ADELHEID. Sano, millä keinoin ja tavoin. Etkö sinä ole hovissa? Pitääkö
minun jättää sinut ynnä omat ystäväni, ja lähteä linnaani, siellä
viihtymään hyypiäin seurassa? Ei, Weislingen, siit' ei tule mitään!
Rauhoitu! Sinä tiedät, kuinka minä sinua rakastan.[76]
WEISLINGEN. Se pyhä pelastava ankkuri tässä myrskyssä, niin kauvan kuin
ei petä köysi. (Pois).
ADELHEID. Aijotko sinä tehdä niin! Se vielä puuttui. Minun poveni
aivoitukset ovat ylen suuret, sinun seisoaksesi niiden tiellä. Kaarle!
Suuri, mainio mies, ja kerran Keisari! Ja tulisko hänen olla miehistä
ainoa, jolleka minun suosioni ei maistuisi maireelta? Weislingen, älä
mielikään estää minua, sillä, jos siksi tulee, sinun täytyy mennä
maahan, ja minun tieni kulkee sinun ylitsesi.
FRANS (tulee ja tuo muutaman kirjeen). Tässä, armollinen rouva.
ADELHEID. Antoiko sen Kaarle itse?
FRANS. Niin, itse.
ADELHEID. Mikä sinua vaivaa? Sinä näytät niin murheelliselta.
FRANS. Niin, se on teidän tahtonne, että minun pitää surkastua
kuoliaksi. Toivon vuosina te saatatte minut epätoivon kuiluun.
ADELHEID (itsekseen). Hän säälittää minua, -- ja kuinka vähän tuo
maksaisi minulle, jos tekisin hänet onnelliseksi! (Kuuluviin.) Ole
hyvällä tuulella, poika! Minä tunnen sinun rakkautesi ja
uskollisuutesi, enkä minä puolestani saata olla kiittämätön.
FRANS (allapäin). Jos te kykenisitte olemaan semmoinen, johan minä
menisin manalle. Hyvä Jumala, ei minussa ole yhtään veripisaraa, jok'ei
olisi teidän, ei yhtään tajua muuhun kuin rakastamaan teitä ja tekemään
niin kuin teitä miellyttää.
ADELHEID. Hyvä poika!
FRANS. Te vaan imartelette minua. (Kyyneliä kiiluu hänen silmissään).
Jos tämä ainoinen alttius ei ansaitse enempää, kuin että minä saan
nähdä, mitenkä toisista pidetään paremmin, saan nähdä, mitenkä teidän
kaikki ajatuksenne virittyvät Kaarlen puoleen --
ADELHEID. Sinä et tiedä, mitä sinä tahdot, vielä vähemmän, mitä sinä
puhut.
FRANS (vihassa ja kiukussa polkee jalkaa). En minä tahdo enää, en tahdo
enää juosta välittäjänä.
ADELHEID. Frans! Sinä unhotat itsesi.
FRANS. Minut uhrata! Minun rakas herrani!
ADELHEID. Mene pois minun silmistäni!
FRANS. Armollinen rouva!
ADELHEID. Mene, ilmoita minun salaisuuteni sille rakkaalle herrallesi!
Minä olin hullu, kun erhetyin uskomaan sinut siksi, jota sinä et ole.
FRANS. Rakas, armollinen rouva, te tiedätte, että minä rakastan teitä.
ADELHEID. Ja sinä olit minun ystäväni, niin lähellä minun sydäntäni.
Mene, kielasta ja petä minut!
FRANS. Ennen minä raskisin riistää sydämen pois rinnastani! Antakaa
anteeksi, armollinen rouva! Minun sydämeni on kovin täysi, minun
aistimeni ei jaksa kestää tätä.
ADELHEID. Rakas, lämmin poika!
(Tarttuu häneen käsistä ja vetää hänet puoleensa; heidän
suukkosensa yhtyvät, Frans itkien lankeaa Adelheidin kaulaan).
Laske minut!
FRANS (rouvan kaulassa virkkaa kyyneliin tyrehtyvällä äänellä).
Jumala! Jumala!
ADELHEID. Päästä minut, muurit on kielaita kavaltajoita. Laske minut!
(Hän irrotaksen). Älä horju rakkaudessasi ja uskollisuudessasi, ja mitä
kaunein palkinto odottaa sinua! (Pois).
FRANS. Kaunein palkinto! Ainoasti siihen saakka suo minun elää! Minä
hennoisin murhata vaikka oman isäni, joka minulta kieltäisi tämän
paikan.
* * * * *
Jaxthausen.
GÖTZ (pöydän ääressä). ELISABETH (ynnä työssään;
pöydällä kynttilä sekä kirjoitusneuvot.)
GÖTZ. Jouten-oleminen ei ala maistua minusta ensinkään, ja tämä
rajoitettu asema minulle käy päivä päivältä ahtaammaksi; soisin, että
minä voisin nukkua, tai edes kuvitella, että rauha on jotain suloista.
ELISABETH. Niinpä kirjoita kuitenkin päähän asti se historiasi,
jota olet alottanut. Anna ystävillesi aivan käteen semmoinen
todistuskappale, joka saattaa sinun vihollisesi häpeään; toimita
jalolle, etiselle polvelle tuo ainoinen ilo, että sen ei tarvitse sinua
tuntea väärin.
GÖTZ. Ah! Kirjoittaminen on uutteraa joutilaisuutta, se minua
karvastelee. Samassa kun minä kirjoitan siitä, mitä olen tehnyt,
suututtaa minua sen ajan hukka, jonka kuluessa olisin voinut tehdä
jotain.
ELISABETH (ottaa käsikirjoituksen). Älä nyt ole noin kummallinen! Sinä
olet juuri ensimäisen Heilbronn-vankiutesi kohdassa.
GÖTZ. Se on aina ollut minusta kamala paikka.
ELISABETH (lukee). "Siellä oli yksinpä eräitä liittolaisiakin, jotka
sanoivat minulle, että minä olin tehnyt hullusti, kun olin saapunut
pahinten vihollisteni eteen, vaikka minä olisin voinut hyvin arvata,
että n'eivät minua kohtele sävyisästi. Siihen minä vastasin:" -- Nyt,
mitä sinä vastasit? Kirjoita eteenpäin.
GÖTZ. Minä sanoin: Jos minä niin usein olen henkeni hennonut panna
alttiiksi puolustaakseni muiden ihmisten tiluksia sekä rahoja, niin
enkö minä sitä hennoisi panna alttiiksi oman kunnian-sanani puolesta?
ELISABETH. Se maine sinulla on.
GÖTZ. Ja sitä n'eivät minulta riistä pois! Kaiken muun ne ovat minulta
ottaneet, konnun, vapauden --
ELISABETH. Tämä koskee juuri sitä aikaa, jolloin minä niitä
Miltenbergin ja Singlingenin miehiä tapasin ravintolassa, jotka eivät
minua tunteneet. Silloin oli minulla semmoinen ilo, kuin jos olisin
pojan synnyttänyt. He keskenään ylistivät sinua ja sanoivat: Hän on
oikea ritarin esikuva, urhoollinen ynnä jalo vapaudessaan, tyyni ynnä
uskollinen onnettomuudessa.
GÖTZ. Asettakoot minun eteeni yhdenkään, joka väittää, että minä olen
pettänyt sanani! Ja sen tietää Jumala, että minä olen enemmän hikoillut
palvelemassa lähimmäistäni, kuin omaa itseäni, että minä olen
työskennellyt ansaitakseni urhoollisen ja uskollisen ritarin nimeä,
enkä voittaakseni korkeita rikkauskasoja ynnä arvo-asteita. Ja,
Jumalalle olkoon kiitos! mitä olen pyytänyt, on minulle sallittu.
LERSE, YRJÖ (tuoden metsällistä).
GÖTZ. Onnea, reippaat metsämiehet!
YRJÖ. Niiksi tätä on tultu reippaista ratsumiehistä. Saappaista on
sievä sukeutua tohveliksi.
LERSE. Metsästys on kuitenkin aina jotain ja tavallaan sotaa sekin.
YRJÖ. Jos tässä maassa ei vaan aina olisi tekemistä valtakunnan-huovien
kanssa. Muistuuko teidän mieleenne, armollinen herra, mitä te kerran
lailla profeetan ennustitte meille: että kun maailma kääntyy
ylös-alasin, niin meistä tulee metsämiehiä? Niitä me nyt ollaan
ilmankin.