ISIEN PERINTÖ
Kirj.
Henry Bordeaux
Suomentanut [»Les Roquevillards»]
Eino Voionmaa
Porvoossa,
Werner Söderström Osakeyhtiö,
1922.
SISÄLLYS.
ENSIMMÄINEN OSA.
I. Viininkorjuu.
II. Yhteentörmäys..
III. Lémencin kukkula.
IV. Notario Frasnen kosto.
V. Perhe vaarassa.
TOINEN OSA.
I. Raunioiden tekijä.
II. Vuosipäivä.
III. Rauniot.
IV. Paluu.
KOLMAS OSA.
I. Asekumppani.
II. Perheneuvottelu.
III. Notario Frasnen taitava temppu.
IV. Maan neuvo.
V. Margueriten kihlaus.
VI. Puolustaja.
VII. Jeanne Sassenay.
VIII. Vainajien ääni.
IX. Elinvoima.
ENSIMMÄINEN OSA.
I.
VIININKORJUU.
Viinimäen laelta kiiri herra François Roquevillardin ääni päin
poimijattaria, jotka pitkin kaltevaa rinnettä riipivät köynnöksistä
niiden mustia rypäleitä.
— Päivä päättyy! Viimeinen ponnistus vielä! Ääni oli hyvänsävyinen,
mutta komentava. Se pani näppäryyttä joka sormeen ja painoi kumaraan
joutilasten naisten hartiat. Leikkisänä isäntä lisäsi:
— Aamulla liverrellään kuin leivot, illalla räkätellään kuin harakat.
Tämä havainto herätti yleistä naurua.
— Niin tosiaankin, herra asianajaja.
La Vigien isäntää ei milloinkaan puhuteltu toisin. La Vigie on arvokas
tila, metsä, pellot ja viinitarhat kaikki yhtenä lohkona Cogninin
kunnan ulkolaidalla, noin kolmen, neljän kilometrin päässä Chambérystä.
Sinne mennään maantietä myöten ja Hyèren poikki kulkevan vanhan sillan
yli. Se vallitsee Lyonin tietä, joka Echellesin kalliovuorten poikki
kulkien yhdisti Savoijin Ranskaan. Sen nimi — la vigie = tähystyspaikka
—johtuu tornista, joka muinoin oli vuoren huipulla, mutta josta ei nyt
ole jälkeäkään. Se on useita vuosisatoja kuulunut Roquevillard-suvulle,
joka sitä on suurentanut vähitellen; sitä osottavat vallaskartano
ja erityyliset talousrakennukset, kaikkinensa sopusuhtaisuudelta
kyllä kiistanalaiset, mutta ilmeikkäät kuin vanhuksen kasvot, joista
kuvastuu kokonainen elämä. Tämä elämä on voimakkaan, syntymäseudulleen
uskollisen rodun historiaa. Roquevillardit ovat isistä poikiin olleet
lakimiehiä. He ovat antaneet esimiehiä asianajajien ammattikunnalle,
tuomareita, presidenttejä entiselle maakuntasenaatille, ja uudelle
ylioikeudelle neuvoksen, joka hylkäsi virkaylennyksen voidakseen kuolla
kotiseudullaan. Mutta maakunta nimittää heitä kaikkia eroituksetta
asianajajiksi, ja tähän puhuttelutapaan sisältyy epäilemättä
tietoisuutta siitä, että nämä asiamiehet ovat oikeuden suojelijoita.
Lähes nelikymmenvuotinen kokemus, tarkka laintuntemus, hehkuva ja
ponteva puhetapa lisäsivät erikoisesti La Vigien nykyisen isännän
arvovaltaa.
Viinimäen säännölliset köynnösrivit tekivät poiminnan valvomisen
vaivattomaksi. Lehtien väri syytti jo syksyä ja rinteen heleä
kirjopeite väreili vaalenevan taivaan vastakohtana. Eri sarat erotti
hyvin värivivahteista: Mondeuse-laji oli vihreän ja kullan, mustantumma
ja vaaleantumma vihreän ja purppuran vivahteista. Heleiden lehvien
välissä kiinnittivät katsetta rypäleiden tummemmat rykelmät. Veitsi
maassa ja kädet verissä intoutuneiden uhripapittarien tavoin seurasivat
poimijattaret kiireisinä rykelmiä kuin uhriteuraita, leikkasivat ne
tottuneella nykäyksellä ja heittivät koriin. He olivat yhtäläisesti
nostaneet ylös hameidensa liepeet ja kiinnittäneet ne taakse ollakseen
vapaampia liikkeissään tahmeassa mullassa, nenäliina tai kirjava
kaulahuivi solmittuna pään ympäri sen suojelemiseksi päivänpaahteelta.
Aika ajoin joku heistä suoristihe kohoten esiin köynnösmerestä
kuin rautakala, joka nousee vedenpinnalle hengittämään, heti taas
sukeltaakseen uudelleen. Siinä oli vanhoja, kyhmyisiä ja ryppyisiä,
hitaita ja kangistuneita, mutta sitkeitä kestämään ja tarkkasilmäisiä,
sillä työnsaannin käydessä yhä vaikeammaksi he taistelivat
säilyttääkseen viimeiset työnantajansa. Nuoret, notkeammat ja
näppärämmät kaksikymmenvuotiaat neidot antoivat pelkäämättä kasvojensa
ja paljaiden käsivarsiensa helteessä päivettyä ja vielä keskenkasvuiset
tytöt, jotka olivat vähemmän vastustuskykyisiä, vaihtelivat paikkaa,
häiritsivät järjestystä tai istahtivat ilman muuta huolettomina
kesävieraiden tavoin, häilähdellen notkeina kuin köynnökset, joita
heidän kätensä taivuttivat. Pienet lapset taas, jotka äitien poistuessa
kotoa oli otettu mukaan, poimiskelivat rypäleitä omiksi tarpeikseen
tuupiskellen toisiaan ja töhrien huulensa ja poskensa kuin alaikäiset
mässääjät ainakin.
Rinteen keskellä kulkevalla tiellä odottivat vankkurit kärsivällisesti
puristimoon lähtemisen hetkeä, edessään kaksi ruskeanpunaista härkää,
joiden sarvet oli lyyran muotoon taivutettu. Viinitarhurit kuormittivat
niitä tärkeän näköisinä. Heidän ei kuultu nauravan kuten tyttöjen, vaan
ainoastaan vaihtavan lyhyitä huomautuksia. Nuoremmilla oli valkoiset
päähineet ja flanellivyöt, sentapaiset kuin alppimetsästäjillä —
muotijäljittely näkyy leviävän nuorten miesten keskuudessa myöskin
Savoijin maakunnassa. He pistivät kovapuisen korentonsa poikkipäät yli
laitojensa täyden korin korviin, nostivat sen olalleen ja heilauttivat
keveällä hartialiikkeellä kuormansa vankkurien laariin. Vanha,
harmaapartainen mies, joka vankkurien vierellä seisten heitä ohjasi,
paineli jo muutenkin täyden vasun rypälesisällystä tiiviimmäksi. Mutta
niinpä olivatkin, joka kerta kun hän selkänsä oikaisi, hänen kätensä
punaiset ja viiniverta tihkuvat.
Vastapäätä La Vigietä peitti jo illan varjo Viminesin ja Saint-Sulpicen
rinteet lähellä Lépinen vuorijonoa, jonne päivä menee mailleen, ja
alempana Saint-Thibaud-de-Couxin ja Echellesin mutkaisen laakson.
Mutta viinitarhaan valoi aurinko vielä purppuraa ja kultaa. Se otti
sädekehäänsä kirjavahuiviset poimijattaret saroilla, leikkasi härkien
sarvilla, hiveli vankkureilla seisovan päätarhurin harmaata partaa
ja punaista naamaa, kirkasti hatun reunojen alla hra Roquevillardin
tarmokkaita kasvoja ja kimmelteli vielä korkeammalla Montagnolen ylvään
kirkontornin yllä asettuakseen vihdoin kuin kruunuksi Graniervuoren
tarunomaisen kallion huipulle.
Ryhmittyen muutamien jäljelläolevien köynnösten ympärille poimivat
naiset viimeisiä rykelmiä. Vielä yksi kori nostettiin rattaille ja
kuorman päällä seisten lausui vanha Jeremias riemuiten:
— Valmis on, herra asianajaja.
— Montako vankkuria? kysyi isäntä.
— Kaksitoista.
— Se on hyvä sato.
Hän lisäsi, kun härät lähtivät liikkeelle koko tarhurijoukon seuraamina:
— Nyt on minun vuoroni. Tulkaahan tänne.
Koppa käsivarrella, veitsi tai vesuri kädessä nousivat poimijattaret
mäenlaelle herra Roquevillardin ympärille. Hän painoi rautapäisen
keppinsä maahan, kaivoi taskustaan kukkaron ja otti siitä kupari- ja
hopearahoja. Heti vaikenivat suulaimmatkin. Oli juhlallinen hetki,
maksun hetki. Joukon takana kimmelsivät ikkunat ja kallioliuskeet,
peileinä heijastaen auringonsäteitä.
Ystävällisen tutunomaisesti puhutteli asianajaja jokaista nimeltä,
jopa sinuttelikin, sillä vanhemmat oli hän nähnyt joka päivä ja toiset
tuntenut pienestä pitäen. He saivat päiväpalkkansa lisäksi herttaisen
sanan ja vastasivat vuorostaan:
— Kiitoksia, herra asianajaja.
Yksi ja toinen, joka oli ollut laiska, sai nuhteen, ja tämä vaikka
leikkisävyllä sanottuna, sattui paikalleen, sillä isännällä oli tarkka
silmä. Lapset, jotka jo olivat ottaneet palkkansa luonnossa, saivat
häneltä kukin pari lanttia, sillä hän rakasti heitä.
— Jos ne, jotka ovat palkkansa saaneet, menisivät tuosta vasemmalta,
sanoi hän kesken toimitusta, muuten minä joudun loppumattomasti
alkamaan alusta.
— Ei se pahitteeksi olisi, vastasi eräs kaunis kahdeksantoista- tai
kaksikymmenvuotias tyttö.
Tämä oli jättänyt kietomatta huivinsa päähineeksi, ikäänkuin
uhmatakseen aurinkoa nuoruudellaan. Osa hajalle irtauneita hiuksia oli
valahtanut hänen otsalleen. Hänellä oli suurehko suu eikä kasvojen
ilme ollut erikoinen, mutta hän uhkui terveyttä, silmät olivat eloisat
ja ennenkaikkea iho kullanvärinen kuin täyteläisillä valkoisen viinin
rypäleillä, joita lämpö on ruskettanut ja jotka näyttävät sisältävän
auringon ydinmehua.
— Oletpas sinä nopeaan kasvanut, Katariina! Milloin sinut viedään
miehelään?
Näin vakaasti kohdeltuna julkisesti tyttö punastui mielihyvästä:
— Saa nähdä.
— Hm. Sinua katselee ilokseen, Katariina. Ja rahaan, jonka hän antoi
tytölle, lisäsi hän vakaasti lausutun neuvon:
— Ole viisas, tyttö: Siveys on kauneutta arvokkaampi.
Tyttö lupasi empimättä.
— Kyllä, herra asianajaja.
Toimituksen loputtua isäntä silmäsi väkeänsä ja kysyi:
— Ovatko kaikki tyytyväisiä? Kaksikymmentä hilpeätä ääntä vastasi
kiittäen. Mutta muuan lapsi osoitti sormellaan erästä vanhaa vaimoa,
joka pysytteli syrjässä häveliään ja tyytymättömän näköisenä:
— Fauchois.
Hänen sanansa hukkui hälinään eikä kukaan kiinnittänyt siihen huomiota,
ikäänkuin vaimo ei olisi ansainnut mitään palkkaa.
— Niinpä hyvää yötä, kuului jälleen herra Roquevillardin sointuva ääni.
Aamulla sitten tulette Saint-Cassiniin ja Viminesiin.
— Hyvää yötä, herra asianajaja.
Jääden seisomaan tarkastuspaikalleen näki hän poimijattarien kulkevan
päivänlaskun hämärään, häipyvän ja hälvenevän. Alhaalta kuului vielä
heidän äänensä. He olivat hajaantuneet kahteen ryhmään, Viminesin
ja Saint-Cassinin joukkoon. Jälkimmäiset, jotka olivat kääntyneet
vasemmalle, alkoivat laulaa loppusäkeitä pitkäveteistä kansanlaulua.
Ilta ruskotti jo vuorenhuipulla.
Fauchois ei hievahtanut isännän rinnalta eikä puhunut mitään.
— Pierrette, sanoi äkkiä herra Roquevillard.
Vaimo liikahti. Hän ei ollut niin vanhentunut, kuin murheellinen ja
masentunut.
— Herra François, mutisi hän.
— Tuossa viisi frangia. Mene kartanoon syömään keittoa.
— Siinähän on kolmesta päivästä, lausui vaimoparka katsellen karkeassa
kädessään kiiltävää hopearahaa; eikä minulle tule kuin yhdeltä.
— Otahan kuitenkin. Kuinkas tyttäresi laita on?
— Se on mennyt Lyoniin.
— Onko hän siellä töissä?
Vanhalta vaimolta hervahtivat käsivarret alas eikä hän vastannut.
— Hänen pitää ruveta työhön.
— Ei se tuomion jälkeen saa paikkaa. Varas!
Asiamies selitteli lieventäviä asianhaaroja:
— Hän varasti ajattelemattomuuttaan, lapsellisuuttaan,
turhamielisyyttään. Huono hän ei ole. Hänen iällään voi itsensä
parantaa. Mistä hän elää?
— Jaa mistäkö elää? Miehistä tietenkin.
— Mistä sinä sen tiedät?
— Ensi aikoina minä lähetin sille pienen postivekselin avittaakseni. Se
lähetti sen takaisin ja mukana toisen, ison, jonka minä poltin.
— Jonka sinä poltit?
— Niin, herra François, häpeän rahan.
Ja suuttumus oikaisi äkkiä vaimon, joka ojentaen kättään ruskon
heijettä kohti kuin kohtaloa syyttäen sanoi:
— Minä en käsitä, mitenkä minä olen sen tehnyt. Meidän suvussamme on
ollut vain kunnon ihmisiä. Nyt minä saan hävetä.
— Se ei ole sinun syysi, Pierrette.
Tämä ravisti päätään päättävästi:
— Se on aina suvun syy, te tiedätte sen hyvin. Tepä sen itse olette
sanonut.
— Minäkö?
— Niin, minun kuulteni Juliennelle ennen tuomiota. Tyttö oli herättänyt
minussa levottomuutta. Niinpä toin hänet teidän puheillenne.
— Minä muistan. Ja mitä minä hänelle sanoin?
— Että kun on onni kuulua kunnon sukuun, täytyy pitää itsestään sitä
parempi vaari. Sillä suvulle ja perheelle lasketaan kaikki yhteiseksi,
varat ja velat, hyvä käytös ja huono.
— Ei kukaan voi sinua kivellä heittää.
— Heittävät kuitenkin. Ja oikeassa ovat. Onneksi ehti mieheni kuolla
ennen.
— Hän olisi sinua puolustanut.
— Tappanut olisi tytön.
— Ja sinä rakastat häntä yhä?
— Hän on minun lapseni.
— Niinpä, Pierrette, älä masennu. Ei mitään ole menetetty ennen kuin
kuolemassa. Palaa kartanoon; minä menen vielä puristimoon katsomaan
ammeita.
— Kiitoksia, herra François.
Pierrette oli kaiket ajat ollut La Vigiessä apuna pyykinpesussa,
viininkorjuussa, jopa välillä keittiössäkin: siitä hänen tapansa
puhutella isäntää ristimänimeltä.
Hänen lähdettyäänkään ei herra Roquevillard vielä pitänyt kiirettä.
Hyväilevällä silmällä katseli hän koko tilustensa piiriä edessään:
riivittyjä viinitarhoja, joiden purppura- tai kultasävyn hän tapaisi
jälleen virkistävässä viinissä, kahteen kertaan niitetyitä niittyjä,
hedelmäpuutarhoja,- ja kauempana pientä nimetöntä puroa, joka erottaa
Cogninin ja Saint-Cassinin kunnaat, tammi-, pyökki- ja lehmusmetsää,
jonka syys oli kirjaillut kuin kukkavihoksi. Tällä eri viljelyslajien
maalla hän ei lukenut tänä hetkenä eri vuodenaikojen, vaan oman
sukunsa historiaa. Se ja se esi-isä oli ostanut tuon alan, se ja se
istuttanut tuon viinitarhan, ja hän itse, hänpä oli tunkenut yli
kunnanrajan päästäkseen käsiksi noihin liian tiheässä seisoviin
puihin, jotka vaativat harvennusta. Kääntyen tilan rakennuksiin
päin katseli hän vaunuliiteriksi muutettua kantarakennusta, jonka
ensimmäiset Roquevillardit, talonpojat, olivat rakentaneet, ja vertasi
sitä omaan jyhkeään ja tilavaan asuinrakennukseensa, jota koristi
verraton villiviiniköynnös. Oli siis yhäkin samoilla paikoilla sama
rotu, vain kunniassa, työssä ja toimellisuudessa kuluneen menneisyyden
voimistamana aineellisesti ja henkisesti. Hän antoi sen merkitykselle
tunnustuksen toistamalla Fauchoisin sanat:
— Se on aina suvun syy.
Hänen sukunsa oli tosiaan antanut maalle yhteistä asiaa hyödyllisesti
palvelemaan kykeneviä miehiä, niinkuin he olivat hoitaneet omaakin
omaisuuttaan. Näin sukupolvet tukevat toinen toistansa yhteiseksi
hyväksi. Eivätkö kaukaisimmatkin esi-isät olleet valmistaneet hänen
työtänsä? Tämä maa, jota hän viljeli, oli askarruttanut heidän
ajatuksiaan ennen häntä. Tämä näköpiiri oli ennen häntä kiehtonut
ja innostanut heitä. Ja hän käänsi katseensa vaikkakin vähän
vastahakoisesti omasta kartanostaan silmätäkseen sitä, mitä he olivat
katselleet, sitä piiriä maisemassa, johon he olivat kiintyneet samaten
kuin nyt hän. Sillä viljelykset voivat muovailla maan välitöntä
muotoa, mutta itse luontoa ei ihminen pysty muuttamaan: hän voi lisätä
siihen vain joitakin liikuttavia muistomerkkejä, talon, joka savuaa ja
palauttaa mieleen tulisijan sulouden, tien tai aidan, jotka panevat
muistamaan yhteisöelämää, kellotapulin, joka kuvaa rukousta.
Hänen seisoessaan yksin kummulla lisäsi hänen mielessään illan
kauneutta tyydytys, jota tuottaa kosketus omaan heimoon. Hän tunsi
aina hämärään muinaisuuteen saakka tämän maakulman merkityksen. Hänen
edessään olevia Lépinen vuorijonoa, jonka yksitoikkoisuuden katkaisee
Signalin huippu, reunusti iltarusko. Hänen katseensa lipui alemmaksi,
seurasi hetken Echellesin tien siroja mutkia, joille vuorten viimeiset
liepeet näyttävät kummallakin puolen muodostavan saattueita, hipoi taas
Corbeletin, Joignyn ja Granierin kylkiä palatakseen jälleen lähemmille
rinteille ja kerrostumille, joiden ääriviivat ovat sopusuhtaisemmat.
Tässä vastakohtaisessa, vuoroin kovassa, vuoroin pehmeässä luonnossa
näki hän edeltäjiensä luonteita: isoisänsä rohkeuden, kun tämä
vallankumouksen aikana toimi armeijain palveluksessa, isänsä
leväperäisyyden, hän kun mietiskelyihin vaipuneena antoi varaansa
pitämättä pyhän sukukartanonkin joutua vaaraan.
»Ei kukaan», ajatteli hän, »voi tältä paikalta sillä tavoin katsella
auringonlaskua. Kerran, kun minua ei enää ole, palaa joku minun
lapsistani näihin vertailuihin. Lapsistani, jotka jatkavat meidän
työtämme ja joista tulee hyvän palveluksessa olevia ihmisiä.»
Menneisyyden nojalla, joka ulottui häneen itseensä, hän ajatteli
tulevaisuutta turvallisesti. Mietelmiinsä vaipuneena ei hän huomannut
naista, joka kartanosta tullen saapui hänen luokseen. Se oli jo iäkäs
nainen, hartioilla tumma liina ja kädessä keppi, jota hän väsyneenä
ja uupuneen näköisenä käytti tukenaan. Hänen kasvonsa, joille illan
rusko loi heijastusta, olivat aikoinaan varmaan olleet kauniit. Vuodet
olivat niitä uurtaneet poistamatta kuitenkaan puhtauden ilmettä, joka
heti ensi hetkestä kiinnitti huomiota ja sitten veti puoleensa. Se oli
suoran, kaikesta pahasta kirvonneen ja kukaties hiukan mystillisyyteen
taipuvan sielun näkyvä leima.
— Eivätkö he vielä tule? kysyi rouva Roquevillard puolisoltaan.
— Tulevat, Valentine, tuolla.
Molemmat ymmärsivät puhuvansa lapsistaan. Herra Roquevillard viittasi
mäen alle, mistä suurehko joukko juuri alkoi nousta rinnettä ylös.
Etumaisina kaksi pikkulasta, jotka heidän isoäitinsä tunsi:
— Pierre ja Adrienne. Ne tulevat oikotietä. En näe pikku Julienia.
— Se pitää kai tätinsä Margueriten kädestä kiinni. Siitähän se ei luovu.
— Tosiaankin. Minä näen hänet Margueriten ja hänen sulhasensa välissä.
Se erottaa heidät, paha poika. Mutta missä hänen äitinsä on?
— Heidän takanaan tyynenä tapansa mukaan, veljensä Hubertin kanssa.
— Meidän vanhin poikamme. Erotatko hänen kunniamerkkiään?
Herra Roquevillard hymyili katsahtaessaan puolisoonsa.
— Kuinka nyt näin kaukaa?
Rouva vuorostaan nauroi viehättävästi.
— Onhan siinä suuri punainen solmuke merkin yläpuolella.
— Ja merkistä ehkä luet: Hubert Roquevillard, 28-vuotias, merijalkaväen
luutnantti, saanut kunniamerkin urotöistä sodassa, esitetty
ylennettäväksi, ollut mukana sotaretkellä Kiinassa, Pei'tangin
puolustuksessa.
— Luenpa tietenkin, tarkasti luenkin. Hän tähysti uudelleen tietä.
— Entä Maurice? En näe Mauricea.
— Hän tulee perässä, luullakseni jonkun toisen kanssa.
Rouva Roquevillard laski tyytyväisenä kätensä puolisonsa olalle.
— Se on kai vävymme, Charles Marcellaz. Lasku on toimitettu. Minä
lasken aina, niinkuin silloin kun he vielä olivat pieniä: Germaine,
Hubert, Maurice, Marguerite.
— Ja aina vain puuttuu laskusta Félicie, vastasi mies. Hänen kasvojansa
pimensi varjo: hän ei tottunut toisen tyttärensä poissaoloon, joka
laupeudensisarena oli mennyt merten taakse Hanoin sairaalaan.
Rouva nojautui lujemmin mieheensä:
— Ei François, ei hän ole kaukana meistä. Hänen ajatuksensa ovat meidän
luonamme: tiedän sen, tunnen sen. Hubert, joka palatessaan Kiinasta
näki hänet, tapasi hänet onnellisena. Ja kerranhan kuitenkin yhdymme
jälleen kaikki.
Mies ei antautunut tälle alalle, vaan jatkoi laskemista:
— Se ei olekaan Charles, joka on Mauricen rinnalla. Se on joku nainen.
He ovat poikenneet oikotieltä ja tulevat pääkäytävää.
— Se on ehkä rouva Frasne. Näetkö hänen miestään?
— Niin näkyy olevan. Mutta notariota en huomaa.
— Hän tulee myöhemmin Charlesin kanssa. He viipyvät töissään aina klo
kuuteen saakka.
— Syövätkö Frasnet meillä tänä iltana päivällistä? Rouva näytti
pyytelevän sitä anteeksi ikään kuin jotakin sopimattomuutta.
— Maurice, joka on usein heidän luonaan, pyysi minua kutsumaan heidät.
He olivat hetken ääneti, kummallakin sama huoli.
— Minä en rakasta sitä naista, sanoi vihdoin rouva.
Hämmästyneenä, ei itse asiasta, vaan siitä että sen lausui hänen
puolisonsa, joka tavallisesti oli pelkkää suvaitsevaisuutta, kysyi mies:
— Miksikä et?
Rouva Roquevillard katseli kuultavan kirkkailla silmillään iltaruskoa.
— En tiedä. En tunne mistä hän tulee, enkä uskalla ajatella minne hän
menee. Hän ei ole kaunis, mutta hänet nähdessään ovat äidit levottomia
pojistaan ja vaimot miehistään.
— Mikä huolenpito! Kuka sinulle siitä on puhunut?
— Ei kukaan. Minulle vain sanoo vaisto, on semmoinen aavistus. Ne,
jotka rukoilevat paljon, eivät ole kaikkein tietämättömimmät. Hänellä
on oudot silmät, sameat ja tuliset. Hän herättää minussa pelkoa.
— Ah!... Niin, kaupungissa puhutaan hänestä ja meidän pojastamme.
— Se täytyy sanoa Mauricelle. Se täytyy sanoa hänelle heti.
— Mutta, rakas ystävä, minkä nojalla? Emmehän tiedä mitään varmaa.
Jokin juoru, mitä se merkitsee?
— Se ei ole vain juorua. Minä tunnen sen, minä olen siitä varma. Hän on
vaarassa.
Herra Roquevillard vastasi:
— Joskus on intohimon vastustaminen sen vahvistamista. Sinä olet
sen hyvin käsittänyt: sinä olet suostunut kutsumaan Frasnet.
Toiseksi eivät nuoret hevin siedä sellaista sekaantumista heidän
elämäänsä. Varsinkaan Maurice, joka on sangen ylpeä. Hän ei ole
vielä neljäkolmattavuotias, on lainopin tohtori ja luottaa vain
itseensä. Hänellä on jyrkkä mielipide oikeudesta onneen, omakohtaisen
kehityksen välttämättömyydestä. Pariisi antaa heidät meille takaisin
hienostuneina, mutta kapinallisina. Tarvitaan kokemusta, jos tahtoo
palauttaa heidät järkiinsä.
— Sinä olet siis asiaa jo harkinnut! Etkä ole minulle mitään puhunut.
— Miksi olisin sinua surettanut, joka ennestäänkin olet niin rasittunut.
— Niin, minun pitäisi olla voimakas. Äidin tulee olla voimakas. Mutta
sinähän olet sitä meidän molempien puolesta.
Herra Roquevillard jatkoi:
— Oli erehdys sijoittaa hänet notario Frasnen luo. Minä halusin
hankkia hänelle käytännöllistä kokemusta, varsinkin perintö- ja
pesänselvitysasioissa, ennenkuin hän esiintyisi asianajajana. Notario
Frasne on notario Clairvallin seuraaja, joka oli minun ystäväni ja
meidän notariomme. Tahdoin noudattaa perinnäistapaa. Tällä kertaa se
oli erehdys. Se korjataan pian.
— Pianko?
— Niin. Minä otan Mauricen takaisin konttoriini; hän voi päättää
koevuotensa siellä. Taikka Marcellazin luona. Ilmoitan sen hänelle kun
olemme muuttaneet takaisin kaupunkiin.
— Hyvä, sanoi rouva puristaen miehensä kättä. Hänellä ei tule olemaan
niin usein tilaisuutta tavata rouva Frasnea. Mutta se ei riitä. Sinä
pidät häntä järkeilijänä; minä luulen häntä pikemmin haaveilijaksi.
Minä tahtoisin askarruttaa hänen haaveiluansa.
— Mitenkä?
— Aikaisella kihlauksella, esimerkiksi. Pitkä kihlausaika askarruttaa
ja kasvattaa nuoria. Ranskassa hätiköidään liiaksi häillä, sillä avio
määrää elämän, perheen, tulevaisuuden.
— Se on totta.
— Marguerite oli ajatellut pikku Jeanne Sassenayta.
— Hänhän on lapsi.
— Kaunis lapsi, hurskaan äidin kasvattama. Tähän keskeyttivät puheen
pienet kimakat äänet, jotka piipattivat:
— Hyvää iltaa, mummu. Hyvää iltaa, vaari. Etujoukko, Pierre ja
Adrienne, saapuivat hengästyneinä juosten tienmutkasta mäenlaelle.
He juoksivat kilpaa huolimatta rouva Roquevillardin varoituksista:
»hiljempaa, hiljempaa!», ja isoisä kaappasi heidät kiinni lennosta.
— Tiedätkö, kertoi Adrienne, joka oli sangen puhelias ja sinutteli
haikailematta kaikkia, Julien jäi täti Margueriten luo ja äiti oli
käskenyt hänen tulla meidän kanssamme.
Puolimäessä huuteli tulossa oleva nuorten joukko vuorostaan:
— Hyvää iltaa.
Ainoastaan Maurice ja rouva Frasne olivat liian kaukana ottaakseen
osaa tähän perhetervehdykseen. Ikäänkuin yhteisestä sopimuksesta
hidastuttivat he askeliaan sitä mukaa kuin lähestyivät mäenkukkulaa,
ja noudattaen tien kaikkia mutkia oli heidän onnistunut aikaansaada
tuntuva välimatka, vaikka Marguerite oli monta kertaa kääntynyt heitä
jouduttamaan. Kun rinteen läheisyys poisti heidän näkyvistään taustan
vuoren, näkivät he herra ja rouva Roquevillardin hahmot taivasta
vasten. Rouva Frasne loi kaksin-oloa pidentääkseen kumppaniinsa
arvoituksellisen katseen.
— Teidän isänne, sanoi hän, on varmaan ollut teitä kauniimpi.
Ja hän lisäsi aivan hiljaa, kuin itsekseen:
— Hän on mies, joka tietää mitä tahtoo.
Nyrpeänä oli nuori mies vaiti. Nainen hymyili, kun huomasi häntä
suututtaneensa, ja kysyi:
— Kuinka vanha isänne on?
— Kuusikymmentä vuotta luullakseni
— Kuusikymmentä vuotta. Hän ei saata minua sietää. Jos hän voisi,
käskisi hän minun mennä tieheni.
— Te erehdytte, hän ottaa teidät aina ystävällisesti vastaan.
— Semmoisen kyllä tuntee. Hän inhoaa minua ja kuitenkin hän minua
miellyttää. Minä rakastan luonteita.
Ennen mäen päälle tulemistaan kääntyy tie, ja uusi näköala aukenee
oikealla olevan penkereen ja vasemmalla olevien pensaiden välissä,
joiden väreissä nyt oli sekaisin kevään vehreyttä ja syksyn kultaa.
Säännöllisine pengerrakenne-piirteineen ilmestyi heidän eteensä
äkkiä Nivolet-vuori heijastaen vielä laskeneen auringon ruskoa.
Laihat pensaikot sen kallioiden kupeilla saivat tässä valaistuksessa
sinertävän, viinin pohjasakkaa muistuttavan vivahteen, kun taas
Margerian vuorijono taempana oli kokonaan ruusunpunainen ja
ihonvärivivahteineen ihastuttava.
— Katsokaas kulissien vaihdosta, lausui Maurice huomaamatta, että hänen
kumppaninsa pani enemmän arvoa heidän yksinololleen kuin illan ihmeille.
Kun rouva pysähtyi, kääntyi Maurice kysymään:
— Mikä teidän on? Oletteko väsynyt?
— En, minä annan teidän rauhassa katsella maisemaa.
— Olisitteko mustasukkainen?
— Olen, te rakastatte maatanne, ja minä...
— Ja te?
— En sitä teille enää sano...
— Mutta minä sanon teille, että rakastan teitä.
Maurice syleili häntä. Hän oli hento nainen, tummasilmäinen, joustava
ja hyväilyiltään kiehtova. Kun hän käänsi vähän päätänsä, näki Maurice
puoleksi sulkeutuneiden luomien alta katseen, mustan ja kultaisen,
jossa kimmelsi ainaisuuden ja hetken koko pakahduttava hekuma.
— Kuinka pieni kappale, mietti Maurice häntä puristaessaan, tuossa
onkaan rintaani vasten, ja tuo pieni kappale on minulle enemmän kuin
maailmankaikkeus.
Ja kuiskasi:
— Minä rakastan sinua, Edith.
— Tosiaanko? kysyi tämä hänelle ominainen antautuva hymy huulillaan.
— Milloin tulet minulle?
— Kun olen vain sinun.
— Se on mahdotonta.
— Miksikä?
— Sinä olet sidottu.
— Lähdetään yhdessä pois.
— Mistä eläisimme?
— Minun myötäjäisistäni.
— Sitä en tahdo. Eivätkähän ne ole sinun hallussasi.
— Minä hankin ne takaisin.
— Ei, ei.
— Sinä teet työtä.
Hän vaikeni. Melkein suuttuneena lausui rouva Frasne pilkallisesti:
— Ah! Sinä tottelet mieluummin isääsi. Olet kuin hänkin pienen
kaupungin suuri mies, jolla on monta lasta.
Mutta hän näki Mauricen kasvoista sellaisen surun, ilmeen, että hän
heittäytyi hänen rintaansa vasten.
— Minä rakastan sinua ja kidutan kuitenkin. Mutta, näes, minä tukehdun
sinun Chambéryssäsi. Tahtoisin lähteä pois, rakastaa sinua vapaasti,
elää. Minua hirvittää valhe. Mutta sinä, sinä et rakasta minua.
— Edith, kuinka voit sanoa semmoista?
— Et, sinä et rakasta minua. Jos todellakin minua rakastaisit, niin
minä olisin jo kauan sitten ollut sinun.
Tämän kohtauksen huumaamina alkoivat he hitaasti jatkaa kulkuansa.
Näköala avartui askel askeleelta ja Nivoletin alimman pengermäkyljen
takaa tuli esiin Bourgetin järvi, jonka sineä samensivat sen pinnalta
nousevat harmaankellervät huurut. Mutta he eivät enää katselleet
mitään. Tarvitsiko heidän kuunnella muuten kuin omassa sydämessään
tätä vuoden häipyvää hehkua, tätä luonnon levotonta leiskettä, tätä
syksy-illan intoumusta, joka oli kuin huikea hekuman huuto?
Kartanon edustalla tapasivat he rouva Roquevillardin, joka itse tuli
rouva Frasnea vastaan, vaikka lääkäri oli kieltänyt häntä menemästä
ulos auringonlaskun jälkeen.
* * * * *
... Myöhemmin illalla herra Roquevillard palatessaan odottamatta
viinipuristimosta huomasi pimennossa poikansa ja nuoren rouvan.
Viininkorjuupäivinä on kartanoissa paljon kulkemista ja se suoritetaan
mieluimmin huomiota herättämättä.
— Hän näki meidät, sanoi Maurice.
— Sen parempi, vastasi rouva.
Kulkiessaan vaunuliiterin, esi-isiensä vanhan asunnon ohi iso-isänsä
rakentaman ja hänen oman laajentamansa päärakennuksen kynnystä kohti
koetti herra Roquevillard karkoittaa levottomuutta, joka äkkiä häntä
ahdisti.
»Olinhan minäkin nuori», todisteli hän itselleen.
Mutta ei hänen nuoruutensakaan ollut horjauttanut häntä lujittamasta
rotunsa tulevaisuutta. Tiesikö hänen nuorempi poikansa, jonka määrä
oli jatkaa sitä, mitä tarmoa ja kieltäymystä vaatii kunnia olla suvun
päämies? Vaikka hänen olemuksensa oli sangen vähän vastaanottoinen
hetkien vaikutelmille, uumoili hän kuitenkin kuin pahojen lintujen
siipien suhinaa ympärillään, hyljeksityn Fauchoisin toivottomuutta ja
syksyisen luonnon haurautta. Äskenhän hän, tiluksiaan katsellessaan,
oli arvioinut voimalliseksi Roquevillardin nousun. Ja harkinnut sen
oman ylväytensä järkähtämättömäksi jousteeksi. Ja nyt satunnainen
keskustelu vanhan vaimon kanssa ja vahingossa nähty suudelma
vaikuttivat, että hän, epäilemättä järjettömän ja selittämättömän
aavistelun vallassa, tunsi kuinka aika huonontuu ja perheet hajoavat.
II.
YHTEENTÖRMÄYS.
Brestin varusväessä palvelevan poikansa Hubertin lähdettyä olivat
Roquevillardit muuttaneet maalta talviasuntoonsa Chambéryhyn. Heidän
hallussaan oli erään vanhan talon ensimmäinen kerros Boigne-kadun
päässä, Linnan puolella. Lokakuu lähestyi loppuaan ja sekä ali- että
ylioikeuden istunnot vaativat asianajajan läsnäoloa.
Eräänä päivänä aamiaisen jälkeen, johon hänen vaimonsa sairauden vuoksi
ei voinut ottaa osaa, kutsui herra Roquevillard tytärtänsä Margueritea,
poikansa Mauricen ollessa syventyneenä sanomalehtiin.
— Tule mukaani. Tarvitsen sinulta neuvoa.
— Mihin, isä?
Herra Roquevillard vilkaisi Mauriceen, joka ei kuunnellut.
— Työhuoneeni järjestelyssä uuteen kuntoon.
Tämä tilava ja korkea työhuone, kahden leveän kadun kulmauksessa oli
neljän akkunan valaisema. Kahdesta näitä ikkunoita näkyi kappale
Savoijin historiaa: vanhojen herttuoiden linna, neljännellätoista
vuosisadalla muurattu rakennus, jonka kivet jo olivat mustuneet
ja jonka rakennustyylin kömpelyyttä ja yksitoikkoisuutta muutamat
ulkonevat listat eivät riittäneet peittämään. Mutta tätä vanhaa
rappeutunutta rakennusta tukee oikealla Sainte-Chapelle-kappeli,
hienopiirteinen suippokaaritapuli, jota linnoitustyylinen
kivijalkakerros tukevana vartena kannatti. Vasemmalla vallitsee sitä
arkistotorni, murattien ja villin viiniköynnöksen peittämä, jonka
huippu hiljattain on maalattu valkoiseksi, joten sitä kerskuvan
sävynsä vuoksi teki mieli verrata tupsuun tai töyhtöön. Nämä
eri-ikäiset ja eriluonteiset rakennukset, jotka olivat surkastuneet
tai vaurastuneet aina kunkin rakennuttajaruhtinaan rahavarojen ja
makusuunnan mukaan, ovat säännöttömämpiä, mutta kaunopuheisempia
kuin yhden ainoan teettäjän yhdenmukaiset rakennukset. Pitkä sarja
historiaa on imeytynyt niihin myötä- ja vastoinkäymisineen. Molempia
torneja verhoaa hajallinen rykelmä puita, kahdelle perättäiselle
pengermälle istutettuja, jotka näyttävät toisiinsa kietoutuneilta.
Alemman penkereen plataanien siimeksessä seisovat Joseph ja Xavier de
Maistren kuvapatsaat. Näin viettävät pienellä alalla useat vuosisadat
muistojansa. Kolkka on autio kuin hauta, mutta se henkii historiaa.
Kun on tottunut johonkin näköalaan, riittää yksi valonheijastus sitä
muuttamaan. Herra Roquevillardin ja hänen tyttärensä astuessa tähän
huoneeseen yritti aurinko tosin turhaan elähdyttää linnan synkkää
seinämää, mutta loi kirkon siroihin goottilaisiin koristeihin ruusuista
hohdetta ja yläpuolella puiden, jotka herkempinä jo alkoivat varistaa
lehtiänsä, se lisäsi arkistorakennuksen köynnösverhon viehättävyyttä ja
sen valkoisen tornin valkeutta.
— Täällä on viihtyisä työskennellä, sanoi Marguerite. Se on toki hyvä!
Isä työskentelee niin paljon.
— Minä olisin toivonut, että äitisi olisi ottanut tämän huoneen
salikseen. Hän ei ole sitä koskaan tahtonut. Mutta etkö huomaa mitään,
tyttöseni?
Marguerite katseli pitkin seiniä, tunsi kirjahyllyillä lakikirjat,
vanhojen virkamiesten, esi-isiensä, muotokuvat, joille keskinkertaiset
taiteilijat olivat antaneet vielä ankarammat piirteet kuin heidän
edustamansa oikeus, parhaan savoijilaisen maisemamaalarin Hugardin
maalaaman taulun Zourgetin järvestä ja vihdoin La Vigien tilusten
kartan puitteissaan.
— En, en mitään, selitti hän tarkastuksensa päätyttyä.
— Kun katselet vain pitkin seiniä.
Silloin hän huomasi, että isän tukeva suuri tamminen työpöytä oli
siirretty syrjään ja tilalle asetettu pienempi ja sirompi valoisimmalle
paikalle, josta oli paras näköala.
— Oh! huudahti hän, miksikä isä siirtyy noin syrjään?
— Vastaanottaakseni veljesi.
— Tuleeko Maurice pois Frasnen konttorista?
— Tulee. Hän asettuu tuon akkunan ääreen. Katsos tästä, kuinka syksy
riipii plataanien lehtiä. Minä pidän enemmän keväästä. Kun ihminen
vanhenee, suosii hän enemmän kevättä. Tuolla tornin luona on eräs
Judeasta tuotu puu, joka silloin saa hehkeän punaisen värin, ja
kukkivia luumupuita.
Marguerite ei kuunnellut. Hän näytti surulliselta.
— Maurice, niin. Mutta te?
— Tyttöseni, nuorella miehellä tulee olla viihtyisää kotonaan. Etkö
sinä voisi vähän täydentää tätä pöytää siinä suhteessa? Hankkia hiukan
kukkasia esimerkiksi.
— Nyt ei ole se vuodenaika, isä. Minulla on vain päivänkukkia.
— Ota niitä. Yksi tai pari, ei paljoa, korkeaan maljakkoon. Ne palaavat
Pariisista, nämä lakitieteen tohtorit, koru- ja kauneusherkkinä, ja
niistä vaatimuksista minä en ymmärrä hölynpölyä. Mutta sinä, joka olet
meidän talomme makuneuvos, osaat auttaa meitä kodin järjestämisessä
sellaiseksi, että hän viihtyy.
Herra Roquevillard hymyili hiukan teennäistä hymyä ikäänkuin
hyväksymistä pyytäen. Sitten hän astui tyttärensä luo ja laski kätensä
tämän kauniille kastanjanruskeille hiuksille pelkäämättä niitä
hämmentävänsä:
— Sinä jätät pian tämän kodin, Marguerite. Menetkö ilomielin naimisiin?
Vastauksen sijasta neito nojautui isänsä olkaa vasten ja sydän raskaana
alkoi itkeä. Hän muistutti herra Roquevillardia, vaikkei kasvoissa
ollutkaan yhdennäköisyyttä. Suora ja joustava vartalo, hiukan kyömy
nenä, suora leuka antoivat hänelle kuten isällekin turvallisen
luotettavuuden ilmeen, johon suuret ruskeat silmät, sangen avonaiset ja
sangen puhtaat — äidin silmät — lisäsivät syvää suloa, kun taas hänen
isänsä silmät, syvälläolevat ja pienet, välähtivät niin terävästi, että
oli vaikea kestää niiden katsetta.
Tämä itkunpuuska huolestutti herra Roquevillardia:
— Miksi itket? Eikö tämä avio sovellu sinulle? Raymond Bercy on kunnon
poika, hyvästä perheestä. Hän on suorittanut lääkärintutkintonsa ja
on lopullisesti kiinnitetty meidän kaupunkiimme. Onko sinulla mitään
muistuttamista häntä vastaan? Ei sinun vastahakoisesti pidä mennä
naimisiin.
Tyttö voitti liikutuksensa ja virkkoi:
— Ei, ei minulla ole mitään moittimista... vaikka...
— Puhu tyttöseni. Puhu turvallisesti.
Marguerite loi isäänsä ihailevan katseen:
— Vaikka hän ei ole sellainen mies kuin isä.
— Sinä olet mieletön.
Tyyntyneenä tyttö selitti vielä:
— En tiedä miksi itken. Minun pitäisi olla onnellinen. Mutta enkö
ole onnellinen täällä? Nyt muistuu mieleeni lapsuuteni ilot ja
päivänpaiste. Ja ajatus, että lähden pois, tuntuu niin surulliselta.
Isä lohdutti häntä vakaasti:
— Älä katsele taaksepäin, Marguerite. Äitisi ja minä, me voimme sen
tehdä. Ajattele sinä tulevaisuuttasi vaimona. Antaudu lujana tälle
tulevaisuudelle.
Marguerite koetti hymyillä:
— Minun tulevaisuuteni on minun perheeni.
— Niin, se jonka perustat.
— Te neuvoitte minua usein, isä, yhteisillä talvikävelyillämme,
säilyttämään meidän perheemme perimyksiä.
— Mutta perimyksiä, sinä riikinviisas, ei säilytetä kaapissa,
naapurimme varakreivi de la Mortellierien tapaan, joka sulkeutuu
huoneeseensa korjaamaan vaakunakilpiä ja täydentämään sukutietoja ja
kummastelee, että hänen arentimiehensä rohkenevat käyttää saappaita.
Niitä ei säilytetä edes vanhassa talossa tai vanhalla tilalla, vaikka
säilyttämisellä on merkityksensä. Ne punoutuvat meidän elämäämme,
meidän tunteisiimme, antaakseen niille tukea, suurempaa arvoa ja
kestävyyttä.
Uudelleen katsoi Marguerite isäänsä suurin, haltioitunein silmin ja
huokasi:
— Minä olen liiaksi kiintynyt tähän kotiin.
— Ei, ei, sanoi isä lujasti. Avioliitossa on aina jotakin tietämätöntä,
ja minä ymmärrän, että sellainen elämänmuutos ajatteluttaa sinua. Mutta
ole uljas ja iloinen meidät jättäessäsi, kun ei sydän eikä harkinta
aseta vakavia esteitä. Sinä olet ollut onnellinen meidän kanssamme, se
on minun tyydytykseni. Mutta sinä voit ja sinun tulee olla onnellinen
ilmankin meitä... Mene tuomaan minulle kukkia ja Maurice.
— Minä menen, isä.
Muutaman hetken kuluttua neito palasi mukanaan koko kimppu kukkasia.
Kädenkäänteessä oli hänen veljellensä aiottu pöytä muuttunut silmää
hiveleväksi.
— Minulla oli vielä muutamia ruusuja, viimeiset. Katso, maljakko
vaihtaa väriään auringossa kuin opaali. Se on oikein kaunista.
Herra Roquevillard vahvisti tyytyväisenä:
— Ei sovi moittia.
Mutta tällä hän leikkisästi tarkoitti tytärtänsä. Tämä nauroi ja riensi
pois:
— Nyt minä juoksen sanomaan Mauricelle.
Nuori mies saapuikin viipymättä.
— Oliko isällä jotakin sanomista minulle? kysyi tämä astuessaan sisään,
lakki ja keppi kädessä, ikäänkuin hänellä olisi ollut kiire lähteä pois.
Hän oli kookas vartaloltaan kuten hänen isänsäkin, mutta laihempi
ja hintelämpi. Vaikka hän samalla oli sulavampi käytökseltään
ja liikkeiltään, ei hänen kasvoissaan ja olennossaan ollut sitä
suuruuden leimaa kuin isässä. Tätä luontaista isännyyttä koetti
herra Roquevillard tällä hetkellä lieventää tavoittaen sen sijaan
tuttavallisen toverillisuuden sävyä.
— Katso kuinka hyvin Marguerite on somistanut sinun pöytäsi.
— Minunko pöytäni?
— Niin, tuon, missä ruusut ovat. Sinä olet siinä linnan ja päivän
puolella. Etkö halua suorittaa koeaikaasi loppuun minun luonani?
Päivänsäde hyväili kukkia ja ulkona sekä Arkistotorni että
tapuli hekumoivat valossa. Päivä itse tuli liittolaiseksi herra
Roquevillardille, joka kosieli poikaansa liikuttavan kömpelösti. Mutta
pojat älyävät vasta myöhemmin isien pitkämielisyyden, ja ainoastaan
oman isyyden opettamina.
— Siiskö, sanoi Maurice, minun ei enää olisi palattava Frasnen
toimistoon?
— Ei, se on tarpeetonta. Sinä tunnet riittävästi perintöoikeuden.
Täällä sinun on parempi seurata asiain käytännöllistä menoa ja
ruveta käymään oikeudenistunnoissa. Jos niin haluat, voit olla
muutaman kuukauden lankosi Charlesin luona, joka sinut perehdyttää
lainkäyttöjärjestyksen ihanuuksiin. Hän on meidän eniten käytettyjä
asianajajiamme siviiliasioissa. Sitten aloitat oman urasi asianajajana.
Jos haluat, on minulla soveltuva juttu sinulle tarjottavana. Se on
sangen mielenkiintoinen oikeustapaus. Se koskee erään kaupan sitovuutta.
Milloinkaan ennen hän ei ollut esiintynyt näin arastelevasti ja
alentuvasti. Mutta nuorukainen antoi hänen puhua. Hän mietti.
— Minä luulin sovituksi, sanoi hän, että olisin kuusi kuukautta maitre
Frasnen toimistossa.
— No, melkein kuusi kuukautta on kulunutkin. Sinä aloitit kesäkuussa ja
nyt ollaan jo lokakuun lopulla.
— Mutta minä otin lomaa elokuun alussa. Se on vastikään päättynyt. Ja
minä tutkin juuri näinä Päivinä tärkeitä tilitysjuttuja.
— Tilitysjuttusi sinä tapaat taas alioikeudessa, vastasi herra
Roquevillard liukkaasti. Ne palautetaan useimmiten sinne. Minulla on
tällä syyskaudella joukko poikkeuksellisia juttuja. Sinä autat minua.
Mene hakemaan salkkusi Frasnen toimistosta ja asetu tänne.
— Maitre Frasne on matkalla. Eihän voi poistua hänen poissaollessaan.
Maurice etsi estelyitä, mutta isällä ei ollut niistä huolta.
— Hän palaa huomenna. Minä olen muutoin ilmoittanut hänelle asian ennen
hänen lähtöänsä.
Maurice kimmastui tästä uutisesta. Hän oli hakenut siihen tilaisuutta.
— Onko isä ilmoittanut sen hänelle minulle mainitsematta? Minä olisin
täällä siis aina vain pikkupoika. Minua käsitellään kuin jotakin
esinettä. Mutta minä en anna riistää itsenäisyyttäni. Minä olen vapaa
ja minä vaadin, että minulta ainakin kysytään, vaikkei tehtäisikään
minun tahtoni mukaan.
Tämän purkauksen edessä, jonka hän oli aavistanut ja jonka salaisen
syyn hän tiesi, säilytti herra Roquevillard mielenmalttinsa, huolimatta
siitä epäkohteliaasta käänteestä, minkä keskustelu sai. Hän tiesi, että
rotuvarsoja on vaikein taltuttaa ja samoin lujimpia luonteita.
— Pikku poika tai suuri, sanoi hän koruttomasti, sinä olet minun
poikani ja minä autan sinua tulevaisuutesi raivaamisessa.
Mutta nuorukainen tarrasi esteeseen, jota molemmat tähän saakka olivat
karttaneet.
— Miksikä teeskennellä? Minä tiedän hyvin, minkävuoksi te tahdotte
minua pois Frasnen toimistosta.
Mieltänsä hillitsevä isä yritti välttää törmäystä.
— Olisiko sinusta sitten niin paha olla minun toimistossani ja voitko
niin keveästi hylätä minun ohjaukseni? Mitenkä sinun itsenäisyyttäsi
uhkaisi se, että käytät hyväksesi minun neljänkymmenen vuoden aikana
hankittua ammattikokemustani? En ymmärrä sinua.
Tuntien pojan horjuvan luuli hän saavuttaneensa voiton koskettamalla
herkempiä kieliä.
— Äitisi on sairas. Siskosi jättää meidät pian. Kun sinä olisit täällä,
en minä olisi niin yksin.
Hetken toivoi hän jo torjuneensa myrskyn. Epäröityänsä — sillä
pohjimmaltaan hän ihaili isäänsä — Maurice tahtoi saada voiton
teeskentelystä ja ryhtyi uudelleen jo menettämäänsä rynnäkköön.
— Niin, mutta teidät on käännytetty minua vastaan rouva Frasnen vuoksi.
Mitä teille on sanottu? Minä tahdon sen tietää, minulla on oikeus
saada se tietää. Ah, maaseudulla on elämä sietämätöntä! Täällä ihmistä
vakoillaan, vaanitaan, väijytään, estetään vapaasti toimimasta, ja
kaikki, mitä kaupungissa on tekopyhiä kadehtijoita ja hurskasnaamaisia
myrkynsekoittajia, ovat vetämässä lokaan jaloimpia tunteita. Mutta en
toki oleta, että te, isä, kuuntelisitte niin halpamielisiä parjauksia,
jotka haikailematta häpäisevät mitä kunniallisinta naista.
Herra Roquevillard heitti myöskin naamarin pois.
— Minä olen antanut sinun puhua, Maurice. Nyt kuule sinä minua.
Minä en kuuntele juoruja enkä kysy sinulta, onko totta vai ei, että
esimiehesi poissaollessa monien toimiensa vuoksi sinä olet useammin
salongissa kuin toimistossa. Syyt, jotka sinulle ilmoitin, ovat kaikki
päteviä. Mutta koska sinä kärtät minua tällä tavalla, en karta tätäkään
keskustelua. No niin, myöskin mainitsemasi rouvan tähden pyydän sinua
päättämään koeaikasi minun luonani, kuten luonnollista on. Eikä minun
ole tarvis kallistaa korvaani parjauksille: minulle riittää, mitä itse
olen nähnyt.
— Mitä sitten?
— Se on tarpeetonta, älä kärtä.
— Te olette minua härnännyt, minä tahdon tietää.
— Olkoon. Kun äitisi, sinun pyynnöstäsi, otti vastaan kutsuvieraita,
olisi sinun tullut pitää ainakin meidän talomme kunniassa. Nyt tiedät,
mihin viittaan.
Mutta kiihtymyksen harhauttamana Maurice uudelleen meni yli laitain
yrittäen järkeilyllä selitellä intohimoansa:
— Minun persoonallinen elämäni on moitteeton. En salli, että siihen
sekaannutaan. Minä olen täyttänyt vaatimukset kaikissa kohdin, missä
saatan olla teille tilivelvollinen.
— Maurice!
— Minä olen suorittanut tutkintoni loistavasti. Minä olen palannut
Pariisista kuuden vuoden jälkeen ilman penninkään velkaa. Mistä minua
voi nuhdella? Minuahan ette voi moittia edes mistään noista halvoista
Quartier Latin-suhteista, jotka ovat ylioppilaspiireissä yleisiä.
— Minä en ole sinua moittinut. Mutta lapsikulta...
— Minä en ole mikään lapsi.
— Jokainen on lapsi isänsä edessä. Etkö sinä käsitä, että juuri
senvuoksi, että perheen työ, arvo ja perimykset, jotka luovat
järjestyksen ja kurin, ovat suojelleet sinun nuoruutesi, tämä, sinua
vanhempi nainen, jonka nimeä minä en ensimmäisenä lausunut, on mitä
arveluttavin sinulle? Tiedätkö edes kuka hän on?
— Älkää puhuko hänestä! huudahti Maurice.
— Minä puhun kuitenkin, vastasi herra Roquevillard äänellä, joka äkkiä
muuttui määrääväksi. Olenko minä perheen pää? Ja millä oikeudella
käsket sinä minun vaieta? Vai pelkäätkö minun esittävän arvottomia
syitä? Silloin tuntisit minua huonosti.
— Rouva Frasne on kunniallinen nainen, toisti nuorukainen.
— Niin, niitä kunniallisia naisia, joilla on tarvis aikansa kuluksi
leikitellä tulella, jotka salongeissa lakkaamatta havittelevat kaikkia
miehiä, vanhuksiin saakka. Niitä nykyajan kunniallisia naisia, jotka
ovat lukeneet kaikki, lukuunottamatta Raamattua, ymmärtäneet kaikki,
paitsi velvollisuutensa, suvainneet kaikkea, paitsi hyvettä, ja
jotka varaavat itselleen kaikki vapaudet, mutta hylkäävät vapauden
tehdä hyvää, mitä heiltä ei milloinkaan ole kielletty. Ovatko he
kuitenkin kunniallisia? Siitä ei tiedetä mitään. Usko ei heitä pidätä
eikä häveliäisyys, ja mitä taas kunniaan tulee, on se uskontoa vain
miehille. Se kuohuttaa mieltä: nuoruudessa voi tyytyä sanoihin, mutta
usko minua, kun se on katoamassa, niin vaatii ihminen realiteettia.
Tämän naisen, joka on jo ikämiehen nuori vaimo, pitäisi muistaa
ainakin, että hän saa mieheltään asunnon ja ruoan, sillä hänellä ei
itsellään ollut penniäkään.
— Se ei ole totta: hänellä on satatuhatta frangia myötäjäisiä.
— Kuka sinulle on sen sanonut?
— Hän itse..
— Vai niin. Mutta minun vanha ystäväni Clairval, joka heidät esitti
meille seuraajansa virkaanastujaisissa, kertoi minulle asian. Hän
ei puhu joutavia. Että hän, kun on valittavana kurjuus tai ainainen
taloudellinen ahdinko tai mies, vaikkapa saitaluontoinenkin, kuitenkin
valitsee vielä miehen, siinä on koko hänen viisautensa.
Aivan vapisten tästä herjauksesta, joka koski hänen valvattiansa, astui
Maurice askeleen eteenpäin.
— Riittää, isä, pyydän. Älkää syyttäkö häntä halpamaisuudesta, älkää
epäilkö hänen luonnettaan: vakuutan, että olette väärässä. Minä en
halua kuulla häntä enempää parjattavan, vaan lähden tieheni.
— Minä kiellän sinua astumasta jalallasi Frasnen toimistoon.
— Varokaa, etten minä kieltäydy astumasta tänne.
Tämän uhkauksen lausuessaan oli hän jo oven kynnyksellä.
— Maurice! kutsui herra Roquevillard muuttuneella äänellä, joka oli
enemmän pyytävä kuin käskevä.
Mutta poika vain joudutti askeleitaan: eteinen oli tyhjä, nuorukainen
meni alas portaita. Suureen valoisaan työhuoneeseen yksin jäänyt
katseli pientä pöytää, niissä aurinko hyväili ruusuja, kaikkia niitä
hyvän vastaanoton valmisteluita, joita vanhat muotokuvat olivat
hyväksyen seuranneet, ja menneisyyden maisemaa ikkunasta ja tunsi
itsensä hylätyksi kuin armeijan päällikkö tappion iltana.
»Oma poikako», mietti hän, »noin nousee isäänsä vastaan? Minä puhuin
hänelle alussa rauhallisesti; mutta hän kiihtyi heti... Kuinka voimakas
tuo nainen on, ja kuinka minä tahtoisin hänet nujertaa... Maurice
tulee takaisin, hän ei voi olla palaamatta. Jos niiksi tulee, menen
minä häntä hakemaan... Minä olen ollut liian kaukana, kenties. Minä
haavoitin häntä mielettömästi. Hän on rakastunut, poikaraukka; hän
uskoo mitä se nainen hänelle kertoo. Viehkeällä äänellään, tulisilla
katseillaan ja kaikkinaisilla eleillään hän on saanut pojan kiehdotuksi
ja leikkii hänen kanssaan. Hm, ei olisi pitänyt heitä uhmailla.
Muka teeskentelyä ja seuraelämän valheita vihaten nämä naiset ovat
vaarallisempia kuin entisaikaan... Maurice on epäilemättä rientänyt
hänen luokseen. Se yllyttää häntä minua vastaan, hänen isäänsä vastaan,
sinun isääsi vastaan, Maurice, jonka rakkaus tahtoo pysyttää sinut
oikealla tiellä ..»