PÄÄLLIKKÖ. Huuda mammaa, että hän tulee ja tuopi tänne retvanan juurta
ja laastaria!
GÖTZ (soljauttaa haarniskansa pois).
PÄÄLLIKKÖ. Tässä on minun juhlapäivä-jakkuni.
GÖTZ. Kost' Jumala!
MUSTALAIS-MUIJA (sitelee häntä).
PÄÄLLIKKÖ. On sydämellisen rakasta minulle, että saadaan teitä nähdä
meidän luonamme.
GÖTZ. Tunnetteko te minut?
PÄÄLLIKKÖ. Ken ei teitä tuntisi! Götz, veremme ja henkemme hennotaan
panna teitä puolustamassa.
SCHRICKS. Tulee metsän halki ratsumiehiä. Ovat liittolaisjoukkoja.
PÄÄLLIKKÖ. Teidän vainomiehiänne! N'ei pääse teihin saakka! Hei,
Schricks, hei! Sano muillekin! Me tunnetaan lymyonkalot paremmin, kuin
ne, me ammutaan ne kumoon, ennen kuin ne ennättää saada meitä
näkimeensä.
GÖTZ (yksinään). O, Keisari! Keisari! Ryövärit varjelevat sinun
lapsiasi. Kuuluu kovaa ammuntaa. Nuo metsäläis-utrat, jäykkiä omassa
sävyssään sekä uskollisia!
MUSTALAIS-MUIJA. Pelastakaa itsenne! Viholliset pääsee väkineen
voitolle. Hai!
GÖTZ. Missä on minun hevoseni?
MUIJA. Aivan lähellä.
GÖTZ (vyöttää itsensä, ja istuksen satulaan, ilman haarniskatta).
Viimeinen kerta pitää niiden tuta minun kättäni. En minä vielä ole niin
heikko. (Ratsastaa pois).
MUSTALAIS-MUIJA. Hän ajaa täyttä neliä meikäläisten luo. (Pako).
WOLF. Pois! Pakoon! Kaikki on mennyttä! Meidän päällikkömme on ammuttu!
Götz vankina! (Naisten parku ja pako).
* * * * *
_Adelheidin sankykamari_.
ADELHEID (kirje kädessä). Hän, tai minä! Se kopeilija! Uhkaa minua! --
Me aijomme ennättää sinun edellesi. Mikä hiipii salin läpi?
(Koputetaan.) Kuka on siellä ulkona?
FRANS (vienosti). Avatkaa minulle, armollinen rouva!
ADELHEID. Frans! Hän kyllä ansaitsee sen, että mä avaan hälle. (Laskee
hänet sisään).
FRANS (lankee kaulaan). Rakas, armollinen rouva!
ADELHEID. Häpeämätön! Jos sinut olisi joku kuullut!
FRANS. Oi, nukkuu kaikki, kaikki tyynni!
ADELHEID. Mitä sinä tahdot?
FRANS. Minä en saa rahtuakaan rauhaa. Minua kiusaa herrani uhkaukset,
teidän kohtalonne, minun oma sydämeni!
ADELHEID. Hän taisi olla tuiki äkäisenä, kun sinä hyvästiä heitit?
FRANS. Jommoisena min'en ole herraa nähnyt muulloin. Minun linnaani
pitää hänen siirtyä, sanoi, hänen _pitää_ tahtoa!
ADELHEID. Ja me tottelemme?
FRANS. Minä en tiedä mitään, armollinen rouva.
ADELHEID. Petetty, hassumainen poika, sinä et huomaa, mitä tuo
tarkoittaa. Hän tietää, että minä täällä olen varmaan turvassa. Hän on
jo kauvan vaaninut minun vapauttani. Hän tahtoo minut omille
tiluksillensa. Siellä on hänellä valta minua kohdella sen mukaan mitä
viha pistää hänen päähänsä.
FRANS. Niin hän ei saa tehdä ikinä!
ADELHEID. Aijotko sinä estää häntä?
FRANS. No hän ei saa!
ADELHEID. Minä jo ennakolta näen koko kurjuuteni. Linnastansa hän minut
raastaa väkivallalla, sulkee minut johonkin luostariin, teljen taakse.
FRANS. Kuolema ja kadotus!
ADELHEID. Tahdotko sinä pelastaa minut?
FRANS. Ennen kaikki![82] kaikki!
ADELHEID (itkien ja sylin langeten Fransin kaulaan). Frans! Ah
pelastuaksemme!
FRANS. Hänen pitää kukistua maahan, ja minä tahdon astua jalkani hänen
niskansa päälle.
ADELHEID. Ei mitään kiihkoa! Sinun pitää saada minulta kirje hänelle,
täysi nöyryyttä, että minä muka tottelen. Ja tästä pikku pullosta
tipauta hälle pisara juoman sekaan.
FRANS. Antakaa! Teidän pitää olla vapaa!
ADELHEID. Vapaa! Kun sinun ei enää tarvitse vavisten varpaillasi hiipiä
minun huoneeseeni eikä minun enää hätäjälin kuiskata sinulle: Tielle,
Frans, päivä koittaa!
* * * * *
Heilbronn.
_Tyrmän edusta_.