— Eipä se nainen ole kuitenkaan perhettä häväissyt, kivahti nasevasti
nojatuolissa istuva, lihavahko, jo vanhanpuoleinen mustiin puettu rouva.
Mutta tämä oli vain periaatteellista keskustelua, sillä molemmat
tekivät välirauhan herttaisesti tervehtiäkseen nuorta tyttöä. Tämä
tervehti vuorotellen isänsä setää, Etienne Roquevillardia, joka oli
vielä vanhempi kuin maitre Hamel, mutta kantoi kahdeksaakymmentä
vuottaan köykistymättä niiden painon alla, tätiänsä rouva Camille
Roquevillardia, sitten serkkuansa Léonia, tämän poikaa, joka oli
tehtailijana Pontcharrassa, Dauphinéssa ja vihdoin Charles Marcellazia,
joka oli tänä aamuna saapunut Lyonista.
Ulkona näytti raskas lumen peittämä taivas laskeutuvan Linnan
ylle ikäänkuin sen musertaakseen. Lehdettömät puut ojensivat sitä
kohti oksiansa, ja kosketti se tornia kuin rukoillen. Ainoastaan
Arkistotornin muratti säilytti ikikeväisen sävynsä. Neljästä
akkunastaan huolimatta tuntui huone alakuloiselta. Kirjastosta,
muotokuvista, Hugardin maisemasta huokui surullisuuden vaikutelmaa.
Pyöreällä sohvapöydällä olevat lakitieteellisen aikakauskirjan
viimeiset niteet eivät olleet sidottuja, kuten edellisvuosien. Suuri
pöytä täynnä asiakirjoja, joista yksi oli auki, todisti työn jatkuvan
raskaimmista huolista huolimatta, ja rouva Valentine Roquevillardin
valokuvan eteen asetettu veres kimppu päivänkukkia todisti naiskäden
jatkuvaa huoltoa.
Asianajaja pyysi vieraitaan istumaan. Pää kumarassa näytti hän
miettivän. Hän oli paljon vanhentunut yhdessä vuodessa. Tukka ja
karkeat lyhyeksi leikatut viikset olivat harmaat. Suupieliin oli
ilmestynyt kaksi uurretta ja laihtuneessa kaulassa oli edessä
laaja syvennys. Poskilihasten velttous ja harmahtava väri täydensi
heikkenemisen merkkien sarjaa, jonka Marguerite oli sydämenahdistusta
tuntien todennut. Mikä ero tämän pöytänsä ääressä istuvan mietteisiin
vaipuneen miehen ja sen välillä, joka viime vuoden viininkorjuun
aikana, voimakkaana ja hilpeänä seisoi kukkulan laella!
Mutta kun hän jälleen oikaisi itsensä, oli hän siinä samassa kuitenkin
entinen. Kulmakarvojen kaarten alta välkähti hänen silmistään
vanhastaan käskevä, vaikeasti kestettävä katse, joka nolostuttavan
huolellisesti tarkasti jokaikisen kasvoja. Jo ennenkuin hän oli
lausunut sanaakaan, oli hän jo paljaalla olennollaan todistanut että
hän oli päämies ja ettei häntä helposti kukisteta.
— Minä olen kutsunut teidät koolle senvuoksi, että perhe on joutunut
erään vaaran alaiseksi. Meillä on kaikilla sama nimi, paitsi Charles
Marcellazilla, joka on pojan asemassa, hän kun edustaa tytärtäni
Germainea. Félicie ja Hubert ovat liian kaukana. Heidän mieltään ei
siksi ole voitu kysyä. Mutta heidän elämänsä todistaa niin suurta
kieltäymystä, että heidän läsnäolonsa ei olisi tarpeellinenkaan. Minä
tunnen ennakolta heidän suostumuksensa.
— Onko teillä hyviä kuulumisia kapteenilta? kysyi rouva Camille
Roquevillard, johon hänen lankonsa pojan univormu oli aina vaikuttanut
edullisesti ja joka ei voinut ajatella muuta kuin yhtä henkilöä
kerrallaan.
Marguerite vastasi:
— Ihan tuoreita tietoja ei ole, mutta viimeiset tiedot eivät olleet
hyviä. Hän on saanut kuumeen.
— Oikeuden istuntokausi, jatkoi herra Roquevillard, alkaa 6 p:nä
joulukuuta, kolmen viikon kuluttua. Mauricen juttu tulee esille
istuntokauden alussa.
— No, se on vain muotoseikka, sanoi Léon, joka ylpeänä siitä, että
kahdeksankolmattavuotiaana johti verrattain suurta tehdasta, tahtoi
esiintyä käytännöllisen järjen edustajana ja tarttua kunkin asian
tulokseen. Vapautushan on varma.
— Ei ollenkaan, lausui asianajaja niin jyrkästi, että toinen mykistyi.
Hänen tyttärensä vavahti. Kaikki katsahtivat toisiinsa hämmästyneinä,
levottomina:
— Kuinka ei?
— Vaikka hän ei ole syyllinen.
— Joka on rouva Frasne. Viimeksisanotun oli lausunut Charles Marcellaz
siten mainiten vihollisen nimen.
— Se kelvoton! lisäsi leski kääntäen katseensa kattoon ja mielessään
pahoitellen, että tämä nimi mainittiin Margueriten kuullen. Hän
jakoi naiset yksinkertaisesti kahteen luokkaan: kunniallisiin ja
kunniattomiin, mutta hän ei tiedustellut niiden pikkulasten syntyperää,
joista hän piti huolta. Päinvastoin kuin niin monien nykyajan
aatteellisten ja emansipeerattujen naisten oli hänen katsomuskantansa
ahdas, mutta ei hänen ihmisrakkautensa ja hyvyytensä.
— Vapautus ei ole varma, toisti perheen päämies, niiden ehtojen vuoksi,
jotka poikani asettaa puolustukseen nähden. Minä olen useita kertoja
käynyt hänen luonaan vankilassa. Hän on taipumaton. Hän ei suostu
puolusteluun muulla ehdolla kuin että hänen puolustajansa ei mainitse
rouva Frasnen nimeä.
Keskenään yksimielisenä huudahtelivat Léon ja Charles:
— Se on mahdotonta. Hän on hullu.
— Se on kavallusta.
— Siihen ei pidä suostua.
— Jättäkää hänet oman onnensa nojaan!
Tämän halpamielisen neuvon antoi Léon-serkku. Asianajaja mitteli häntä
katseella, jossa suuttumus ja nuhde pian muuttui suruksi. Perhe alkoi
rappeutua, koska yksi sen jäsenistä hylkäsi kaiken vastuunyhteyden.
Syntyi hetken hiljaisuus, jonka aikana vanha setä lausui:
— Minun mielestäni Maurice on oikeassa. Tämän odottamattoman arvostelun
jälkeen jatkoi herra Roquevillard selitystään:
— Tämän jalomielisyyden saattaisi jokin porvarillinen valamiehistö
ymmärtää. Mutta tavallinen maalaislautakunta ei sitä käsitä. Kaikista
selittelyistä jää heidän mieleensä vain yksi kohta: sadantuhannen
frangin katoaminen — mikä summa jo heitä hirvittää. Heihin tuntuvat
herkemmin omaisuutta kuin henkilöitä vastaan tehdyt rikokset. Tämän
summan, niin he harkitsevat, on voinut anastaa vain joko _se mies_
taikka _se nainen_. Jos se olisi nainen, sanoisi mies sen meille ja me
vapauttaisimme hänet. Epätietoisessakin tapauksessa me vapauttaisimme.
Mutta hän ei uskalla syyttää sitä naista; siis on hän itse syyllinen.
Heillä ei, nähkääs, ole meidän käsitystämme kunniasta.
— Kunniasta! kunniasta! toisti kahteen kertaan Léon, jota asianajajan
liian ilmeinen ylenkatse oli ärsyttänyt. Tässä on kysymys ennen
kaikkea häväisevän tuomion välttämisestä. Minä annan arvoa vain lain
määrittelemälle kunnialle.
Vanhin Roquevillardeista silmäsi nyt vuorostaan nuorta miestä ylpeästi.
— Minä säälin teitä, lausui hän äänellä, joka hampaattomuuden vuoksi
oli hiukan sihisevä.
Osoittamatta iälle kuuluvaa kunnioitusta kysyi tehtailija:
— Minkä vuoksi?
— Kun te ette ymmärrä erinäisiä sanoja.
— Aivan niin, sanoja, suuria sanoja, kun te niitä käyttelette.
Sovitellen ryhtyi Charles Marcellaz lainopilliseen selittelyyn:
— Rouva Frasne on syyllinen. Mutta hänen syyllisyytensä ei ole
rikoslain mukaan rangaistavissa. Jos vaimo anastaa jotakin mieheltänsä,
niin se ei aiheuta rangaistusta. Ilmiantamalla hänet ei Maurice
saattaisi häntä mihinkään vaaraan, mutta sanoisi kuitenkin totuuden.
Mutta setä Etienne, jonka kaukainen nuoruus oli ollut myrskyinen,
lausui korkeimpana oikeutenaan:
— Naista, jonka kanssa on oltu lemmensuhteissa, ei ilmianneta minkään
syyn varjossa. Minä tunnen sinun poikasi, François.
Leski, joka alkupuolella väittelyä oli hiljaa nuhdellut poikaansa,
jonka äly oli äidiltä peritty, mutta ei hyvyys, tahtoi kuitenkin ääneen
häntä tukea vanhusta vastaan, joka esitti outoa moraalia:
— Tahdotteko te että noita elukoita pitäisi kunnioittaa?
Perheen päämies asetti kädenliikkeellä tämän hyödyttömän kinailun.
— Antakaa minun puhua loppuun. Sen jälkeen kysyn kunkin mielipidettä.
Maurice vastustaa jyrkästi rouva Frasnen ilmiantamista. Ei ole
kysymys siitä, onko hän siinä kohden oikeassa vai väärässä, koska
hän on ratkaisevasti niin päättänyt emmekä me voi sille mitään. Jos
hänen puolustajansa menettelisi toisin, ottaisi hän ennemmin itse
syyn niskoilleen kuin todistaisi rouvaa vastaan, selittäisi itsensä
syylliseksi. Mitä silloin tapahtuu? Siitä on kysymys, ei muusta.
Valamiehistö, jonka on pakko myöntää varkaus todella tapahtuneeksi,
mitä tiettävästi ei ole kiistetty, etsii epäilemättä syyllistä, jo
summan suuruuttakin ajatellen. Aseista riisuttuna rouva Frasneen nähden
se kääntyy minun poikaani vastaan. Näkipä se taikka ei lieventäviä
asianhaaroja, se on joka tapauksessa häpeän poltinmerkki.
— Ah! isä, huudahti Marguerite.
— Vaara on sangen suuri. Huomaattehan sen? Minä olen kuitenkin
ajatellut, että mahdollisesti on olemassa yksi keino sen välttämiseksi.
Nuori tyttö, jolle hänen isänsä ei ennen sukukokousta ollut tehnyt
selkoa suunnitelmastaan, tointui toivomaan:
— Maksakoon mitä tahansa, sitä täytyy käyttää.
— No niin. Anastusta koskevissa asioissa oikeudessa olen aina
havainnut, että anastetun korvaaminen on aiheuttanut vapauttamisen.
Lautakunta on erityisen herkkä rahan menetykseen nähden. Jos se
korvataan, niin eivät valamiehet pidä väliä kuka on syyllinen. Ei
vahinkoa, ei rangaistusta: ei uhria, ei tuomittua: se on heidän
päätelmiensä tavallinen kulku.
Herra Roquevillardin lanko teki johtopäätöksen:
— Te tahtoisitte korvata herra Frasnelle ne rahat, jotka hänen vaimonsa
on vienyt?
— Niin.
— Satatuhatta frangia! huudahti Léon, siinä on jo rahaa.
Charles Marcellaz jatkoi:
— Sitenhän myönnettäisiin, että syy on Mauricen. Hän maksaa, siis hän
on syyllinen.
— Ei. Takaaja, joka maksaa varsinaisen velallisen asemesta, ei ole
silti suinkaan tämä velallinen. Asiamiehensä kautta selittää Maurice
valamiehistölle, että vaikkakaan hän ei tahdo syyttää, tahtoo hän
itse olla kaiken epäluulon ulkopuolella. Jos herra Frasne saa rahansa
takaisin, niin häneltä ei enää ole mitään varastettu. Mutta herra
Frasnen jättäminen korvaamatta on, pelkään minä, samaa kuin minun
poikani jättäminen tuomittavaksi.
— Hyvä, François, hyväksyi setä Etienne nyökytellen päätään kuin suuri
höyhenetön lintu.
Tämä hyväksymisen merkki aiheutti myöskin lesken puolelta ystävällisen
mielenilmauksen:
— Minä en oikein ymmärrä kaikkia näitä metkuja. Mutta hyvä maine on
parempi kuin kullattu vyö, ja minä olen sydämestäni teidän kannallanne,
François.
Hänen poikansa rauhoittui sanasta _sydän_, joka ei velvoittanut
mihinkään. Hän loi serkkunsa mieheen silmäyksen, joka ilmaisi:
»Nuo vanhat ihmiset käsittelevät yliolkaisesti omaisuutta, joka
kuitenkin on ainoa, mikä antaa arvoa ja tekee perheiden vaurastumisen
mahdolliseksi.» Tätä kannatusta tuntiessaan kysyi Charles Marcellaz
hiljaisesti:
— Jaksatteko te maksaa satatuhatta frangia, isäni?
— Se on toinen kysymys, vastasi hiukan kuivahkosti herra Roquevillard,
joka alkoi hermostua, — minä tulen siihen hetikohta. Ensin periaatteet,
sitten soveltamiskeinot.
Mutta hän itse, joka mielessään jo oli asian ratkaissut, rikkoi tämän
järjestyksen lisäten:
— Jos niiksi on, niin minä myyn La Vigien. Se oli kaikkein suurin
uhri. Marguerite ymmärsi sen sankarillisuuden ja kävi aivan kalpeaksi.
Kunnioituksen ja etuilunsa, ihailun ja suuttumuksen repelemänä Charles
epäröi, etsi pääsyä tästä vastakkaisten tunteiden ristiaallokosta ja
nähdessään Léonin pilkallisen katseen alkoi todistella:
— Myötte La Vigien! Sinulla, isä, ei ole siihen aikaa ennen joulukuun
6:tta päivää. Taikka sitten täytyy myödä se tappiolla. La Vigie on
vähintään sadankuudenkymmenentuhannen arvoinen ilman neljä vuotta
sitten Saint-Cassinin kunnan rajalta ostamaanne metsää.
Asianajaja oli epäilemättä jo itse näitä seikkoja ajatellut, sillä hän
vastasi heti:
— Se on mahdollista. Mutta saahan hypoteekkilainan.
— Saa kyllä, viiden tai neljän ja puolen korolla. Luultavasti viiden,
tarpeen kiireisyyden vuoksi, jota pankkiherrat eivät jätä hyväkseen
käyttämättä, kun taas maa tuottaa tuskin kolmea, ja yksi halla tai
raekuuro riittää tekemään tyhjäksi vuodensadon. Teillä on, isäni,
liiaksi kokemusta voidaksenne olla tietämättä, että hypoteekkilaina
maatilassa on parantumaton, kuolettava tauti. Jo maatilan omistaminen
on nykyään vaarallista sille, joka ei elä maalla tai kanna runsaita
korkoja, joita hän voi käyttää avuksi äkillisten käänteiden
ja kilpailun aiheuttamissa ahdingoissa. Hypoteekkilaina olisi
tulevaisuuden korvaamatonta vahingoittamista. Ja La Vigie on perheen
sukutila, pyhitetty perintötila, johon ei kosketa.
Herra Roquevillard oli antanut hänen puhua. Kärsimättömänä koroitti hän
äänensä:
— Ei kukaan ole enemmän kuin minä rakastanut ja ymmärtänyt maata,
kuunnellut sen neuvoja, elänyt sen ahdingoissa. Ja minua moititaan
sen unohtamisesta. Mutta tietäkää, ellette sitä ennestään tiedä,
että ihmisolojen rakenteessa on jumalallinen järjestys, jota tulee
pitää arvossa. Ja minä asetan henkisen perinnön aineellista perintöä
ylemmäksi. Sukutila ei luo perhettä. Sukupolvien sarja on luonut
ja pitää kunnossa perintötilan. Jouduttuaan pois sukutilalta voi
perhe saada sen uudelleen haltuunsa. Mutta kun se on menettänyt
perimyshenkensä, uskonsa, vastuunyhteytensä, kunniansa, vasta kun se
on muuttunut joukoksi vastakkaisten etujen mukaan toimivia yksilöitä,
jotka pitävät omaa pyrkimystään sen menestystä tärkeämpänä, se on
sieluton ruumis, kalman hajua levittävä raato, eikä suurinkaan rikkaus
saa siihen enää elämää. Maan voi ostaa takaisin, suvun kuntoa ei.
Sentähden koskee minuun La Vigien menetys vähemmän kuin poikani ja oman
nimeni vaara. Mutta kun La Vigie on vuosisatoja ollut Roquevillardien
kantatila, en ole tahtonut katkaista niin pitkää perintäketjua teille
ilmoittamatta, teidän kanssanne neuvottelematta. Minä olen ensimmäisenä
lausunut oman mielipiteeni: siinä olen tehnyt väärin. Antakaa minun
kuitenkin vuorotellen kuulla teidän vilpitön mielipiteenne. En sano,
että tulen sitä noudattamaan, jos se on toinen kuin minun. Minä olen
vastuunalainen päämies. Mutta päätös, joka yhdellä iskulla katkaisee
niin monen sukupolven työn, on niin painava, että minulle olisi
helpotus, jos perheneuvosto sen hyväksyisi.
Äänettömyys, joka näitä sanoja seurasi, osoitti että läsnäolijat
olivat käsittäneet tehtävän päätöksen tärkeyden. Hän katseli seinällä
riippuvaa tiluskarttaa, joka osoitti tilan laajenemisen ja kunkin
lisäpalstan hankintapäivän. Usein oli hän työnsä keskellä sitä
katsellut, ei piirtoja ja numeroita, vaan palauttaakseen mieleensä
metsät, pellot, viinitarhat, työt ja sadonkorjuut. Eivätkä noiden
ahtaiden puitteiden sisällä olevat muutamat mustat piirrot olleet
hyödyttämättä hänen ajatusjuoksuansa, sillä ne sisälsivät kappaleen
maata, maantyöt ja vuodenaikojen vaihtelut.
Siitä siirtyi hänen katseensa ulos matalan taivaan alle, muinaisten
herttuain linnaan, historian eri vaihekausina vähitellen rakennettuun,
puoliksi rappeutuneeseen, mutta siitä huolimatta vieläkin valtavaan
menneisyyden vartioon. Paremmin kuin kaikki asiakirjat ja arkistot,
paremmin kuin kaikki käsi- ja aikakirjat säilytti tämä muistoa vain
paljaalla olemassaolollaan, ikäänkuin elävä todistaja. Erikoisesti
se herätti henkiin muinaisen Savoijin ja ankarain sotien ajan, kun
taas Pyhän Kappelin kaaret kuvasivat sydämen hurskaita liikunnoita.
Mitä jäi vainajista, heidän toimistaan, heidän tunteistaan ilman
aineellisia merkkejä, joissa he toteuttivat itsensä ja jotka heitä
muistuttavat? Eikö La Vigie, sen raivaus, sen viljely, laajennus ja
nykyiselleen-rakentaminen merkinnyt mitään Roquevillardien kohtalossa?
Ja jos se menetettiin, eikö suku jäänyt vaille tukikohtaansa,
jatkuvaisuutensa näkyväistä merkkiä? Maanviljelijäperheissä jättää
sukupolvi seuraajalleen lapion, niinkuin muinaisajan viestinjuoksijat
toisilleen soihdun. Mutta nyt antoi viimeinen omistaja lapion pudota.
Mutta asianajaja käänsi päätään toisaalle karkoittaen epäröimiset.
Perintötila ei ole perhe enempää kuin kirkko on rukous tai torni
on rohkeus. Kaukana kotiseudun kamaralta, Sudanissa ja Kiinassa,
olivat Hubert ja Félicie täyttämässä, perheen perimysten mukaisesti,
tunnollisesti velvollisuuttaan. Päästessään jälleen varsinaiselle
toimialalleen tulisi Maurice työllänsä hyvittämään rikoksensa.
Marguerite taas oli uskollisin kaikista.
Hän kääntyi tyttärensä puoleen, läsnäolevista nuorimman, kuullakseen
oman ajatuksensa kaiun.
— Sano sinä ensiksi.
— Minäkö, isä? Kaikki minkä tehnet, on hyvin tehty. Rukoilen sinua,
pelasta Maurice. Jos mielestäsi La Vigien myynti on tarpeellinen,
niin myy se empimättä. Me emme tarvitse rikkautta. Joka tapauksessa
ota minun osani. Älä ole levoton minusta. Elämistä varten en paljoa
tarvitse, kyllä minä tulen toimeen.
— Minä tiesin, hyväksyi herra Roquevillard ja silitteli hellästi
Margueriten kättä kääntyessään veljensäpojan puoleen:
— Sinun vuorosi, Léon.
Ja epäillen häntä, lisäsi:
— Muista isääsi.
Nuori mies kävi tärkeän näköiseksi kuin nousukas, jota onni
on potkaissut ja joka kuitenkin on valmis tyhjästä hukkaamaan
menestyksensä hedelmät. Hän ryhtyi opettamaan vanhuksia, jotka eivät
tunne nykyajan elämää, jonka uudet olot tekevät ripeäksi, itsekkääksi
ja realistiseksi:
— Setä, aloitti hän, te olette vielä noita entisajan ihmisiä, jotka
kaikkialla läksivät ristiretkille ja taistelivat tuulimyllyjä vastaan.
Teidän häviönne on hyödytön. Katsokaa asioita oleellisemmalta kannalta.
Tällä hetkellä pitää Maurice melua kunniasta. Rouva Frasnen kunnia ei
ole sadantuhannen frangin arvoinen. Vankilassa voi uljas serkkuni olla
suurisuinen. Mutta oikeuden eteen tultua ollaan vähin äänin. En ole
asianajaja, mutta olen niinkuin kaikki muutkin usein lehdistä lukenut
kuvauksia lemmensuhteista johtuneista jutuista. Syytetyt, ylpeimmätkin,
ilmiantavat tai syyttävät aina rikoskumppaneitaan tai uhrejaan viime
hetkellä tehdäkseen itsensä syyttömiksi. Rangaistuksen pelko on
viisauden alku. Maurice on älykäs poika, täynnä tulevaisuudentoivoa:
hän ymmärtää asian. Jos hän vastoin luuloa ei ymmärtäisi, no niin:
sen pahempi hänelle, kaiken jälkeen. Sitä on surullista sanoa teille,
setä, ja minä lausunkin teille siitä säälini; mutta silloin hän on
itse niin tahtonut, ja minä tiedän, että te rakastatte suoruutta. Asia
on hänen oma mieskohtainen uhkansa. Perheen vastuunyhteys ei vaadi
kaikkien sortumista yhden yksityisen erheen vuoksi. Siinä on yksi noita
päättömiä entisajan teorioja, jotka meidän aikamme on lopullisesti
oikaissut. Kukin puolestaan, se on uuden ajan tunnus. Ei kukaan ole
vastuussa toisen velasta, olkoon se isän, veljen tai pojan. Raha, jonka
ansaitsen, on minun: samoin hyvät ja pahat tekoni. On jo kyllin vaivaa
järjestää oma onnensa, pitäisikö vielä sälyttää siihen kahdenkymmenen
miespolven huikea taakka. Antakaa Mauricelle etukäteen hänen osuutensa,
jos niin tahdotte, mutta säilyttäkää hänen veljensä ja sisartensa osat
ja omien vanhuuden päiväinne leipä. Mitä La Vigiehin tulee, myykää se
todellakin, jos saatte hyvän hinnan, ei tosin ostaaksenne valamiesten
suosiota, vaan senvuoksi, että maatila on nykyään kannattava vain
talonpojalle, joka nakertaa kuin rotta. Teollisuus, koneet, siinä on
tulevaisuus, niinkuin yhteiskunta on yksilö.
Suvun vanhin naurahti pilkallisesti ja mutisi:
— Hän puhuu hyvin. Hiukan pitkään, mutta hyvin.
Leski oli kiihtynyt ja pani kätensä ristiin ikäänkuin Jumalan apua
pyytäen.
— Oletko lopettanut? kysyi herra Roquevillard ehkä hiukan ärtyisästi.
— Olen.
— Jos oikein ymmärsin, niin sinä mielelläsi heittäisit Mauricen
liikalastina mereen.
— Anteeksi, setä: hän heittäytyy itse. Se ei ole sama asia. Jos hän
olisi järkevä, pääsisi hän ilmeisesti ehjin nahoin oikeuden kynsistä.
Mutta hän tahtoo menetellä järjettömästi. Minä asetun aina järjen
kannalle.
Perheen päämies kääntyi lankonsa puoleen:
— Entä te, Charles, oletteko te myöskin järjen kannalla?
Marcellaz epäröi ennenkuin vastasi. Hän ei oikein sietänyt appensa
ylemmyyttä. Vaimonsa perheen ylemmyys hänen perheensä rinnalla pisti
silmään joka vertailussa ja harmitti häntä, varsinkin sittenkun
hän oli palannut kotiseudulleen. Työteliäänä ja säästäväisenä hän
varusteli huolellisesti lastensa tulevaisuutta ja hoiti tarkasti
vaivoin ansaittua kohtalaista omaisuuttaan. Asiat olivat häntä vetäneet
puoleensa, kaventaneet ja koventaneet. Mutta hän rakasti Germainea ja
epäili vaikutelmiansa johtuviksi tunteellisuudesta, jota vailla hän ei
ollut. Hän kierteli sinne ja tänne kuin umpikujassa.
— Miksikä Maurice vielä vankeudessakin asettaa rouva Frasnen meidän
edellemme? Se on mieletöntä, kun rouva ei kuitenkaan joudu mihinkään
rangaistuksen vaaraan. Hän uhraa perheen väärän kunniakäsitteen vuoksi.
Satatuhatta frangia, eikö sadantuhannen frangin maksaminen mene yli
teidän voimienne? Ei tule yrittää mahdottomia.
— Päinvastoin, sanoi Marguerite, pitää koettaa mahdotontakin hänen
pelastamisekseen.
— No niin, päätti herra Roquevillard, joka halusi täsmällistä
vastausta, te neuvotte siis, tekin, minua hylkäämään poikani?
Charles painoi päänsä alas ollakseen kohtaamatta Léonin pilkallista
katsetta ja mutisi melkein häpeissään:
— En, en sittenkään.
Kun hän jälleen kohotti päänsä, hämmästytti häntä appensa häneen
luoma katse, jonka tavallisesti arvovaltainen ilme oli kuin hunnun
peittämä, hellä ja ennen tuntemattoman lempeä, niinkuin hämmästyttää
virran voima, kun jonkin vehmaan mättään luota löytää sen vaatimattoman
lähteen.
— Teidän vuoronne, Thérèse.
Leski, joka poikansa puheen jälkeen ei enää ollut kuunnellut mitään,
ei kaivannut kehoituksen uudistumista. Varman vaiston johtamana
hän ei ruvennut selittämään periaatteita, joita hän noudatti
osaamatta määritellä. Niinkuin monet naiset hän siirtyi teorioista
henkilökysymyksiin, millä ainakin on se etu, ettei eksytä olennottomiin
hapuiluihin ja filosofisiin ongelmoihin. Koko keskustelusta oli hänen
mieleensä jäänyt vain yksi sana, mutta se oli hyvä. Tottumattomana
vastaamaan yhtä useammalle hän kääntyi Léonin puoleen kokonaan
syrjäyttäen muut läsnäolijat:
— Kukin puolestaan, niinkö sinä sanoit? Jos sinun setäsi, joka on
täällä läsnä, olisi noudattanut sitä kaunista periaatetta, poikani,
niin etpä tällä hetkellä istuisi johtamassa tehdasta, joka sinulle
tuottaa sadan toisensa jälkeen...
— Äiti, sinähän pilkkaat minua, keskeytti nuori mies, jonka
itserakkautta tämä alku loukkasi.
— En, en, kyllä sinä tiedät mitä tahdon sanoa. Minä olen sen sinulle
kertonut ja, jos olet sen unohtanut, virkistän sinun muistiasi.
Viisitoista vuotta sitten, kun isäsi oli sijoittanut kaikki säästönsä
perustamaansa tehtaaseen, eikä tilauksia vielä tullut, tuli aika,
jolloin hän ei kyennytkään suorittamaan sitoumuksiaan. Teollisuus
oli paikkakunnalla uutta, kukaan ei siihen luottanut. Hän meni
tapaamaan vanhempaa veljeänsä, sinun setääsi Françoisia ja ilmoitti
hänelle vaaran. François lainasi hänelle heti ilman korkoja ne
kaksikymmentätuhatta frangia, joita hän tarvitsi kipeästi, kun muuten
vararikko uhkasi. Niin meidät pelastettiin, poikani. Näistä ahdingon
ajoista on minuun jäänyt suuri köyhyyden pelko. Herra armahtakoon, se
on sinusta tehnyt itsekkään ja epäluuloisen.
— Se on totta, minä en muistanut, tunnusti Léon allapäin.
Rouva Camille Roquevillard oli niin sydän täynnä asiaansa, ettei hän
talttunut tästä myönnytyksestä, hän joka tavallisesti väittelyissä
aina lopulta päätyi poikansa puolelle. Aina yksissä eläjät eivät tule
toistensa kehitystä havainneeksi, ja kun joku vakava tapahtuma siihen
pakottaa, hämmästyvät huomatessaan olevansakin erillään. Nykyään tämä
erillisyyden havainto kahden sukupolven välillä on entistä tavallisempi
perhesiteiden höltymisen ja ajatuskantojen nopean vaihtumisen vuoksi.
Rouva kääntyi kohteliaasti lankonsa puoleen: