:
— Minulla on opinnäytteitä, minä ryhdyn työhön. Minä perustan koulun.
— Vaikka naisten, minun mielipiteeni mukaan, ei pitäisi periä, lausui
väliin setä Etienne, niin minä luovun periaatteistani hänen hyväkseen.
Hänelle minä jätän perinnöksi neljäkymmentätuhatta frangia.
— Kolmekymmentä tuhatta, oikaisi Léon, joka arvioi omaa tappiotansa.
— Ei, neljäkymmentä, toisti vanhus, joka yhteisessä pulassa luopui
kitsaudestaan lopullisesti, vaikka vaivalloisesti. — Minä pienentelin
äsken tahtomattani. Onpa niitä neljäkymmentäviisikin, jos tarkoin
lasketaan. Minä vetoan testamenttiini, joka asettaa sinut perintöni
hoitajaksi, François.
— Kiitoksia hänen puolestaan, setä. Mutta minä en kajoa hänen
myötäjäisiinsä, jo muutenkin vaillinaisiin, paitsi jos minun on
mahdotonta heti ja hyväksyttävillä ehdoilla muuttaa rahaksi La Vigie.
Sillä tilan myynti, jos se käy laatuun, on parempi kuin laina. Minä
olen sitä harkinnut. Maan kannattavaisuus on nykyään epätietoista.
Meidän viinitarhojamme ja vehnäpeltojamme kohtaa kulkuneuvojen
mukavuuden vuoksi niin kauas ulottuva kilpailu, että me emme voi
enää arvioida niiden satoa. Minusta on parempi turvata Margueriten
tulevaisuus ja antaa poikieni itse huoltaa toimeentulonsa. Ellen saa
sitä myydyksi, on tila kuitenkin aina takeena lainan saantia varten.
— Me myöskin, vakuutti leski, tulemme takuuseen.
— Tiettävästi, vakuutti setä Etienne.
Perheneuvottelu oli päättynyt. Hyvästeltiin ystävällisesti, paitsi
Léon, joka näytti hiukan kylmäkiskoiselta.
— Takaaja aina lopulta saa maksaa, huomautti hän äidilleen portailla.
— Minä maksan, sanoi tämä tiukasti.
— Sinä olet liian hyvä.
— Ja sinä liian kiittämätön.
— Se oli minun isäni. En minä.
— Sinun isäsi ja sinä, eikö se ole sama asia?
— Ei.
Charles meni saattamaan herra Etienne Roquevillardia, ja asianajaja
jäi yksin tyttärensä kanssa. Ulkona himmeni valo. Torni ja arkisto
verhoutuivat usvaan kuin iltavaippaan. Työhuoneessa asui talvisen illan
tulolle ominainen alakuloisuus. Marguerite lisäsi puita uuniin.
— Minä olen tyytyväinen, sanoi isä. Se kävi hyvin.
Mutta Marguerite oli kuohuksissaan serkkuaan vastaan:
— Léon on surkea. Minä inhoan häntä.
— Hänen äitinsä on hyvä ihminen.
He vaikenivat. Sitten katselivat molemmat seinällä olevaa La Vigien
karttaa. Mustien piirtojen asemesta näkivät he viininkorjuun kirkkaassa
päivänvalossa, kultaisia viinitarhoja, leikattuja peltoja, ja laajan ja
mukavan vanhan kartanon. Se oli tuomitun tilan viimeinen katse.
Niinkuin Maurice Lémencin kukkulalta ennen lähtöänsä, sanoivat hekin
tilalle hyvästit, mutta toisenlaatuisen rakkauden vuoksi, josta he
eivät odottaneet omakohtaista onneansa.
III.
NOTARIO FRASNEN TAITAVA TEMPPU.
Koko Chambéryssä ei puhuttu muusta kuin maitre Frasnen taitavasta
tempusta. Se oli yleisenä keskustelunaiheena niissäkin iltakutsuissa,
jotka herra ja rouva Sassenay toimeenpanivat tyttärensä Jeannen
täyttäessä kahdeksantoista vuotta. Maalaisseurapiireille on ominaista,
että miehet kertovat seuroissakin omista puuhistaan ja kaupungin
asioista eivätkä unohda huveissakaan afäärihuolia: kahden valssin
välillä jättävät he naiset kadehtimaan toistensa pukuja ja kerhoutuvat
joka nurkkaan kertomaan rahahuolistaan ja ammattinsa vastuksista. Mutta
nyt jännitti yleistä mielipidettä perhedraama, joka suisti vanhasta
yhteiskunnallisesta asemastaan Roquevillardit ja joka saisi ratkaisunsa
ylihuomenna — oli näet joulukuun 4 päivä — ylioikeuden istunnossa.
Myrtyneenä niin selviömäisestä ja kauan kestäneestä arvokkaammuudesta,
nykyajalle ominaisen tasoitushalun kannustamana ja sen lisäksi vielä
ärtyneenä itsepintaisesta kopeudesta, joka ei onnettomuudessakaan
alentunut valittamaan ja kerjäämään sääliä, kärkkyi tämä yleinen
mielipide näytelmän loppua nähdäkseen suvun, jota ennen oli pidetty
kaupungin kaunistuksena, lopullisesti kukistuvan.
Läsnäolevat lakimiehet, lääkärit, tehtailijat, rahamiehet olivat
eristäytyneet tupakkahuoneeseen ja vain muutamat heistä kunkin tanssin
alussa syöksähtivät salissa olevien nuorten rouvien ja neitojen
sikermään, ikäänkuin voitokkaaseen uloshyökkäykseen linnoitetusta
paikasta, palatakseen taas takaisin miesten seuraan. Heidän joukossaan
oli vain yksi, joka ei kiinnittänyt huomiota notarion ovelaan temppuun,
jota toiset paheksuivat, toiset taas pitivät etevänä: se oli vicomte
de la Mertellerie. Hän oli siinä määrin syventynyt neljänteentoista
vuosisataan herttualinnan historiassa, jota hän valmisteli. Turhaan
yritti hän herättää naapureidensa mielenkiintoa Amadeus V:n
kekseliäisyyteen, joka vuonna 1328 rakennutti puuputkia johtaakseen
St. Martius-lähteen veden aina suuriin keittiöihin saakka — täällä se
kertyi suuriin kivialtaisiin, missä säilytettiin herttuallista pöytää
varten hankittuja kaloja —: kukaan ei välittänyt tästä jaarittelusta,
joka oli myöhästynyt lähes kuusisataa vuotta. Kankeanjuhlavan ja kuivan
näköisenä piti oikeuden presidentti herra Latache, osoittaen puheessaan
asemansa ja persoonansa arvokkuutta, puoliansa pientä asianajaja
Coulangesia vastaan, joka hajuvesille tuoksuvana, puuteroituna ja
huolellisesti kammattuna nuoren koulun nimissä puolusteli herra Frasnea.
— Ei, ei, vakuutti presidentti juhlallisesti, rikosoikeus käy valtiossa
ennen sivilioikeutta. Hänen piti odottaa lautakunnan tuomiota ennen
vahingon aineellisen korvauksen vastaanottamista. Taikka sitten oli
herra Frasne, vahingonkorvauksen saatuansa, velvollinen peruuttamaan
kanteensa. Hyötyminen ja kosto eivät sovi yhteen.
— Anteeksi, huomautti kuumaverinen asianajaja valmiina otteluun.
Keskustelkaamme, pyydän. Herra Frasne on tehnyt Maurice Roquevillardia
vastaan syytöksen sadantuhannen frangin kavaltamisesta ja asia on
oikeudessa. Herra Roquevillard vanhempi tarjoutuu suorittamaan hänelle
tämän summan takaisin ennen tuomion langettamista ja te moititte häntä
sen vastaanottamisesta.
— Minä en moiti vastaanottamista mutta sitä, että hän sen jälkeen
jatkaa kannettansa. Enkä minä ymmärrä herra Roquevillardia.
— Oh! Hän tietää poikansa syylliseksi ja ostaa tällä tavoin
lautamiesten anteeksiannon. Herra Frasne taas, kun lautakunnan tuomiota
ei koskaan voi varmasti ennakolta tietää, on pitänyt yhden varmuuden
kahta mahdollisuutta parempana. Muuten kuuluu hän oikeudessa aikovan
vedota tähän maksuun tunnustamisen todisteena. Se on hiukan karkeata.
— Mielenkiintoinen juttu, ennen kaikkea. Herra Roquevillard vanhempi,
vaikka en käsitäkään hänen tekonsa vaikuttimia, on kuitenkin liian
kokenut antaakseen sellaisen aseen vastustajansa käteen ilman
varokeinoja. Kuitti, jonka hän tietenkin on vaatinut, mainitsee
epäilemättä, että vaikkakin hän maksaa kolmannen henkilön velan, hän ei
kuitenkaan tunnusta, että tämä kolmas on hänen poikansa.
— Kuitissa on todella tämä huomautus, vieläpä hyvin jyrkässä muodossa,
ilmoitti asianajaja Paillet, joka tuli ottamaan osaa keskusteluun
minuuttiakaan menettämättä.
— Minä arvasin sen, riemuitsi herra Latache. Ja herra Frasnen olisi
ollut parempi vedota oikeuden päätökseen ennenkuin meni panemaan
nimensä semmoisen paperin alle.
Mutta herra Coulanges ei katsonut itseään voitetuksi.
— Mitä tuommoinen kuitti todistaa? Maksaako kukaan sataatuhatta frangia
jonkun tuntemattoman puolesta?
Läsnäolijat katsoivat hänen olevan oikeassa ja ilmaisivat sen
hyväksyvällä murinalla: ei semmoista tehdä ilman pakottavaa syytä.
Mutta hänen voittonsa oli lyhyt. Asianajaja Paillet riisti sen häneltä
kädenkäänteessä. Tämä hilpeä, pyöreä ja lihava mies tiesi kaikki,
liikkui kaikkialla, puhui kaikki.
— Minä huomaan, sanoi hän, että te ette tunne herra Frasnen ovelinta
temppua.
— Kertokaa.
— Ah! ah!
Hän saattoi uutisellaan ympäristönsä jännitykseen. Mutta kun
soittokunta viritti iänikuista lansieerikatrillia, jätti hän katalasti
kuulijansa noloiksi ja kieri kuin kerä erään naisen luo, jonka hän vei
tanssiin. Paremman puutteessa kerääntyivät herrat ovelle katselemaan
aikansa kuluksi katrillin kulkua. Posket punaisina, muulloin valtoimet
hiukset hyvässä järjestyksessä, solakkana ja hentona vaaleansinisessä
hameessa, jonka kaarteesta kohosi hivelevän valkoinen kaula, noudatti
Jeanne Sassenay tanssin kuvioita huolellisesti ja tärkeän näköisenä.
Herrat lausuivat arvostelukaan:
— Sangen sievä, tuo pikkuinen.
— Liian laiha: katsokaa solisluita.
— No. Kahdeksantoista vanhana.
— Oh, hän menee pian naimisiin.
— Kuinka niin?
— Suuret myötäjäiset.
— Mutta veli tekee velkaa.
— Kuka hänet nai?
— Ei tiedetä vielä. Puhutaan Raymond Bercystä.
— Neiti Roquevillardinko entisestä sulhasesta?
— Hän aloittaa täällä pian lääkärintoimensa.
— Se on totta: hän ei ole vielä tappanut ketään.
Loppukarkelon jälkeen saattoi asianajaja Paillet, joka tunsi
itsensä janoiseksi, naisensa bufettiin, joi samppanjaa, söi
hanhenmaksapasteijin ja suvaitsi näin virkistyneenä palata seuraan,
jossa hänen pakenemistaan ankarasti paheksuttiin. Mutta hän uhkasi
nauraen:
— Jos ette ole siivolla, ette saa tietää mitään.
— No, me kuuntelemme.
— Te märehditte aina vielä sitä juttua, että herra Roquevillard on
korvannut herra Frasnelle satatuhatta frangia.
— Onhan se jo jotakin.
— Pikkujuttu siihen verraten, mitä nyt saatte kuulla.
Ensimmäisten polkantahtien kuuluessa käänsi hän päätään ja näytti siltä
kuin olisi hänellä sydäntä uudelleen karata ja jättää kuulijansa toisen
kerran tyhjille lupauksille. Sikermä miehiä asettui päättävästi oven
kohdalle sulkemaan häneltä tietä.
— Teidän on lämmin, se olisi varomatonta, huomautti herra Latache.
Mutta asianajaja Coulanges käytti toista keinoa ja epäili, ettei
miehellä ollut mitään kerrottavaa. Heti aukaisi salatietäjä suunsa ja
laski saaliinsa irti:
— Etteikö ole? Herra Frasne saa ilmaiseksi La Vigien kartanon, joka on
lähes kahdensadantuhannen frangin arvoinen.
Kaikui epäileviä huudahduksia:
— Vielä mitä.
— Te teette meistä pilaa.
Asianajaja Bastard ja viskaali Vallerois, jotka olivat keskustelleet
syrjempänä, lähestyivät korvat höröllä.
— Niinkuin sanottu, korosti puhuja. Ilmaiseksi.
— Mutta kuinka?
— Näin. Herra Roquevillard on, hankkiakseen tarvitsemansa rahat,
pannut La Vigien myytäväksi. Notario, maitre Doudan, on siitä hänelle
tarjonnut satatuhatta frangia maksettavaksi heti käteisesti, mutta
ehdolla, että hän ilmoittaa ostajan nimen vasta viidentenätoista
päivänä. Viidestoista päivä, pankaa mieleenne tämä lykkäys. Herra
Roquevillard, jolla ennen oikeuden istuntojen alkamista ei ollut
valinnan varaa, suostui. Hän ei voinut toivoa saavansa enempää
näin lyhyessä ajassa. No niin, erään apulaisen lörpöttelyn vuoksi
tiedetään nyt — minä kuulin sen vastikään — että todellinen ostaja on
herra Frasne. Herra Frasne siis antaa satatuhatta frangia toisella
kädellä ottaakseen samat rahat takaisin toisella ja pääsee tällä
yksinkertaisella keinolla suurenmoisen kartanon omistajaksi.
Tämä häikäilemättömyys meni liian paljon yli tavallisten metkujenkin
mitan ollakseen herättämättä hämmästystä. Ei etsitty sen moraalista
syytä enempää kuin oli syvennytty Roquevillardien tekoon vanhan
sukukartanon uhraamiseen. Onnettomuudessa, joka häntä oli kohdannut
ja joka hävitti hänen kotinsa ehkäpä omaisuutensakin oli herra Frasne
tarttunut siihen, mikä häntä vielä kykeni innostuttamaan, afääreihin,
niinkuin taiteilija etsii lohdutusta taiteestaan tai armelias nainen
hyväntekeväisyydestä. Kontrahtien ja numeroiden sokkeloiden selvitys
haihdutti hänen surullisia ajatuksiaan. Hän unohti omat harminsa
möyriessään asiakkaidensa asioita ja vastakkaisten etujen ristiriita
tuotti hänelle tyydytystä. La Vigien juttu häntä erikoisesti
innostutti: se tarjosi tilaisuuden rohkeaan taktilliseen kaappaukseen,
jonka kiusausta hän ei voinut vastustaa. Hän toivoi sen pysyvän salassa
hovioikeuden istuntokauden loppuun. Mutta mikä salaisuus voi säilyä
kaupungissa jossa ei ole kahtakymmentätuhatta asukasta ja jossa jo
sulkeutunutta perhe-elämää pidetään vaateliaana omituisuutena?
Ensimmäisenä lausui mielipiteensä herra Latache parilla sanalla, jotka
hovioikeuden presidentin lausumina olivat melkein tuomion arvoiset:
— Se on säädytöntä.
— Ei ensinkään, intti Coulanges. Tila on myytävänä, se ostetaan. Siihen
on oikeus.
Yhtäkaikki sai herra Frasnen ovela temppu vain vähän hyväksymistä jo
senkin nuorison puolelta, joka nykyään sijoittaa innostuksensa niinkuin
rahansakin vain varmoihin papereihin. Useimpien mielestä meni tämä
kuitenkin liian pitkälle, ja nyt paheksuttiin hänen tekoaan enemmän
kuin vuosi sitten hänen vaimonsa pakoa. Lisäksi teki se, että hän oli
kotoisin Dauphinésta, hänestä nurkkapatrioottien silmissä muukalaisen,
joka tämmöisillä tempuilla rikastutti itseään maan kustannuksella.
Tosin ei ollut pahastuttu Roquevillardien masennusta, joiden ylemmyys
ärsytti yleistä keskinkertaisuutta; mutta ällistyttiin, kun nähtiin
heidän itsensä lisäävän onnettomuuttaan ja omin käsinsä täydentävän
tuhoansa. Mistä tämä lahjoittelu, jos Maurice ei ollut syyllinen, ja
jos hän taas oli, miksi tämä tunnustus? Nuorukaisen päätöstä ei näet
tunnettu. Herra Hamel oli ammattivelvollisuuden mukaisesti vaiti ja
herra Bastardin vaikenemiseen oli eri syynsä: herkutellen, näistä
huomiotaherättävistä seikoista toivoi hän vielä, että hänen apuaan
tullaan pyytämään.
Näissä mietteissään katsoi hän parhaaksi olla mitään lausumatta. Piiri,
jossa asiaa pohdittiin, hajosi, kun tanssin päätyttyä toisia vieraita
tuli huoneeseen. Keskustelu jatkui siellä täällä pienemmissä ryhmissä,
niinkuin sammutettava tuli, jonka liekit rätisevät hajotettuinakin.
Prokuraattori Vallerois joutui yhteen herra Bastardin kanssa eräässä
kolkassa.
— Teillähän on mainio tilaisuus puolustuspuheessanne, sanoi hän,
peitota rouva Frasnen miestä purevalla pilalla.
— Ei ole vielä varmaa, että minä tulen puolustajaksi, vastasi
asianajaja.
— Kuinka, ettekö te pidä puolustuspuhetta? Tämä ajattelematta
livahtanut tunnustus täytyi selittää toisella.
— Tuo hölmö nuorukainen tahtoo välttää vakavaa puolustusta säästääkseen
rakastajattarensa kunniaa.
Nämä sanat lausuttiin ylenkatseellisen pilkallisesti. Ja herra Bastard
selitti tarkkaavalle prokuraattorille, että syytetty kielsi jyrkästi
viittauksenkin rouva Frasnen syyllisyyteen.
— Jos ette te, kuka sitten puolustaa?
— En tiedä. Ehkä herra Hamel.
Esimiestä ei kohdeltu paljoa suuremmalla kunnioituksella kuin syyllistä
rouvaa. Hänen vanhuutensa ja voimattomuutensa arviointia ilmaisi se
ilkkuva sävy, millä hänen nimensä lausuttiin.
Hetken vaitiolon jälkeen päätteli herra Vallerois:
— Minä ymmärrän nyt herra Roquevillardin menettelyn. Hän hävittää itse
varkauden pelastaakseen poikansa. Se on viimeinen keino. Hän ei epäröi
uhrata omaisuuttaan... Se on kaunis teko.
Herra Bastard vastasi tähän kiitokseen kaksimielisellä kädenliikkeellä.
— Asia jää tietenkin kahdenkeskiseksi, lausui hän viitaten
ammattisalaisuuteen.
Ja parta sirosti levällään paidanrinnustimella kulki hän erästä
naisryhmää kohti hitain ja majesteetillisin askelin kuin pyrstöään
pöyhistelevä riikinkukko.
Yksin jäätyään ei prokuraattori kiiruhtanut seuraa etsimään. Hän
ajatteli edelleen herra Roquevillardia kunnioituksen tuntein ja hän
muisteli tämän miehen murheellista ja miehekästä elämää siitä päivästä
alkaen, jolloin hän virkahuoneessaan oli ilmoittanut hänelle herra
Frasnen kanteen ja heti havainnut hänet itsestään välittämättömäksi,
ylpeäksi, valmiiksi uhrauksiin.
»Miksikä», kysyi hän itseltään, »olen minä täällä ainoa hänen
luonteensa suuruuden ymmärtäjä? Ei kukaan läsnäolevista ylettynyt edes
hänen nilkkaansa korkeammalle, ja samat miehet kuitenkin puhuivat
hänestä vastikään yliolkaisesti, ikäänkuin onnettomuus olisi häntä
pienentänyt ja tehnyt heitä huonommaksi. Maaseutu on kostonhimoista ja
kateellista.»
Ääripiirteiltään oli draama liikuttava ja siitä nautittiin. Nuori
Maurice saattoi, tullessaan aseettomana lautakunnan eteen, perheensä
turmioon, mutta hänen isänsä uhrasi vanhan sukukartanon puolesta
hinnasta pelastaakseen tuhlaajapoikansa. Mutta jos hänen asianajajansa
suu oli tukittu, voisi toinen ääni, arvovaltaisempi ja korkeammalta
tuleva, saattaa itsensä kuuluville. Olihan, riitapuolten lausuttua
sanottavansa, yleisen syyttäjän vuorostaan esitettävä oma kantansa.
Eikö hänen velvollisuutensa ollut, tämänlaatuisissa, enemmän
yksityiskuin yleisluontoisissa jutuissa tavanmukaisen »oikeuteen»
vetoamisen asemesta astua väliin tarmokkaasti, paljastaa vihdoinkin
kaiken tämän turmion yksinomainen alku ja juuri, rouva Frasne, ainoa
syyllinen luottamuksen väärinkäyttöön, josta häntä lisäksi ei edes
voitu tuomita? Mikä kaunis tilaisuus palvella oikeutta ja kohtuutta,
antaa itsekullekin tekojensa mukaan ja tuottaa hiukan iloa tuohon niin
kovasti kolhaistuun perheeseen!
Kaikki nämä mietteet kiertelivät herra Valleroisin päässä. Mutta hän
oli syrjäinen: toinen henkilö edusti hovioikeudessa yleisen syyttäjän
virkaa, eikä hän. Maurice Roquevillardin juttu ei enää kuulunut
hänelle. Sitäpaitsi hän oli esteellinen jo sen tavattoman välityksen
vuoksi, jota hän viime vuonna oli yrittänyt notarion suhteen ja joka
ei ollut kauan aikaa voinut pysyä salassa. Miksikä siis sekaantua
asiaan, joka ei enää hänelle kuulunut, ja joka tuotti hänelle vain
ikävyyksiä? Oman mukavuutensa vuoksi oli hänen tyydyttävä osoittamaan
myötätuntoansa vain pysymällä passiivisena.
Ollakseen syventymättä itsekkyyteensä ja sitä tuomitsematta sekaantui
hän vierasten joukkoon ja rauhoittui tuntiessaan seuraa ympärillään.
Vertaistensa läsnäolo oli ihmiselle lohdutus, kun hän joutuu
kiusaukseen mitata pienuuttansa. Ja tätä kiusaustakin tuntevat vain
parhaat.
Kulku bufettiin oli synnyttänyt molempien salien, vastaanottohuoneen ja
ruokasalin läpi alinomaisen ihmisvirran, jota nuoret herrat käyttivät
liehitelläkseen nuoria neitoja. Muutamat näistä vain tanssinhaluisina
huutelivat äänekkäästi soittajia. Toiset osoittivat jo ilmeistä
alkutaitoa siinä keimailussa, joka tähtää puolison valloittamiseen.
Mutta kolmannet — vaikka heitä ei ollut monta — eivät ensin pikaisella
silmäyksellä todenneet, oliko miesten nimettömässä sormusta vai ei
käydessään täydellisellä taidolla vastaamaan heidän mairitteluunsa.
Kilvan hiuskorujen, kaulavöiden, rannerenkaiden ja sormusten
jalokivien kanssa viskelivät hilpeän nuorison silmät säteileviä
välkkeitä lamppujen valossa. Räikeinä niinkuin kirkkaat pilvet
vesivärimaalauksissa vilkkuivat vaaleat tanssipuvut mustien frakkien
välissä.