kirjoittajana oli Marguerite? Ja miksi hänen kirjeessään oli
surureunus, ellei?... Vastausta tähän kysymykseen ei hän uskaltanut
ajatella: se valtasi kuin hyökylaine. Hän otti hattunsa ja lähti ulos
kirje kädessään. Kuinka olisikaan hän saattanut lukea sitä hotellin
konttorissa? Ei edes sen lähettyvillä, maantiellä tai lähimetsässä:
Edithän tulee alas muutaman minuutin päästä ja yllättää hänet,
mutta tätä surua hän ei voi jakaa kenenkään kanssa. Jakaminen oli
vähentämistä ja hänen oli itsensä vastaanotettava kaikki.
Hän silmäsi vain muutaman alkurivin ja lähti sitten menemään kuin
takaa-ajettava haavoitettu otus. Missä huomasi asumuksia, siinä aina
jatkoi kulkuansa. Hän etsi yksinäisyyttä, missä voisi itkeä ihmisten
näkemättä. Ja suuntasi matkansa Buccionen tornille.
Eikä pysähtynyt ennenkuin oli saapunut kukkulan laelle, tornin
juurelle. Hengästyneenä istahti hän sinne nurmettuneiden
muurinraunioiden suojaan. Oli lopulta juossut — ikäänkuin nyt kukaan
pääsisi kohtaloa pakoon! Mutta mikäli hän siinä sai tasoitelluksi
hengitystään, sikäli alkoi pelko häntä yhä enemmän ahdistaa. Sisarensa
pitkää, moniarkkista kirjettä puristi hän yhä kädessään eikä uskaltanut
lukea sitä. Vain suurella tahdonponnistuksella saattoi hän jatkaa äsken
alkamaansa ja hänen täytyi sittenkin tuontuostakin keskeyttää. Tulihan
siinä vastaan onnettomuutta, paljoa enemmän kuin hän oli saattanut
aavistaa.
_Chambéry_, 2. marraskuuta.
»Rakas Maurice!
»Sinun kirjeesi otin minä vastaan. Minä olen sen aukaissut. Odotin
sitä jo kauan. Ajattelin, että se tulee kyllä, se tai sinä. Äitimme
oli sen sanonut. Sinä et ole voinut unhottaa meitä ainaiseksi.
»Minä huomaan kirjeestäsi, että sinulla ei ole lähtösi jälkeen
ollut mitään tietoja meistä ja se selittää minulle paremmin sinun
täydellisen vaitiolosi. Niin, nyt sinä jo ymmärrät, että äiti on
poissa. Voidakseni sanoa sen sinulle, täytyy minun koota kaikki
kärsimykseni, jota en tahdo menettää, koska se lähentää minua häneen.
Itke kanssani, rakas veliparka, itke runsaasti kyyneleitä kaiken sen
ajan puolesta, jolloin et ole itkenyt. Mutta älä masennu epätoivoon;
rohkaise mielesi. Hän tahtoo sitä.
»Hän jätti meidät 4 p:nä viime huhtikuuta, siitä on lähes seitsemän
kuukautta. Pitkin talvea riutuivat hänen voimansa hiljalleen,
huomaamatta. Hänellä ei ollut tuskia; ainakaan ei hän valitellut.
Sangen usein hän rukoili. Ei olisi mitenkään saattanut aavistaa lopun
tulevan niin äkkiä, kun hän eräänä iltana lähti kesken rukousta.
Isä ja minä olimme läsnä. Hän katsahti meihin, koetti hymyillä ja
hymisi nimeä, jonka me molemmat kuulimme ja joka oli sinun. Ja sitten
hervahti hänen päänsä. Kaikki lopussa.
»Muutamia päiviä ennen oli hän puhunut minulle sinusta ikäänkuin
tahtoen ilmaista viimeisen tahtonsa. Minä ymmärsin sen vasta
jälkeenpäin: hän puhui ihan tavallisesti, hyvin luontevasti.» Hän
sanoi minulle: »Maurice palaa. Hän on enemmän onneton kuin syyllinen.
Hän ei sitä vielä tiedä, mutta kerran hän sen ymmärtää. Silloin
tarvitsee hän paljon rohkeutta. Lupaa sinä minulle, kun hän palaa,
ottaa hänet vastaan, sovittaa hänet isänsä kanssa, sukunsa kanssa
ja puolustaa häntä, lupaa lopuksi, että et missään tapauksessa
hylkää häntä, mitä tapahtuneekin.» Ei minulta olisi sitä lupausta
kaivattu, mutta minä lupasin. Siispä, kun sinun kirjeesi tuli, minä en
epäröinytkään sen aukaisemista: minä olen nyt äidin paikan täyttäjänä.
Täytänpä tehtäväni hyvin tai huonosti, niin teen sen joka tapauksessa
kaikesta sydämestäni.
»Sinun täytyy saada tietää, että äiti ei uskonut sinua syylliseksi.
Enkä minä. Eikä isäkään, siitä olen varma; vaikkakin hän sanoi meille,
että heikkouskin on tavallansa syyllisyyttä ja että se, jota hänen
perheensä on kannattanut syntymästä miehenikään asti, ei ole vapaa
tekemään semmoista, josta on seurauksena koko heimon turmio. Nyt hän
ei enää koskaan puhu sinusta. Mutta tiedän, että hän ajattelee sinua
ja on huolissaan. Muista häntä, Maurice, muista häntä yhtä paljon kuin
lepoon mennyttä äitiämme. Hän on muuttunut, paljon muuttunut. Hän,
joka oli niin nuortea astunnalta, olennolta, äänensävyltä, hän on
vanhentunut tänä lyhyenä aikana. Hän tekee työtä lakkaamatta. Työtä
tehdessään hän unhottaa onnettomuuden... Minä olen kyllä luvannut
olla sinua moittimatta. Mutta täytyyhän sinun tietää kotimme asiat,
kun et vuoteen ole mitään kuullut. Hän on niin arvossapidetty, ettei
yksikään niistä, jotka ovat uskoneet asiansa hänen ajettavakseen, ole
peräyttänyt luottamustaan.
»Hubert, jonka piti palvella vielä kaksi vuotta Ranskassa, on
onnistunut saamaan komennuksen siirtomaihin. Hän lähti viime
toukokuussa Sudaniin. Hän on erään etuvartiopaikan päällikkönä
sisämaassa, Sikassossa. Se on kyllä verrattain vaaranalainen paikka.
Mutta hän oli itse anonut komennusta sinne. Félicie on yhä Hanoin
sairaalassa. Hän on hyvin levoton sinusta. Viimeksi kertoi hän kahden
belgialaisen lähetyssaarnaajan kuolemasta, jotka murhattiin Kiinan
rajalla. Hän ei näytä säälivän, vaan melkein kadehtivan heidän
marttyyrikohtaloansa ja pahoittelevan, ettei hän itse ole saanut antaa
henkeänsä sellaisten puolesta, joita hän kutsuu 'tuhlaajapojiksi',
kuten tiedät. Hän on perinyt äitimme hartaan hurskauden. Jumala häntä
varjelkoon siellä kaukana, maailman toisella äärellä!
»Marcellazit ovat jättäneet meidät. Huolimatta Germainen pyynnöistä
on Charles myynyt toimistonsa ja ostanut toisen Lyonissa. Heidän
lähtönsä oli meille raskas. Isä sanoo kuitenkin että se oli järkevää.
Langollamme oli siten tilaisuus lähestyä perhettänsä, joka, kuten
tiedät, on Villerranchesta; hänellä on siitä hyötyä. Kesälomaa tulivat
he viettämään meidän kanssamme La Vigiehin. Pierre ja Adrienne
päivettyivät siellä ihan ruskeiksi. Pikku Julien, minun suosikkini,
jäi kuitenkin kalvakkaaksi. Mutta me katsoimme, että Savoijin ilma
on hänelle kuitenkin terveellisempää kuin Lyonin sumu, ja Germaine
jätti hänet täksi talvea meidän luoksemme. Hän elävöittää tätä muuten
alakuloista suurta asuntoa.
»Nyt olet saanut yleiskatsauksen. Ennen talletti äiti kuulumat
poissaolevista ja ilmoitti ne edelleen kaikille muille. Näet että minä
yritän täyttää hänen tehtävänsä. Vaikeampaa on se mikä minun vielä on
sinulle sanottava. Mutta minä vain kerron, mikään syytös tämä ei ole.
Se käy paremmin niin. Ensinnäkin minuun voit luottaa joka tapauksessa
ja itsehän sitten arvaat meidän murheemme, joka on sama kuin sinun.
»Sinä et nähtävästi ole tiennyt mitä heti lähdettyäsi tapahtui:
muutenhan et olisi voinut pysyä piilossa. Notario Frasne teki sinua,
niin sinua vastaan syytöksen luottamuksen väärinkäytöstä. Juuri
semmoisen syytöksen: siitä on hyvin paljon puhuttu. Hän syytti sinua
siitä, että olit muka anastanut hänen kassakaapistaan satatuhatta
frangia. Sitten pani hän vireille korvausvaatimusjutun pakottaakseen
oikeuden vangituttamaan sinut, mutta kun sinua ei tavattu, annettiin
yksipuolinen tuomio. Minä selitän asian niillä sanoilla, joita on
käytetty. Valamiehistö ei tahtonut sinua tuomita. Mutta toimiston
apulaiset, varsinkin herra Philippeaux, todistivat sinua vastaan
oikeudessa. He ilmoittivat, että sinä tiesit koko tuon rahamäärän
olevan kassakaapissa, ja lisäksi, että sinä olit jäänyt viimeiseksi
toimistoon, jolloin avaimet olivat sinun hallussasi, ja että sinä
tunsit avaussalaisuuden. Silloin tuomittiin sinut, lieventäviin
asianhaaroihin katsoen, yhden vuoden vankeuteen. Se näyttää olevan
vähin mahdollinen. Otettiin huomioon vaikutelmat, joiden alaisena
sinä muka olit toiminut. Mutta sinut on tuomittu, ymmärrätkö? Se
tapahtui viime kuussa. Äiti oli silloin jo poissa. Kun isä ilmoitti
sen minulle, olivat hänen kasvonsa niin kalpeat, että minä huolestuin.
Hän hillitsi itsensä kuten aina. Minä olisin pitänyt parempana että
hän olisi itkenyt. Mutta hän ei ole niitä, jotka itkevät. Hän kärsii
salassa ja se on pahempi.
»Tuomio kiinnitettiin meidän ovellemme ja julkaistiin sanomalehdissä.
Se näkyy olevan laki. Kaikki entiset Roquevillardit, jotka ovat
tehneet tälle seudulle niin monta palvelusta, eivät yhteensä kyenneet
ehkäisemään tätä meidän nimemme häpäisyä.
»Tuomioon sisältyi lisäksi että sinun tulee suorittaa satatuhatta
frangia notario Frasnelle. Isä aikoo myydä La Vigien ne maksaakseen.
Hän sanoo, että kovaksi onneksi sinä olet viipynyt niin kauan, että
sinun on täytynyt käyttää niitä rahoja, ja että asia kunnian kannalta
katsoen, on asetettava varkauden tasalle. Charles sitävastoin väittää,
että maksaminen olisi samaa kuin tunnustaa sinut syylliseksi ja että
sitä ei saa missään tapauksessa tehdä. Mutta hänen ei tarvitse vastata
perheen kunniasta, ja minä olen isän kannalla. Joka tapauksessa sääsi
oikeus toimeenpantavaksi takavarikon, jonka nojalla äidin omaisuus
jaettiin, joten sinun osuutesi saatiin irti. Minun osastani, kun olen
täysi-ikäinen, antoi isä minulle summan, jonka sinulle lähetän ja jota
häneltä pyysin. Hän näytti hämmästyneeltä; en tiedä ymmärsikö hän.
Minä tarjosin hänelle sinun kirjettäsi. Hän kieltäytyi sitä lukemasta
sanoen:
»— Ei, hän on minulle kuollut, ellei tule todistamaan viattomuuttansa.
»Olen liittänyt tähän vielä sata frangia paluumatkaasi varten. On
välttämätöntä, että tulet Ajattele mitä vääryyttä olet meille tehnyt.
Äitimme nimessä jonka viimeinen tahto ja toivomus se oli, isämme
nimessä, jota sinä olet haavoittanut sydämeen, tähän mm jaloon ja niin
hellään sydämeen, Félicien ja Hubertin nimessä, jotka ansaitsevat
sinun hyväksesi Germainen ja minun, pikku siskosi nimessä, kaikkien
omiemme nimessä, jotka niin pitkän ajanjakson kuluessa ovat näyttäneet
vain kunniallisuuden esimerkkejä ja jotka vannottavat sinua ettet
yhdessä hetkessä kaataisi nurin monien sukupolvien työtä: tule. Minä
odotan sinua. Olen aina paikalla. Autan sinua. Uskon, että kun vain
sinä palaat, kaikki vielä korjaantuu. Sillä sinä et ole syyllinen.
On mahdotonta, että olisit. Kirjeestäsi näen selvään, että sinä et
ole. Ja, vaikka siitä olisi vaaraakin sinulle, tule kuitenkin. On
kohtuullista, että sinäkin vuorostasi kärsit, etkä sinä ole mikään
raukka, joka sitä karttaisit.
»Olen lopettanut. Hartaasti toivon saaneeni sinut vakuutetuksi. Jos
_hän_ kuitenkin olisi meitä voimakkaampi eikä meidän uhrauksistamme
ja kärsimyksistämme huolimatta sinun soveltuisi palata nyt, niin
odottaisin sinua edelleen. Odottaisin koko elämäni. Elän isäämme ja
sinua varten. Tiedä, että minä en sinua milloinkaan hylkää. Olenhan
luvannut sen äidille. Sinä olit hänen viimeinen ajatuksensa. Ja
jos minun kirjeeni sinua masentaa, muista, että hän kehoitti sinua
rohkaisemaan mielesi, ajattele isämme sanoja; niin kauan kuin elämä on
tallella ei mitään ole menetetty.
»Hyvästi, Maurice, minä syleilen sinua. Sisaresi
»_Marguerite_.»
Mitä oli se suru ja häpeä, jota Maurice oli tuntenut rakastajattarensa
puolinaisten tunnustusten vuoksi verrattuna siihen tuskan ahdistukseen,
jolla Margueriten kirje häntä kouristi? Kuinkapa kestäisi sitä sama
mies, joka hiljan vain häväisevän epäluulon vuoksi oli aikonut
juosta järveen? Hänen jalkaansa juuressa kutsui häntä järvi samalla
tavalla, tarjoten unohdusta, äänettömyyttä, rauhaa, mutta hän ei edes
katsahtanut sinne. Rodun kutsu kaikui hänen rinnassaan ja heikentymisen
asemesta jännitti hän kaikki voimansa noustakseen saamaansa murskaavaa
iskua päin. Kuoleman ajatus on luonnollinen rakastaville, kun he
tuntevat epäilyä onnensa iäisyydestä. Nyt ei ollut enää kysymys hänen
onnestaan, yksityisestä asiasta, jonka herra hän katsoi olevansa
ja jonka kadotettuaan hän piti itseänsä oikeutettuna lähtemään
elämästä, jos niin hyväksi harkitsi. Nyt oli hänen kanssaan koko
hänen perheensä samassa kadotuksessa. Hän ei ollut oma herransa. Hän
oli, tahtoi taikka ei, riippuvaisuussuhteessa, ja eristys, jonka hän
oli luonut ympärilleen, oli vain virvaa ja turhuutta. Mutta samalla
kuin hän menetti rakastavaisten ikuisen haaveen, että rakkaus muka on
erillisyyttä, irti kaikesta kosketuksesta muun maailman kanssa, ammensi
hän ikäänkuin voimanlähteestä vahvistusta juuri erillisyydestään, joka
järkähtämättömästi velvoitti.
Eniten kärsi hän siitä, ettei voinut itkeä äitiänsä vapaasti, ilman
tunnonvaivoja. Hän kadehti poikia, jotka arkun ääressä voivat
antautua suruunsa ilman itsesyytöksiä. Eikö hän ollut osaksi syynä
tähän kuolemaan, vaikka mikään ennakkoaavistus ei hänelle ollut sen
tuloa ilmaissut? Hän muisti lääkärin selityksen, että tauti ei ollut
toivoton, vaan että päinvastoin se paranee, kun vain potilas saa
nauttia lepoa ja rauhaa. Mutta kuinkapa saattoi tuo heiverä olento
kestää myrskyä?
Ja myrsky, jonka hän lähdöllään oli nostattanut, oli myllännyt,
hävittänyt kotilieden. Kaikki oli hajalle viskottu, Marcellazit
menneet, Hubert lähtenyt etsimään pientä kunniankorvausta tahratulle
nimelle, ja suoranaista perikatoahan merkitsi vanhan kotikartanon
myynti. Eikä kotona ollut enää muita kuin ukoksi tullut isä ja
Marguerite. Mutta miksei Marguerite ollut mennyt naimisiin? Oliko
hänen sulhasensa ollut kyllin katala lukeakseen hänen viakseen toisen
syyn? Hän ei maininnut siitä mitään kirjeessään. Hän unohti itsensä
luetellessaan heidän onnettomuuksiaan. »Minä elän isäämme ja sinua
varten», sanoi hän koruttomasti, ilman muuta viittausta uhraukseensa.
Ei kukaan ollut säästynyt, ei kukaan, paitsi syyllinen, joka hempeän
taivaan alla oli elellyt mitä suloisimmissa nautinnoissa.
Sillä joskaan hän ei ansainnut herra Frasnen sinkoamaa katalaa
syytöstä, oli hän syyllinen perhettänsä kohtaan, uskoessaan olevansa
vapaa sitä pettämään. Ja hän syytti rakastajatartaan, jonka
ymmärtämättömyys oli näin häntä häväissyt, jonka rakkaus oli häntä
alentanut. Mutta rakkausko oli hänet alentanut. Rakkauteen, jota hän
niin suuresti oli tavoitellut intoutuneessa ja samalla tiedonhaluisessa
nuoruudessaan, joka oli hipaissut hänen sydäntänsä kuin ne hehkuvat
henkäykset joita puihin ripustetut tarun harput odottivat soidakseen,
sisällytti hän kaiken tunteellisuutensa niinkuin harpun soimisen
tuuleen. Sen lukuun hän pani kaiken innon ja heikkouden, joiden lähde
oli hänessä itsessään. Keskellä tätä pikaista elämänsä katselmusta
muisti hän Edithin silmät, suun, liikkeet. Niin, noiden liikkeiden
sulolle, tuon äänen hyväilylle, noiden katseiden hehkulle oli hänen
sydämensä soitto ripustettu. Hän luopuisi tästä naisesta, mutta ei
rakkaudestaan.
Ja mistä kävi hänen sitten Edithiä moittiminen? Mitä tämä aavisti
siitä murhedraamasta, jossa hän aiheutti kokonaisen suvun turmion?
Varmaan ei mitään. Hän oli ottanut tuon rahan niinkuin he ottavat
sydämiä, ajattelematta pahaa ja luullen sitä oikeudekseen. Jos Maurice
ilmoittaisi hänelle asian, hämmästyisi hän ja palaisi epäröimättä
Chambéryhin huutamaan tuomareille rakastajansa viattomuutta. Tätä
jalomielisyyttä Maurice ei halunnut. Parempi, ettei hän saisi sitä
milloinkaan tietää ja että hän saattaisi itseään mihinkään vaaraan.
Hän, Maurice, lähtisi tänä iltana... ei, ei tänä iltana, huomenaamulla,
hänelle ilmoittamatta, täytettyään hänen laittomat myötäjäisensä,
jottei niistä puuttunut mitään.
Mutta miten Edithin kävisi näin hyljättynä? Eikö hänellä, Mauricella,
ollut myöskin velvollisuuksia häntä kohtaan, jolle rakkaus oli
elämän kaikkeus?... Hän koetti kuvitella Edithin tulevaisuutta.
Näki hänet armotta julmasti raadeltuna, kuuli hänen kiroavan ja
itkevän rakastajaansa vuorotellen, huutelevan häntä pyhässä metsässä,
kappeleissa, kaikissa heidän lempensä muistopaikoissa. Maurice tunsi
vilpitöntä osanottoa hänen sieluntuskaansa. Mutta toisaalta Edithissä
oli niin paljon joustavuutta, niin hurja elämänhalu, että hän kyllä
taas tointuisi. Eikö hän ollut nähnyt Edithin väristen ja jyrkkänä
nousevan häntä vastaan, kun hän oli esittänyt kuolemaa? Epäilemättä hän
tointuisi, kestäisi, jäisi elämään. Ja Maurice tunsi sydämenahdistusta
ajatellessaan, että kenties kerran, tuonnempana tämä hurja tuli, joka
häntä kulutti, palaisi jollekin toiselle...
»Ei, ei sitä», huokasi hän. »Sitä en tahdo.»
Tämä oli viimeinen taistelu. Ensi hetkestä oli hän tuntenut tappionsa.
Äidin kuolema, perheen viimeinen vetoaminen, hänestä langetettu
häväisevä tuomio eivät sietäneet epäröimistä. Hän ei voinut tehdä muuta
kuin järjestää lähtönsä yksityiskohtaisesti, mahdollisimmassa määrässä
lieventää Edithin onnettomuutta. Jäädä hänen luokseen kauemmaksi
ei hän tahtonut, mutta hauras päätöskin eritä hänestä tuntui niin
tuskalliselta että teki mieli huutaa...
Edith odotti häntä levottomasti hotellin portailla. Heti nähdessään
Mauricen tulevan juoksi hän vastaan.
— Vihdoinkin! äänsi hän kuin hiljaisena valituksena, ei nurkunana.
Maurice koetti hymyillä.
— Päivää, Edith.
Herkkänä ja tarkkaavaisena hän katsasti rakastajansa kasvoja ja huomasi
kyynelten jälkiä.
— Minä pelkään nykyään aina kun sinä olet poissa.
— Mitä sitten?
— Että sinä et palaa.
— Mutta rakas...
— Tiedän sen, jatkoi hän raskaasti. Kerran sinä jäät tulematta. Sano
minulle, eihän se tapahdu vielä?
— Ole vaiti, Edith. Minä olen rakastava sinua aina.
— Ainako? Mitä tapahtuneekin?
Edith tarttui hänen käteensä ja kohotti sen ihailevalla liikkeellä
huulilleen. Sitten hän kysyi pelokkaana:
— Sinä sait uutisia tänä aamuna Ranskasta, kerrottiin minulle.
— Niin sain.
— Hyviäkö?
Mauricella oli rohkeutta vastata myöntävällä liikkeellä. Koska hän
säilytti suruansa yksin, olivat he jo erossa. Mutta Edith lisäsi:
— Minä en koskaan odota uutisia. Sinä olet minun sydämeni ja elämäni.
Ja kun hän astui edellä parvekkeelle, missä heidän pieni pöytänsä oli
asetettu tuulen suojaan, kysyi Maurice itseltänsä:
»Onko minulla voimaa lähteä?»
IV.
PALAUS.
Puoliunessa nousi Edith vuoteen laidalle ryntäilleen katselemaan
rakastajaansa, joka viimeisteli pukeutumistaan. Tämä oli asettanut
lampun lattialle, jottei varjostimen heijastama valo sattuisi nukkuvan
silmiin.
— Miksi nouset näin aikaisin? kysyi Edith unisella äänellä ja silmät
puoliksi kiinni.
— Minä en saa unta. Ja päivä sarastaa.
Hän sammutti lampun. Hämärää valoa kuulti akkunaverhojen lomista.
— Yöhän nyt on, Maurice.
— Näkyyhän jo hiukan aamunsarastusta.
— Ei se päivää ole. Se on kuunvaloa.
— Nuku vielä, Edith. Sinulla on siihen aikaa.
— Niin. Minä olenkin väsynyt, minua niin raukaisee.
Hän painoi päänsä jälleen korvalliselle ja sulki silmänsä. Nukkuessakin
oli Edithissä vielä lemmenhempeyden ilmettä. Maurice astui vuoteen luo,
kumartui häntä kohti ja katseli hänen kasvojansa huoneen epämääräisessä
hämärässä.
»Noiden silmien tuike, joka minun elämääni elvytti», mietti hän,
»on minulta sammunut. Minä en enää saa nähdä sen tuikkivan. En näe
verenliikettä poskilla, en hampaiden valkeutta puoliavointen huulien
takana, en suun kaarta, nenän piirtoa, enkä tummien hiusten tulvaa,
jonka tuoksun tunnen. Hänen ruumiinsa on minulta mennyttä, ..»
Hän tuli vaarallisesti hentomieliseksi. Hänessä heräsi kiusaus jäädä.
Hän kumartui lähemmäksi ja siveli viehkeän lämmintä otsaa. Edith
hymyili epämääräisesti silmät yhä kiinni. Ja Maurice poistui huoneesta.
Hotellin käytävässä tapasi hän vain pojan joka haukotteli harjatessaan
permantoa eikä kiinnittänyt huomiota hänen puuhiinsa. Hänellä oli
mukanaan vain käsilaukku, talvipalttoo ja keppi.
Lyhin tie Ortan asemalle kulki Monte Sacren kautta. Aamunsarastuksessa
kalpeneva kuu loi kuin pelonalaista ja salakähmäistä valoa puoliksi
valjenneeseen metsään. Mäntyjen ja lehtikuusten runkojen välitse
hiipivät sen säteet maahan varisseille kellastuneille lehdille ja
paneutuivat kappelien seinämille. Tullessaan viidennentoista kappelin
luo kohotti Maurice päätään ja pysähtyi. Sen soljat pilarit seisoivat
valkoisina, yksi ja toinen heitti mustan varjon seinää vastaan.
Hän nousi portaita ylös ja kääntyi viimeistä kertaa katsomaan tuttua
maisemaa. Kaivon arkku, muutamien pyhättöjen selkeät piirteet kohosivat
hänen ympärillään kuin ilmestykset. Hän erotti kauempana tummat vuoret
ja eri puolella kukkulaa osia järvestä. Belvédèren hotelli oli jo
jäänyt rinteen taakse näkymättömiin. Sitä hän kuitenkin etsi. Kivet,
joita hän tallasi, puut, kappelit, koko ympäristön, jonka auringonnousu
nyt palautti vaikuttavimpaan valaistukseensa, painui hänen mieleensä.
Niinkauan kuin hänellä olisi voimaa muistella, hän näkisi ne jälleen
tällaisina, ei niiden oman erikoisen viehätyksen vuoksi, vaan
päähenkilön toimintapaikkana. Matkan päästä vielä tämä päähenkilö,
hänen nuoruutensa ainokainen kukka, vaikutti tenhoavasti. Sen sijaan,
että olisi paennut taakseen katsomatta Maurice seisoi yhä hievahtamatta
tällä paikalla, joka oli Edithin lempipaikka ja jonne hän ruusunkukkia
kädessä oli tullut heidän vuosipäivänsä aattona, heidän onnensa
viimeisenä päivänä.
Raukeana väsymyksestä nukkui hän nyt _heidän_ huoneessaan. Tunnin,
kahden kuluttua, ehkä jo ennenkin, kun hän nousee tullakseen hänen
luokseen, hän löytää kampauspöydältä musertavan kirjeen, joka
hellävaraisin sanoin ilmoittaa hänelle eron tapahtuneeksi. Hän ei
tietenkään sitä heti käsitä. Kuoressa olevat paperit selittävät asian
paremmin. Siinä oli kuitattu hotellilasku, muutamia seteleitä, Milanon
Internationale-pankin talletustodistukset ja niitä täydentämässä
Marguerite Roquevillardin shekki, jonka Maurice oli kuitannut. Siitä
hän huomaa kenenkä väliintulo tämän sai aikaan. Perhe, jonka hän oli
voittanut, otti pois hänen rakastajansa. Silloin hän puhkeaisi suureen
tuskanhuutoon. Niin kaukana hänestä kuin hän, Maurice, olisikin, aina
tulisi hän kuulemaan sen vihlovana mielessänsä...
Metsästä väistyi kuunvalo aamunnousun tieltä. Aika kului. Maurice
seisoi nojaten pilaria vastaan eikä voinut lähteä.
»Mistä sainkaan rohkeutta murtaa hänen sydämensä ja omani», mietti hän.
»Hän on tuolla, ihan lähellä minua vielä. Jos palaisin, ei hän tietäisi
mitään. Hänen heräämisensä olisi suloinen ja kevyt. Mutta ei, minä en
milloinkaan enää tule häntä näkemään. On suhteita, joita rakkaus ei
voi ehkäistä. Nyt ymmärrän, että onni ei ole oikeus. Minä rakastan
häntä ja kidutan. Se paha, jonka hän minulle teki, ei ollut tahallista.
Minä muistan tunteneeni vain elämää hänen rinnallaan joka hetki, mutta
kuitenkaan en voisi enää elää hänen kanssaan... Edith, muistatko
vielä? Sinä annoit minulle kukkia ensimmäisenä iltana. Ja sitten
annoit minulle huulesi empimättä, niinkuin kukkasikin. Kun sanoit
minulle: 'minä olen sinun, mutta yksin sinun, milloin tahdot', tunsin
ennakolta hyväilyjäsi, jotka ovat syöpyneet minun veriini. Ah! älä sen
vuoksi, että olet niin herkkä hyväilyille, sen vuoksi että juuri nyt
kun saat minun tähteni kärsiä, sinun heikkoutesi huolestuttaa minua
mitä tulevaisuuteen tulee, älä luule, että rakastan sinua vähemmän ja
ettei minun siksi, että tiedän tämän tähden kerta saattavani sinut
kadottaa, Edith, sopisi sitä ajatella, mutta kenties rakastan sinua
vielä enemmän... Miten muistelet sinä minua? Kahden syksyn välin täytti
rakkautemme. Tämä vuodenaika oli sinun lemmikkisi. Tapasin sen kultaa
sinun silmissäsi, sen hurmiota sylissäsi. Nyt se muistuttaa minusta
päivänkukkia Ortan hautuumaalla. Se verhosi kuolemaa. Ymmärrätkö,
kuolemaa? En ole sanonut sinulle jäähyväisiä, mutta kaikki on lopussa.
Se oi kuin kuolema meille. Sinä itket, puhut, kävelet, olet muille
elävä olento täynnä suloa ja nuoruutta; mutta minulla ei sinusta ole
enää mitään, minulta sinä olet kuollut. Ja parempi olisi että todella
olisit kuollut. Sinä et kiroaisi minua, joka sinua rakastan ja jonka
kuitenkin täytyi kuristaa rakkautemme...»