— Tänä iltana minä noudan myötäjäiseni. Maurice muisti isänsä
epäilykset.
— Myötäjäisesi?
— Niin. Ne on merkitty minun kontrahtiini. Enkö ole sitä sinulle
näyttänyt?
— Sinulla ei ole oikeutta niitä ottaa. Vain tuomion, nojalla ne voidaan
sinulle palauttaa.
— Jättäisinkö miehelleni mikä kerta on minun? Ja mistä me eläisimme?
— Tänä iltana, Edith, saan minä jonkun verran rahaa. Sittemmin saan
paikan Pariisissa. Eräs tovereistani, jonka isä on suuren yhtiön
johtaja, on luvannut hankkia minulle yhtiön asianajajan toimen.
Äskettäin muistutin hänelle sattumalta tästä lupauksesta.
Edith ei tahtonut sumentaa tätä valoisaa luottamusta.
— Niin, sinä teet työtä. Me menemme Pariisiini tuonnempana. Mutta tänä
iltana me lähdemme Italiaan.
— Minkä vuoksi?
— Eikö se ole häämatkojen pakollinen pyhiinvaellustie?
Hän painoi häveliäästi päänsä alas. Tämä kolmikymmenvuotias nainen,
jonka kasvoilla saattoi vaihdella ilmeitä kylmästä harkinnasta
lapselliseen viehkeyteen saakka ja jota himoitti puraista elämää
niinkuin erinäisiä hedelmiä, joiden näkeminen jo kiihdyttää hampaita,
tunsi joustavuudessaan itsensä tällä hetkellä nuoreksi morsiameksi.
Varjo laski jo alangolle. Heidän edessään olevan maiseman eri kohdat
kävivät silmäänpistävämmiksi sitä mukaa kuin ne alkoivat purppuroitua.
Edithiä ahdistivat kaipuun tavoin nämä hurmaavankauniit lokakuun-illat:
— Huomenna, sanoi hän, huomenna.
Maurice astui askeleen eteenpäin ja kääntäen maiseman kauneudelle
päättävästi selkänsä katseli naistansa, joka seisoi nojautuneena
kappelin pilaria vastaan. Eikö hän ollut enemmän kuin kotiseutu?
Heistä oli kuin jonkinlainen kosto kaupunkia vastaan, että he kulkivat
yhdessä Lémencin kukkulalta aina Reclusin sillalle saakka sillä uhalla,
että saattoivat tavata omaan tuttavapiiriinsä kuuluvia henkilöitä.
— — Kello on kohta viisi, sanoi Edith eron hetkellä. Vielä seitsemän
tuntia.
Toivo elähytti hänen silmiensä tulta, kun taas Maurice ajatteli
vastenmielisesti kauheita tunteja, joina hänen tuli pettää perhettänsä.
Edith aavisti tämän ja säälitteli rakastajansa kohtaloa, tehdäkseen
ennakolta tyhjäksi pelkäämänsä vaikutelmat:
— Poika-raukka, voitko sinä valehdella kokonaisen illan?
Maurice hätkähti tuntiessaan joutuneensa ilmi ja toisti, vaikka
kuivahkosti, lemmittynsä lausumat sanat:
— Rakastavalle ei mikään ole halpamaista.
— Se on kauheata, sinä tulet sen näkemään. Siitä ymmärrät minun häpeäni
ja väsymykseni. Minä olen valehdellut siitä saakka kun olen sinua
rakastanut. Rohkeutta. Näkemiin illalla.
Ennen kotiamenoaan käväisi hän lainailemassa välttämättömiä rahoja.
Isänsä sedältä Etienne Roquevillardilta, vanhalta originaalilta, jota
pidettiin saitana, ja tädiltään Thérèseltä, hurskaalta ja anteliaalta,
sai hän apua noin tuhannen frangin paikoille, sisareltaan, rouva
Marcellazilta, viisisataa ja saman summan tulevalta vävyltään, Raymond
Bercyltä. Hän selitteli syyksi opintovuosinaan muka tekemiensä velkojen
lankeamista. Tämä metku tuntui hänestä nöyryytykseltä, johon hän
alistui rakkautensa vuoksi, mutta joka häntä kuitenkin kiusasi. Mutta
sitä hän ei tullut ajatelleeksi, että kaikki vieraat, joiden puoleen
hän oli kääntynyt, olivat kieltäytyneet antamasta hänelle apua,
jotavastoin hänen omaisensa, mikä herkällä, mikä jurolla tavallaan,
riensivät häntä auttamaan kuvitellussakin pulassa.
Klo kuuden aikaan palasi hän Frasnen toimistoon juuri kun virkailijat
olivat sulkemassa ovia!
— Minulla on pari kirjettä kirjoitettavana, sanoi hän heille, ja pidän
kyllä huolen sulkemisesta.
Hän kirjoitti todellakin vaikutusvaltaisimmille tuttavilleen pyytäen
näitä ensi tilassa toimittamaan hänelle sopivan paikan Pariisissa.
Korkeimman arvolauseen saajana kaikissa aineissa luotti hän entisten
opettajiensa suositukseen. Toimeentulon vaikeudet eivät häntä
milloinkaan olleet huolestuttaneet ja luottaen kykyynsä uskoi hän
varmasti ne helposti voittavansa. Mutta minne oli vastaus osoitettava?
Hän epäröi, mutta ilmoitti sitten osoitteensa: _Milano, poste restante_.
Näissä valmisteluissa, jotka keskittivät hänen huomionsa, oli hänen
onnistunut vaimentaa omantuntonsa ääni lähtöpäätöksen suhteen.
Mutta hän kuuli sen, terävänä ja vakavana, kun hänen viimeistä
kertaa piti astua isänkodin kynnyksen yli. Vaikka hän livahti sisään
salakähmäisesti, huomattiin hänen tulonsa heti, mutta hän meni
huoneeseensa. Marguerite tuli sinne, kun päivällisaterian piti alkaa,
ja tapasi hänet lampun alla pää käsien varassa, niin mietteissään ettei
ollut kuullut sisaren koputusta. Sisko tarttui hänen ranteisiinsa
sydämellisesti ja tämä hyväily havahdutti häntä.
— Maurice, mikä sinua painaa?
— Ei mikään.
— Minä olen sinun pikkusiskosi, etkö sinä usko minulle huoliasi. Kuka
tietää? Voisin ehkä sinua auttaa.
Selittääkseen huolestumistaan, jota ei käynyt kieltäminen, esitti
Maurice muka rahapulaansa koskevan jutun, jonka hän vastikään oli
kertonut erinäisiä kertoja. Marguerite keskeytti hänet äkkiä.
— Odota hetkinen.
Tyttö livahti ulos ja melkein samassa palaten riemukkaana laski hänen
eteensä sileän sinisen tuhannenfrangin setelin:
— Riittääkö tämä? Isä on antanut minulle niitä kolme kapioitani varten.
Onneksi minulla on tämä jäljellä.
— Sinä olet hullu, Marguerite. En voi ottaa sitä.
— Voit, voit, ota se, minä olen niin tyytyväinen. Pari paitaa vähemmän,
se ei minua köyhdytä.
Sisko nauroi ja veli, hermot väristen, tunsi kyyneleitä luomien
reunalla. Suurella ponnistuksella onnistui hänen hillitä itsensä ja
hän pusersi vain tyttöä sydäntään vasten, joka siis ei ihan yksinomaan
kuulunut rouva Frasnelle.
— Rakasta minua aina, kuiskasi hän, mitä tapahtuneekin.
Marguerite loi häneen kysyvän katseen. Mutta oman anteliaisuutensa
pidättämänä ei sisar rohjennut vaatia salaisuutta vastalahjaksi, vaan
saattaen veljeään ruokasaliin kuiskasi hartaasti kuin rukouksena nämä
sanat:
— Ole hyvä isälle, niin minä rakastan sinua vielä enemmän.
Päivällinen kului ilman välikohtausta, kiitos Raymond Bercyn läsnäolon,
joka teki herra Roquevillardille ja hänen pojalleen kohtaamisen
helpommaksi Illalla poistui Maurice aikaiseen syyttäen päänsärkyä. Hän
meni yhä sairaana olevan äitinsä kamarin kautta. Sielu raskautettuna
syleili hän sairasta pimeässä. Äiti tunsi hänen huulensa ja mainitsi
heikolla äänellä hänen nimensä sivellen kädellään hänen kasvojaan.
Maurice tyrehdytti itkua ja riensi pois. Rakkaus teetti hänellä
tällaista julmuutta.
Hän täytti matkalaukkunsa keveästi voidakseen, itse kantaa sen
asemalle, sijoitti salkkuunsa rahansa, omat lainaamansa ja
Margueritelta saadut, kaikkiaan vähän yli viisituhatta frangia, mikä
elämää kokemattomasta nuorukaisesta tuntui valtavalta summalta, kokosi
muutamat jalokivikoristeet, jotka kuuluivat hänelle ja joista hänelle
saattoi olla hyötyä, ja kun kaikki oli valmiina, jäi odottamaan kuin
kuolemaan tuomittu hetkeä, joka antaisi hänet lemmittynsä valtaan.
Hänen järkensä, hänen erehtymätön järkensä, pysytti hänet päätöksessään
ja selitti hänelle kuinka kaunista oli elää pelkästään omaa elämäänsä
sen sijaan että hän jäisi paikalleen tänne, lajinsa viimeisenä,
nappulaksi Roquevillardien keskeytymättömään ketjuun.
... Rauhoittuneena Mauricen käytöksestä ja tyttärensä puolinaisesta
viittauksesta oli herra Roquevillard nukkunut ilman suoranaista
levottomuutta, päätettyään kuitenkin kaiken varalta toimittaa
poikansa pois Chambérystä. Hän päätti kääntyä erään vanhan ystävän
puoleen, jolle hän erinäisiä kertoja oli tehnyt palveluksia ja joka
heilahdeltuaan maailman laidasta toiseen ja hukattuaan perintönsä
oli asettunut asianajajaksi Tunisiin, siellä menestynyt hyvin ja
ilmoittanut kirjeissään hänelle haluavansa asettua elämään koroillansa
tai ainakin etsiä soveliasta apulaista. Eikö sellainen matka, sellainen
elämä neljänkolinatta vuoden iässä merkinnyt uutuuden ohella unohdusta,
pelastusta?
Yöllä luuli hän kuulevansa oven avautuvan ja sulkeutuvan. Mutta kun
talossa heti taas oli hiljaista, arveli hän erehtyneensä ja koetti
uudelleen päästä uneen kiinni. Pitkän kamppailun jälkeen raapaisi hän
tulitikulla valkeaa, katsoi kelloansa, joka näytti puolta yhtä, nousi
ja meni ulos huoneestaan. Käytävän päässä näkyi Mauricen kamarin oven
ja kamanan välistä ohut valoviiru. Hän lähestyi, kuunteli ja kun ei
mitään kuulunut, koputti. Ei tullut vastausta. Hiukan epäiltyään hän
astui sisään:
»Hän on kai unohtanut sammuttaa lamppunsa», koetti hän rauhoittaa
itseänsä jo kokonaan ahdistuksen vallassa.
Yhdellä silmäyksellä näki hän koskemattoman vuoteen ja aukijääneen
tyhjän kaapinlaatikon. Hän palasi huoneeseensa, pukeutui äkkiä ja
huolimatta kuudestakymmenestä ikävuodestaan juoksi kuin nuori mies
asemaa kohti. Italian pikajuna oli kai jo mennyt, mutta jäljellä oli
vielä viimeinen juna Geneven suuntaan. Eräs virkamies, joka tunsi
hänet, tiesi ilmoittaa. Maurice oli matkustanut _sen naisen kanssa_.
Olivat ostaneet piletin Torinoon.
Yksin jäätyään hän huokasi niinkuin tammi ensimmäisen kirveeniskun
sattuessa. Mutta niinkuin se oli hänkin sitkeä ja karkaisi itsensä
kohtaloa vastaan.
Rotua, perhettä, yksilöäkään ei häväise, ei voi häväistä
nuoruudenhairahdus. Hän löytää poikansa ennemmin tai myöhemmin, hän tuo
hänet takaisin kotilieden luo, tai jos kohtalo ottaisi huoltaakseen
tuhlaajapojan paluun, olkoonpa tuo paluu sitten vaikka samanlainen
kuin raamatussa kuvattu, niin hän olisi kyllin heikko tappamaan
juottovasikan pojan palatessa ja olemaan häntä nuhtelematta. Kotiliesi:
sinne voi tulla hoitamaan haavojansa, siellä voi olla varma, ettei
koskaan työnnetä pois. Mies voi hyljätä vaimonsa, vaimo miehensä,
kiittämättömät lapset isänsä ja äitinsä: isä ja äiti eivät voi hyljätä
lastaan, vaikka koko maailma hänet hylkäisi.
Kaupunki oli kuunvalossa kuin kuollut. Herra Roquevillardin askeleet
kaikuivat sen autiudessa. Boigne-kadulta, jota myöten hän palasi,
näki hän edessään linnan nostavan kirkkaita tornejansa, joita öinen
valaistus vielä korotti. Läheinen puu sen edustalla luonnosteli
lehtiensä varjoa. Muutaman tunnin kuluttua herää mykkä kaupunki eloon
naureskellen ilkkuakseen tätä perhedraamaa.
Kun hän avasi oven, tuli häntä vastaan valkoinen hahmo. Se oli
Marguerite.
— Isä, mitä on tapahtunut?
Vaimonsa puutteessa saattoi hän jakaa koettelemuksen taakan tyttärensä
kanssa, jolle hän antoi kylliksi arvoa ollakseen mitään salaamatta.
— He ovat matkustaneet, lausui hän lyhyesti.
— Ah! huokasi Marguerite, heti ymmärtäen ja muistaen veljensä
surullisen lauseen.
Isä ja tytär syleilivät toisiaan yhteisen tuskan vallassa. Isä saattoi
sitten tytärtä hellästi tämän kamariin saakka ja sanoi poistuessaan:
— Antakaamme äitisi nukkua, pikkuruinen. Hän saa kuitenkin liian
aikaisin tietää surumme.
IV.
NOTARIO FRASNEN KOSTO.
Pieni laukku kädessä ja aamuviileyden vuoksi päällystakki yllä astui
herra Frasne seitsemän-junasta Chambéryn asemalle, ja käveli ripein
askelin kotiansa, josta hän oli ollut kaksi päivää poissa. Ovea
avaavan palvelijattaren hämillisestä ilmeestä ymmärsi hän heti, että
jotakin oli tapahtunut tai paraikaa tapahtui hänen kotonansa. Hän oli
lähes viisikymmenvuotias mies, hyvin säilynyt, nuhteeton, kylmä ja
hieno ensi näkemältä, mutta paksut huulet ja varsinkin lasien takaa
puoliksi pälyilevät pullisilmät tekivät pian levottomuutta herättävän
vaikutuksen.
— Kaikki on kai hyvin? kysyi hän pahasta aavistuksestaan huolimatta.
Entä rouva?
Palvelijan vastauksessa oli hitunen pilansävyä:
— Rouva matkusti eilen illalla Italiaan matka-arkkuineen.
— Italiaanko?
— Niin, herra.
— Mihin aikaan?
— Klo kaksitoista.
— Ilman selityksiä?
— Rouva sanoi minulle lähtiessään, että herra kyllä tietää asian.
— Aivan niin, lausui herra Frasne kylmäverisesti. Tuokaa minulle
huoneeseeni jotakin syötävää eineeksi.
Ja ilmaisematta sen suurempaa hämmästystä astui hän työhuoneeseensa,
josta voi suoraan päästä toimistoon. Minkä ihmeen vuoksi kuulustella
pahanilkistä piikaa, joka ilmeisestikään ei paljoa tiennyt? Odottamaton
uutinen, jonka hän sai vasten naamaa kuin pyssynluodin, ei koskenut
häneen vielä. Hän tunsi siitä vain hämmästystä. Haava, kuolettavakaan,
ei ensi hetkellä tunnu muulta kuin tavalliselta töytäykseltä. Vasta
vähän ajan kuluttua alkaa se aiheuttaa kipua. Katse terävänä ja hermot
jännittyneinä huomasi hän pöydällään suljetun kirjeen, joka oli siinä
huomiota herättävässä ja melkein uhittelevassa asennossa. Hän otti
sen käteensä, koettaen aukaisematta arvata sen sisällystä. Se sisälsi
epäilemättä selityksen tähän äkkilähtöön — menoako, uhmailuako, vaiko
ajattelematonta oikkua? Yhdeksänvuotisen avioelämän jälkeen oli hän
niin vähän varma vaimostaan, että kaikki kolme olettamusta näyttivät
hänestä yhtä mahdollisilta. Pitikö hänen etsiä pakokumppania vai
olettaa hermopuuskasta johtuvaa oikkua, jolloin kadonnut karitsa
ennen pitkää palaa takaisin läävään. Maurice Roquevillardin nimi ei
juolahtanut hänen mieleensä. Rouva Frasne kalasteli suosiota huvikseen:
jokainen häntä liehitteli, mutta se oli viatonta leikkiä. Herra
Frasne ei siis voinut ottaa vakavalta kannalta sitä tavanmukaista
ystävyyttä, jota hänen vaimonsa osoitti hänen apulaiselleen, vaikka
hän nimettömistä kirjeistä oli saanutkin tietää, että kaupungilla
oli siihen kiinnitetty huomiota. Hänhän tunsi tuota liiankin yleistä
ikämiesten halveksumista nuoria miehiä kohtaan, jotka, pitäen aikaa
liittolaisenaan, ovat tyytyvinään vain toiveisiin. Sitä mukaa kuin
nuoruus häipyy on aina hänen tai suunnilleen hänen ikänsä ominainen
viettelijöille. Tunteet eivät hänen silmissään merkinneet mitään
muutoin kuin olosuhteiden turvissa, ja hän tiesi, että maaseutuolot
olivat estäneet montakin haviteltua aviorikosta toteutumasta.
Vapaaehtoinen luopuminen mukavasta ja huolettomasta asemasta oli
siksi toiseksi niin järjetöntä, että sitä oli mahdoton olettaa. Hän
ei ymmärtänyt, mutta siinä vain oli hänellä edessään tämä tapahtuma,
niin yksinomaan kuin hän antoikin arvoa ainoastaan tositapahtumille.
Arvoituksen ärsyttämänä, jota hän ei kyennyt selittämään, aukaisi hän
kirjekuoren ja luki:
»H.H. En ole teitä koskaan rakastanut ja te tiesitte sen. Mitä on
naisen sydän sille, joka omistaa hänet lakivoimaisen asiakirjan
nojalla? Minä olen voinut sietää yhdeksän vuotta tätä orjuutta,
koska en rakastanut. Nyt on kaikki muuttunut: minä vapautan itseni
rehellisesti sen sijaan että rupeaisin jakamaan itseäni. Kuka minua
pidättäisi? Avioliittomme alussa te pelkäsitte lapsia: pienoisen
käden ojennus olisi ehkä riittänyt minut kytkemään, mutta meidän
kotimme on tyhjä eikä kukaan tarvitse minua. Te luovutitte minulle
aviokontrahdissamme sata tuhatta frangia. Myönnätte luonnollisesti,
että otan mukaan hintani. Minä olen suorittanut sen nuoruudellani.
Jättäessäni teidät annan teille anteeksi.
Hyvästi.
_Edith Dannemarie_.»
Tuomari Frasnelle muuttuivat joko ammattitottumuksesta tai
käytännöllisen järjen luontaisesta katsomuksesta kaikki asiat elämässä,
tunteetkin, asia- ja velkakirjoiksi. Meidän luonteemme määrää yksin
sieluntuskammekin: tässä haaksirikossa, jossa hänen kotinsa upposi,
ajatteli hän ensi hetkessä vain vaimonsa menettämistä eikä rahojansa,
vaikka hän muutoin oli rahantunteva; ja muistellakseen entisyyttään ja
kiihdyttääkseen tuskaansa kaivoi hän vaistomaisesti eräästä salkusta
esiin aviokontrahtinsa, johon kirjeessä viitattiin. Tämän leimapaperin
avulla muisti hän tarkemmin syysnuoruutensa suuren intohimon. Hän näki
jälleen erään kirkon kynnyksellä solakan ja norjan nuoren tytön, jonka
liikkeet ja silmät ilmaisivat sisäistä kuumetta. Se oli La Tronchessa,
lähellä Grenobleea, hänen kotipaikkaansa. Hän matkusti sinne
loma-ajakseen joka kesä Pariisista, missä hän oli eräässä toimistossa
ensimmäisenä apulaisena; vaikka jo lähes neljänkymmenen iässä ei hän
tullut lopullisesti luopuneeksi pääkaupungista ottaakseen haltuunsa
tarjonaolevan asianajotoimiston Dauphinessa. Kuulusteltuaan sai hän
tietää, että Edith Dannemarie asui äitinsä kanssa lähistöllä pienessä
talossa, jonne molemmat naiset olivat vetäytyneet melkein varattomina
perheen pään kuoltua, joka oli menettänyt omaisuutensa pelissä. Nuori
maaseudun tyttö oli näissä oloissa varmaankin helppo saalis. Kaksi
vuotta yhteen menoon yritti hän sitä saavuttaa. Mutta intomielinen
tyttö odotti prinssiä ja yksinäisyyden kiihdyttäessä mielikuvitusta
kävi hänen odotuksensa kärsimättömäksi. Niinpä hän kielteli, mutta
ei kylliksi tyyten karkoittaakseen kosijaansa. Ilman opiskelua oli
hän oppinut tavan lupailla kieltelemällä ja sovellutti tätä taitoansa
mieheen, joka liiankin vapaassa piirissä tekemiensä valloitusten
ja aistillisten tottumustensa vuoksi sitäkin enemmän kiihtyi ja
hermostui tästä keimailusta. Ja miehen täytyi tosiaan tunnustaa
itsensä voitetuksi: hänen halunsa oli voimakkaampi kuin hänen etunsa.
Menetettyään vanhempansa, jotka jättivät hänelle sievoisen perinnön,
päätti hän vihdoin kaikkia muotoja noudattaen pyytää kättä, joka oli
hänet torjunut samalla kuitenkin näyttäen kihlasormuksen paikkaa.
Kuinka saattoi hän kontrahdin lyhyiden lauseiden lomasta poimia esiin
tämän rakkauden säikeitä? Eräs pykälä määräsi tulevalle vaimolle,
kun avioliitto oli solmittu, sadantuhannen frangin lahjoituksen; ei,
niinkuin tämmöisissä tapauksissa on miltei asiaankuuluvana sääntönä,
lahjoitusta siinä tapauksessa että saaja jää eloon lahjoittajan
jälkeen, vaan välittömän lahjoituksen, joka sisälsi omaisuuden siirron.
Tämä poikkeuksellinen anteliaisuus oli hänen heikkoutensa merkki, hänen
hairahduksensa valitettava todistaja. Se oli lakivoimainen näyte hänen
rakkaudestaan.
Herra Frasnen mietiskelyn keskeytti palvelijatar, joka toi hänen
einesuklaansa. Tämä vilkuili isäntäänsä silmänkulmalla tarjotessaan
ja hämmentyi nähdessään hänet asiapapereita selailemassa. Herra
tutki asiakirjoja, kun toinen voidakseen kertoa asian kaupungilla,
odotti näkevänsä hänet masentuneena tai raivoissaan. Kädenliikkeellä
laski isäntä hänet menemään. Herra Frasne söi ilman ruokahalua,
periaatteesta: hänen oli tehtävä ratkaiseva päätös, ja nyt jos
milloinkaan tarvitsi hän voimansa kokonaan.
Lämmintä juomaa hörppiessään ryhtyi hän jälleen uudelleen elämään
kuolleita vuosia. Hän katseli niitä omalta näkökannaltaan kykenemättä,
kuten monet miehet ja melkein kaikki naiset, eläytymään vastapuolensa
kantaan. Niin, monen epäröinnin ja lykkäilyn jälkeen, jotka eivät
tulleet hänen puoleltaan, vietettiin häät La Tronchessa, sitten
lähdettiin Pariisiin. Pariisi paljasti hänelle tuntemattoman toverin,
joka elettyään eristettynä ja yksitoikkoisuudessa, syöksyi väliasteitta
tai oudoksumatta huikeaan hyörinään. Nuori vaimo ei säästänyt hänen jo
kypsää ikäänsä, mutta hänkään ei ottanut huomioon naisensa nuoruutta.
Vihdoin oli hän, päästäkseen maaseudun lepoon, ostanut herra Clairvalin
toimiston Chambéryssä, kun Grenoblessa ei enää ollut mitään vapaana.
Rouva Frasne oli mukautunut niiden välinpitämättömyydellä, joita
elämä ei enää voi tyydyttää, näin jyrkkään olojen vaihdokseen, hän
omaksui sen niinkuin ainakin täytymyksen, ilman tunteenpuuskia ja
vastaväitteitä. Kaksi vuotta oli kulunut näin niin rauhallisina kuin ne
voivat kulua naisen rinnalla, joka levossakaan ei lakkaa herättämästä
jonkinmoista levottomuutta. Ja äkkiä, kun hän luuli vaimon jo
tuudittautuneen huolettomaan toimeentuloon, hyviin oloihin ja elämän
tavalliseen menoon, tämä, mitään puhumatta, jättää avioliittonsa ja
lentää pois lemmityisen kanssa.
Täysin odottamattoman iskun järkyttämänä oli notario lähtenyt
vaistomaisesti kulkemaan muistojensa kaltaita, laillinen asiakirja
sauvanaan. Nyt hän tuli uudelleen tähän romahduskohtaan, ja tällä
kertaa arvosteli hän sitä paremmin. Tuo Maurice Roquevillard, jota hän
alussa halveksi, herätti hänessä nyt hurjaa mustasukkaisuutta. Edith ei
ollut matkustanut yksinään, vaan luultavasti, varmasti, hänen kanssaan.
Juuri tällä hetkellä siellä kaukana Italiassa, ulottuman ulkopuolella,
painoi tuo nulikka hänen vaimoansa vasten rintaansa. Herra Frasne
otti nenäliinansa, pyyhki sillä silmiänsä ja repi sen sitten rikki
hampaissansa. Hän itki eikä enää voinut hillitä itseänsä. »Hän rakastaa
minua omalla tavallaan», oli Edith sanonut hänestä. Tämä tapa, joka
ei ole hienoin, on tuskallisin: se syöksyy määrättyihin raateleviin
kuvitelmiin, se viiltää sydäntä kuin aura maata ja riisuu vihan alasti.
Herra Frasne otti uudelleen esille kirjeen ja kontrahdin, ei enää
syventääkseen onnettomuuttaan, vaan etsiäkseen niistä kostoansa.
Apulaiset tulisivat pian toimistoon. Täytyi ennen heidän tuloansa
suorittaa tutkimukset, takoa aseensa. Rahat, jotka Edith oli ottanut
mukaansa, jotka hän oli anastanut — sillä aviopuolisoiden välinen
lahja on kaikissa tapauksissa mitätön, jos avioero syntyy ilman
lahjoittajan syytä — hänen on täytynyt ottaa ne hänen kassakaapistaan.
Herra Frasne oli äskettäin ottanut haltuunsa erästä kauppaa varten
satakaksikymmentätuhatta frangia, jotka olivat suoritettavat muutaman
päivän kuluttua. Hän oli tullut itse sen maininneeksi Edithille. Avain
on helppo teettää tai anastaa, mutta kuinka oli hän saattanut saada
selvän lukon kirjainten salajärjestyksestä, jota ilman avain oli
tehoton?
Herra Frasne nousi ja meni kassakaapin luo, jossa ei näkynyt
mitään väkivallan merkkejä. Hän kouraisi taskuaan ja otti esiin
avainkimppunsa. Silloin hän huomasi, että juuri kassakaapin avain
puuttui. Edithin on täytynyt se ottaa juuri hänen lähtöpäivänään.
Tosin oli hänellä siitä kaksoiskappale, mutta tavan mukaan oli hän
poissaolonsa ajaksi uskonut sen ensimmäisen apulaisensa haltuun.
Avatakseen ja todetakseen kaapin sisällön hän odottaisi siis tätä
apulaistaan, joka sitäpaitsi oli sopiva todistajaksi.
Palattuaan työpöytänsä ääreen hän otti esiin rikoslain ja alkoi
tarkastaa omaisuutta vastaan tehtyjä rikoksia koskevia pykäliä. Hän
luki pykälästä 380 että, jos aviomies anastaa jotakin aviovaimonsa
tai aviovaimo aviomiehensä vahingoksi, siitä voi syntyä vain
siviilioikeudellinen asia. Mutta sama pykälä, joka teki hänet
aseettomaksi anastajaa vastaan, antoi loppuosassaan hänelle aseen
käteen tämän rikostoveria vastaan: