välinpitämättömänä sitä katselemaan suvaitsematta pysähtyä. Hän huomaa
sitä ympäröivien metsäisten vuorten täsmälliset piirteet ja laaksojen
rotkot, joissa näkyy puoliksi piilossa olevia valkoisia kyliä kuin
lampaita laitumella. Hänen silmissään vilahtaa lehväinen kumpu korkean
niemen nenässä, rannalle piroiteltu kaupunki, täyteen rakennettu
saari, ja nopeasti ohikiitäessään arvelee hän nähneensä herkimmän
hymyn maisemassa, johon keskittyy Lombardian luonnon viehätys:
jylhän ja viehkeän yhtymä. Järven ranta kaartuu pehmeästi, mutta
näköalan piirteet ovat jyrkät eivätkä utumaiset niinkuin Sveitsissä
ja Savoijissa vaaleamman taivaan alla. Illalla ne näyttävät kuin
kuultavaan taustaan upotetuilta. Vuorenkukkulain tasasuhtainen aaltoilu
toistuu samanmuotoisena, pohjoista kohti vain yhä suurempana, joten
näistä aalloista näkee, minkälaisin askelin Novaren tasanko nousee
Alppien huikeaan korkeuteen.
Orta Novarese ei ole vielä varustettu matkailijoita varten. Siitä
sen onnellinen erillisyys. Yksi ainoa hotelli Monte Sacren rinteellä
— kaksikymmentä kappelia on tämän vuoren puitten lomassa kuvaamassa
Assisin pyhän Franciscuksen elämää ja ihmetöitä — Belvédèren hotelli
ottaa vastaan rajoitetun määrän matkailijoita. Mutta pitkin rannikon
vihantia äyräitä tapaa lakkaamatta maalaistaloja, joissa lähiseutujen
vallasväki on kesää viettämässä. Niihin on helppo päästä. Niiden
hyvinhoidetut puutarhat levittävät kukkien tuoksua ja tätä tuoksua
on toisenmoinen nautinto hengittää kuin hotellien keittiökäryä, joka
myrkyttää oleskelun Pallanzassa ja Bavenossa...
Karttaen suuria kaupunkeja, missä olivat viettäneet talvisajan, olivat
rouva Frasne ja Maurice Roquevillard toukokuussa asettuneet Belvédèren
hotelliin. Vaihdoksen rasituksen ja myöskin hinnan kohtuullisuuden
vuoksi asuivat he siellä vielä lokakuun lopulla. Poikkeuksellinen
syksy oli seurannut kesää melkein huomaamatta, ja vain päivien lyhyys,
ilmassa joskus tuntuva viileys ja lehtien alkava kellastuminen esti
aurinkoa enää herättämästä rajatonta luottamusta.
Tänä aamuna istui Maurice makuukamarin viereisessä huoneessa
kääntämässä ranskaksi pientä italialaista kirjaa, _Vita dei SS. Giulio
e Giuliano_, kahden apotin historiaa, jotka neljännellä vuosisadalla
olivat Egean meren puolelta tulleet käännyttämään Ortaa kristinuskoon.
Eräs Lamartinelta lainattu lauselma, joka oli tekstiin otettu
ranskankielisessä asussaan, kiinnitti hänen mieltään kauemmin kuin
sekavinkaan käännettävä lause. Uneksien käänsi hän päänsä akkunaan
päin. Hän näki läheisen niemen puita verhoavat lehvät, kuultavan ja
tyynen vedenkalvon, pienen saaren, vanhastaan ihastuttavan paikan,
jota elämäkerran runollinen tekijä vertaa kameliakukkaan hopeaisella
tarjottimella. Vaistomaisesti etsi hänen katseensa sitten näköpiiriä
rajoittavia vuoria, ikäänkuin tahtoen tunkeutua niiden läpi nähdäkseen
tuollepuolen. Hänen näin istuessaan mietteissään hiipi valkoinen
olento huoneeseen, kumartui hänen olkansa yli ja katsoi hänen edessään
olevaa avonaista kirjaa. Italialaisten lauseiden keskestä pisti hänen
silmäänsä ranskankielinen lause: _Lapsen kohtalon_, sanoi Lamartine,
_määrää ennakolta se koti, jossa hän on syntynyt: hänen sielunsa
muodostuu ennenkaikkea niistä vaikutelmista, jotka hän on siellä
saanut. Äitimme silmien katse on osa meidän sieluamme, joka tunkee
meihin omien silmiemme kautta_.
Rouva Frasne sulki hiljaa kirjan, ja hänen rakastajansa, joka ei ollut
kuullut hänen tulevan, hätkähti tätä tekoa. He vaihtoivat katseen, joka
oli täynnä semmoista, mitä rakastavaiset eivät uskalla sanoa ja tuskin
ajatella.
— Mikäs kuukauden päivä nyt on? kysyi nainen huolettomasti.
Tointuneena vastasi Maurice:
— Viideskolmatta lokakuuta.
Samassa teki Edith hänet uudelleen levottomaksi:
— Siitä on vuosi, muistatko, kun kohtasimme Lémencin kukkulalla.
Silloin, kun päätimme yhdessä paeta. Siitä ei ole kuin vuosi, mutta jo
nyt on minun rakkauteni sinulle riittämätön.
— Edith!
— Ei, se ei enää sinulle riitä.
Ja surullisesti hymyillen lisäsi hän luontevasti:
— Katso, sinä työskentelet.
— Edith, tottahan täytyy ajatella tulevaisuutta.
— Ei, sitä ei tarvitse ajatella vielä. Mitä meiltä puuttuu?
Maurice pahastui tästä kysymyksestä:
— Minun rahani ovat lopussa. Me elämme nykyään sinun varoillasi, sitä
en voi unohtaa.
— Mutta kaikki on toki yhteistä meidän keskemme. Enkö ole sinun vaimosi?
Hän rypisti kulmiansa itsepäisen näköisenä:
— Minä haluan, että sinun myötäjäisiisi ei kajota. Olen pyytänyt erästä
ystävääni, joka on sanomalehtimiehenä Pariisissa, kuulustamaan minulle
paikkaa sanomalehtialalla. Minähän voisin seurata ulkomaisia lehtiä?
Ylioppilaana opettelin englanninkielen, sittemmin tohtorinväitöstäni
varten saksan. Nyt puhun jo italiaa. Kun siihen lisäksi saa jonkun
juridisen sivutoimen, niin sillä jo elää.
Edith kuunteli kaksimielisesti hymyten ja hyväili kädellään hänen
kasvojansa:
— Huomenna puhumme tulevaisuudesta. Huomenna, ei tänään.
— Miksi lykätä päiväksikään? Päinvastoin, määrätkäämme nyt heti
lähtöpäivämme.
— Lähtöpäivämmekö?
— Niin, Pariisiin.
Edith ei voinut salata pahastumistaan.
— Aina vain Pariisiin. Sinä puhut siitä minulle lakkaamatta. Sinähän
olet ihan sen ajatuksen lumoissa.
— Siellähän — minä voin ansaita leipäni, vastasi Maurice alakuloisesti.
Soljana ja rentona sylkähti Edith hänen syliinsä, etsi hänen punaiset
huulensa viiksien alta ja kuiski hänelle ihan likeltä:
— Minä pyysin sinulta yhtä vuotta elämästäsi. Yhtä vuotta elää ilman
entistä tai tulevaa, hengittää päivästä päivään vain hempeyttämme,
unohtaa minun vuokseni koko muu maailma. Muistatko?
— Enkö ole sinulle sitä antanut ja enemmänkin?
— Minulta puuttuu yksi päivä: huomenna on meidän vuosipäivämme.
Liikutettuna Maurice toisti:
— Huomenna, Edith.
Muistoistaan väristen nousi Edith seisomaan:
— Älä turmele tätä päivää, joka meillä on jäljellä. Koska se on
viimeinen, olkoon se meidän pisara pisaralta nautitun vuotemme kaunein.
Älkäämme puhuko tulevaisuudesta ennenkuin huomenna. Lupaatko?
Maurice hymyili tälle intoumiselle:
— Täytyy kai.
— Minä menen pukeutumaan. Se on pian tehty. Ja me lähdemme ulos. Syömme
aamiaista saarella.
Hän poistui ja Maurice aikoi jatkaa keskeytynyttä käännöstään. Mutta
uudelleen oli hänen edessään ranskalainen lause: _Lapsen kohtalon
määrää ennakolta se koti, jossa hän on syntynyt_... Ja uudelleen hän
pysähtyi.
Edith oli oikeassa. Nykyinen olo ei hänelle riittänyt, ei ollut
koskaan riittänyt. Vastikään olivat he päättäneet olla ajattelematta
tulevaisuutta, mutta menneisyyteen, josta he eivät olleet uskaltaneet
puhua, olivat heidän silmänsä syventyneet suun ollessa vaiti.
Mauricelle oli tämä vaikeneminen käynyt kärsimykseksi. Mitä tekivät
_he_ tuolla läheisten vuorten takana tällä hetkellä? Hänellä ei ollut
heistä mitään tietoa.
Edith ilmestyi kynnykselle anoen hänen hyväksymistään:
— Olenko mielestäsi sievä tänään?
Hänellä oli valkoisesta alpakasta tehty kesäpuku, joka olematta
mitenkään ahdas korosti hänen vartalonsa sorjuutta, valkoisilla
sulkakoristeilla somistettu hattu, joka täydensi hänen koko olentonsa
lennokkaankeveätä suloa. Tämä vuosi oli häntä nuorentanut. Hänen
tuliset silmänsä eivät voineet luoda säteilevämpiä katseita kuin ennen,
mutta hänen poskensa olivat täyteläisemmät ja vähemmän kalvakkaat.
Hänen hento vartalonsa vaikutti voimakkaammalta. Ja koko hänen
olentonsa oli saanut tyydytetyn rakkauden sanoin-selittämätöntä ilmettä.
Maurice ihaili häntä, mutta ei lausunut odotettua kohteliaisuutta.
He astelivat Ortan valkamaan jyrkkää kivettyä rinnetietä, jota
kuljettiin niin vähän, että ruohoa kasvoi kivien lomissa. Venevalkaman
edessä olevalla aukealla kohtasivat he nuoren punahattuisen tytön,
jonka he kävelyillään olivat tavanneet jo useampia kertoja ja jonka
täytyi asua jossakin lähistöllä. Hän katseli heitä arastelematta,
varsinkin Mauricea.
— Hän on viehättävä, totesi nuori mies tytön mentyä ohi.
Edith nyrpisti suutaan ja sanoi:
— Älä katsele häntä. Minä olen mustasukkainen. Maurice laski leikkiä
tästä vakavuudenpuuskasta:
— Mustasukkainenko? Ja eikö minulla sitten olisi syytä?
— Kenelle sitten, Herran nimessä?
— No sille tummalle italialaiselle viiksiniekalle, joka ateriain aikana
laiminlyö ystävättärensä ja luo sinuun rakastuneita silmäyksiä.
Edith purskahti nauramaan:
— Lorenzolle!
— Sinä tiedät hänen nimensäkin?
— Hän on sen minulle sanonut. Hän teki minulle silmien valkuaisia
muljauttaen rakkaudentunnustuksen; minä olin nauraa kuollakseni.
Mauricekin koetti nauraa vuorostansa. Mutta kun he olivat asettuneet
veneeseen ja päässeet rannasta parin kolmen aironvedon päähän, tunsivat
he kumpikin samaa vaistomaista tyytymättömyyttä. Tätä nykyisyyttä,
jota he niin suurella taidolla vaalivat, että saadaksensa esille siitä
kaiken mehun karttoivat ajatella entistä ja edessä olevaa, saattoi
vähäinenkin välikohtaus häiritä. Mitä muureja täytyi rakentaa rakkauden
ympärille, jotta se olisi suojassa maailmalta edes yhden vuoden? Tätä
rakkautta, jolle he olivat uhranneet kaiken, puristi joka puolelta
elämä, vieläpä heidän omien sydäntensä liikkeet, niinkuin tuo saari
heidän edessään oli ympäriinsä vetten saartama.
Edith tuli ensimmäisenä tästä tietoiseksi. Hän nousi tuhdolta ja
siirtyi Maurice'ia lähemmäksi. Maurice ei häntä ymmärtänyt, vaan rupesi
kertomaan pyhän Juliuksen legendaa, josta he eivät todella välittäneet
kumpainenkaan:
— Tämä saari oli muinoin käärmeiden pesäpaikka. Kun pyhä Julius aikoi
Ortasta lähteä sinne, kieltäytyivät kaikki kalastajat lainaamasta
hänelle venettä. Silloin levitti hän kaapunsa vedenpinnalle ja käytti
sauvaansa airona.
Pettyneenä sanoi Edith:
— Kylläpä sinä olet oppinut!
— Minä luin sen vastikään.
— Minä inhoan sinun kirjaasi.
Maurice arvasi, miksi hän sitä inhosi. Tänä heidän ensimmäisen
lemmenvuotensa viimeisenä päivänä, jonka piti ikäänkuin keskittää
sen kaikki autuus, kaikki heitä haavoitti, kaikki tuotti kipua
viattomimmatkin sanat.
He nousivat maihin rannassa olevia siltaportaita ja kiinnittivät
veneensä laiturin rautarenkaaseen. He menivät vanhaan roomalaiseen
basilikaan, jossa on paksun rappauksen alta äskettäin löydettyjä
bysanttilaisia freskoja, mustasta marmorista tehty saarnastuoli,
kivinen ruumisarkku ja Ferrarin ja Luinon freskoja. Mutta kun he olivat
käyneet täällä useita kertoja, oli kaikki tuttua: rakastaville pitää
olla aina uusia nähtäviä, niin suuresti kammovat he kyllästyttäviä
vaikutelmia toisen kyllästymisen vaistomaisesta pelosta. Niinpä
läksivät he kulkemaan ahdasta kujaa, jota he eivät ennestään tunteneet.
Saaren kukkulan koko laki on täynnä erään seminaarin rakennuksia, jotka
muistuttavat linnoitusta. Erään mutkan takana päättyi heidän kujansa
suljettuun porttiin. Siihen pysähtyessään seisoivat he vastakkain
mitä täydellisimmin eristettyinä: he olivat korkeiden muurien välissä
yksinäisellä saarella. Heille ei tosiaan ollut maailmassa muuta kuin
he itse. Eikö se ole kaikkien rakastavaisten toivo? Vuosi sitten he
olisivat toivottaneet itselleen yksinäisyyttä päiviensä päähän saakka.
Nyt he yhteisestä sopimuksesta pakenivat rannalle.
Muuan vanha ukko oli ongella täydessä päivänpaisteessa. Rannalla
kasvavan raidan alla kaksi paljasjalkaista lasta viskeli »voileipiä».
Pitkin rantaa näkyi maalaistaloja puiden välistä, joita syksy
hiljoillensa karisteli ja vitivalkoinen Orta heijastui veden
liikkumattomaan kalvoon. Tämä tyynen elämän kuva keskipäivän levossa
oli heille lohdutus.
He söivät eineensä basilikan portaiden astimilla. Ja meloiltuaan
vesillä osan iltapäivää etsiskellen jotakin tuntematonta paikkaa, joka
elähyttäisi heidän tunnelmaansa, palasivat he valkamaan. Maihinnoustua
oli edessä kysymys, mitä tehdä ajan kuluksi.
— Palaammeko hotelliin? kysyi Maurice valkaman-aukealla.
Edith vastusti tätä luostariinsulkeumista:
— Ei toki! Aurinko on vielä kaukana vuorelta. Palataan hiljakseen
valtatietä.
Kuljettuaan kaupungin läpi jalkakäytävän leventämättömänä seuraa tie
järven rantaa vähitellen kohoten ja kääntyen Monte Sacrelle, joka
puineen ja kappeleineen vallitsee nientä. Sen varrella on huviloiden
aitoja tai seinämiä; sisäänkäytävää koristamassa on aina palmu- tai
myrttipuita. Erään vaatimattoman, jopa rappeutuneen huvilan kohdalla,
joka lyhyen sivukäytävän päässä herätti heidän huomiotansa, kun ovi oli
auki, tunsi Edith ruusujen tuoksua:
— Odota, sanoi hän rakastajalleen. — Niillä on voimakas tuoksu ja ne
ovat viimeiset.
— Mennään sisään. Minä pyydän saada muutamia sinulle.
He menivät sisään yhdessä ja näkivät puutarhan sisustassa oudon
sommitelman: poikkinaisia hautapatsaita, puoliksi romahtaneita torneja,
keskeneräisiä pylväskatoksia, — pienoiskokoon kaavailtu täydellinen,
mutta säännönmukainen, koristeellisesti järjestetty hävitys. Näiden
sopusuhtaisesta ryhmiteltyjen kivien keskellä, jotka kaikki teennäisen
liikuttavasta kuvasivat elämän kovuutta, seisoi eräällä jalustalla
pieni marmorinen Amor ruusupensaiden keskellä hymy huulillaan jousta
jännittäen.
Nuori nainen näki vain Amorin ruusujen keskellä:
— Se on ihana; päiväkin sitä hyväilee.
— Tämä on vähän räikeää, huomautti Maurice: me olemme nähtävästi jonkun
hautapatsaiden harrastajan luona. Italiassa ei kammota liikalastia.
Heitä vastaanottamaan saapui ikämies, valkoinen pusero yllä,
kuvanveistäjän taltta kädessä. Tämä tervehti hiukan aiheettoman
juhlallisesti, puolittain matelevasti, puolittain ylhäisesti. Hän
keskusteli Mauricen kanssa italiankielellä sillä välin kuin Edith poimi
kukkia, pyydettyään siihen luvan. Edith palasi heidän luokseen suuri
kimppu käsissään:
— Tässä minun saaliini Mutta minä annan teille ruusun kummallekin.
Verotettu isäntä kiitteli niin monin muodoin, että Edith joutui
ymmälle. Maurice esitti hänet:
— Herra Antonio Siccardi. Keinotekoisten raunioiden rakentaja. Se on
arvokas ammatti.
Edith loi rakastajaansa kysyvän katseen.
— Selitän sinulle sittemmin, lisäsi tämä.
Kun he hyvästeltyään hetkellisen isäntänsä, olivat jälleen matkaansa
jatkamassa, uteli Edith tätä hänelle outoa ammattia ja toisti
lystikkäällä äänellä:
— Keinotekoisten raunioiden rakentaja?
— Aivan oikein, puistojen koristelua varten. Jonkun puistikoissa
olevan penkin lähettyvillä tekee katkennut patsas, vanha holvi tai muu
muinaisjäännös mainion vaikutuksen. Minä tunsin Quartier Latinissa
miehen, joka laitteli hämähäkinverkkoja vanhojen pullojen päälle, jotka
joillakin juhlapäivällisillä menivät kaupaksi jo samana iltana.
— Ja ansaitseeko hän tällä ammatillaan paljonkin rahaa?
— Paljon.
— Eihän se ole mahdollista.
— Hän kertoi minulle juuri, että kaikki äkkiä rikastuneet — ja niitä on
paljon — raha- ja virkamaailman nousukkaat, ovat hullaantuneita hänen
tuotteisiinsa. He rakentavat uusia taloja, he itse nousevat maasta,
mutta kauneus vaatii heidän mielestään raunioita.
— Olkoon. Mutta Amor. Minkävuoksi juuri Amor keskellä hävityksen
kauhistusta? Ruusut hänelle riittäisivät.
— Kysäisin sitäkin.
— Ja mitä hän vastasi?
— »Hän viihtyy raunioilla», vakuutti hän minulle salaperäisellä
hymyllä, tuolla Jocondan hymyllä, joka on kauppiaille niin ominaista.
— Hm, lystikästä, päätteli Edith. Kaupunkilaispukuisilla
marmoriryhmillään tekevät italialaiset hautuumaistaan muotisalonkeja ja
valitsevat kuoleman muistomerkkejä puistojensa kaunisteiksi...
Verkalleen kiipesivät he Monte Sacrea, joka kohoaa satakunnan metriä
kaupunkia korkeammalle. Heidän saapuessaan sen laelle oli jo ilta, joka
antoi lisää salaperäistä tenhoa suurelle kuusi-, lehtikuusi-, kastanja-
ja mäntymetsälle, jonka keskessä asustivat, mikä missäkin koluisella
kamaralla seisten nuo kaksikymmentä Assisin pyhän Franciscuksen
kappelia. Nämä pienet, kuudennen- ja kahdeksannentoista vuosisadan
välisenä aikana rakennetut kappelit ovat erityylisiä, pyöreitä ja
nelinurkkaisia, pylväiköllä varustettuja ja ilman sitä, goottilaisia
ja roomalaisia, mutta enimmäkseen bysanttilaisia. Luonnollista kokoa
oleva poltetusta savesta tehty korkokuva alttarin kohdalla esitti
jokaisessa näistä jotakin kohtausta pyhimyksen elämästä. Se oli
jonkinlainen liikkumaton Oberammergau. Pyhättöjen sisustaminen on
suoritettu harrasuskoisella taiteella. Niinpä kattomaalauksessa, jossa
hän rukoilevien poikien välityksellä saa pyhimyksen merkit, antavat
kultasateet aavistaa Jumalan läsnäoloa.
Ortaan saapumisestaan saakka olivat Edith ja Maurice tuskin antaneet
mennä päivääkään käymättä Monte Sacrella. Belvédèren hotellista on
sinne vain muutama askel. Kappelien joukosta olivat he nimikokseen
valinneet viidennentoista, jonka tarina kertoo Michel-Angelon
piirustamaksi. Se on lieriön muotoinen, kupolikattoinen ja sen
ympäryskäytävää kannattavat hoikat graniittipatsaat. Se muistutti
heille Lémencin kukkulan kappelia, minkä luona he tekivät
lähtöpäätöksensä. Täälläkin oli pylväikön alustana koroke, jonne johti
muutama porras, ja holvien keveiden kaarien eri kehyksistä monipuolinen
näköala: mistä näki vihreän rinteen toisia kappeleita, mistä jonkun
kaivonarkun, minne siinti oksien lomasta kaistale taivasta tai vilkkui
kolkka järveä taikka näkyi P. Juliuksen saari, — kellotapuli keulassaan
tämä oli kuin suuri, tässä pikkujärvessä karille tarttunut sotalaiva.
Kuin itsestään suuntautuivat heidän askeleensa tätä kappelia kohti,
jonka portaille he nousivat. Läheisten mäntyjen rungot piirtyivät
tummina ruskottavaa taustaa vasten ja siellä täällä näkyi puiden
keskessä joku valkoisista pyhätöistä kuin tuttava talo.
Edith piti toisessa kädessään ruusujansa. Toisella tavoitti hän
rakastajansa olkapäätä.
— Se ilta oli kaunis niinkuin tämäkin ilta, huokasi hän.
— Milloin?
— Vuosi sitten. Etkö ollenkaan kadu? Maurice käänsi katseensa pois:
— En.
— Etkö milloinkaan kadu vähääkään?
Näin ahdistettuna — vastasi hän miltei jurosti:
— En, en milloinkaan.
Edith kiertyi tavoittamaan hänen huuliaan, mutta näki hänen silmissään
hajamielisen katseen, joka häntä hätkähdytti. Sen, mikä heitä oli
erottanut koko päivän — koko tämän heidän lemmenvuotensa viimeisen
päivän — näki hän nyt aivan ilmeisenä. Ja hän lausui sen, mitä hänen
vaistonsa varoitti lausumasta:
— Maurice, missä on Chambéry?
— Tuolla.
Maurice oli vastannut niin nopeasti ja viitannut niin varmalla
kädenliikkeellä, että Edith aivan hämmästyi. Hän oli siis usein etsinyt
taivaalta sitä suuntaa; hän ei ollut rakkaudessaan mitään unohtanut.
Nuoren naisen silmiin kihosivat kyyneleet. Maurice ei kysynyt syytä,
vaan koetti lohdutella hyväilyillä:
— Edith, minä rakastan sinua niin suuresti.
Edith nyrpisti huuliaan:
— Enemmän kuin kaikkea muuta?
— Enemmän.
— Aina kuolemaan saakka.
— Niin.
— Et enempää?
— Se on mahdotonta. Kyllääntymätöntä hehkua palaen hän melkein parkaisi.
— Mutta minä en tahdo kuolla, minä tahdon elää. Rakastanetko minua yhtä
paljon huomenna?
— Miksikä huomenna?
— Kun minä pelkään. Etkö näe, että me emme enää voi jatkaa elämistä
tällä tavoin?
— Ah! Sinä myönnät sen! Ei, me emme voi enää. Tulevaisuus, entisyys, me
emme voi pyyhkäistä niitä pois. Mutta joka päivä sinä olet kieltänyt
siitä keskustelemasta.
— Ole vaiti, Maurice, ole vaiti.
Ja hän vaienti Mauricea kädellään ja pyyteli uudelleen:
— Huomenna, huomenna, sen lupaan sinulle. Minä tottelen sinua. Sinä
määräät meidän kohtalomme. Mutta ei tänä iltana. Tämä viimeinen ilta on
minun.
Ja hänen huulensa vaihtoivat paikkaa käden kanssa.
Päivä painui nopeasti mailleen. Puiden välistä puuntavat punaiset
juovat himmenivät ja järven pinnalla kuulsi enää vain siellä täällä
joku iltaruskon viimeinen heijastus.
Maurice astui ensimmäisenä alas pylväistön portailta. Ja alkoi
huomaamattaan kävellä sitä suuntaa, jota hän oli sormellaan osoittanut.
Äkkiä käännähtäessään näki hän ystävättärensä liikkumattomana kahden
pylvään välissä. Noin juuri Edith silloin odotti häntä Lémencin
kukkulalla. Hänen valkea hahmonsa piirtyi selkeästi seinän himmeämpää
taustaa vastaan.
— Kuinka kaunis hän on, mietti Maurice, voitettuna vielä kerran.
Edith hengitti kukkiensa tuoksua katsellen iltaa. Maurice muisti heidän
oudon vierailunsa iltapäivällä:
»Amor ja hänen ruusunsa.»
Hän kuunteli:
— Edith, etkö tule jo? Ilta käy viileäksi eikä sinulla ole saalia.
Ja odottaessaan Maurice katseli sitä ilmansuuntaa, missä hänen
kotipuolensa oli, ja mietti:
»Rauniot ovat tuolla.»
Kiehtovasti hymyten se Ortan kuvanveistäjä vakuutti, että _rakkaus
viihtyy raunioiden keskessä_.
II.
VUOSIPÄIVÄ.
Juuri heidän _vuosipäivänään_ tahtoi Maurice taivuttaa toverinsa
lähtöön suostumaan. Aamiaisen jälkeen vei hän hänet kävelylle Monte
Sacren juurta kulkevalle valtatielle, jonne tuontuostakin näkyy
kiviaidan suojaamia parvekkeita ja vilahtelee järvi.
Sinne pääsi päivä esteettömästi paistamaan, mutta lokakuun lopulla sitä
ennemmin etsii kuin karttaa.
Edith oli joko surullinen tai hajamielinen eikä puhunut. Niinpä
katkaisi Maurice ensinnä hiljaisuuden, joka nyt heitä erotti eikä
yhdistänyt kuten ennen.
— Tämän päivän täytyi tulla, Edith. Me olemme olleet onnellisia täällä.
Mutta meidän täytyy lähteä. Minua odotetaan Pariisissa. Se on oleva
uuden elämän alku.
Hän odotti vastausta, rohkaisua, ja jatkoi vakuuttelevasta
— Me rakennamme rakkaudellemme pysyväistä taloutta. Saamme oman
kotilieden. Minä ryhdyn järjestämään meidän olojamme, ajamaan perille
sinun avioeroasi. Sinä et ole tähän saakka sallinut minun kajota
siihen. Me olemme katkaisseet kaikki siteet taaksemme katsomatta.
Edith koetti kartella Mauricen innosta huolimatta. Vaistomaisesti
peljäten Italiasta lähtemistä ei hän ollut kuulevinaan koko ehdotusta:
— Nyt on vähän parempi ilma. Eilen illalla minun oli vilu.
Maurice mukaantui kärsivällisesti:
— Viluko? Ilmahan on niin lämmin että luulisi vielä oltavan kesässä.
— Mutta kuitenkin on syksy. Katso! Alhaalla järven korkeatöyryiset
rannat. Ylhäällä vuorten jykevät piirteet. Siellä täällä kappeli,
kylä, torni maiseman kiintopisteinä. Puut ja pensaat olivat muutamassa
päivässä vaihtaneet väriä: ainoastaan mäntyryhmät säilyttivät
muuttumattoman vihreytensä kellertävässä kultameressä.
He olivat nojautuneet aitauksen kaidetta vasten. Samoin kuin
Savoijissa herätti luonnon uhattu kauneus Edithin murheelliseen
mielenliikutukseen. Sieraimet pingolla, hermot jännitettyinä, koko
olento väristen hän hengitti syksyn kuolevaa suloa. Maurice ei voinut
irroittaa katsettaan noista kasvoista, joita hän kenties ei koskaan
ollut nähnyt rauhallisina, vaan aina jonkun innon elähyttäminä,
ikäänkuin niitä sisäpuolelta olisi polttanut kuluttava tuli, jota
silmät heijastivat. Pari herkullista piirrettä, veren liikunta nuortean
ihon alla, mustien hiusten tuoksu, ja maailman kauneus katosi tai
ehkä ennemminkin keskittyi aivan vähäisessä ajassa. Yhdellä ainoalla
silmäyksellä näki hän koko menneen vuoden vaikutuksen Edithissä. Uusi
nuoruus, vapaus, nautinto, taidekaupungeissa kulku olivat edistäneet
hänen kukkaanpuhkeamistaan. Milloinkaan vielä ei Maurice ollut
kuvitellut näin varmaksi hänen viehätysvoimansa täydellisyyttä. Hän
tunsi siitä nautintoa, ja samalla ahdistusta ajatellessaan, että voisi
hänet menettää.
Edith tunsi Mauricen kiinteän katseen, hymyili sille ja osoitti
laajalla kädenliikkeellä koko näköpiiriä:
— Se on kauniimpi kuin tänne tullessamme. Maurice ei malttanut olla
sovelluttamatta tätä ajatusta:
— Sinä myöskin.
Tämä odottamaton maire yllätti:
— Olenko?
— Olet. Katso puita. Ne ovat keveämmät ja ikäänkuin liikapukimista
päässeet. Oksien alta näkee kauemmaksi. Niin minäkin näen sinun
silmiisi syvemmälle.
— Sydämeenkö saakka?
— Sydämeen saakka.