johon hänen tahtonsa vähitellen luisui. Oliko aika livahtanut ohi?
Ei, tämän täytyi olla Novareen laskeutuva juna, joka lähtee muutamaa
minuuttia ennen kuin Domodos-solaan nouseva. Tämä otollisella hetkellä
tullut muistutus palautti hänen tarmonsa. Hän jätti kappelin, juoksi
metsän läpi ja saapui asemalle. Aamu nousi vuorille ja kuu haihtui
avaruuteen.
Hän osti piletin Corconioon, joka on Ortaa lähellä, mutta
päinvastaisella, suunnalla kuin se, minne hän, lähti, sekoittaakseen
Edithiltä jäljet, jos tämä ehkä yrittäisi häntä tavoittaa. Matkalla
syyttäisi hän erehdystä.
Omegnaan saakka kulkee rautatie liki järven rantaa. Vaunussa istuutui
Maurice selkä eteenpäin ja kumartui akkunaan nähdäkseen vielä nämä
muistorikkaat paikat. Keveät aamuvirit juovailivat järven pintaa.
Niemen puut näyttelivät soijia runkojansa ja oksiensa kantavuutta.
Tuolla hän oli oppinut tuntemaan onnen. Juna lähti Omegnasta. Turhaan
yritti hän vielä löytää Orta Novaresea, silmillänsä, sydämellään
pidättää pakenevaa maisemaa. Toisia, jotka suurensivat välimatkaa,
putoili väliin kuin kiviä hautaan. Hän kuuli itsekunkin kumahduksen.
Tuntia myöhemmin saapui hän Domodos-solaan, pieneen Alppien juurella
olevaan italialaiseen kaupunkiin, jota Lago Maggioren yläpuolella
huuhtelee vuolteinen vihreä Tosa. Sieltä lähtee hevosrata, joka
yhdistää Italian Sveitsiin Simplonin vuoren kautta, jos valjakot ovat
hyvät ja hevosten vaihto täsmällistä, kuljetaan tuo neljäseitsemättä
kilometriä Ossolan laaksosta Rhônen laaksoon kahdessatoista tunnissa.
Matka maksaa lähes kaksikymmentä frangia. Saadakseen rahapuolen täysin
selväksi Edithin suhteen oli Maurice melkein tyyten tyhjentänyt
kukkaronsa Hän oli tutkinut matkaoppaita. Torinon kautta oli matka
kalliimpi. Kun hän olisi lunastanut kolmannen luokan piletit Ortasta
Domodos-solaan ja Briegistä Chambéryhin, ei hänelle laskelmansa mukaan
jäisi taskuun kuin kolmen tai neljän sangen vaatimattoman atrian
hinta. Se oli todellakin tuhlaajapojan paluu. Nöyryytystä tuntematta
kärsi hän puutetta, joka asetti hänet samalle tasolle samassa vaunussa
matkustavien köyhien työmiesten kanssa Tämä pikku huoli päinvastoin
hälvensi hänen tuskaapa. Todellista levottomuutta ei hän senvuoksi
tuntenut. Hän tiesi miten voi säästää karttamalla ajoneuvoja ja
Briegin kalliita hotelleja. Simplonin vieraskoti vuorenkukkulalla,
samoin kuin Grand Saint-Bernardinkin vuorella oleva, tarjoaa
ilmaista vierasvaraisuutta vuoren yli kulkevalle köyhälle väelle, ja
matkailijatkin käyttävät hyväkseen sen suojaa. Hänen vierustoverinsa,
muuan Piemontén mies, joka tunsi paikat, selitti hänelle: »Vieraskoti
on aina avoinna. Päivät ja yöt, yöt ja päivät. Yöllä on vain mentävä
sisään, etsittävä huone ensimmäisestä kerroksesta kysymättä mitään
keneltäkään.»
Näin helpottuivat matkan vaikeudet. Hän kulkisi Simplonille jalkaisin
ja nukkuisi vieraskodissa. Domodos-solassa, mihin rautatie päättyi,
nousi hän junasta ja käveli ylpeästi hevosvaunun ohi, joka seisoi
aseman edustalla ja joka viiden alkutaipaleella virman hevosen vetämänä
sangen pian hänet saavutti. Ajaja mitteli katseellaan matkalaukkua
kantavaa, hyvinpuettua nuorta miestä, joka ei kammonut jalkapatikkaa.
Hän hiljensi valjakon kävelemään, läimäytti piiskaansa herättääkseen
huomiota ja kohteliaalla liikkeellä, jommoisella naiselle tarjotaan
kukkavihkoa, tarjosi hän vapaata paikkaa vaunussa.
— Kiitos, vastasi Maurice, minä kuljen jalkaisin.
— Mahdotonta, mahdotonta, _signoren_ jaloilla. Te myöhästytte kovasti!
olen varma että _signorina_ odottaa.
— Ei minua kukaan odota.
— Ah! sen pahempi. Takkavalkea, lämmin keitto ja nainen on
perilletullessa suloista.
Ja kiristäen ohjaksia hätisteli hän hevosia. Pian oli vaunu kadonnut
näkyvistä. Yksin jäätyään jatkoi Maurice matkaansa. Hiljoilleen
kohosi hän laakson yläpuolelle. Ennen Alppien ahtaille rotkoteille
astumistaan kääntyi hän katsomaan Italian ihanuuden viimeisiä
väikkeitä. Se kukoisti Tosan kostuttamassa mutkaisessa laaksossa,
metsäisillä rinteillä, vieläpä jyrkillä seinämillä, joita kultapensaat
koristivat. Päivänvalossa näki selvään, että tämä maa koetti vuorten
ankaruutta uhmaten viehättää. Messuun matkalla olevilla maalaisnaisilla
— oli sunnuntai — oli värilliset kaulahuivit, joiden päät
riippuivat selkäpuolella, ja lyhyet kirjavat hameet. He tervehtivät
vastaantulijoita ensimmäisinä kohteliaalla hyvänpäiväntoivotuksella,
joka liikutti nuorta miestä. Hänestä tuntui ikäänkuin hän olisi
vapaaehtoiseen maanpakoon menossa. Eikö Edith ollut hänen kotimaansa?
Edith! Nyt hän oli herännyt, nyt hän tiesi... Ja Maurice joudutti
kulkuansa unohtaakseen tuskansa väsymykseen.
Hän oli jakanut kuljettavat 64 kilometriä kolmeen osaan: Iselleen,
18 kilometriä; kukkulalle 22; Briegiin 24. Hän aikoi syödä aamiaista
Isellessä ja ehtiä kukkulalle, joka on 2.000 metriä korkealla,
syödäkseen päivällistä ja nukkuakseen vieraskodissa ja taivaltaa taas
alas Briegiin seuraavana aamuna kyllin aikaisin ehtiäkseen Lausannen
ja Geneven junaan, joka Ranskan rajalla tavottaa Savoijin junan.
Maanantai-iltana klo kuuden aikana olisi hän Chambéryssä.
Iselle, vähäisen vehreän laakson takana, on viimeinen kylä ennen
Sveitsiin tuloa. Siitä saa tosiaankin sen vaikutelman että täällä
on sanottava surumieliset hyvästit Italialle. Rakennettuna pitkin
Napoleonin tien reunoja on se jo sullottu kahden, neljän- tai
viidentuhannen jalan korkuisen muurin väliin, mutta taakseen
katsahtaessa voi vielä nähdä nurmikoita, muutamia puuryhmiä ja
ikäänkuin lakeuden lupauksen vuorten keskellä. Hevosvaunun kulkuset
— Isellessä vaihdetaan valjakkoa — ja rahavartijain mahtavaa arvonimeä
käyttävien puoliherraskaisten tullimiesten touhu oli ainoa, mikä ennen
vilkastutti: pikku kylää, kunnes elokuussa 1898 alkoi uuden, Alppien
puhki kulkevan rautatien rakennus. Kuin taikatempulla kasvoi väkiluku
nelinkertaiseksi. Kylän ahkerat asukkaat rakensivat pieniä, puutarhan
ympäröimiä huviloita insinöörejä ja työnjohtajia varten. Syntyi sikermä
uusia majataloja ja ravintoloita, seinillä Simplonin kunniaa julistava
nimi ja vaahtoavan asti-viinin tarjous.
Kylän koko sunnuntain johdosta joutilas väki oli jalkeilla. Kellot
soittivat päämessun päättymistä, kun Maurice saapui. Hän kulki läpi
naisten jonon, jotka virsikirja kädessä palasivat kotiansa, kun
taas keilaradat houkuttelivat miehiä ja joka kapakasta tuoksahti
ruuanhaju ja kuului kitaran ja harmonikan soitto. Hän aterioi halvasta
hinnasta eräässä viheliäisennäköisessä _osteriassa_, meluavan
joukon seurassa. Sen sijaan että olisi käyttänyt hyväksensä päivää
ja kiiruhtanut lähtöänsä — marraskuussa tulee yö niin äkisti — hän
vitkasteli harkitsematta, ikäänkuin olisi pitänyt tuota mautonta
meteliä yksinäisyyttä parempana. Hän ei saanut itseään pakotetuksi
kulkemaan rajan yli. Se oli hänestä perikadon kouraantuntuva todiste,
hän takertui jälleen rakkauteensa kuin hukkuva olkeen. Vielä tässä
savuisessa huoneessa, jossa meluava rähinä esti häntä ajattelemasta
ja siten lievensi hänen tuskaansa, kuvitteli hän kuitenkin olevansa
kaukaisessa kosketuksessa Edithin kanssa.
Vähää ennen Gondon-rotkoa, missä vesiryöpyt kohisevat, tapasi hän
molempien maiden välisen rajapyykin. Kuljettuaan sen ohi tunsi hän
pimeyden valtaavan sydämensä jo ennen kuin se peitti sen kapean
kaistaleen maata, missä hän taivalsi kahden kallion välissä.
Kohottaessaan päätänsä näki hän ruskon viimeisen väikkeen katoavan
taivaalta. Yö, joka yllätti hänet paljoa aikaisemmin kuin hän
matkasuunnitelmassaan oli laskenut, esti häntä käyttämästä Algabyn
pitkää kierrosta karttavaa oikotietä. Oh jo myöhä, kun hän väsyneenä
saapui Simplonin kylään, missä hän söi ja levähti hetken.
Kun hän nousi jatkamaan matkaansa odotti häntä majatalon kynnyksellä
pimeys ja äänettömyys. Hän käsitti ne surullisen matkansa
luonnollisiksi kumppaneiksi. Hän tahtoi täyttää velvollisuutensa: vähät
hän välitti sen ulkokohtaisista oloista. Olihan hän omin käsin tappanut
onnensa, ja ansaitsevathan murhamiehet rangaistuksen? Oli alakuun aika
Kuu ilmestyi vasta yhdentoista tienoissa illalla kun hän lähestyi
vuoren kukkulaa. Sen valossa huomasi hän olevansa yksinään autiossa ja
elottomassa piirissä, ympärillään vain lunta, joka tekee kaikki esineet
yhdennäköisiksi. Hän ei kuullut edes omia askeleitaan. Hänen varjonsa
oli hänellä epävakaisena seurana, joka piteni, oheni, katosi ja taas
palasi.
Hengästyneenä ja jalat väsyneinä oli hän jo pitkän aikaa tähystellyt
näköpiiriä keksiäkseen vieraskodin. Oliko hän kulkenut sen ohi
huomaamattaan? Väsymykseltä ei hän enää saattanut arvioida välimatkoja.
Ja miksi oikeastaan ponnistella? Eihän tarvinnut muuta kuin
lyykähtää tien viereen. Lumelle oli hyvä nukahtaa tai kuolla. Pääsee
ajattelemasta, pääsee kulkemasta.
— Edith, lausui hän ääneen.
Oman äänensä kuullessaan pysähtyi hän ja hätkähti ikäänkuin joku olisi
kutsunut häntä itseään. Eikö se ollutkin Edith, joka kutsui häntä
vielä kerran, viimeisen kerran? Vaivaa tuntematta riensi hän kutsujaa
kohti. Jalatkin olivat niinkuin niitä ei olisi ollutkaan. Hän vain
liiti lemmittyänsä kohti, niinkuin kuudan lumella. Äärimmäinen väsymys,
vilu, ilman ohentuminen ja sielullinen epätoivo aiheuttivat hänessä
harha-aistimuksen. Joka siinä nääntymyksen tilaan jää, on mennyttä. Hän
ei voi enää astua askeltakaan. Koneisto on rikki.
— Edith, lausui Maurice vielä.
Ja hymyili. Mikään ahdistus ei häntä painanut. Oli niin yksinkertaista
istahtaa ja odottaa. Hänen edessään oikealla kädellä kimmelsivät Monte
Leonen jäätiköt värähdellen ikäänkuin joku liikunta olisi antanut
niille eloa. Hänestä näytti kuin koko valkoinen näköpiiri olisi ollut
liikkeellä, kulkemassa takaisin Italiaa kohti. Hän tunsi kohmettuvansa
ja samalla oli hänessä jonkinlainen autuas raukeus. Itsesäilytysvaisto
taikka kenties tämmöisen kangastuksen herättämä uteliaisuus pitivät
hänen silmiänsä auki, vaikka hän jo oli unen vallassa eikä hänellä
ollut haluakaan herätä. Vuoren hiljaisuus, jota lumi ja kuu näyttivät
laajentavan, täytti koko avaruuden ja nousi tähtiin saakka.
Tässä maiseman pakenemisessa, johon hän oli antanut itsensä luisua,
tapahtui äkkipysäys, kun hänen käsilaukkunsa putosi maahan hänen
herpouneesta kädestään. Liike, jolla hän kumartui sitä tavoittamaan,
mursi tainnostilan. Liikunnan vaikeudesta tajusi hän vaaran suuruuden.
»Minähän kuolen», välähti hänen päähänsä. »Täällä, yksin, tähän
autiuteen.»
Kuolla! Edith, jota kohti hän luuli liukuvansa, haihtui häilähdyksenä
hänen mielestään, niinkuin terhenetär meren usvaan, ja edessä väikkyi
hänen lapsuutensa maa, La Vigien seutu, koti.
»He odottavat minua.»
Onko se taika kuolemaa vastaan, tämä ensi vuosien muistiinpaluu, joka
nostaa näitä kuvia lopun kiusausten, raukenemisen halua vastaan? Mutta
kai hänen nuoruutensakin auttoi, että hän jälleen sai jonkunverran
tarmoa. Hän liikutteli jalkojansa vuorotellen eteenpäin, niinkuin
olisi nostellut niitä sitkeästä liejusta, johon ne olivat tarttuneet.
Hän suorastaan laahusti eikä kävellyt muutamien metrien mittaan. Nyt
hän pelkäsi ja karkaisi itsensä vaaraa vastaan, jonka hän aavisti
olevan uhkaamassa, seuraamassa häntä askel askeleelta yksinäisyydessä,
niinkuin hänen pienimpiäkin heikkouksiansa vaaniva vihollinen. Hän
tiesi, että tien varrella, lähellä kukkulan lakea, on aina vähän päästä
hätäkojuja varattu tuiskun ja pakkasen yllättämiä vaeltajia varten. Hän
keskitti kaiken tarmonsa löytääkseen jonkun niistä. Silloin huomasi
hän Monte Leonen juurella kimmeltävän heiverää valoa, joka hiukan
erkani kuutamoyön kirkkaudesta. Se oli valtavan vuoren edessä oleva
pikkuriikkinen vieraskoti, jonka portti on aina sepposenselällään,
vieläpä lampun valaisemana. Heti kun hän näki päämäärän, oli hän
pelastettu. Ei hän päästänyt silmistään tuota tuiketta, joka häntä
rohkaisi. Pian rakennus sai todellisen suuruutensa, korkean ja tilavan,
suurista laakakivistä rakennetun. Vihdoin oli hän portailla ja astui
sisään. Kaukaisen koirakopin perällä ilmaisivat koirat hänen tulonsa.
Mutta käytävään, jonne kuunvalo kuumotti, ei ketään tullut vastaan.
Jätettiinkö hänet hätään vielä ovellakin? Väsymyksessään aikoi hän
paneutua maata käytävän permannolle, kun Piemontén miehen selitys
muistui hänen mieleensä:
— Yöllä mennään sisään, etsitään huone ensimmäisestä kerroksesta
kysymättä mitään keneltäkään.
Hän nousi portaita ylös, tunnusteli ensimmäistä ovea, joka oli
suljettu, sitten toista, joka aukeni. Se oli yksinkertainen, mutta
mukava huone, jossa oli vuode, siinä puhtaat makuuvaatteet ja runsaasti
peitteitä, pesupöytä, piironki, pari kolme tuolia ja lattiamatto.
Tämän upeuden nähdessään hän hymyili. Olipa ennakkohuolto mennyt niin
pitkälle, että piirongin päälle oli huomiota herättävällä tavalla
asetettu pieni pullo rommia, lasi ja sokeriastia. Juoma hänet palautti
täysin entiselleen. Viidenkolmatta vanhana on vaara pian unohdettu.
»Minä olen täällä kotonani kuin varas», tuumi hän hyväntuulisena,
elämän uudelle yllätykselle arvoa antaen. Mutta tämä mielijohde sai
hänet hätkähtämään. Niinkuin varas, todellakin. Eikö hän ollut tuomittu
varkaudesta? Häpeän muisto häivytti hänen ilonsa. Hän paneutui levolle.
Paksut peitteet antoivat hyväätekevää lämpöä. Hänen väsymyksensä oli
niin suuri, että hän nukkui heti, ajattelematta edes, että tämä oli
ensimmäinen yö, jonka hän vietti kaukana Edithistä ja ulkopuolella
Italiaa sen jälkeen kun oli isänsä kotoa lähtenyt.
Aamulla hän heräsi liian myöhään lähteäkseen Briegiin. Saatuaan
kuulla hänen matkansa vaiheet pitivät munkit häntä luonaan päivän ja
hoitelivat parhaansa mukaan. Hän kieltäytyi käyttämästä hevosvaunua,
mutta hänen ylpeytensä esti ilmaisemasta syytä. Se oli levähdyksen,
eri vaikutelmien, miltei unohduksen päivä. Tässä Theben temppelissä,
kahdentuhannen metrin korkeudessa, osoitti hän lapsen hilpeyttä, jota
silloin tällöin, vaikkakin harvoin, keskeytti äkillinen alakuloisuuden
puuska. Hän söi kuin susi, käveli vieraskodin ympäristössä saadakseen
kohmettuneet jalkansa vertymään, hyväili koirankopissa pitkäkarvaisia
paimenkoiria, ihaili päivänläikkinää jäätiköillä ja lumen pienten
kristallien erilaisuutta, lausui moneen kertaan halunsa viipyä kauan
aikaa vuoristossa ja pani maata hyvissä ajoin. Ei kukaan olisi voinut
luulla, että hän juuri oli jättänyt rakastettavimman rakastajattaren
ja oli matkalla Ranskaan ilmoittautuakseen vangittavaksi. Keskellä
suurimpia huolia odottamattomat keitaat vaalivat meidän luontomme
heikkoutta niin ettei se kykene kiintymään murheeseen, vai ylläpitääkö
vain alkeellinen elämänvaisto meitä vastoin tahtoammekin.
Tiistaina kello neljä aamulla hän lähti vieraskodista syötyään
vähän leipää ja juustoa, jotka vierasten hoitoa huoltava isä oli
edellisiltana väkisin pannut hänet ottamaan pöydältä huomista einettä
varten. Varasipa hän vielä toisen puolen eväiksi matkaa varten, kun ei
ollut varma oliko hänellä taskussaan enempää rahaa kuin piletin hinta,
Simplonin kylässä nauttimansa ylimääräisen atrian vuoksi. Ei kukaan
ollut ylhäällä. Hän lähti niinkuin oli tullutkin, salassa. Niinkuin
hänen tulonsakin iltana oli portti seppiselällään auki. Mutta kuuvalon
asemesta, jota hän oli toivonut ystävälliseksi auttajakseen, oli ulkona
pimeä. Portailla oli lunta.
Täytyi rientää, alaskulku kun ei ollut niinkään helppoa. Hetken
kuluttua kääntyi hän kuitenkin etsimään silmillään vieraskodin mustaa
varjoa sitä kaipaavin mielin hyvästelläkseen. Virkistyneenä kulki hän
pelottomasti tulevaisuutta kohti. Vuoren ja munkkien rauhallisuus
olivat hänen huomaamattaan tyynnyttäneet hänen mieltään. Reippain
askelin asteli hän asettuakseen uudelleen kotilieden luona paikalleen,
josta intohimon puuska oli hänet temmannut pois. Sattuman oikku,
jota hänen oli kiittäminen pelastuksestaan, oli samalla palauttanut
hänen sisällisen olentonsa ennalleen. Hän palasi normaalielämään
sillä uskaliaalla ja romanttisella tavalla, jolla tavallisesti sitä
kartetaan, ja hän nautti tästä oman itsensä alttiiksipanosta suuresti.
Lunta oli epäilemättä satanut jo monta tuntia, sillä tie oli peittynyt.
Hän kulki eteenpäin lakkaamatta peläten eksyvänsä tieltä, joka kulki
pitkin kuilujen reunoja. Vähän matkan päässä kukkulan laelta kulkee se
kahden tai kolmen vuoreen puhkaistun tunnelin läpi. Näissä tunneleissa
oli niin pilkkopimeää että hän eräällä kohtaa luuli tulleensa sokeaksi.
Kepillään tunnustellen ja vasenkin käsi eteenpäin ojennettuna,
matkalaukun taakasta huolimatta, kulki hän hapuilemalla osuen joka
askeleella vesilätäkköihin, joita tunnelin tippuminen synnyttää, ja
tunsi tunnelin päättyvän ilman kylmenemisestä paljoa ennen kuin saattoi
mitään nähdä.
Tien hankaluus karkaisi hänen rohkeuttaan. Nuoret kaipaavat kokemusta,
ja kun he niin innokkaasti etsivät rakkautta, johtuu se enemmän elämän
kuin nautinnon halusta. Maurice, joka keppikerjäläisenä pakeni onnea,
ei osannut katsoa kaikkea menetetyksi. Hän kamppaili uljaasti kylmää,
lunta, yötä ja pelkoa vastaan, ja tämä kamppailu häntä lämmitti.
Päivä nousi vähitellen, mutta siitä ei hänelle ollut suurta apua.
Lumihiutaleiden muodostama valkoinen sumu saarsi häntä joka puolelta,
niinkuin meri luotoa. Tämä tie, joka on niin silmääkiehtova ja jonne
näkyvät Bernin Alpit, Aletschin jäätikkö, Rhônen laakson valtavat ja
vaihtelevat vuorijonot, näytti hänestä pumpuliin uurretulta. Joskus
saattoi muutaman askeleen päässä tien varrella näkyä lumipeitteinen
kuusi. Sen ohi kuljettuaan etsi hän toista merkkiä. Tässä
pitkäveteisessä yksitoikkoisuudessa saapui hän Briegiin. Seikkailukausi
oli päättynyt.
Rautatiellä tuntui päivä pitkältä ja rasittavalta kotiseudun
yhä välittömämmästä läheisyydestä huolimatta. Hän nousi junasta
kuuden-aikaan illalla Vivierissä, joka on Chambéryn lähin asema.
Epämääräinen pelko, että hänet tunnettaisiin ja vangittaisiin junasta
noustessa, herätti hänessä tämän ajatuksen. Hän lähti siis jalkaisin
taivaltamaan Aixin tietä. Se kulkee Lémencin kukkulan ohi.
— Edith, huokasi hän ja pysähtyi hetkeksi.
Hän ymmärsi, että nämä kolme päivää olivat lopullisesti heidät
erottaneet. Ja kun hän kuitenkin rakasti, syytti hän itseään yhä
julmuudesta. Sitten lähestyi hän vuoren kylkeen uurretun tien kaidetta.
Chambéryn tulet tuikkivat. Hän määritteli paikkoja.
— Hautuumaa. Koti.
Ensimmäiseksi lähti hän äitinsä luokse. Kalmisto oli suljettu eikä hän
päässyt sisälle. Sitten saapui hän kiusallisia katuja pitkin kotiansa.
Kello löi kahdeksaa. Hän oli kohmettunut, hänen oli nälkä: minnekä
mennä, ellei sinne? Sykkivin sydämin hän soitti. Uusi palvelijatar
avasi oven, hän ei siis voinut mennä sisään ilman muuta, vaan piti
kysyä epämääräisellä äänellä.
— Neiti Roquevillard.
Hän jäi eteiseen. Nöyryytettynä, voitettuna tunsi hän kiusausta paeta,
mennä minne hyvänsä. Mikä outo voima oli häntä hartioista työntänyt
aina isän katon alle asti?
Marguerite ilmestyi ja heittäytyi hänen syliinsä.
— Sinä, Maurice, sinä.
Ja ponnistellen ollakseen itkemättä lisäsi hän hiljaa:
— Eilisestä alkaen olen sinua odottanut.
Marguerite vei hänet ruokasaliin. Masentuneena, turtuneena antautui hän
Margueriten hoiviin. Ruokaa ei ollut vielä korjattu pois.
— Entä isä? kysyi hän vihdoin hiukan pelokkaasti.
— Hän meni päivällisen jälkeen huoneeseensa työskentelemään, kun minä
jäin riisumaan pikku Julienia. Minä menen häntä valmistamaan.
— Ei, Marguerite, älä mene.
— Miksen?
— En tiedä.
Ja kauhean äänettömyyden jälkeen hän kysäisi:
— Tuota... hän on paljon muuttunut?
— On kyllä.
Hänen oli nälkä, mutta ei uskaltanut ruveta syömään vaikka sisar
kävi itse noutamassa ruokia keittiöstä. Marguerite ymmärsi hänet ja
nähdessään hänet hajamielisenä poistui mennäkseen isänsä työhuoneeseen.
— Isä, hän on täällä.
Asiakirjoihin syventynyt herra Roquevillard hypähti pystyyn. Se oli
vaistomainen liike... Sitten hän heti hallitsi itsensä:
— Hän palaa verrattain myöhään.
— Etkö tule häntä katsomaan? Hän on niin onneton. Herra Roquevillard
mietti ja vastasi päättävästi:
— Minä tulen katsomaan häntä huomenna vankilaan, järjestääkseni hänen
puolustuksensa. En tänä iltana.
Kun Marguerite kävi tästä surulliseksi, painoi hän tyttärensä rintaansa
vasten ja sanoi:
— Pidä sinä huolta hänestä. Jos hän on väsynyt katso että hän saa
levähtää. Mutta huomenna hänen on mentävä ilmoittautumaan vangittavaksi.
— Isä, antakaa hänelle anteeksi. Äidin tähden...
— Kerran, Marguerite, niin toivon, ansaitsee hän minun anteeksiantoni.
Nyt en voi niin nopeasti unohtaa, mitä pahaa hän meille teki
lähdöllään. Minä tahdon, että hän sen ymmärtää, että hän sen mittaa. Se
on tarpeellista meidän entisyytemme ja hänen tulevaisuutensa vuoksi.
Mutta älä itke. Minä en ole lakannut häntä rakastamasta. Hänen paluunsa
keventää mieltäni...
Myöhemmin, paljoa myöhemmin yön hiljaisuudessa poistui herra
Roquevillard huoneestaan ja kulki hiipivin askelin poikansa ovelle.
Hän varjosti kädellään kynttilän liekkiä. Hetken kuunteli hän tasaista
ja keveää hengitystä, jota tuskin kuuli. Hieno hymy kirkasti hänen
tarmokkaita, surun uurtamia kasvojansa:
»Hän on täällä. Se on pääasia. Minä pelastan hänet ja hänen kanssaan
koko suvun...»
KOLMAS OSA.
I.
ASEKUMPPANI.
Kun Marguerite Roquevillard saapui, kuten joka päivä, isänsä
työhuoneeseen sytyttämään lamppua ja vetämään akkunain eteen uutimia,
mutta ennenkaikkea hiukan huojentamaan hänen huoliansa, tapasi hän isän
katselemassa ikkunasta illan nopeaa tuloa.
— Sinäkö tulet, sanoi hän. Oli jo liian pimeä työskennellä.
Hän pyyteli anteeksi unelmoimistaan ikäänkuin heikkoutta. Mutta tytär
tiesi tämän mietiskelyn syyn, jota isä ei tunnustanut.
— Eivätkö ne herrat ole vielä tulleet? kysyi hän.
— Minä odotan heitä joka hetki. Tänään jälkeenpuolenpäivän heidän piti
käydä Mauricen luona vankilassa.
— Kuka pitää puolustuspuheen? Herra Hamelko?
— Ei. Maitre Hamel on meidän ammattikuntamme esimies. Kun Maurice on
asianajajakunnan kirjoissa, olen pyytänyt esimiestä ottamaan huolekseen
hänen puolustuksensa. Se on vanha tapa. Maitre Hamel antaa meille
ammattiarvonsa tuen, mutta hän katsoo olevansa liian vanha ja liian
erikoisesti sivilioikeudellisen puolen mies tämän puolustuspuheen
pitäjäksi. Hän tahtoo antaa sen maitre Bastardin tehtäväksi, joka
kaikista virkatovereistamme on rikosasioissa etevimmän maineessa ja
jolla on todella suuri vaikutus valamiehistöön.
Tämän nimen kuullessaan nyrpisti neito hiukan huuliaan:
— Minä olen kuullut hänen puhuvan. Isä puhuu paremmin kuin hän.
Mutta vanha asianajaja melkein suuttui:
— Minä en puhu hyvin, pikkuruinen. Minä sanon vaan yksinkertaisesti,
mitä minulla on sanomista.
— Miksi sinä et puolusta häntä, isä?'
— Se on mahdotonta, näes. Etkö ymmärrä sitä? Laskien kätensä isän
olalle painoi Marguerite päätään hänen rintaansa vasten ja kysyi hiljaa:
— Oletteko antanut hänelle anteeksi?
— Hän ei ole sitä minulta pyytänyt.
— Kun hän kärsii.
— Niin, ehkäpä. Kohtalo on häntä kovasti kolhaissut. Mutta hänpä sitä
sittenkin itse yllytti.
— Muista äitiä, isä.
Isä kumartui suudellakseen tyttönsä otsaa.
— Älä pyydä minua olemaan heikko, Marguerite. Minä olen kahdesti
käynyt hänen luonaan vankilassa. Hän oli ylpeyteensä sulkeutunut. Hän
ei osoittanut mitään katumusta, niin paljon kuin hänen käytöksensä
onkin tuottanut meille turmiota. Minä odotan häneltä vain yhtä
sanaa, antaakseni hänelle anteeksi, mutta me olemme puhelleet vain
merkityksettömistä asioista.
— Minun kanssani hän itkee äitiä. Sinun kanssasi hän ei uskalla.