Miettien, mitä olisi tehtävä, meni hän vaimonsa kamariin. Siellä oli
hänen tapansa käydä kysymässä neuvoa vaikeissa tapauksissa. Mutta
oviverhot oli vedetty eteen, rouva Roquevillard nukkui. Hivuttava
riutumus oli häntä ikää myöten yhä enemmän uuvuttanut ja kasvojen
hermopolte oli tällä hetkellä saanut hänet laskeutumaan levolle. Monta
kertaa oli herra Roquevillard viime vuosien kuluessa samalla tavoin
avannut hänen ovensa, tiedustaakseen hänen tyyntä arvosteluaan, hänen
selvänäköisyyttään, mutta oli saanut äänettömästi poistua, palata
omille apulähteilleen. Nyt kun hänen puolisonsa oli riutumassa, tunsi
hän omienkin voimiensa vähenevän. Oli kysymys heidän pojastaan: äiti
on taitavampi ja vaikutusvoimaisempi, ehkäpä hän olisi saanut vaaran
torjutuksi.
»Minä olen yksin», mietti herra Roquevillard suruissaan sairaan vuoteen
ääressä.
Ja hän poistui hiljaa, varpaisillaan. Salissa tapasi hän Margueriten,
joka oli kirjoittamassa, ja tämä rakas näky elähdytti häntä jälleen.
»Tuossahan on joka minua auttaa», ajatteli hän. »Ei ole sydämellisempää
sisarta.»
Hän lähestyi tytärtään ja koetti peittää levottomuuttaan, kun tämä
hymyillen käänsi päätään.
— Mitä sinä teet, pikkuruinen? Lyön vetoa, että kirjoitat
kapiotilauksiasi johonkin pukuliikkeeseen.
— Isä, ei sinne päinkään.
— Ilmoitat koulutovereillesi kihlauksestasi?
— Yhtä väärin arvattu.
— Sitten muistutat sulhastasi, että hän tulisi tänä iltana meille.
— Hän tulee muutenkin.
Tyttö näytti nidettä, johon oli kirjoittanut. Herra Roquevillard
tunsi _perhekirjan_. Niinkuin vanhastaan oli ollut tapana,
pitivät Roquevillardit semmoista muistikirjaa, johon meidän
esivanhempamme merkitsivät perintötilan hoitoa koskevien tietojen
ohella yksityiselämän tärkeimmät tapahtumat, kuten avioliitot,
kuolemantapaukset, syntymät, kunnianosoitukset, virat j.n.e. ja jotka
ikäänkuin testamentin arvovalloin loihtien esiin menneisyyttä antavat
luottamusta tulevaisuuteen sille, joka kunnioittaa isiänsä ja tahtoo
olla heidän arvoisensa jälkeläinen.
— Minä täydennän sitä päivän tasalle, lisäsi nuori tyttö. Mauricen
palaus ja Hubertin kunniamerkki olivat vielä merkitsemättä.
Herra Roquevillard lehteili jonkinmoista ylpeyttä tuntien paksua
kirjaa, joka oli hänen sukunsa sitkeän tarmon todistaja.
— Kuka pitää tätä sinun jälkeesi, Marguerite.
— Minä tietenkin jatkan sitä, isä.
— Ei, vaimon tulee kuulua uuden kotinsa piiriin.
Tyttö punastui kuin pahanteosta kiinnisaatu koulupoika.
— Minä pelkään, että minusta tulee huono vaimo, sillä jään aina
kiintyneeksi vanhaan kotiin. Kaikki, mitä siinä tapahtuu, kaikuu
minussa aina sydäntä myöten.
Isä ei voinut olla lausumatta:
— Rakas lapsi!
— Entä Maurice, jatkoi tyttö, onko hän tyytyväinen uuteen paikkaansa,
minun ruusuihini, ikkunaan? Minun tekisi mieli saada työskennellä
teidän luonanne, hänen paikallaan.
Näin hän aavisti, mitä isä mietti, ja teki hänelle alkuunpääsyn
helpommaksi.
— Hänestä minä tulinkin sinulle puhumaan. Meillä oli vastikään kiistaa.
Minä olin ehkä liian kiivas.
— Tekö, isä?
— No niin, minä tulin häntä pahoittaneeksi. Hän lähti pois vihaisena,
ja suuttumus on huono neuvonantaja. Mene etsimään häntä, Marguerite:
sinä saat hänet tulemaan takaisin.
Tyttö nousi ripeästi, heti valmiina.
— Missä hän on?
— En tiedä. Ehkä Frasnen toimistossa. Eihän tämä missään tapauksessa
ole suurkaupunki. Sinä kyllä löydät hänet. Jumala suokoon, että löydät.
— Minä lähden.
— Sinä ymmärrät, lisäsi herra Roquevillard hiljemmällä äänellä, minun
ei sopisi itseni lähteä.
— Ei toki, ei teidän. Hän ei sitä ansaitse. Hän on jo jonkun aikaa
ollut ihan päästä pilalla; voisi luulla, ettei hän enää rakasta meitä
yhtä paljon kuin ennen.
Isä ja tytär katsahtivat toisiinsa, ymmärsivät toisensa, mutta eivät
syventyneet enempää tähän asiaan.
Marguerite kaapaisi kiireesti hattunsa ja sakettinsa ja riensi etsimään
Mauricea. Kadulle päästyään kääntyi hän linnasta poispäin, käveli
pitkin Boigne-katua ja kulkien läpi yhden noita monia läpikäytäviä,
jotka Chamberyssä muodostavat ikäänkuin sisäteiden verkon, saapui
Raastuvantorille. Se on entinen Lansin tori, jonne muinoin oli
keskittynyt paikkakunnan kaupallinen elämä: muutamat kallellaan
olevat rakennukset, joku noita kuistilla ja parvekkeella varustettuja
italialaismallisia taloja, jotka saattavat olla viehättäviä valokuvissa
tai postikorteissa, mutta ovat itse asiassa likaisia, lahonneita,
sääliäherättäviä, eivät jaksa lisätä sen mielenkiintoisuutta. Erään
korjatun rakennuksen seinässä olevaan mustaan marmorilaattaan on
uurrettu sanat:
Tässä Talossa
syntyivät
Josef de Maistre 1. huhtikuuta 1753.
ja
Xavier de Maistre, 8. marraskuuta 1763.
Sen alapuolella ilmoitti kullattu kilpi asianajotoimistoa. Marguerite
Roquevillard loi silmäyksen historialliseen laattaan ja nousi ylös
portaita. Sykkivin sydämin, sillä tämä käynti ei ollut hänelle helppo,
koputti hän Frasnen toimiston ovelle, astui sisään ja kysyi kääntyen
ensimmäisen apulaisen puoleen, jonka näki:
— Mahtaako veljeni, herra Maurice Roquevillard, olla tavattavissa.
— Hän ei ole täällä, neiti, vastasi nuori mies hyvin kohteliaasti
nousten pystyyn. Hän ei ole käynyt tänään enää aamiaisen jälkeen.
Mutta erään pulpetin takaa lausui toinen apulainen, jota Marguerite ei
nähnyt, terävällä äänellä, jossa oli kauan kannetun kateuden sävyä:
— Tiedustakaa rouva Frasnen luota.
Nuori neiti punastui korvia myöten, mutta kiitti, ja meni todellakin
soittamaan rouva Frasnen huoneiston ovelle. Hänelle vastattiin, että
rouva oli mennyt ulos. Hän tunsi siitä hetkellistä lohdutusta, mutta
muutaman askelen otettuaan pahoitteli sitä, sillä niinhän häneltä
meni suurin mahdollisuus tavata veljeänsä. Mistä hänet nyt löytää?
Hän lähti Favre-kadulle, rouva Marcellazin, vanhemman sisarensa luo,
joka juuri palasi kävelyltä kolmen lapsensa kanssa. Pikku Julien
takertui häneen kiinni ja koetti estää lähtemästä pois, kun sisar oli
välinpitämättömästi selittänyt:
— Ei, ei hän täällä ole. Eipä hän juuri meillä käykään.
Adriennen saama naarmu, jota tämä valitteli, askarrutti häntä paljoa
enemmän.
Näiden turhain yritysten jälkeen alkoi Marguerite kulkea pitkin
kaupunkia, ilman suurta toivoa, kävellen sangen nopeasti ikäänkuin
pelon ahdistamana. Pylväskäytävän luona tapasi hän sulhasensa, joka
teki liikkeen häntä pysähdyttääkseen, ja vasta ohimentyään kääntyi
Marguerite takaisin.
— Päivää, Raymond, sanoi hän hetkeäkään empimättä. Ettekö ole nähnyt
Mauricea?
— En, Marguerite. Häntäkö etsitte?
— Niin.
— Saanko tulla auttamaan?
— Ei, kiitos. Näkemiin tänä iltana. Raymond katseli ripein askelin
poistuvaa morsiantansa:
»Hän on tyly», mietti nuori mies. »Minun kanssani hän on aina niin
kylmäkiskoinen...»
Hän seurasi kuitenkin silmillään niin kauan kuin suinkin näki.
Kirkon edustalla kohtasi turhaa kulkuansa jatkava Marguerite pienen
ystävättärensä, Jeanne Sassenayn, joka kulki opettajattarensa kanssa.
Se oli kuusi-, seitsentoistavuotias tyttönen, ikäänsäkin lapsemmalta
näyttävä, vaaleat hiuspalmikot selässä ja kasvoilta herttainen ja
vilkas. Hän riensi neiti Roquevillardin luo, jota hän kovasti ihaili:
— Neiti Marguerite, teilläpä on kova kiire.
— Päivää, Jeanne.
— Te olette kuin veljenne, joka myöskin tulee kadulla vastaan
tervehtimättä. Ja minä olen jo kuitenkin siinä iässä, että minua
tervehditään.
Ja painaen hiukan alas päätään hän luuli katseellaan voivansa pitentää
vielä lyhkäistä hamettaan.
— Ehkä, myönteli Marguerite. Mutta missä te Mauricen tapasitte?
— Reclusn sillalla.
— Nytkö juuri?
— En. Jo ennen soittotuntiani, siitä on tunti tai kaksi.
— Minne hän meni?
— Siitä en tiedä mitään. Sanottehan hänelle, että hän ei ole kohtelias.
— Kyllä sanon. Varsinkin minun ystäviäni kohtaan se on
anteeksiantamatonta.
— Minä annan sentään hänelle anteeksi, tunnusti Jeanne Sassenay alkaen
nauraa, mikä salli hänen näyttää valkoisia, hyvällä ruokahalulla
puremaan valmiita hampaitaan.
Yksin jäätyään huomasi neiti Roquevillard kirkon oven olevan raollaan,
ja hän astui temppeliin. Tällä hetkellä oli holvikaarten alla vain pari
kolme polvistunutta mustaa hahmoa kaukana toisistaan. Mutta hänen oli
sangen vaikea rukoilla: milloin ajatteli hän, mikä viehättävä vaimo
tuonnempana, kolmen tai neljän vuoden kuluttua, tuo vilkas ja iloinen
ja kuitenkin vakava tyttö voisi olla hänen veljelleen Mauricelle,
milloin muisti isänsä huolestuneita kasvoja. Itseänsä hän ei ajatellut.
Kynnyksellä hän aivan hätkähti ajatusta, että hän rukouksessaan oli
kokonaan unohtanut sulhasensa ja itsensä.
Uuden rohkeuden elähdyttämänä kävi hän toistamiseen Frasnen
toimistossa, yhtä huonolla menestyksellä, mutta tällä kertaa hän ei
soittanut rouva Frasnen asuntoon. Taistelusta uupuneena hän lopulta
alistui tappioon. Kun hän päivän laskiessa palasi pitkin Boigne-katua,
piirtyivät Arkistotorni ja linnan kellotapuli hänen edessään punaista
taivasta vasten. Iltaruskon heijastuksessa nämä muinaisuuden todistajat
kohosivat täyteen mahtiinsa ikäänkuin loistaakseen viimeistä kertaa
ennen romahtamistaan. Oli noita vain syksylle varattuja tuli-iltoja,
joiden hohde on häikäisevä, vaikka sen tunteekin heti haihtuvaksi. Oli
niitä suuruuden hetkiä, jotka ennustavat rappion tuloa.
Marguerite huomasi kyllä tuon taivaan tulikupuun piirtyvän ylvään
kuvan, mutta askeliaan hidastuttamatta siitä paremmin nauttiakseen
käännähti hän kiireesti vanhasta kotiportista sisälle.
— Onko Maurice-herra palannut? tiedusteli hän ovella.
— Ei, neiti, ei vielä, ilmoitti palvelija, herra odottaa teitä.
Herra Roquevillard, joka oli kuullut hänen saapuvan, aukaisi jo
huoneensa ovea käskeäkseen hänet sisään.
— No, Marguerite?
— Isä, minä en ole häntä löytänyt.
Näihin kahteen lauseeseen, jotka isä ja tytär vaihtoivat, sisältyi koko
salaperäinen ja vielä epämääräinen ahdistus että jokin onnettomuus
on tulossa — suurempi onnettomuus, kuin mitä nuorison hairahdukset
tavallisesti aiheuttavat, sen valtavan voiman vuoksi, jonka he
aavistivat piilevän rouva Frasnessa.
III.
LÉMENCIN KUKKULA.
Kotoaan lähdettyään kulki Maurice Roquevillard kaupungin läpi ja nousi
suoraan Lémencin kukkulalle, missä rouva Frasne oli luvannut häntä
odottaa.
Tämän paikan valinta oli jo sopivaisuuden uhmailua: se vallitsee
Chambérytä ja näkyy kaikkialle. Se oli muinoin alaston kallio,
strateegisesti niin tärkeä, että vanhain herttuoiden aikana
sieltä vastattiin Lépinen ja Guetin kallioilta, noilta korkeilta,
pelättäviltä Ranskan rajaa vallitsevilta vartiopaikoilta annettuihin
tulimerkkeihin. Sinne noustaan nykyään tietä myöten, joka lähtee
Reclusin etukaupungista, rautatielinjan yläpuolelta, ja sivuuttaa
yhdeltä puolen luostarin korkeita muureja ja toiselta köyhälistön
kehnoja, yksikerroksisia hökkeleitä. Tästä solasta tullaan laakealle
paikalle, ja edessä on kukkula, jota ei enää kruunaa sotasoihtualusta,
vaan kappeli selkeäpiirteisenä Revardin ja Nivoletin vuorten kirkasta
ja kaukaista taustaa vastaan. Siitä alkaen on tie suojatonta. Ohut
akaasiareunus ei sitä paljon verhoa. Liki kallion pintaa kulkevana
kasvaa sille vain harvaa ja lyhyttä ruohoa. Keskeneräiseksi jäänyt
ristiaita, tyhjiä aukkoja välillä, saattelee sitä ylösmennessä. Se on
unohduksiin jäänyt kävelypaikka, ja vaikka siellä kaukaa näkisi jonkun,
ei koskaan tapaa ketään perilletullessa.
Kukkulan pienen, bysantilaistyylisen kappelin muodostaa kupuholvi ja
neljän, muutamain askelten porrastasolta nousevan pylvään varassa oleva
katos. Eräs Chambéryn arkkipiispa on haudattu sinne vuonna 839. Hauta
on koverrettu kallioon, mutta sen sisus on tyhjä.
Jo tien alkupäässä näki Maurice ihmisolennon istuvan portailla pilarien
välissä. Edith odotti häntä. Suotta ojentelivat hänen sivuillansa
akaasiat vaaleita kullankellerviä oksiansa, keveitä kuin mimoosakukkien
kukat; suotta sukelsivat sinervät vuoret hänen edessänsä syksyn
valaisuun; hän ei nähnyt muuta kuin sen, joka oli kukkulalla häntä
odottamassa. Kyynärpäät polvilla, kasvot punertavina, auringonvalon
sattuessa melkein läpikuultaviin kämmeniin. Tulisilmillään näki
odottaja hänet tulevan, mutta ei hievahtanut. Nuorukainen riensi
läkähtyäkseen. Mutta hänen perille tullessaan kimmahti nainen ylös
yhdellä ainoalla odottamattomalla liikkeellä, niinkuin velttona makaava
hirvi, joka saa äkkiä lihakset.
— Minä pelkäsin, ettet sinä tulisikaan, sanoi hän, ja minun elämäni
seisahtui.
— Tuli esteitä, Edith.
Tulija oli niin hämmentynyt, ettei odottaja hennonut moittia. Tarttui
vain käteen ja vei hänet kappelin taakse. Viittasi siellä olevaa
vehmaampaa ruohoa ja suotuisaa varjoa.
— Istutaan, jos tahdot. Täällä ei ole kylmä. Täällä on hyvä.
He istahtivat vierekkäin nojautuen muuriin, joka erotti heidät
Chambérystä ja maailmasta. Heidän edessään olivat vain Nivoletin
päivänpaisteiset rinteet. Yhtenä hyväilyn keränä syykertyi nainen
nuorukaisen kylkeen.
— Minä rakastan sinua niin tulisesti, äännähti nuorukainen kuin
vaikeroiden.
Eikö ollutkin heidän rakkautensa samalla surullinen ja herkänhieno? He
sinuttelivat toisiaan, eivätkä kuitenkaan olleet toisiinsa kajonneet.
Nainen loittoni hieman pojasta nähdäkseen häntä paremmin.
— Sinä olet kärsinyt? Minunko vuokseni? Nuorukainen kertoi lyhyesti
yhteentörmäyksestään isänsä kanssa, ja kun siitä näkyi, että heidän
lemmensuhteensa oli tullut ilmi, juuri tuo tulevaisuuden suuri
huolestus, lisäsi hän:
— Mitäs nyt tehdään?
Nainen toisti:
— Niin, mitäs nyt tehdään? Meidän salaisuutemme ei ole enää salaisuus,
enkä minä enää osaa sitä peittääkään.
— Meidän salaisuutemme ei ole enää salaisuus, toisti katkerasti toinen,
etkä sinä milloinkaan vielä ole ollut minun.
Nainen painoi päänsä nuoren miehen rintaa vasten ja äänellä, jonka
vaihtelut olivat niin hiveleviä, että ne koskettivat sydäntä kuin
sormet pianon näppäimiä, tuuditti samalla hyväellen hänet alistumaan:
— Uskallakin sanoa, etten minä ole sinun! Milloinka olisin kieltänyt,
poika parka? Lähdetkö pois? Minä olen sinun. Sinä olet niin nuori
ja minä jo lähes kolmekymmentä vuotta. Kolmekymmentä vuotta, eikä
minun rakkauteni, joka on minun elämäni, ole kuin muutaman kuukauden
vanha; minä näin sinut, sinun ylläsi oli aurinkoa, ja minä astuin ulos
pimennoista sinua tavoittaakseni. Kerran kun kerron sinulle lapsuuteni,
nuoruuteni ja avioliittoni, niin itket.
— Edith!
— Ah! Niiden, joille avioliitto on ovi onneen eikä vankeuteen, on
helppo moittia meidän heikkouksiamme! Ovatko he meitä ansiokkaampia
sen vuoksi, että kohtalo lahjoittaa heille kaikki? Mutta sitä he
eivät koskaan kysy. Onnellisuus oli heille selviö. He eivät edes tee
mitään sitä säilyttääkseen, ja jos he sattumalta sen menettäisivät, he
syyttäisivät katkerina kohtaloa, vilkaisemattakaan omaan itseensä.
— Edith, minä rakastan sinua etkä sinä ole onnellinen!
Puoliksi nousten, käänsi nainen kasvonsa nuorukaista kohti asettaen
kätensä rukoilijan asentoon:
— Anna minulle yksi vuosi elämästäsi minun koko elämääni vastaan!
Suostutko? Tule, lähdetään Pois, unohdetaan.... Minä en voi enää
valehdella... En voi enää kuulua toiselle. En voi enää, kun kerta olen
sinun.
Samassa hän ponnahti seisaalleen. Kappelin takana, aivan lähellä, oli
kallionkylki äkkijyrkkä kuin seinä alas Aixin tielle. Hän astui aivan
kuilun reunalle tyhjyyttä uhmatakseen.
— Edith! huudahti Maurice hypähtäen pystyyn.
Nainen palasi hänen luokseen, tyynenä ja hymyillen.
— Minä rakastan huimausta, mutta tunnen sitä vain tuolla, sanoi hän
istuutuen jälleen ja viitaten Mauricea tekemään samoin.
Ja alettiin jälleen pohtia tulevaisuutta:
— Meidän salaisuutemme on kaikkien tiedossa. Pian tietää sen
miehenikin. Hän epäilee sitä jo. Hän rakastaa minua omalla tavallansa,
joka minua tympäisee. En ole varma, etteikö hän meitä vakoile. Hän
kostaa. Hän valmistelee hitaasti kostoansa, niinkuin kaikkea, mihin hän
ryhtyy.
— Kuule, Edith, teidän on erottava.
— Erottava, niin, olen sitä ajatellut. Entä jos mieheni vastustaa?
Ja hän tulee sitä vastustamaan. Ja toisekseen, eronsaanti kestää
aina vuoden, kaksi vuotta, ehkä enemmän. Minut pakotetaan asumaan
sukulaisten luona, kaukana täältä. Yhä odottamaan. Vielä kaksi vuotta
vankeutta: kun pääsen ulos, olen vanha vaimo. Olisin erotettu sinusta.
Erotettu sinusta, käsitätkö sinä? Kuten näet, olen tarkoin harkinnut
asiaa: se on mahdotonta.
He vaikenivat. Äänettömyydessä, joka heitä ympäröi, nojautuneina toinen
toistansa vasten, he tunsivat olemustensa sokeata kutsua. Muurin luotaa
aivan läheltä, kuuluva kahina saattoi heidät hätkähtämään.
— Joku tulee, sanoi Maurice.
— Me jäämme istumaan, vastasi Edith käskevästä.
He jäivät istumaan. Heidän kohtalonsa oli jo asettunut heihin itseensä
eikä enää ollut riippuvainen muista. Mutta heidän yllättäjänsä oli
vain vuohi, joka oli tullut syömään ruohoa tälle laihalle laitumelle.
Sitä seurasi pieni tyttönen, kädessä raippavitsa: hän loi heihin
tylsän katseen ja jatkoi matkaansa. He pahoittelivat, ettei heidän
varomattomuutensa ollut aiheuttanut auttamattomia seurauksia.
Aika kului eikä Maurice saanut tehdyksi ratkaisevaa päätöstä.
Astuisivatko he jälleen entistä raskaampiin kahleisiinsa vuorelta
palatessaan, vaiko murtaisivat ne, välittämättä enää varovaisuudesta?
Edith kääntyi aivan päin koettaen tutkia hänen katsettaan:
— Sinun silmäsi, sinun rakkaat silmäsi, miksikä karttavat ne minun
katsettani?
— En tiedä, huokasi Maurice sulkien silmänsä puoliksi, huimauksen
vallassa kuin äsken Edithin uhmatessa kuilua.
Nainen painoi nuorukaisen pään poveansa vasten puhuen äänellä, jonka
tyyneys ilmaisi sisällyksen ratkaisevaa päättäväisyyttä:
— Näinä kultaisina päivinä, näinä syksyn päivinä niinä tunnen sydämeni
murtuvan. Joka pimenevä ilta on minulle julma kuin onnen ryöstö. Minä
lähden tänä iltana, ymmärrätkö?
Tätä odottamatonta käännettä hätkähtäen Maurice irtautui hänen
syleilystään:
— Älä puhu, Edith.
— Kun viime päivinä olen siitä sinulle puhunut, luulit sinä sitä
tyhjäksi uhkailuksi. Maurice, sinä erehdyit, minä lähden tänä iltana.
Ennenkin oli Edith häntä näin kiusannut, mutta aina oli häh tämän
esityksen hyljännyt mahdottomana toteuttaa, mennen lopulta niin
pitkälle että tarjoutui itse lähtemään ensimmäisenä ja kutsumaan hänet
luokseen heti, kun hän Pariisissa oli saanut jonkin toimeentulopaikan.
Tästä uudesta, kaikkia entisiä voimakkaammasta ja välittömämmästä
rynnäköstä levottomana ja säikähtyneenä, yritti Maurice häntä vieläkin
peräyttää.
— Älä puhu. Minä jään tänne ja minä rakastan sinua.
Kolmannen kerran nainen varmana ja intoutuneena:
— Minä lähden tänä iltana. Kello kaksitoista! lähtee Italian-juna.
Kello kaksitoista minä olen vapaa.
Maurice väänteli käsiään epätoivosta.
— Älä puhu.
— Vapaa huutamaan rakkauttani. Vapaa, jos sinä et ole mukana,
maistamaan sitä uutta iloa, että saan edes itkeä peittelemättä. Vapaa
sinua jumaloimaan, jos tulet.
— Armahda, älä kiusaa minua enää.
— Minä tukehdun sinun kaupungissasi. Teidän historialliset talonne
haisevat homeelta. Minä tukehdun, näetkö. Täällä me olemme aina
erotettuja! Minä tahdon nauttia suruani, jos sinä et tule; jos sinä
tulet, tahdon hengittää elämää. Tuletko sinä?... Tuletko tänä iltana?
Suuteloiden saattamana lopulliseen huumaukseeni hän lupasi.
Hetken nautti Edith voittoansa äänettömästi, sitten hän kuiskasi:
— Minä olen unohtanut koko menneisyyteni.
Ja johdatti nuorukaisen pois paluun mahdollisuudesta, johdatti kukkulan
loistavaan aurinkoon. Miksikä olisivatkaan enää teeskennelleet? He
näkivät kirkkaan taivaan tuliloisteessa riemastuttavia maisista
poikkeavia muotoja. Heidän edessään oli siinä näköpiirin äärellä,
täyttäen koko sen tyhjän alan, jonka Le Granier ja Guet-vuori
jättävät mustien röykkiöidensä väliin, Dauphin-alppien keveä pitsivyö
— Sept-Laux, Berlange, Grand-Charnier — jonka ensimmäinen lumi oli
puuteroinut ja jolle tämä päivänhetki antoi punertavan vivahteen.
Lähempänä ja enemmän oikealla Corbeletin ja Lépinen metsäiset rinteet,
joiden välillä poimuilee Echellesin laakso, kantoivat kuin punaista
taljaa syksyn sytyttämiä pensaitaan ja metsiään. Näiden vuorijonojen
edessä kohosi kerroksittain herkullisten kumpujen ketju. Charmettes,
Montognole, Saint-Cassin, Vimines, joiden pyöreät piirteet ja
huolettomat aaltoilut lepuuttivat silmää. Niiden poimuissa kimmelsi
valon kirjailua kummuten siellä täällä esiin varjojen välistä.
Terävät kirkontornit, kellervän vihertävät poppelit olivat tämän
näyttämökaristeen silmänruokana. Alhaalla uinui Chambéry. Ja aivan
lähellä, kukkulan juurella, antoi kullankellervänä ja kuparinpunaisena
kimmeltävä viinitarha, kuin riemun kirkahdus, tälle kaikelle äänilajin.
— Näytä minulle Italia, lausui nainen.
Välinpitämättömällä kädenliikkeellä viittasi nuorukainen vasemmalle.
Mutta seuraamatta hänen kätensä suuntaa nainen kääntyi häneen päin. Ja
nähdessään nuorukaisen huolestuneen ilmeen jäi hämmästyneeksi. Hän oli
ymmärtänyt. Hän saattoi, hän, ohikulkevan matkailijan tavoin ihailla
tätä luonnon hehkunaa. Hänen toverinsa ei tuntenut samalla tavalla.
Eikö se ollut viimeinen ponnistus, jolla hänen maansa koetti häntä
pidättää? Tuolla alhaalla oli La Vigie, ja hänen lapsuutensa, hänen
kirkkaan ja huolettoman lapsuutensa muistoja lensi sieltä kuin lintuja
maasta tullakseen hänen luokseen. Vielä lähempänä, linnan osoittamalla
kohdalla, oli koti, joksi me kaikki sitä lapsina kutsuimme, koti,
ikäänkuin niitä ei olisi kuin yksi maailmassa.
Hän seurasi Mauricen katseista tätä viimeistä kamppailua jonkinlaisella
kateudella, hänellä kun ei itsellään ollut mitään uhraamista. Huokasi
sitten ja kosketti nuorukaisen olkapäätä.
— Kuule, sanoi hän, anna minun lähteä yksinäni.
Mutta Maurice ei saattanut sietää tuntemusta, että hänen sisimmän
olentonsa salaisin vaistomaisin vastarinta oli arvattu.
— Ei, ei! Etkö siis rakasta minua enää.
— Rakastan kyllä.
Ja nainen hymyili sanomattoman hellää hymyä, jota nuorukainen
ei nähnyt. Hänen silmiensä liekki sumentui. Nykyhetken naisena,
todellisuutta ja persoonallista elämää vailla olevana, äkkiä
kärsimättömäksi tulleena yhdeksänvuotisen äänettömän kärsivällisyyden
jälkeen, oli hän päättänyt, maksoi mitä maksoi, käyttää hyväkseen
miehensä satunnaista poissaoloa karatakseen avioliittonsa vankilasta.
Hänen romanttinen lähtönsä oli pienimpiä yksityiskohtia myöten
huolellisesti valmistettu. Maurice oli nykyisessä mielentilassaan
kokonaan hänen vallassaan. Mutta mitenkä osoittaisi hän rakastajalleen
enemmän rakkautta: kiinnittämälläkö hänet omaan välttämättömään ja
vaaralliseen kohtaloonsa, vaiko jättämällä hänet tänne luonnolliseen
ympäristöönsä? Ennen rakastumistaan ei hän ollut katsonut asemaansa
sietämättömäksi. Maurice oli tietämättään herättänyt hänessä
kapinanhengen. Saattaisiko hän enää erota hänestä? Tarjous, jonka hän
vastikään teki Mauricelle, murti hänen omaa sydäntänsä, mutta kuitenkin
hän toisti sen. Milloinkaan enää ei hän saisi tuntea tätä oman itsensä
unohdusta, johon rakkaus joskus saapuu kuin kostealle ruohoaavikolle,
jota polttava päivä alkaa kuivata.
— Vähitellen, hiljoillensa, toisti hän, sinä unohdat minut. Älä
vastusta. Kuule minua. Sinä olet niin nuori. Koko elämä on sinun
edessäsi. Anna minun mennä.
Mutta Mauricea kiihdytti tämä loukkaava kieltäytyväisyys. Kuka saattoi
häntä pidättää? Eikö hänen järkensä — neljänkolmatta vuotiaan järki —
ollut hänelle todistanut, että itse kullakin on oikeus onneen?
— Minä en tahdo elämää ilman sinua.
— Minä jään tänne, sanoi nainen vielä, jos pidät sen parempana. Opin
kyllä paremmin valehtelemaan, saat nähdä. Rakastaessa on kaikki
halpamaisuus luvallista rakkauden tähden.
Nyt oli tämä ehdotus liian myöhään tehty. Tällä kertaa nainen sen tiesi
ja odotti hylkäystä. Sen saadessaan heittäytyi hän ystävänsä rintaa
vasten ja tämä sanoi taas:
— Minä rakastan sinua kuolemaan saakka.
— Ainoastaanko? Minä paljoa enemmän.
— Se ei ole mahdollista.
— On. Aina rikokseen saakka.