povella, ei nähnyt surullista lempeyttä, joka kirkasti vanhenneita
kasvoja ja lievensi sanojen kovuutta. Hän toisti:
— Hän kärsii. Hän on onneton.
— Entä me? sanoi herra Roquevillard.
Hän kohotti hellästi neidon päätä ja vaihtoi keskustelun-aihetta,
kysyen vuorostaan:
— Mitä sinä olet tehnyt tänään iltapäivällä?
— Käytin pikku Julienia kävelemässä. Sitten olen kirjoittanut pitkän
kirjeen Hubertille.
— Ah! Minä myöskin.
Hubert oli heille uutena levottomuuden aiheena. Viimeinen Sudanista
tullut kirje kertoi, että upseeri oli saanut kuumeen ja oli sairaana
yksinäisessä neekerimökissä, ilman lääkäriä. Hän laski itse leikkiä
tästä harmittavasta väsymyksestä, joka muka ei sen enempää merkinnyt,
mutta jokin tälle vastakkainen sävy sanonnassa ja tavallista
tuntehikkaampi hyvästely oli hätkähdyttänyt ja syvästi liikuttanut
sekä isää että sisarta. He vaikenivat sydän raskaana. Marguerite
sytytti lampun karkoittaakseen pimeyden, joka täytti huoneen pahoilla
aavistuksilla. Kun hän oli laskemassa uutimia alas, koputettiin ovelle.
— He ovat tulleet, sanoi herra Roquevillard.
Marguerite kerkisi paraiksi poistua toisesta ovesta. Asianajaja astui
vieraitaan vastaan. Herra Hamel tuli sisälle ensimmäisenä, hänen
jälessään herra Bastard.
Ammattikunnan esimies nautti Chambéryn lakimiesten keskuudessa
suurta arvovaltaa, jonka hänen korkea ikänsä, juridinen taitonsa ja
kunnioitettava elämänsä aiheuttivat. Hän oli viidenkahdeksattavuotias
vanhus, niin laiha että hän melkein ui hulmuavassa lievetakissaan,
jonka hän itsepäisesti väitti kestävän yhtä kauan kuin hänkin. Talvisin
käytti hän vanhanaikaista päällysvaatetta, jonka hihoihin hän ei
katsonut maksavan vaivaa pistää käsiänsä. Sileäksi ajeltuja kasvoja
koristivat valkoiset taaksepäin harjatut hiukset, ja värittömät
posket näyttivät miltei kuulakkaan kalpeilta. Hänen korkea vartalonsa
oli hiukan etukumarassa, niinkuin hoikka poppeli tuulessa. Mutta
hänen luonteensa ei ollut milloinkaan taipuillut. Ei mikään ollut
saanut häntä poikkeamaan siltä menettelyn tieltä, jonka hänen vankka
vakaumuksensa oli jo aikaisin valinnut oman perheen perimysten
hengessä. Hän oli käytökseltään kylmä ja pidättyväinen, puheeltaan
harvasanainen ja osoitti periaatteissaan yhtä suurta jäykkyyttä
kuin kohtelussaan maltillista kohteliaisuutta. Hänen suuruutensa
oli samanlainen sekä jokapäiväisissä että poikkeuksellisissa
oloissa. Myötä- ja vastoinkäymiset eivät hänen sielunsa tasapainoon
vaikuttaneet. Kuitenkin oli hän kokenut varsinkin jälkimäisiä jo
myöhäisellä iällä, jolloin miehellä, hänen päiviensä painuessa iltaan,
on oikeus lepoon. Eräs hänen pojistaan oli tehnyt epäonnistuneita
yrityksiä, jotka olivat nielleet hänen omaisuutensa. Hän oli
yksinkertaisesti ryhtynyt uudelleen työhön, ansaitakseen jokapäiväisen
leipänsä. Oikeudessa esiintyi hän harvoin, mutta häntä käytettiin
neuvonantajana arkaluontoisissa asioissa, missä ei pyydetty muuta kuin
oikeutta ja kohtuutta. Häntä ei juuri usein nähty ulkopuolella pientä,
pimeähköä ja vaatimatonta työhuonettansa, jonne tultiin esittämään
asiakirjoja kuin korkeimpaan oikeuteen. Vain iltaisin lähti hän ulos
mennäkseen vielä ripein askelin viluisen ja kiireisen näköisenä,
ulkomaailmasta välittämättä, kirkkoon kuulemaan Jumalan ääntä, jonka
kutsua hän odotti alistuvan kärsivällisenä.
Suuresta ikäerosta huolimatta liitti häntä sellainen vanha ystävyys,
jonka olojen yhtäläisyys ja taisteluiden yhteisyys lujittavat melkein
heimolaisuudeksi, herra Roquevillardiin, jonka hän oli ottanut
suojaansa tämän lähtiessä ammattinsa taipaleelle ja joka puolestaan
oli häntä tukenut hänen aineellisen asemansa sortuessa, pitänyt
hänen puoltaan saamamiehiä vastaan, hankkinut lykkäyksiä, järjestäen
parhaalla tavalla myynnit ja maksut. Kun nyt nuorempaa vuorostaan
kolhaisi kohtalo, astui vanhempi esiin pesästänsä. Mutta hän tunsi
vuosien kankeuden ja voimattomuutensa.
Maitre Bastardin kuuluisuus sai hänet pyytämään tätä avuksensa. Tämä
nuori mies — viiden-viidettä vuoden iästä huolimatta kutsui ukko häntä
nuoreksi mieheksi — oli tosin keskustelussa hiukan kyynillinen, mutta
hän ei antanut sen häiritä itseänsä, vaan valintansa kerta tehtyään
sopi hänen kanssaan siitäkin huolimatta että toinen yleensä pani
oikeusjutuista huomattavan suurta painoa nimenomaan palkkiokysymykseen.
Mutta oikeudessa oli herra Bastard peljättävä kuin armeija; irooninen
ja lyyrillinen vuorotellen, leikkiälaskevana tai liikutettuna,
ääntänsä värisyttäen kuin tenorilaulaja ja käsiään huitoen kuin
näyttelijä astui hän heti etualalle, näytteli suurta partaansa,
säännöllisiä piirteitänsä, kiiltävää kaljuuttansa kuin arvon merkkejä,
hääräsi, teutaroi, valtasi koko näyttämön ja lopuksi loihti koko
valamiehistön, tuomarit, vastapuolen kaapunsa poimuihin, joita hän
hulmutteli kuin lippua. Hänen kiistämätön menestyksensä oikeussalissa
täytyi ottaa lukuun, ja herra Hamel, totuuden nöyrä palvelija, jota
kaikkinainen kaunopuheisuuden ja lausuilun leventely inhoitti,
syrjäytti mieskohtaisen makunsa paremmin turvatakseen ystävänsä pojan
vapauttamisen.
Vaikka herra Roquevillard oli aina pitänyt häntä loitolla ja
oikeudessa säälimättä työntänyt nurin hänen konstinsa ja kiemuransa
yksinkertaisella keinollansa käydä suoraan asiaan käsiksi nopeasti kuin
ratsuhyökkäyksessä merkitsi kuitenkin sangen arvokasta apua, että herra
Bastard oli innokkaasti suostunut Mauricea puolustamaan ja osoitti
siinä jo tarmoa ja toimeliaisuutta.
Tervehdyksen jälkeen selitti esimies aseman muutamin sanoin.
— Te tiedätte, rakas ystävä, että olen pyytänyt virkaveljemme Bastardin
avuksemme. Minä olen liian vanha enkä osaa vaikuttaa mielialaan. Hän
pitää puolustuspuheen; minä säestän. Me olemme tutkineet asiakirjat ja
käyneet tapaamassa poikaanne vankilassa. Yksi vaikeus on tiellä.
— Mikä? kysyi isä huolestuneena.
— Bastard selittää sen teille paremmin kuin minä.
Tämä nyökkäsi kaunista päätään arvokkaasti. Kyllin älykkäänä
ymmärtämään, että kaikki koreilu oli tässä huoneessa hyödytöntä, tyytyi
hän selostamaan asian selkeästi ja lyhyesti.
— Niin, minä olen tutkinut asiakirjat. Rahain anastuksen olennaisesti
tapahtuneeksi osoittavat notarion esittämät todistukset ja
poliisikomisarion pöytäkirja. Todistuksia poikaanne vastaan en löydä,
mutta näennäisesti raskauttavia epäluuloja. Hänellä oli tieto rahojen
sijoituksesta, hän jäi viimeiseksi toimistoon hankittuaan haltuunsa
avaimet, hän on voinut saada selville kassakaapin avausmerkin
ensimmäisen apulaisen almanakasta, johon se oli merkitty, hänellä ei
ollut itsellään paljoakaan rahaa ja hän oli aikeissa viedä mukaansa
isäntänsä vaimon. Näillä voi hyvin rakentaa syytteen. Lisätkää matka
ulkomaille, vaitiolo, myöhäinen paluu. Varsinkin erään Philippeauxin
lausunto on hyvin sapekas. Se nuori herra lienee ollut mustasukkainen
suositummalle virkaveljelleen. Minä epäilen häntä onnettomasta
rakkaudesta rouva Frasneen. Se oli kohtalokas nainen. Hiukan laiha,
mutta kauniit silmät. Minun makuani hän ei vastannut.
Mielenlaadultaan alhaisena ei hän huomannut, että tämmöinen huomautus
oli sopimaton ja että syytetyn isän läsnäolo olisi vaatinut häneltä
enemmän pidättyväisyyttä. Hän jatkoi hetken kuluttua:
— Viattomuuden vakuuttelu ei riitä. Varkaus on tapahtunut ja
valamiehistö etsii syyllistä. Sille täytyy se osoittaa. Olen usein
huomannut, että hyökkäys vie varmemmin tulokseen kuin puolustus. Se
kääntää huomion pois ja keskittää sen toisaalle. Minä käytän sitä aina
menestyksellä. Ja tässä tapauksessa on todellinen syyllinen täysin
näytettävissä.
Hän otti lakikirjan pöydältä ja selaili sitä. Molemmat läsnäolijat
kuuntelivat keskeyttämättä:
— Ottakaa huomioon, että herra Frasnella ei ole minkäänlaista vaaraa.
Häntä suojelee pykälä 380: »_Jos aviomies anastaa jotakin aviovaimonsa
tai aviovaimo aviomiehensä vahingoksi... on se käsiteltävä ainoastaan
sivilioikeudellisena asiana_.»
— Sen tiedämme, huomautti herra Hamel.
— Perheen kesken ei varasteta. Rouva Frasnen osoittaminen anastajaksi
ei siis ole hänen ilmiantamistaan syytteenalaiseksi. Mutta asiassa
on vielä parempi puoli. Minun vaistoni ei hevin petä. Mieleeni
johtui Frasne-puolisoiden aviokontrahti. Arvelin siitä saattavan
löytyä jotakin. Erään Grenoblessa olevan asianajajan välityksellä
olen hankkinut siitä jäljennöksen. Ja minä olen löytänyt siitä
todistuksen, että rouva Frasne ottaessaan satatuhatta frangia miehensä
kassakaapista, on voinut luulla ottavansa omat rahansa takaisin.
— Minä en ymmärrä, sanoi tällä kertaa herra Roquevillard.
— Te tulette ymmärtämään. Se on häikäisevän selvää. Kontrahdissa säätää
hänen miehensä hänelle sadantuhannen frangin lahjoituksen.
— Jos vaimo jää leskeksi?
— Ei, heti. Mutta tietenkin se on peruutettavissa avioeron tapahtuessa,
ja mies pidätti itselleen sen hallinnon. Siis pesäero ja sen
järjestely. Mutta rouva Frasne on lakia tuntemattomana arvatenkin
olettanut olevansa tämän summan omistaja ja lähtiessään yhteisestä
kodista oikeutettu ottamaan sen mukaansa. Se on päätön päätelmä, mutta
juuri sen vuoksi on se naisen päätelmä. Tämä selvittää myöskin, minkä
vuoksi varas, vaikka samassa käärössä oli satakaksikymmentätuhatta
frangia, on ottanut vain täsmälleen satatuhatta. Se ei ole varkautta,
se on vain omansa ottamista. Rouva Frasne on luullut olevansa
oikeutettu näin tekemään.
— Niin, vahvisti herra Roquevillard näin sitovan todistelun
innostamana, kontrahti selittää kaikki.
— Ja vapauttaminen on varma, vastaansanomaton, vakuutti herra Bastard
vilkastuen ja alkaen huitoa pitkillä käsivarsillaan. Mikä valamiehistö
vastustaa sellaista todistelua? Harvoin minulla on oikeudessa ollut
näin monta valttia pelissä.
— Te ette aina puolustakaan syyttömiä, huomautti esimies.
— Syyttömiä tai syyllisiä, todistus ratkaisee.
Tässä meillä se on.
Syytetyn isä, joka halusi täydellistä kunnianpuhdistusta, alkoi nyt
puhua:
— Kontrahdin löytö on todellakin puolustukselle erittäin suotuisa
seikka. Teidän kaunopuheisuudellanne, Bastard, tulee se tekemään mitä
parhaan palveluksen ja me voimme toivoa lopullista menestystä. Mutta
on vielä eräs kohta, jonka minä hartaasti pyydän teitä esittämään
puolustuspuheessanne. Maurice ei ole lähtenyt matkaan rouva Frasnen
kanssa ilman rahoja. Hänellä oli mukanaan yli viisituhatta frangia,
jotka hän suurimmaksi osaksi oli ottanut lainaksi molemmilta
sisariltaan, isänsä sedältä Etienneltä ja tädiltään rouva Camille
Roquevillardilta, — nämä todistavat sen tarvittaessa. Ortan
kaupungissa, jossa hän oleskeli, sai hän kahdeksantuhannen frangin
shekin, Société de Creditpankin Chambéryn haarakonttorin antaman,
jonka kirjoista se on nähtävissä. Nämä tiedonannot ovat välttämättömiä
kahdelta näkökannalta. Ensinnäkin ne ennakolta vastaavat uuteen
syytökseen, jonka vastapuoli, luopumalla anastusta koskevasta pykälästä
408, saattaisi tehdä 380. pykälän _loppuosan_ nojalla. Aviopuolisoiden
välinen anastus ei ole rikoslain alainen, se on selvä, mutta rikoslaki
lisää: »_Kaikki muut henkilöt, jotka ovat kätkeneet tai hyödykseen
käyttäneet kaiken tai osan anastetusta omaisuudesta, ovat rangaistavat
syyllisinä varkauteen_.» On tärkeää, että tässä suhteessa ei jää mitään
epätietoisuutta. Tekeehän tämä pykälä ymmärrettäväksi, että minä katson
vielä erinomaisen tärkeäksi poikani kunnian puhdistamisen sellaisesta
epäluulostakin, että hän missään määrässä olisi ottanut osaa elantoon,
jota hän ei olisi täysin maksanut.
— Se on hyvä, hyväksyi herra Hamel.
— Se on hyvä, toisti herra Bastard välinpitämättömällä äänellä.
Ja herra Roquevillard, jonka kasvot olivat selittelystä kiihtyneet,
mutta kirkastuivat hyvän lopputuloksen toivosta, lausui lopuksi:
— Nyt meillä on aseet ja voitto on varma.
Esimies loi häneen surulliset, muinoin siniset, mutta nyt iän
haalistuttamat silmänsä:
— Ystäväni, oletteko siis unohtaneet vaikeuden, josta teille mainitsin
keskustelumme alussa?
Herra Roquevillard huolestui uudelleen.
— Minkä vaikeuden?
Herra Bastard otti heti takaisin ensimmäisen paikan, jota hän ei
mielellään luovuttanut:
— Katsokaa. Meidän kaunis suunnitelmamme, jonka voitto minun nähdäkseni
on ehdoton, menee myttyyn poikanne vastustuksen vuoksi?
— Poikaniko?
— Niin. Me olimme vankilassa selittämässä hänelle, miten aioimme hänet
pelastaa. Tiedättekö, mitä hän meille vastasi?
— Ah! minä pelkään aavistavani.
— Että hän jyrkästi kielsi puolustajaansa mainitsemasta rouva
Frasnen nimeä ja uhkasi, jos niin tapahtuisi, itse heti ilmoittautua
syylliseksi.
— Minä pelkäsin sitä, sanoi herra Roquevillard puoliääneen.
— Turhaan sain selittää hänelle, että tämä ritarillisuus oli
naurettavaa, että hän ei ilmiantaisi ketään, koska rouva Frasnelle ei
siitä olisi minkäänlaisia seuraamuksia ja että hänen rakastajattarensa
teon selitti jo hänen kokemattomuutensa raha-asioissa ja väärä käsitys,
jonka hän oli voinut saada aviokontrahdistaan. Kaikki oli hyödytöntä.
Minä kohtasin itsepäistä vastarintaa.
— Ilmoittiko hän teille mitään syitä?
— Yhden ainoan: kunnian.
— Siinä onkin.
— Ei, se ei ole kuin tunne. Eikä meidän ole oikeudessa asettuminen
tunteen, vaan lain kannalle.
Esimies, joka ei hyväksynyt tätä katsantokantaa, esitti kysymyksen
toisessa muodossa.
— Hän pitää silmällä ennen kaikkea rouva Frasnen kunniaa. Oman
kunniansa pelastamiseksi hänen täytyy näyttää, että hän ei ole
anastanut tuota rahasummaa eikä muutenkaan käyttänyt hyväkseen
anastettuja varoja. Hän voi todistaa edellisen seikan esittämällä
rouva Frasnen kontrahdin ja jälkimmäisen kirjallisella todistuksella
Milanon Internationale-pankista, jossa rouva Frasnen varat olivat
talletettuina. Mutta hän kieltäytyy jyrkästi tästä menettelystä.
— Tekö sen hänelle sanoitte, te?
— Minä sanoin hänelle sen ja että hän joutuu sangen pahaan asemaan
tullessaan ilman varustuksia valamiehistön eteen.
— Mitä hän teille vastasi?
— Että hän ei milloinkaan antaisi syyttää rouva Frasnea mistään ja
että hän kieltää puolustajaansa lausumasta edes hänen nimeänsäkään.
Hän oli aivan taipumaton: »Mutta kuinka sitten mielestänne teitä on
puolustettava?» kysyi häneltä Maitre Bastard. — Kuinka voidaan minua
uskoa syylliseksi? vastasi hän ylpeästi. Katsottakoon mistä minä tulen
ja kuka minä olen: sen pitää riittää.
— Mikä lapsi! toisti herra Bastard tyytyväisenä sivellen kaunista
partaansa. Perheen kunniallisuus on epäilemättä voimakas todistus,
jota olinkin aikonut oikeudessa käyttää. Mutta se on vain jonkunlainen
sivutodiste. Se ei koske asian ydintä. Ei vanhemmilla todistella. Yhtä
hyvin voisi todistella vainajilla!
— He todistavat meidän puolestamme, vastasi herra Hamel melkein
juhlallisesti.
— On olemassa joku syyllinen, älkäämme unohtako sitä. Tahdottiinpa
tai ei, valamiehistö ryhtyy sitä etsimään. Ellei se ole rakastaja, on
se rakastajatar. Ellei se ole rakastajatar, on se rakastaja. Meillä
on todistus, että se on rakastajatar, mutta me emme suostukaan sitä
esittämään! Se on mielipuolisuutta. Minä ilmoitin pojallenne, rakas
virkaveli, että niillä ehdoilla en voinut suostua häntä puolustamaan
ja olen tullut toistamaan sitä teille. Te tiedätte, millä innolla minä
siihen olisin antautunut, ja että olisin pannut siihen kaiken huoleni.
Mutta mitä voisin tehdä, kun riistetään aseet pois? Olen syvästi
pahoillani tästä päätöksestä, mutta minun on mahdotonta esiintyä
oikeudessa näin sidottuna.
Syytetyn onneton isä ojensi hänelle kätensä:
— Minä menetän arvokkaan avun, ehkäpä pelastuksen. Mutta puolustusta ei
sovi kahlehtia.
Huolimatta molemminpuolisesta soputunteisuuden puutteesta tunsi
kumpikin asianajaja samaa liikutusta.
— Menkää te häntä tapaamaan, sanoi vielä herra Bastard noustessaan.
Kenties saavutatte te, mitä me emme saavuttaneet.
— Ei, en minä luule.
— Jos saatte hänet suostumaan, jään käytettäväksenne. Ja voitte odottaa
minun panevan parastani. Suokaa anteeksi, kello on lähes kuusi. Minulla
on kokous.
Herra Roquevillard saattoi häntä ovelle saakka ja kynnyksellä vielä
kiitteli:
— Me olemme joskus olleet eri mieltä, virkaveli. Minä en milloinkaan
unohda, että elämäni vaikeimmassa tilassa olisitte uhrautuvasti
käyttänyt taitoanne minun hyväkseni.
— Mitä vielä, vastasi kuuluisa asianajaja, jota hänen oma
hyväntuulisuutensa hämmästytti, minä ajattelin siitä itse enemmän
hyötyä. Se oli niin kiitollinen juttu. Taivuttakaa poikanne. Minä
palaan.
Tullessaan takaisin työhuoneeseensa tapasi herra Roquevillard
herra Hamelin uunin luona hajamielisyydestä tulta kohentelemassa.
Hän istuutui vanhusta vastapäätä ja molemmat olivat pitkän aikaa
mietteissään ääneti:
— Minun ääneni ei milloinkaan ole kantanut kovin kauaksi, sanoi vihdoin
esimies jatkaen sisäisiä päätelmiänsä, ja ikä on sen uuvuttanut. Minä
olen osannut vain selittää, en koskaan liikuttaa. Minä tulen kuitenkin
paikalle ja sanon muutamia sanoja syytetyn perheestä ja syytetystä
itsestään. Mutta toinen, varsinainen puolustuspuheen pitäjä, on
tarpeen. Minä voin vain avustaa teitä, ystäväni.
Hän ei lausunut mielipidettään Mauricen menettelystä, ja ehkei hän
sitä itselleenkään selittänyt. Hän tunsi naista kohtaan tuota miltei
halveksumiseen ulottuvaa epäluottamusta, jota usein tapaa ankaran ja
pidättyväisen elämän lopulla. Minkään rouva Frasnen kunnia ei hänestä
näyttänyt ansaitsevan niin suurta huolenpitoa. Hänestä kerrottiin
seuraava omituinen piirre: tervehdittyään kerran erästä huonomaineista
naista, joka siitä oli turhamielisyydessään kerskunut, sillä hän
levitti ympärilleen kunnioitusta, sai hän sen tietää ja siitä pitäen
lakkasi hän tuntemasta ketään kaupungin kaduilla.
— Aavistaakohan, kysyi itseltään ääneen herra Roquevillard, joka
ymmärsi lapsensa paremmin, arvaakohan valamiehistö tämän vaikenemisen
jalomielisyyden? Se ei ole luultavaa.
— Se on mahdotonta, vahvisti jyrkästi herra Hamel. Teidän poikanne asia
on menetetty, sillä tässä ei ole paikka pelastaa sitä toista henkilöä.
Mutta eikö meillä ole oikeutta puolustaa häntä hänen omasta kannastaan
huolimatta?
— Mutta kuinka?
— Rikosasiain oikeudessa on puolustus pakollinen, te tiedätte sen yhtä
hyvin kuin minä. Syytetyn valitseman asianajajan puutteessa määrää
tuomari hänelle avustajan. Jos herra Bastard määrätään siihen viran
puolesta — ja riittää, jos minä esimiehenä siitä tuomarille huomautan —
niin hänellä on rajoittamaton puolustuksen vapaus, sillä uhalla, että
puolustettava sitten puhuu muuta.
— Mutta tämäpä jälkimäinen tekisi epäsuotuisan vaikutuksen
valamiehistöön.
— Minä en näe muuta keinoa. Paitsi jos...
Mutta vanhus vaikeni. Herra Roquevillardin uudistetutkaan kysymykset
eivät saaneet häntä vaiteliaisuudestaan luopumaan.
— Asia on menetetty, lausui vihdoin isäntä.
Silloin herra Hamel nousi:
— Te uskotte Jumalaan, niinkuin minäkin, ystäväni. Kääntykää hänen
puoleensa, hän antaa neuvon. Teidän poikanne on syytön; hänet on
vapautettava. Hänen todellinen syynsä ei ole maallisen oikeuden
tuomittavissa. Se koskee vain häntä itseään ja valitettavasti hänen
omaisiaan.
Kun hän oli poismenossa jo ovelle kääntyneenä, palasi hän takaisin
ja ojensi äkkiä molemmat käsivartensa virkaveljeänsä kohti. Tämä
poikkeuksellinen liike paljasti herkkyyden taustan, jota niin monia
vuosia oli peitetty teennäisen kylmyyden alle. Se oli yllättävä
ja suloinen, niinkuin verevyyden ja puhtauden ilme vanhan vaimon
kasvoilla, taikka ne kukat, jotka versovat vielä lumenkin alla.
Molemmat miehet syleilivät toisiaan liikutettuina.
— Te ette meitä unhota, te, sanoi herra Roquevillard, kiitoksia.
— Minä muistan, vastasi vanhus.
Ja siepaten olkapäilleen palttoonsa, jonka tyhjät hihat heilahtelivat,
riensi hän ulos niin ripein; askelin, että isännän oli vaikea seurata
häntä ulko-ovelle saakka.
Yksin jäätyään istahti herra Roquevillard työpöytänsä ääreen, jossa
niin monta aineellista ja henkistä pulmaa oli ratkaistu, ja mietti,
pää käsien varassa, mitenkä voisi pelastaa poikansa, joka tuhotessaan
itsensä tuhoisi koko sukunsa. Vähemmän ehdottomana, suvaitsevampana
ja kykenevämpänä ymmärtämään elämää ja ihmisiä kuin herra Hamel, joka
oli sulkeutunut jäykkiin vakaumuksiinsa ikäänkuin torniin, tunsi hän
syytetyn päätöksessä sitä vastuunalaisuuden tinkimätöntä vaatimusta,
joka oli polvesta polveen luonut ja säilyttänyt Roquevillardien voiman.
Maurice käytti nyt samoja avuja tämän voiman tuhoamiseen. Yksityistä
onneaan rakentaakseen oli hän vahingoittanut sukunsa koko entisyyttä
ja tulevaisuutta, mutta tässä rikkomuksessaankin vielä osoitti hän
sukunsa perinnäisominaisuuksia. Ja katsoen, ettei poika ollut ainakaan
raukkamainen ja halpamielinen, mietti isä, että jos se nuorukainen
kerran palaa paikallensa kotilieden luo ja yhteiskuntaan, niin ei
hän anna perimysten herpaantua, vaan käyttää oikeaan tarkoitukseensa
tätä kuntoansa, jotka nyt oli kohdistettu väärään suuntaan. Kaikin
mokomin piti varoa kajoamasta tuohon tunteeseen, jota hän ei suostunut
kieltämään.
»Paitsi jos...» toisti herra Roquevillard, johon nämä esimiehen
salaperäiset sanat olivat kalahtaneet. Mitä mahtoi hän tarkoittaa?
Hän kohotti päänsä pystyyn ja nojautuen tuolinsa selkämystään katseli
eteensä. Hänen katseensa pysähtyi seinällä olevaan La Vigien karttaan,
joka lampun valopiirin ulkopuolelle jääden oli puoliksi varjossa. Hän
katseli maatilaansa kuin entispolvien edustajaa, kuin neuvonantajaa ja
samalla muistui hänen mieleensä herra Bastardin säälimätön todistelu:
»On varastettu. On siis olemassa varas. Kuka? Jompikumpi: joko tuo mies
taikka tuo nainen. Mutta mies järjestää niin, että nainen ei voi tulla
kysymykseenkään. Varas on siis mies... Mitä vastata tähän valamiesten
halpahintaiseen suoraviivaiseen järjenjuoksuun?»
Ja katsellessaan kartan hämäriä piirteitä hän luuli äkkiä näkevänsä
hyvän ajatuksen pilkahtavan kuin valon yöstä:
»Jos tuota varkautta ei olisi olemassa, ei olisi syyllistäkään.
Valamiehistön olisi pakko vapauttaa. Mitenkä tehdä varkaus
olemattomaksi?»
Ja La Vigie puhui hänelle.
Vähää myöhemmin koputti Marguerite varovasti ovelle.
— Astu sisään, sanoi isä, minä olen yksin.
— No isä, mitä te olette päättäneet?
Herra Roquevillard selitti hänelle uuden tuomitsemisen vaaran, johon
Mauricen itsepäisyys heidät saattoi, ja lausui lopuksi:
— Maitre Bastard jättää meidät. Hän kieltäytyy ottamasta huolekseen
puolustusta.
— Mutta, kysyi Marguerite pelästyneenä, kuka häntä sitten puolustaa? Ja
kuinka tulee häntä puolustaa?
— Älä ole levoton vielä, pikkuruinen. Minulla on kukaties yksi keino.
— Mikä?
— Tuonnempana selitän. Anna minun miettiä sitä. Se merkitsee suurta
uhrausta.
— Tehkää se sitten pian, isä.
Nuoren neidon silmät säteilivät niin kirkkaasti, että koko hänen puhdas
ja jalo sielunsa heijastui niistä.
— Rakas tyttö, lausui isä ylpeänä.
Tämä hymyili haurasta hymyä, — sellainen hymy on ominaista niille,
jotka ovat jo pitkiä aikoja eläneet onnettomuudessa.
— Isä, minä olin aina ajatellut, että te esiintyisitte hänen
puolustajanaan.
II.
PERHENEUVOTTELU.
— Olenko minä liikaa? kysyi Marguerite.
Hän oli pysähtynyt työhuoneen kynnykselle havaitessaan huoneessa
lukuisan seuran.
— Olin tulossa sinua etsimään, sanoi isä. Sinun paikkasi on meidän
keskellämme.
Eräs kookas, kuiva ja umpimielinen vanhus nojasi muuria vastaan, jossa
loimusi kirkas tuli, ja lausui mahtipontisesti: