nuorelle miehelle vielä tuntematonta. Ja epäilemättä enää valtaansa
katsoi hän hetken otolliseksi ryhtyä itse niin kauan karttamaansa
selitykseen. Hänen aikomuksensa oli paljastaa kaikki valhe ja
peruuttamattomasti kiinnittää itseensä rakastajansa, saattamalla
hänet omaksumaan rikososallisuus, jota näin myöhään oli enää mahdoton
kieltää. Tämä omaksuminen olisi suurin rakkauden todistus, mitä hän
koskaan saattoi pyytää. Omasta puolestaan hän, jos Mauricen olisi
pyydettävä sitä häneltä, olisi empimättä sen antanut. Mutta miehissä
täytyy pelätä kaikkea viimeiseen saakka, heillä on niin kummallisia
mielijohteita kunniasta.
Oikeus ottaa ja viedä mennessään herra Frasnen hänelle antaman lahjan
määrä ei hänestä suinkaan ollut epäilyksenalainen. Mikä lahjoitus se
on, jonka lahjoittaja voi peruuttaa? Hän karkoitti nekin epäilyt, jotka
koskivat sitä hänen menettelytapaansa. Mitä hänelle merkitsi tapa?
Naiset ymmärtävät vain puoliksi heidän etuansa häiritseviä kysymyksiä.
Hänelle oli selitetty, että se rahamäärä oli hänen. Tämä selitys
riitti hänelle. Hän olisi voinut rosvota miestään, jota kohtaan hän ei
tuntenut mitään tunnonvaivoja, koska hän häntä vihasi. Mutta tietensä
ei hän uskonut häntä rosvonneensa. Hänhän ei ollut ottanut muuta kuin
täsmälleen saatavansa, vaikka olisi tarvinnut vain hiukan leventää
kättä. Itse hän oli antanut nuoruutensa ja kauneutensa. Oli maksanut
elämällään, kyynelillään. Voidaanko hänelle maksaa takaisin hänen
yhdeksän vuottansa, jotka ovat olleet vain vastarinnan tukahuttamista
ja jatkuvaa inhoa?
Mutta ollessaan juuri paljastamaisillaan kaiken, epäröi hän, ja alkoi
mitä hyväilevimmällä äänellä puhua:
— Kaunistaako siis onni? Lapsuudestani pitäen tämä on ensimmäinen onnen
vuoteni. Ah, jos tietäisit minun entisyyteni!
— Olen sitä usein sinulta kysynyt, Edith. Kerro se minulle. Anna se
minulle. Ethän sinäkään enää voi pitää salaisuuksia.
Siitä tuli hänen kertomuksensa, hiukan kaunisteltu, niinkuin kaikki
oman elämän esitykset: iloinen ja rikkaissa oloissa hemmoiteltu
lapsuus, isän varallisuuden menetys pelihimon seurauksena,
kykenemättömyys kestämään vastoinkäymistä, tylsyys, juopottelu, sairaus
ja kuolema; sitten muutto maalle heikon ja murtuneen äidin kanssa ja jo
sisällinen napina elämän yksitoikkoisuutta vastaan, sydäntä kalvavan
kaipuun kuume nuoressa tytössä, joka oli perinyt isänsä suurellisen
luonteen, mutta tuomittu antamaan soittotunteja naapuristohuvilain
lapsille ja kärsimättömänä odottamaan rakkautta ainoana vapautuksen
toivona.
Maurice keskeytti hänen kertomuksensa murahtaen:
— Sehän oli suorastaan vararikko.
Edith luuli hänen tuntevan sääliä ja hymyili kiitokseksi myötätunnosta.
Muistoihinsa vaipuneena ei hän itse huomannut sitä pingoittunutta
tarkkaavaisuutta, jolla Maurice seurasi hänen jokaista sanaansa.
— Melkein, vastasi hän.
— Mutta sinä olit jo silloin kaunis?
— En luule. Minä olin niin laiha. Hintelä viiniköynnös.
Mutta hän tunsi itsensä hyvin, sillä hän lisäsi veitikkamaisesti:
— Mutta tuohesta se tuli syttyy.
Sitten alkoivat herra Frasnen kosiskelut. Sen pullisilmät ja
maireisen käytöksen alta aavistettavissa oleva itsekkyys herättivät
hänessä epäilyksiä. Hän vastusteli; mutta Frasne oli kaikista
hänen tavoittelijoistaan ensimmäinen, joka pyysi häntä vaimokseen.
Hänellä oli sievoinen omaisuus, hyvä asema Pariisissa; hän saattoi
mielensä mukaan hankkia oman notariaattitoimiston Grenoblessa tai
jossakin muussa lähikaupungissa. Se oli naimiskauppa kaikessa
kauheudessaan. Hän kammoi köyhyyttä; hänen äitinsä, joka ei siihen
osannut tottua, peloitteli vielä enemmän. Vanhat ihmiset huolehtivat
vain toimeentulosta, rakkaus ei heitä liikuta. Kaikki sukulaiset
kehoittelivat.
— Minä möin itseni, lopetti hän.
Maurice ei ollut häntä keskeyttänyt. Sykkivin sydämin kuin kuolemaan
kulkeva oli hän tarkoin kuunnellut. Kun Edith pysähtyi tähän, teki hän
jurosti jo hetki sitten huulillaan pyörineen kysymyksen:
— Entä sinun myötäjäisesi?
— Odota, saat kuulla.
Tiellä ei ollut kuin muutamia kävelijöitä päivänpaistetta nauttimassa.
Metsässä joitakin lapsia leikkimässä, jokseenkin kaukana heistä.
He olivat melkein yksin, mutta kuitenkin nähtävissä; siten Edith
tänä ratkaisun hetkenä, jota hän alati oli huolellisesti lykännyt
tuonnemmaksi aina tähän päivään saakka, menetti suuren apuvoiman,
suudelmiensa tenhon. Hän oli ymmärtänyt, hän ei voinut olla
ymmärtämättä, mitä hänen rakastajansa mielessä liikkui: siksi usein oli
hän sitä ajatellut. Juuri se oli jo pitkän aikaa hämmentänyt heidän
väliänsä, juuri se oli hänen suurilla ponnistuksilla, valheilla tai
kieltämällä puhumasta entisyydestä — rakastava ei valitse keinoja —
onnistunut pitää erillään heidän onnestaan. Mutta kuitenkin hän tähtäsi
siihen, että juuri sen piti yhdistää heidät ainiaaksi.
Hänen jännittäessään ajatustaan niinkuin jousta saavuttaakseen
täydellisemmän voiton ennen selitystä, jonka hän tahtoi vilpittömäksi,
vakaaksi ja ratkaisevaksi, toisti Maurice käheällä äänellä:
— Sinun myötäjäisesi? Eikö sinulla siis ollut myötäjäisiä?
Ja saaden ääneensä isältä perityn käskevän sävyn, hän vaati:
— Sano. Se on tärkeää. Sano siis.
Oudostuen, hämmentyen katsahti Edith häneen miltei pelästyneenä. Tuo
viisikolmattavuotias nuori mies, niin lempeä, niin jumaloitu, jonka hän
luuli olevan vallassaan, muuttui äkkiä isännäksi. Eikö hän, Edith, siis
vielä ollut nähnyt kaikkia hänen sydämensä sopukoita? Vaistomaisesti,
heidän rakkauttaan suojellakseen, ilmaisi hän totuudesta mahdollisimman
vähän.
— Minun myötäjäisenikö? Totta kai ne kuuluvat minulle.
— Mistä ne tulevat? Eivät siis ainakaan sinun vanhemmiltasi? Ah, minä
arvaan. _Hän_ on ne sinulle määrännyt aviokontrahdissa. Onko niin?
— On. Hän on minulle ne antanut. Entä sitten? Ne kuuluvat minulle.
Vielä järkytetympänä kuin Edith hillitsi Maurice kiihtymyksensä
ohikulkijain vuoksi, mutta alkoi kysellä tarkempaan.
— Ei, onneton, ne eivät kuulu sinulle. Minä tunnen nuo kontrahdit. Se
oli lahjoitus siltä varalta, että sinä jäisit eloon miehesi jälkeen:
niin se on, minä olen siitä varma. Muistele vain ja ajattele tarkoin.
Edith jännitti koko olentonsa näitä uhkaavia sanoja vastaan, jotka
vielä tulivat niin rakkailta huulilta, noilta ohuilta punaisilta
huulilta. Nyt ei hän enää ajatellutkaan suostuttaa rakastajaansa
osamieheksi asiaan, pyytää häneltä tätä suurinta rakkauden osoitusta,
vaan ainoastaan itse tämän rakkauden pelastamista. Hänellä oli
käytettävissään ainoastaan äänensä väreet, joiden vaikutuksille hän
tiesi rakastajansa alttiiksi, mutta olihan lisäksi se, mitä hän sanoi,
kuitenkin totta.
— Maurice, älä kohtele minua noin. Sinä erehdyt. Minun myötäjäiseni
kuuluvat minulle. Ne kuuluivat minulle heti alusta. Eräs isäni
ystävistä piti huolen siitä. Tahdotko todistuksia? Niin kauan kuin
äitini eli, minä lähetin hänelle niiden korot. Ne olivat minun
käytettävissäni. Näet siis erehtyneesi. Älä kohtele minua noin.
Hämmentyneessä mielentilassaan koetti Frasnen notariaattitoimiston
entinen apulainen palauttaa muistiinsa tämänluontoisia oikeustapauksia
ja vakuutti:
— Se on joka tapauksessa lahja. Hänen antamansa lahja. Ja
avioerotapauksessa on sellainen lahjoitus peruutettavissa.
— Ei tämä, minä vannon sen, vakuutti Edith sokeasti.
— Koeta miettiä, Edith. Se on niin tärkeää, että minun henkeni on
kysymyksessä.
— Sinun henkesi?
— Niin. Taikka kunniani. Se on sama asia. Sinäkö näitä myötäjäisiä
hoidit ja nostit niiden korot?
— Minä.
Edith aavisti vaistomaisesti, mihin suuntaan hänen tuli vastata, ja hän
tarttui valheeseen hanakasti. Todellisuudessa oli kyllä herra Frasnen
hänelle myöntämä sadantuhannen frangin lahjoitus hänen omaisuuttaan,
mutta miehen hallinnon ja valvonnan alaisena. Avioerojutun varalta ei
ollut tehty eri ehtoa. Rouva Frasnella ei ollut näiden rahojen vapaata
käyttöoikeutta, eikä hän yksinänsä voinut määrätä niitä maksettaviksi.
Mutta mitä nämä saivartelut merkitsivät?
Maurice jatkoi säälimättömästi kuin tutkintotuomari:
— Minne nämä myötäjäiset olivat sijoitetut?
— Universelle-pankkiin. Olenhan sinulle jo sen kertonut. Anna minun
olla.
— Olivatko ne sijoitetut sinun nimellesi?
— Olivat.
— Sieltäkö sinä ne nostit ennen lähtöämme?
— Sieltä.
— Ja sinä saatoit nostaa ne vain omalla nimelläsi Chambéryn konttorista?
— Niin.
— Teidän avionne oli siis alunpitäen solmittu pesäeron ehdolla?
— Niin oli.
Monta kertaa oli Maurice tiedustellut tätä seikkaa sen jälkeen kun
Edith jonkun aikaa heidän lähtönsä jälkeen oli ilmoittanut muuttaneensa
rahaksi personallisen omaisuutensa, jonka hän tosin silloin oli
maininnut kotoaan saamakseen perinnöksi. Tästä pankkijutusta, jonka hän
silloin oli keksinyt uinuttaakseen Mauricen epäluuloisuutta, piti hän
nyt itsepintaisesti kiinni juuri tänään, jolloin hän oli aikonut sen
peruuttaa.
Hänen täsmälliset ja nopeat vastauksensa olivat hänen entisten
selitystensä kanssa yhtäpitäviä ja ylimalkaan tyydyttäviä.
Mahdollistahan oli, että joku Dannemarien perheen neuvonantaja oli
ennen kontrahdin allekirjoittamista astunut väliin ja käyttäen
hyväkseen herra Frasnen intohimoa aikaansaanut välittömän ja ehdottoman
lahjoituksen, jonka määränä oli turvata nuoren tytön tulevaisuus ja
varata heti alusta suurempi riippumattomuus ja arvokkaampi asema.
Miksikä Maurice olisi epäillyt näitä vakuutteluita? Johan nekin
häiritsivät hänen onneansa. Sekin oli jo liikaa, että hän jonkinlaisen
tenhoutumisen vallassa oli suostunut arvottomasti tinkimään ja
lykkäämään työhön ryhtymistään aina tämän lemmenvuoden loppuun saakka.
Mutta hän ei aavistanut, että Edithin omaisuus, jonka hän oli ajatellut
ensi tilassa korvata työllänsä, oli peruisin niin myrkytetystä
lähteestä. Nyt oli tämä lähde tullut ilmi, masentanut hänen ylpeytensä
ja murskannut hänessä viimeisenkin arvonannon itseänsä kohtaan. Joskin
nämä varat olivat hänen ystävättärensä omia, niin todellisuudessa
ne tulivat kuitenkin mieheltä, jonka kotilieden hän oli hävittänyt.
Pieninkin siru, mikä niistä pirahti hänen toimeentuloonsa, oli häpeä,
jota hän ei millään ehdolla voinut sietää...
Kauhistuneena laski hän mielessään velkansa suuruutta.
— Sinun rahasi ovat sijoitetut Milanon Internationale-pankkiin.
Tiedätkö paljonko niistä puuttuu?
— Sinähän niitä hoidat.
— Lähes kahdeksantuhatta frangia.
— Emmepä ole paljoa kuluttaneet, vastusteli Edith lempeästi.
Lukuunottaen nekin rahat, jotka Mauricella oli alusta mukanaan, ei tämä
summa tosiaankaan ollut suuri matkoilla vietetyn kokonaisen vuoden
menoiksi. Mutta Ortassa, jossa olivat asuneet jo kuusi kuukautta,
on elämä huokeata, huvit harvinaisia ja halpoja. Lyhyen tuhlausajan
jälkeen oli Edith osoittanut olevansa vakava ja vaatimaton, vähiin
menoihin tyytyväinen: rakkaus oli hänelle kylliksi.
Mistä ja mitenkä hankkisi Maurice nämä kahdeksantuhatta frangia?
Niinkauan kuin hän ei ollut niitä maksanut, katsoi hän olevansa
mennyttä miestä, kunniaton, ja elämä oli hänelle rasitus. Maurice tunsi
niin syvää nöyryytystä, ettei voinut olla lemmittyänsä loukkaamatta:
— Hyvä on. Minä olen sinulle velassa: minä maksan sen pois. Sitten
saamme nähdä.
Väsyneenä, masentuneena, voitettuna Edith huokasi:
— Mikä keskustelunaihe rakastaville ja vielä meidän vuosipäivänämme!
Hän kätki kasvonsa. Vielä onnettomampana kuin hän tuli Maurice
likemmäksi ja tarttui hänen ranteisiinsa:
— Kuule, Edith, en minä syytä sinua. Me elimme yhdessä ikäänkuin
olisimme olleet naimisissa. Minä en ajatellut muuta kuin rakkauttamme.
Se oli väärin. Minä olen vielä kovin nuori.
Edith jätti kätensä hänen valtaansa pelkäämättä näyttää itkettyneitä
silmiään:
— Enkö minä ottaisi vastaan kaikkea sinulta kiitollisuudella?
— Sinulta kyllä, mutta _häneltä?_ Hän on kostanut. Jos minä olen
hävittänyt hänen kotilietensä, on hän murskannut minun onneni.
— Mitä minä hänestä välitän?
Mutta Maurice jatkoi hellittämättä raskaasti ja murheellisesti:
— Me olemme eläneet liian huolettomasti. Se on nyt lopussa.
Hänen äänensä oli niin toivoton, että Edith heittäytyi hänen syliinsä:
— Älä puhu!
Hän tahtoi saada ystävänsä pois tämän kaiteen luota, missä heidän
luottamuksensa elämään oli heiltä mennyt.
— Tule metsään, Maurice. Tule istumaan varjoon, kappelimme luo. Siellä
olemme yksin ja saamme lohdutusta.
Maurice suostui.
— Niin, mennään sinne.
Mäntyjen välistä pilkistävä päivä loi karisseiden lehtien peittämälle
maalle kirkkaita päiviä. Ne olivat muuten varjoisalla tiellä kuin
lätäköitä, joiden yli täytys kahlata. He kiersivät kappelin taakse.
Edith etsi syrjäisen sammaltuneen kolkan, pyysi rakastajaansa istumaan
ja peitti hänen kasvonsa suuteloillaan. Maurice näytti unohtavan
surunsa hänen hyväilyissään, mutta työnsi yhtäkkiä hänet luotaan:
— Ei, anna olla. Mene tiehesi. Sinun suudelmasi riistävät minun
tahtoni. Minä en ole enää mitään. Minulla ei ole enää muuta kuin tuo
sykyttävä sydän.
— Minä rakastan sinua.
— Niin kai, minä rakastan sinua.
Hajamielisen näköisenä viittasi hän puiden välistä vilkkuvalle
järvelle. Vavahtaen ymmärsi Edith heti kiusauksen.
— Mutta minä rakastan sinua enemmän kuin ennen. Sinä käsket, minä
tottelen, minä kuulen.
— Tahdotko tulla minun kanssani?
— Minne sitten viet minut?
— Tuonne alas.
Vaistomaisesti Edith peräytyi:
— Ole vaiti.
Mutta niinkuin Edith viime vuonna Lémencin kukkulalla oli taivuttanut
Mauricen lähtöön, niin Maurice nyt kiihtyi häntä taivuttamaan:
— Tule. Meidän rakkautemme vuosi on jo mennyt. Tule: meidän rakkautemme
on jo mennyttä. Ei kukaan meitä etsi. Vesi ei ole kylmää. Me
soljahdamme sinne veneestä. Minulla ei ole enää kunniaa. Tahdotko tulla?
Edith syleili häntä molemmin käsivarsin ja huusi kauhistuneena:
— En, en, en! Minä rakastan sinua. Joka rakastaa, se ei tahdo kuolla.
Joka rakastaa, se valehtelee, varastaa, tappaa, mutta ei tahdo kuolla.
Rakastavaiset, jotka tappavat itsensä, eivät rakasta rakkauttaan.
Maurice riistäytyi irti hänen syleilystään pelkäämättä häntä
loukkaavansa.
— Anna minun olla. Älä koske minuun.
Ja hän läksi juoksemaan pois. Melkein yhtä ketteränä kuin Maurice
riensi Edith perässä. Leikkimässä olevat lapset keskeyttivät pelinsä
katsellakseen tätä kilpajuoksua.
Päästyään näkyvistä kääntyi Maurice Buccionen pihalle. Hän oli sen
keksinyt kävelyillään Edithin kanssa. Se oli viimeinen jäännös
vanhasta lujasta linnasta, korkea nelisnurkkainen torni, ympärillään
köynnöskasvien peittämiä muurien raunioita. Se on Orta-järven
rannalla, kastanjapuita kasvavalla kukkulalla ja vallitsee maisemaa,
joka etelästä alkaa tasangon laidassa olevasta kirkkaasta Novaren
kaupungista ja ulottuu pohjoisessa Monte Rosaan saakka, joka kaukana
kohoaa toisia vuorenseinämiä korkeammalle kimmellyttäen lumista
lakeansa auringossa. Paikka on autio eikä mistään koko ympäristössä
ole niin laajaa näköalaa. Usein, kun kumppanin väsymys antoi hänelle
muutaman tunnin joutilasta aikaa, oli hän tullut tänne, katsellut
kotimaatansa kohti ja tuntenut olevansa maanpaossa.
Hän viipyi siellä kauan aikaa myrkyttäen haavaansa. Miksikä hän tällä
hetkellä ei tuntenut muuta kuin kurjuutta rakkaudesta, jonka piti
täyttää hänen nuoruutensa? Oli siis olemassa muuta kuin rakkaus,
jotakin niin arvokasta, että joskaan se ei voinut hävittää rakkautta,
sillä oli kylliksi voimaa työntää se toiselle sijalle ja häiritä sen
iloja. Rakkaus ei ollut koko elämä. Se ei voinut eristäytyä, irtautua
muusta elämästä. Yksikseen joutuneena se oli vain murtava ja hävittävä
voima. Tuolla puolen noita vuoria, jotka sulkivat näköalan, oli
täytynyt tapahtua jokin onnettomuus. Maurice oli siitä nyt varma.
Saattoiko hän vakavasti syyttää yksin olosuhteita? Ei: peittelemättä
katsoen hänen nykyinen menettelynsä oli tuomittava. Hän käsitti
olevansa syyllinen kevytmielisyyteen ja heikkouteen: vastuunalainen
siitä, että oli suostunut lähtemään, vaikka hänen piti ymmärtää, että
hänen varansa eivät pitkälle riittäisi; vastuunalainen siitä, että oli
ilman todistuksia hyväksynyt Edithin selittelyt, joiden riittämättömyys
oli helppo ymmärtää; vastuunalainen siitä, että oli suostunut, hänen
hyväilyjensä huumaamana, nauttimaan nykyhetkestä entistä tai tulossa
olevaa ajattelematta; vastuunalainen siitä, että oli taipunut Edithin
houkuttelemana, kun tämä itsepintaisesti vaati häneltä kokonaista
vuotta joutilaisuudessa ja velttoudessa vietettäväksi.
Ja hän näki selvästi, että jos hän tahtoi kunniansa säilyttää, ei
hän voinut saada apua muualta kuin omaisiltaan. Ilman heitä oli hän
mennyttä miestä, sillä pitkään aikaan hän ei voisi maksaa takaisin
näitä rahoja, joista eläminen oli hänestä sietämätöntä; mutta
jos hän pyysi heidän apuansa, pelastaisivat he hänet. Mikseivät
pelastaisi? Eikö hänen häpeänsä ollut heidänkin? Jos niin oli, niin
oli siis myöskin hänellä heitä kohtaan velvollisuuksia, jotka hän oli
laiminlyönyt. Perheen tulee vastoinkäymisessä ja vaarassa meitä auttaa;
millä oikeudella me sitten unohdamme sen etsiessämme itsekästä onnea,
jonka seuraukset ovat sen etujen vastaiset?
Ylpeys esti häntä kääntymästä isän puoleen. Mutta äiti oli hänen
uskottunsa. Häneltä pyytäisi Maurice vapauttamiseensa tarvittavaa
summaa. Siitä puristi kenkä. Hänen täytyi ennen kaikkea pelastaa kunnia
omissa silmissään.
Tämän päätöksen tehtyään palasi hän ripeästi hotelliin ja kirjoitti
rouva Roquevillardille. Kun hän oli kirjeensä lopettanut ja käynyt
viemässä sen postilaatikkoon, saapui Edith. Maurice huomasi hänet
käytävän päässä ja oli melkein oudostunut nähdessään hänet jälleen
näin pian, sillä niin kauas tunsi hän muutama tunti sitten Edithistä
loitonneensa. Vuoden ajan oli Edith täyttänyt kaikki hänen päivänsä,
hänen sydämensä joka sykähdyksen. Tottuiko hän näin nopeasti
valtakuntansa menettämiseen?
Kun Edith näki hänet, pysähtyi hän epäröiden, mutta riensi sitten
suoraa päätä hänen syliinsä:
— Se olet sinä... sinä...
— Ystäväni, rakkaani... sanoi Maurice hyvin hellästi.
— Sinä olet siinä, minä olen tyytyväinen... Väristen näytti hän järveä
selittääkseen retkeänsä:
— Minä tulen tuolta alhaalta. Kuljin pitkin rantaa. Istukaamme, eikö
niin? Minä olen aivan näännyksissä. Olen peljännyt niin kamalasti.
Ja hän katseli rakastajaansa hellittämättä. Tämä löysi hänen
olennostaan vanhan viehätyksen. Syysmaisema kietoi heidät hauraaseen
hekumaansa. Rakkaus nousi voittajana raunioille.
Huumaantuneina nauttivat he onnea, jonka kumpikin tunsi tuomituksi.
Tämän jälkeen he eivät enää puhuneet entisyydestä. Maurice odotti
vastausta kirjeeseensä. Edith ei uskaltanut mitään kysellä, mutta
kahdensi viehätyksensä häntä miellyttääkseen. Hänen viehätyksensä oli
nyt toisenluontoista. Siinä ei enää ollut mitään kehoittelevaa eikä
alituista levottomuutta. Rakastajansa menettämisen pelko oli tehnyt
hänet nöyräksi ja alttiiksi, heikoksi ja helläksi. Hän etsi sellaisia
puheenaineita, sellaista luettavaa, mitä tiesi Mauricen suosivan.
Hän soitteli pianolla hänen mielikappaleitaan. Mauricen puolelta hän
sai nyttemmin vain hyvyyttä. Tästä teennäisen rauhan saavutuksesta
nauttivat molemmat vain tinkien. Heidän sopunsa oli ilotonta, siitä
puuttui vakaumus ja luottamus.
Marraskuun 2. päivä oli heille erikoisen armoton. Voidakseen paremmin
antautua perheensä muistoihin, joita Pyhäinmiestenpäivä elvytti
[katolisissa maissa tällöin »Vainajien päivänä», pidetään hautuumailla
uskonnollisia menoja, omaiset sytyttävät vainajiensa hautaristien
lyhdyt, tai missä niitä ei ole, kynttilöitä ja soihtuja, ja
tuntemattomienkin kummut peitetään kukkasilla. — Suom. muist.], aikoi
Maurice lähteä ulos yksinään, mutta Edith pyyteli saada tulla mukaan.
Maurice suostui kylmähkösti ja meni Monte Sacrelle odottelemaan sillä
välin kuin Edith pukeutui valmiiksi.
— Minne me menemme, kysyi Edith saavuttuaan.
— Hautuumaalle, niinkuin kaikki muutkin tänä päivänä.
Ortan hautuumaalle päästäkseen täytyi heidän kulkea hoitamattoman
kentän poikki, joka oli muinoin kuulunut hautuumaahan, mutta jota ei
enää käytetty siihen tarkoitukseen. Sen kamaran alla olevat haudat
olivat näkymättömät ja unohtuneet. Ei mitään ollut enää osoittamassa
niiden paikkaa, ei nimeä, ei ristiä, ei edes entisen kummun jälkeä.
Pyhäinpäivän johdosta olivat tuntemattomat kädet sirotelleet sinne
tänne päivänkukkakimppuja, jotka muuttivat tämän nurmikon kukkatarhaksi.
Edith ja Maurice pysähtyivät tälle hevoskastanjain ympäröimälle
nurmikolle. Lehtiä ei näyttänyt enää pysyttävän muu kuin ilman tyyneys.
Pienikin tuulenhenkäys riittäisi riipimään ne puista. Iltapäivällä
alkoi tuntua hiukan tuulen henki. Ja kultalehdet irtautuivat
todellakin, lehahtelivat ilmassa hetken ja keräytyivät pääkäytävää
reunustaviin ojiin. Yksi niistä asettui nuoren naisen päähineelle.
Tämä katoavaisuuden merkki noiden herkkähipiäisten kasvojen, noiden
tulisilmien, koko tuon olennon yllä, joka liikkumattomanakin elvytti
elämää, tuli täydentämään sitä mielenliikuntoa, jonka tämä päivä oli
hänen kumppanissaan virittänyt.
Kun hän oli vaiti, näytti Edith hänelle päivänkukkia:
— Kauniita kukkia.
Mutta kumpikin ajatteli, että ne olivat kuoleman verhoja.
Vaistomaisesti palaten omaan itseensä he katselivat heitä puoleksi
peittävien puiden rivejä ja lähestyen toinen toistaan syleilivät
toisiansa hautojen päällä.
III.
RAUNIOT.
... Kaksi päivää tämän kävelyretken jälkeen kutsuttiin Mauricea
hotellin konttoriin.
— Vakuutettu kirje. Postinkantaja kysyy teitä.
Hän tunsi keltaisen kirjekuoren, joita hänen isänsä käytti,
kirjoitti nopeasti kuittauksen, postinkantajan, joka oli lukenut
vakuutussumman, katsellessa häntä kunnioittavan näköisenä. Kirje,
joka oli mustareunainen, sisälsi ranskalaisen sadanfrangin setelin ja
hänen sisarensa Margueriten kirjoittaman kahdeksantuhannen frangin
maksuosoituksen Internationale-pankkiin Milanossa.
»Nyt», mietti hän, »olen oma herrani.»
Nöyryytyksen jälkeen oli hänen ensimmäinen vaistonsa ylpeydentunne.
Vasta sitten kiinnitti hän huomiotansa paperin reunustaan ja hänen
sydäntänsä kouristi. Joku onnettomuus on tapahtunut, joku suuri
onnettomuus hänen poissaollessaan. Nuorena ei, eikä aina myöhemminkään,
ihminen ajattelekaan voivansa menettää lähimpiänsä: erkanee heistä
suruttomasti varmana siitä, että tapaa heidät taas palatessaan.
Ensimmäinen kuolemantapaus lakkauttaa tulevaisuuden luoton. Erillään
omistaan, vailla tietoja, ikänsä ja lempensä huolettomuudessa oli hän
saattanut syrjäyttää sen levottomuuden, joka alkaa tylysti ahdistaa
rintaa, kun jokin sattuma tulee väliin muistoja herättämään. Usein,
vähitellen yhä useammin hän muisti kotiperhettään, ja kuvitteli
paikkaa, jonka hän oli jättänyt autioksi. Edithin läsnäolo ei
aina riittänyt karkoittamaan näitä mielikuvia. Mutta suoranaista
kuolemantapausta hän ei sentään ollut aavistellut. Vasta muutamia
päiviä sitten, kun vuodenajan sävy muistutti hänen oman onnensa
haurautta, palasi hänen mieleensä silloin tällöin äidin kalpeat kasvot,
hän tunsi poskellaan viimeisen hyväilyn kädellä, joka oli kylmä ja
jonka kosketus tuntui vieläkin, vuoden kuluttua.