kaiken tai osan varastetusta omaisuudesta, ovat rangaistavat syyllisinä
varkauteen_.» Seuraamalla tätä latua löysi hän vielä enemmän. Pykälä
408, joka koski luottamuksen väärinkäyttöä, katsoi raskauttavaksi
asianhaaraksi, jos rikoksen oli tehnyt virka- tai toimitusmies,
kotipalvelija, palkkaa nauttiva palvelusmies, oppilas, apulainen,
kirjanpitäjä, työmies, sälli tai oppipoika isäntänsä vahingoksi, ja
määräsi silloin vankeusrangaistusta. Kuka esti häntä syyttämästä
Maurice Roquevillardia, vieläpä syyttämästä häntä yksin? Eikö se
ollut todennäköistä? Nuori mies tunsi paikat, toimistossa tapahtuneet
maksut, sopimuspäivän, notarion poissaolon. Hän oli voinut panna
merkille kassakaapin avaustavan, hetkeksi anastaa ensimmäisen apulaisen
avaimen. Ollen vailla mieskohtaista omaisuutta oli hänen täytynyt
hankkia itselleen varoja voidakseen viedä mukaansa rakastajattarensa.
Ja vihdoin, eikö hänen pakonsa ulkomaille ilmiantanut häntä? Tosin
rouva Frasnen kirje osoitti selvästi tämän selityksen vääräksi. Mutta
eihän tarvittu muuta kuin hävittää tämä kirje, joka oli tehoton häneen
itseensä nähden ja haitaksi hänen rakastajaansa vastaan nostettavassa
jutussa. Kun se oli hävitetty, niin ei mikään voisi vapauttaa
Maurice Roquevillardia. Vieläpä menetti tämä kaiken mahdollisuuden
puolustautua: eikö hänen, puolustaakseen itseänsä, täytyisi
kääntyä lemmittyänsä vastaan, myöntää ainakin eletyn yhteisesti
tämän kustannuksella? Kunnian mies ei voinut sitä tehdä. Hänen
tuomitsemisensa oli siis varma. Rikollisen luovuttaminen lopettaisi
hänen lemmenretkensä. Hän tuotaisiin ylioikeuden eteen. Häväistynä,
masennettuna, murskattuna, saisi hän kärsiä rangaistuksen molempien
syyllisten puolesta. Vieläpä kukaties hänen perheensä, lieventääkseen
hänen rikostaan, suorittaisi takaisin anastetun summan. Silloinhan
ei tästä romahduksesta koituisi ainakaan aineellista tappiota. Eikä
aineellinen tappio nyt enää näyttänyt vähäpätöiseltä sivuseikalta herra
Frasnesta, kun tämä lähemmin harkitsi asiaa.
Sitä mukaa kuin hän joka puolelta tutkisteli tätä seuraamuksiltaan
niin satoisaa suunnitelmaa ja ajatteli sen lopputulosta, tunsi
hän epätoivonsa keventyvän. Hän unohti tuskansa valmistaessaan
kilpailijansa kiduttamista. Hän ajatteli säälimättä kostonsa
kaukaisimpia seurauksia aina noiden ylpeiden Roquevillardien
masentamiseen saakka, jotka kuitenkin olivat ottaneet tuomari
Clairvalin seuraajan ystävällisesti vastaan. Onnettomuudessaan
olisi hän heittänyt kärsimyksensä kirouksena koko maailmaa vastaan.
Vielä kerran luki hän uudelleen tuon kirjeen, joka yksin oli hänen
suunnitelmansa haittana, sitten heitti hän sen päättävästi tuleen ja
näki sen käpristyvän, mustuvan ja haihtuvan tuhaksi.
Kello löi yhdeksän.
Täsmällisinä saapuivat apulaiset toinen toisensa jälkeen toimistoon ja
asettuivat pulpettiensa ääreen. Melkein samassa astui isäntäkin sisälle
ja heitä tervehtimättä kysyi ensimmäiseltä apulaiselta huolestuneella
äänellä:
— Philippeaux, minä en löydä kassakaapin avainta.
— Se on tässä, herra, vastasi apulainen. Tehän uskoitte sen minulle
poissaolonne ajaksi. Minä en ole sitä käyttänyt.
— Hyvä on, tulkaa mukaani.
Molemmat poistuivat työhuoneeseen.
Herra Frasne aukaisi kassakaapin ja huomasi heti siinä jotakin
epäjärjestystä.
— Oletteko etsineet täältä jotakin, sitä testamenttia ehkä?
Philippeaux kielsi mitä jyrkimmin:
— En, herra, minä vakuutan.
— Sitten minä en ymmärrä. Katsokaa: tuo käärö on avattu. Se sisälsi
Zelvaden ostohinnan: satakaksikymmentätuhatta frangia. Mehän laskimme
ne yhdessä.
— Niin tehtiin, myönsi apulainen säikähtyneenä.
Notario oli aivan tyyni eikä jatkanut tutkimustaan sen pitemmälle, vaan
sulki kassakaapin jälleen huolellisesti.
— Joku on käynyt kaapissa.
— Se on mahdotonta, herra.
— Luonnollisesti on joku käynyt täällä. Me tarkistamme sisällyksen
poliisikomisarion läsnäollessa. Kuka sulki toimiston eilen illalla?
— Maurice Roquevillard.
— Jäikö hän tänne yksin?
— Jäi kirjoittamaan kirjeitä.
— Kuinka kauaksi aikaa?
— En tiedä. Minä tapasin hänet pylväistön luona puolituntia myöhemmin.
Hän antoi minulle avaimet takaisin.
— Avaimetko? Onhan kassakaapin avain myöskin avainkimpussanne.
— On.
— Se on varomatonta.
Hetken kuluttua kysyi herra Frasne:
— Miksei hän ole vielä tullut?
— Kuka?
— Maurice Roquevillard.
— Ei hän tule lainkaan, lausui apulainen kostonhimoisella äänellä.
Herra Frasne katsoi häntä tarkkanäköisillä silmillään. Näkemästään
teki hän kaksi päätelmää: huhu hänen onnettomuudestaan kiersi jo
kaupungilla, ja Philippeaux, jota hän epäili mustasukkaisuudesta, olisi
varma liittolainen. Siitä huolimatta hän teeskenteli tietämättömyyttä.
— Se on totta. Hänenhän piti palata isänsä luo.
— Ei, herra, hän on matkustanut eilen illalla, kahdentoista-junalla.
— Minne?
— Italiaan.
— Ah! Minä ymmärrän, tunnusti notario tällä kertaa.
Ja harvakseen lausui hän päätelmänsä:
— Olisiko siis hän avannut minun kassakaappini? Kuinka olisi hän
tuntenut avausmerkit?
Philippeaux painoi päänsä alas: pelko ja kateus tekivät hänestä
kavaltajan.
— Se on merkitty minun pöytäkirjani almanakkaan, mutta ilman selitystä:
minun muistini on huono. Roquevillard on saattanut lukea sen siitä ja
arvata sen tarkoituksen.
Herra Frasne, joka käytti hyväkseen olosuhteita, silmäsi uudelleen
apulaistaan, matta peitti tyytyväisyytensä:
— Te olette ollut kahdesti varomaton, Philippeaux. Pyytäkää jotakin
tovereistanne kutsumaan tänne poliisikomisario. Hän tarkistakoon
kaapinsisällyksen itse.
Niin tarkastettiin kaappi virallisesti useiden todistajain
läsnäollessa. Herra Frasne luetteli kärsivällisesti sen sisällyksen. Ei
yhtään kappaletta puuttunut ja kassavarojen summa oli täsmällinen.
— Vielä on tarkistettava tuo suuri käärö, joka on murrettu auki,
sanoi tyynesti notario, joka toimitti asiansa perinpohjaisesti. —
Se sisälsi kahdenkymmenen hehtaarin suuruisen Zelvaiden ostohinnan,
satakaksikymmentätuhatta frangia seteleissä, minä laskin ne itse ennen
matkallelähtöäni, täällä läsnäolevan ensimmäisen apulaiseni kanssa,
joka sen todistaa.
— Aivan oikein, herra.
— Summa on merkitty käärön kuoreen.
Todettiin, että käärö sisälsi vain kaksikymmentä seteliä.
— Minulta on varastettu satatuhatta frangia, lausui herra Frasne.
— Mitenkä selitätte, huomautti komisario, että varas ei ole vienyt
kaikkea? Tavallisesti he eivät vapaaehtoisesti jätä saalistaan
keskeneräiseksi.
— Minä selitän sen viskaalinvirastossa, jonne menen heti esittämään
kanteeni.
— Se on teidän asianne. Epäilettekö siis jotakin?
— Epäilen.
— Palvelijoitanneko?
— En. He olisivat lähteneet karkuun. Eivätkä he olisi osanneet avata
kaappia.
— Hyvä. Minä menen laatimaan pöytäkirjaa.
— Saattakaa minua viskaalinvirastoon. Sehän on aivan lähellä.
— Kuten tahdotte.
He lähtivät suoraan viskaalinvirastoon. Notario joutui yleisen
syyttäjän kanssa pitkään keskusteluun, jota jatkui vielä
poliisikomisarion poistuttuakin. Kun hän palasi portaita alas,
tapasi hän niiden edustalla herra Roquevillardin, joka oli menossa
hovioikeuteen. Molemmat herrat katsoivat toisiaan ja tervehtivät.
V.
PERHE VAARASSA.
Ennen istuntosaliin menoansa on asianajajilla ja tuomareilla tapana
tarinoida muutamia minuutteja keskenänsä pukuhuoneessa. Siellä
arvioidaan kaupungin kuulumat. Mutta herra Roquevillard, joka oli
hyväntuulisuutensa vuoksi suosittu ja jonka sattuvia huomautuksia
pelättiin, otti kauhtanansa pukusäiliöstä ja meni suoraan
paikallensa aitioon. Virkaveljet katselivat häntä kaukaa ilkkuvan
uteliaina ja laskivat leikkiä nuoren Mauricen seikkailusta, jota
he muuten käsittelivät keveästi ja korvapuustina maaseudun tapojen
ahdasmielisyydelle. Herra Roquevillard näytti syventyneen esitettävänsä
valmisteluun. Eräs vahtimestari saapui hänen luokseen, kosketti
olkapäähän ja sanoi:
— Tuomari, teitä pyydetään viskaalinvirastoon.
Hän nousi heti vakaasti.
— Minä tulen.
Joka päivä sattuu, että yleinen syyttäjä käyttää hyväkseen jonkun
istunnossa olevan asianajajan läsnäoloa tiedustellakseen hänen
mielipidettään jossakin rikoslakia koskevassa asiassa. Herra
Roquevillard tunsi kuitenkin epämääräistä levottomuutta: herra Frasnen
kohtaaminen portaiden edustalla toi hänen päähänsä:
— Onkohan se niin mieletön, että on nostanut kanteen aviorikoksesta?
Lain mukaan on uskottomuus edelleenkin rikos. Ainoastaan mies voi
nostaa siitä kanteen, mutta harvoin hän sitä oikeutta käyttää. Notarion
kasvoista oli kuitenkin vaikea päättää mitään...
Prokuraattori, herra Vallerois, oli jo monet vuodet ollut Chambéryn
viskaalinviraston päällikkönä. Hänellä oli ollut aikaa oppia antamaan
arvoa herra Roquevillardin ammattikunnolle, luonteelle ja taidolle.
Puhuttiin kyllä tämän mahdollisesta ehdokkuudesta ensi vaaleissa
eduskuntaan, ja nykyinen vastapuolue piti häntä, jos hän suostuisi,
tarmokkaimpana ja pätevimpänä johtajanaan. Herra Frasnen syyte torjuisi
tykkänään tämän valtiollisen vaaran. Vallassaolijain puoluemiehenä
totesi herra Vallerois miltei mielihyvällä tämän seikan, kun herra
Roquevillard astui hänen työhuoneeseensa.
Mutta kun prokuraattorin piti häntä puhutella, haihtui tämä ajatus,
ja hänen kunniakseen on sanottava, että hän näki nyt edessään vain
koettelemukseen joutuneen kunnonmiehen. Hän ojensi kättä ja alkoi:
— Minun on tehtävä teille kiusallinen ilmoitus. Hän keskeytti ja
epäröi. Asianajajan siveellinen ryhti ilmeni parhaiten vaikeissa
oloissa. Hän antoi arvoa yleisen syyttäjän hienotunteisuudelle ja
jatkoi itse.
— Se koskee minun poikaani.
— Niin.
— Avioerojutussako, johon hänen nimensä on sekaantunut? Aviorikostako
koskeva syytös?
— Ei, ikävä kyllä.
— Ikävä kyllä?
Nuo sanathan olivat outo viittaus. Vakaalla, mutta käheällä äänellä
kysyi M. Roquevillard:
— Onko tapahtunut jokin onnettomuus? Itsemurhako?
— Ei, ei, rauhoittukaa toki, huudahti herra Vallerois huomaten
aiheuttamansa erehdyksen. Hän on matkustanut pois viime yönä rouva
Frasnen kanssa: koko kaupunki tietää sen. Mutta raskauttavampaa on se,
että herra Frasne on vastikään jättänyt minulle syytöksen poikaanne
vastaan rahojen anastuksesta.
Huolimatta itsensähillitsemistaidostaan punastui vanha lakimies ja
lausui loukkaantuneena:
— Rahojen anastuksestako? Minä tunnen poikani. Se on mahdotonta.
Prokuraattori luki hänelle notarion allekirjoittaman ilmiannon ja
poliisikomisarion laatiman pöytäkirjan. Tarkkaavaisesti, keskeyttämättä
kuunteli herra Roquevillard. Tuo saattoi olla, ja oli hänen perheensä
romahdus, hänen nimensä häväisy. Itsensä hilliten, mutta sydämeen
satutettuna, lausui hän:
— Se on halpamielinen kosto herra Frasnen puolelta.
— Niin minäkin uskon, toisti herra Vallerois, osoittaen peittelemätöntä
myötätuntoa. Mutta rahat ovat poissa: mitenkä ehkäistä kanteen
nostaminen?
— Poikani ei ole ainoa asianomainen. Kun kaksikymmenvuotias lapsi vie
mennessään kolmikymmenvuotiaan naisen, kumpiko näistä valmistaa ja
johtaa matkan?
— Minä huomautin sitä hänelle äsken tällä samalla paikalla
mahdollisimman selkeästi. Neuvoin häntä malttamaan mieltänsä ja
miettimään edes vuorokauden. Mutta hän ei suostunut. Oikeuden täytyy
siis mennä menoansa. Minun on pakko lähettää asia tutkintotuomarille.
Kooten voimiaan tätä kohtaloniskua vastaan herra Roquevillard vaikeni,
kun taas yleinen syyttäjä harkitsi pulmallista juttua puolelta ja
toiselta.
— Häntä vastaan on raskaita, täsmällisiä, keskenään yhtäpitäviä
asianhaaroja: ensinnäkin hänen teon toimeenpanoa helpottava asemansa
toimistossa, sitten hänen käyntinsä siellä eilen illalla, avaimet
hallussaan toisten apulaisten poistuttua, sitten se, että häneltä
puuttui varoja tämänlaatuiseen seikkailuun, jopa vielä sekin, että
anastaja itse rajoittaa anastamansa summan, ikäänkuin velan, joka ehkä
tulee takaisinmaksettavaksi.
— Hänen puolestaan puhun toisia asianhaaroja, huomautti isä ylpeästi.
Ensinnäkin hänen perheensä. Kunnon ihmisten koko jälkeisön edessä ei
yksi sen jäseniä hevin valehtele. Ja kuka teille on sanonut, että hän
on lähtenyt ilman omia rahoja? Kun hänen rahansa ovat lopussa, niin hän
palaa takaisin, minä vastaan siitä.
Heidän keskustelunsa keskeytti vahtimestari tullen noutamaan
asianajajaa, jonka esitystä oikeus odotti.
— Minä tulen heti, sanoi herra Roquevillard viitaten miestä menemään.
— Mutta jos hänet vangitaan, mitenkä hän puolustautuu? jatkoi herra
Vallerois. Muistakaa, että hänen asemansa on huono. Todistukset
kiertyvät pahasti häntä vastaan. Ja suotuisimmassakin tapauksessa
täytyisi hänen, oman syyttömyytensä osoittamiseksi, syyttää toista.
Tahtooko hän tehdä sitä? Ja hän joutuu kuitenkin aina rikostoverin
asemaan. Joka tapauksessa, jos tunnette hänen olinpaikkansa, neuvokaa
häntä odottamaan jonkun aikaa ennenkuin hän palaa Ranskaan.
Herra Roquevillard pudisti päätään päättävästi.
— Ei, ei. Pako olisi tunnustus. Hänen täytyy palata. Minä löydän kyllä
todistuksia hänen syyttömyydestään.
Ja hän lisäsi hetken harkittuaan asianhaaroja myötä ja vastaan.
— Herra prokuraattori, koska meidän onnettomuutemme teitä liikuttaa,
sallikaa minun pyytää teiltä palvelusta, suurta palvelusta, joka vielä
voi meidät pelastaa?
— Mitä?
— Esittäkää notario Frasnelle, että hän peruuttaa kanteensa
sadantuhannen frangin käteistä maksua vastaan.
— Tekö maksaisitte?
— Minä maksaisin.
— Mutta jos teidän poikanne on syyllinen?
— Hän on umpikujassa, niinkuin sanoitte. Meidän kunniamme maksaa
enemmän. Jo tutkimuskin sitä tahraisi.
— Notario Frasnea pidetään rahantuntevana. Kenties hänen kanteensa
onkin vain keino koettaa saada rahansa takaisin. Tarjotkaa puolet.
— Ei, ei tinkimistä. Täysi maksu täyttä peruutusta vastaan.
— Te olette oikeassa. Minä haluaisin teitä auttaa, maitre. Ja
uhrauksenne jälkeen vieläkin enemmän. Mutta soveltuukohan minun
asemaani ryhtyä niin poikkeukselliseen tehtävään?
Herra Roquevillardin vastauksesta pääsi näkyviin hiukkasen
tunteellisuutta:
— Se on poikkeuksellinen, myönnän sen. Mutta aika kiiruhtaa. Minun
on riennettävä oikeuteen. Tuossa tuokiossa toitotetaan syytöstä
kaikkialla. Te yksin tunnette sen ja voitte sen vielä estää, tehdä
tyhjäksi. Pyytämällä pyydän teiltä sitä.
— Se on mahdotonta: minä en voi mennä kanteennostajan luo.
— Te voitte käskettää hänet tänne.
— Olkoon, sanoi herra Vallerois. Keino on raskas, mutta varmaan
tehokas. Minä teen esityksen omassa nimessäni, jotta jos asia
sattumalta menisi myttyyn, te ette olisi asiaan takertunut tarjouksen
kautta, joka näyttäisi varkauden tunnustamiselta.
— Kiitos. He erkanivat, asianajaja palasi istuntosaliin, jossa tuomarit
jo olivat levottomia, ja alkoi puolustaa päämiestään tavallisella
selväjärkisyydellään. Hänen todistelunsa sitovaa johdonmukaisuutta
kuullessaan ei kukaan olisi saattanut aavistaa, mikä tuska häntä
ahdisti. Mutta kun hän istuutui, vanha taistelija, joka ei milloinkaan
ollut väsynyt, tunsi hän äärimmäistä uupumusta, raskasta kuin vanhuuden
tuntematon taakka.
Vastapuolen selityksen ja lyhyen vastineen jälkeen päättyi vihdoin
juttu. Hän katsoi kelloansa, se oli puoli neljä. Näiden kolmen
tunnin väliajalla oli hänen poikansa kohtalo ratkaistu. Hän palasi
viskaalinvirastoon, missä herra Vallerois häntä odotti ja huomasi heti,
että tämä oli epäonnistunut.
— Herra Frasne kävi täällä, selitti viskaali. Te olitte oikeassa: hän
kostaa.
— Hän kieltäytyy?
— Jyrkästi. Hän rakastaa vihaansa enemmän kuin rahaansa. Turhaan minä
painoin häntä kaikin voimin, viittasin skandaaliin, joka heijastuisi
hänen vaimoonsa, sanoinpa vielä, etteivät todistuksetkaan ole
riittäviä. Hän vastasi minulle, että jollen minä pane virallista
syytettä vireille, hän nostaa siviilijutun tutkintotuomarin edessä.
Siihen hänellä on oikeus ja hänen päätöksensä on järkähtämätön.
— Entä jos minä koettaisin häntä taivuttaa? Me olimme hyvissä väleissä.
— Se olisi hyödytön käynti, kiusallinen ja jopa vahingollinenkin. Minä
en teitä siihen kehoittaisi. Minä puhuin hänelle teidän perheestänne,
teistä. Hän vastasi minulle: »Hänen poikansa on iskenyt minua sydämeen.
Sen pahempi, jos syyttömät saavat kärsiä syyllisten vuoksi.»
Herra Roquevillard mietti hetken, kumarsi prokuraattorille ja ojensi
hänelle kättänsä:
— Jäljellä on vain kiitoksen lausuminen teille. Te olette menetellyt
ystävän tavoin, en ole sitä unohtava.
— Olen kovasti pahoillani tähtenne, vastasi herra Vallerois
liikutettuna.
Salkku kainalossa kulki herra Roquevillard kotiansa. Hän kiiruhti aina
joustavaa astuntaansa pää pystyssä tapansa mukaan, mutta kasvot sangen
kalpeina. Pylväistön luona, joka on joutilasten tyyssija, kohtasi hän
ystäviä, jotka kääntyivät poispäin, kun taas muut tuijottivat häntä
päin naamaa ilkkuvasti. Hän ymmärsi että Frasnen toimiston apulaiset
kuuluuttivat jo ympäri kaupunkia Roquevillardien häpeää. Ensimmäistä
kertaa nyt, vuosisatoihin, himmeni tämän rodun loisto. Koko sukuko siis
oli tehtävä epäluulonalaiseksi sentähden, että joku valoi sen niskaan
vihansa visvaa! Ja alhaista kateuttako vain nostatti nimen ylpeys!
Hävittikö yhden jälkeläisen heikkous koko sen voimakkaan ja kunniakkaan
menneisyyden, josta niin pitkät ajat oli nähty miehekkäitä esikuvia?
Eivätkö nuo, jotka siitä riemuitsivat, ymmärtäneet, että tämä romahdus
sattui heihin!....
Hän oikaisi ryhtiänsä ja hidastutti kulkuansa. Ei kukaan kestänyt hänen
katsettansa. Hän vain terästyi ja mietti, kääntyessään päin myrskyä:
»Koirat, haukkukaa matkan päästä. Mutta älkää tulko liki. Niinkauan
kuin elän, suojelen minä omiani, varjelen heitä kaikella voimallani.
Ettekä te näe minun ruikuttavan.»
Talonsa portilla hän tapasi herra de la Martellerien, naapurinsa
maalta. Pitikö hänen kärsiä jo säälittelyjä ja myötätunnon
vakuutteluja? Tuo raivohullu oli sitten vielä inhimillisin kaikista,
kun tuli tapaamaan häntä oikein kotoa pitäen. Vanha aatelismies näytti
hänelle linnaa, joka säteili illan valossa, ja kertoi salaperäisesti:
— Keisari Sigismundin vastaanottotilaisuudessa, vuonna 1416, antoi
herttua Amadeus VIII linnan suuressa salissa juhla-aterian, jonka
oli valmistanut Jean de Belleville, Savoijin kakkujen keksijä.
Ruoka-annokset olivat kunkin vieraan vaakunalla varustetussa kääreessä
ja kukin sai hänelle määrättyä ruokaa yhden, kaksi tai kolme annosta,
arvoluokkansa mukaan. Minä rakastan tätä erittelyä: tulee syödä, ei
ruokahalun, vaan arvon mukaan.
— Yksi annos olisi minulle riittänyt, vastasi herra Roquevillard
jättäen tungettelijan siihen.
Hän ei puolestaan saattanut pettää nykyisyyttä menneisyyden muistoilla.
Hän aukaisi oven, nousi portaita ylös ja meni työhuoneeseensa karttaen
yhä vuoteenomana olevan vaimonsa kamaria. Mutta tämä, joka oli
kuullut hänen tulevan, lähetti kutsumaan häntä toivoen saada kuulla
jotakin heidän pojastaan. Rouva Roquevillard oli yksinänsä, istumassa
vuoteellaan, pimenevän päivän varjossa.
— Marguerite on ulkona, sanoi hän, ja, tuskin uskaltaen kysymystään
sanoiksi pukea, lisäsi:
— Tiedätkö mitään Mauricesta?
— En mitään. Tuskin me pitkään aikaan saammekaan tietää mitään.
— Kuinka sinun äänesi on outo, François! jatkoi sairas. Tuo nainen on
lumonnut poikaparan, ymmärrätkö.
— Heikkous on tavallaan myöskin syyllisyyttä.
Äänen ankaraa sävyä ihmetellen väänsi hän sähkövalon nappulaa ja näki
puolisonsa kuin äkillisen vanhuuden yllättämänä, niin kalpeana ja
silmät niin kuopallaan, että hän aavisti vaaraa.
— François, pyyteli hän, on jotakin muuta, jota sinä salaat minulta.
Enkö olekaan enää niinkuin ennen sinun kumppanisi, jolle sinulla ei
ollut salaisuuksia?
Mies tuli lähemmäksi vuodetta.
— Ei, rakas vaimoni, muuta ei ole. Poikamme poistuminen, eikö se riitä?
Suoristautuen ja kädet oikona toisti rouva Roquevillard pyyntönsä:
— Minä luen sinun katseestasi suurta uhkaa, joka on meidän yllämme. Älä
säästä minua, kuten viime yönä. Puhu: minulla on rohkeutta.
— Sinä kiihdyt ilman syytä; ei ole mitään.
— Minä vannon, että minulla on rohkeutta. Etkö usko minua?
— Valentine, rauhoitu.
— Odota, sinä uskot minua kohta.
Ja pannen kätensä ristiin sairas vanha rouva rukoili ääneen voimaa
Jumalalta. Verettömillä, kuihtuneilla, elottomilla kasvoilla kiiluivat
silmät hehkuvina.
— Valentine, koetti mies rauhoittaa.
Mutta vaimo kääntyi häneen päin, kuin toiseksi ihmiseksi muuttuneena.
— Nyt, sanoi hän, nyt puhu. Minä voin kuulla kaikki. Onko hän kuollut?
— Ei toki, ei!
Sama ajatus kuin hänellä itsellään prokuraattorin luona! Ja vaimonsa
elähyttävän uskon edessä alistuen kertoi herra Roquevillard sen kaamean
syytöksen, joka Mauricea vastaan oli tehty.
— Se ei ole totta. Meidän poikamme ei ole varas.
— Ei. Mutta koko maailma tulee häntä pitämään varkaana.
— Mitä siitä, kun hän sitä ei ole todellisuudessa. Ja sen minä tiedän
varmasti.
Herra Roquevillard lausui kuitenkin:
— Hän saattaa meidät häpeään.
Perheen päämiehenä tuomitsi hän rikosta rotua vastaan, kun taas
uskovainen nainen ajatteli omaatuntoa.
— Jumala ei meitä hylkää, vakuutti rouva juhlallisesti.
Juuri kun hän lausui tämän toivonsanan, astui Marguerite sisään,
hämmennyksissä ja koetellen hillitä mielensä kuohuntaa. Hän näki isänsä
ja äitinsä saman yhteisen surun vallassa ja, niinkuin tulva työntää
tieltänsä padon, niin heitti hänkin pois väkinäisen hillintänsä ja
purskahti itkuun.
Rouva Roquevillard painoi häntä poveaan vastaan.
— Tule minun luokseni.
— Kuka on ollut sinulle paha? kysyi isä. Kuumeisella
tahdonponnistuksella hillitsi Marguerite tuskansa:
— Meitä häväistään.
— Kuka?
— Minä tulen rouva Bercyn luota. Raymond oli läsnä. Rouva sanoi
minulle: »Teillähän on soma veli.» Se oli ilkeää. Minä painoin pääni
alas. Hän jatkoi: »Tottahan tiedätte, mitä Frasnen toimiston apulaiset
kertovat?» Minä olin yhä vaiti. »He kertovat että teidän veljenne ei
ole tyytynyt naiseen.» — »Äiti!» huomautti kyllä Raymond heikosti. Minä
olin jo noussut ylös. »Puhukaa loppuun, rouva, se on velvollisuutenne.»
Hän uskalsi jatkaa: »Hän on vienyt mennessään kassan.» Silloin minä
sanoin: »Minä kiellän teitä parjaamasta veljeäni.» Ja sulhaselleni
lisäsin: »Teidät, herra, joka ette kykene edes kotonanne suojelemaan
minua, vapautan lupauksestanne.» Hän koetti minua pidättää, mutta minä
en kuullut enää mitään, vaan tulin suoraan tänne.
— Rakas pikkuruiseni! lohdutti äiti häntä syleillen.
— Ah! huudahti herra Roquevillard nousten pystyyn, ainako siis
tuomitaan kuulematta!
Mutta jo oli Marguerite unohtanut omakohtaisen onnettomuutensa yhteisen
onnettomuuden vuoksi. Hän nousi niinikään, meni isänsä luo ja katsoi
häntä silmiin:
— Te, johon minä luotan, vastatkaa minulle: eihän se ole totta, eihän?
— Se on valhetta! vakuutti sairas.
— Niin minäkin toivon, lausui perheenpää. Mutta kaikki ulkonaiset
seikat todistavat näennäisesti häntä vastaan, ja hän voi tulla
tuomituksi.
— Tuomituksiko?
— Niin tuomituksi, toisti herra Roquevillard, ja me kaikki hänen
kanssaan, joilla on sama nimi, jotka tulemme samasta menneisyydestä ja
menemme samaan tulevaisuuteen.
Hän teki liikkeen, joka näytti suojelevan itkeviä naisia ja uhkaavan
karkuria.
— Yksi heikkouden hetki riittää murtamaan niin monen polven
ponnistukset. Ah! mitatkoon _hän_ siellä häpeällisessä paossaan
kavalluksensa suuruutta: sisaren kihlaus purkautunut, veljen
tulevaisuus turmeltu, äidin terveys murrettu, meidän omaisuutemme
järkytetty, meidän nimemme häväisty ja meidän kunniamme tahrattu! Siinä
hänen tekonsa. Ja sitä kutsutaan rakkaudeksi! Mitä sillä on väliä,
ettei hän ole anastanut erästä rahasummaa? Meiltä hän on vienyt kaikki.
Mitä meillä on nyt enää jäljellä?
— Te, huudahti Marguerite. Te pelastatte hänet.
— Jumala, sanoi rouva Roquevillard, joka onnettomuudessa jälleen oli
löytänyt tyynen kirkkautensa.
— Olkaa luottavaiset, sukupolvien ansiot eivät milloinkaan mene
hukkaan. Ne korjaavat syyllisten erheet...
TOINEN OSA.
I. RAUNIOIDEN TEKIJÄ.
Kaikista Lombardian järvistä tuntemattomimpia on Ortan järvi. Se jää
Lago Maggioren maineen varjossa huomaamattomaksi kuin vene laivan
vanavedessä.