ADELHEID. Minä antaisin hänen tunnustaa oikeutta. Hänellä on korkea,
huimaluontoinen sielu. Juuri sen tähden, voi sinuas, Weislingen! Mene
ja kuvailete olevasi hänen vertaisensa! Mene ja antaudu hallittavaksi!
Sinä olet ystävällinen ja luopuisa --
WEISLINGEN. Hän on myös.
ADELHEID. Sinäpä olet myöntyväinen; mutta hän ei! Äkki-arvaamatta
tempaisee hän sinut huostaansa, sinusta tulee aatelismiehen orja,
vaikka sinä voisit olla ruhtinasten herra. -- Kuitenkin on armoton
teko, saattaa sinut kammomaan vastaista asemaasi.
WEISLINGEN. Jos sinä olisit tuntenut, kuinka hän kohteli minua
lempeästi.
ADELHEID. Lempeästi! Tämänkö sinä luet hänelle ansioksi? Se oli hänen
velvollisuutensa. Mitä sinä olisit menettänyt, jos hän olisi ollut
vastahakoinen sinulle? Se minusta nähden olisi voinut olla
tervetulleempaa. Uhkamielinen ihminen niin kuin tuo --
WEISLINGEN. Te puhutte vihollisestanne.
ADELHEID. Minä puhuin teidän vapautenne puoleen -- enkä ylipään tiedä,
mitä minä osaa otan siihen. Hyvästi!
WEISLINGEN. Sallikaa vielä yksi silmänräpäys! (ottaa Adelheidin käden
ja on vaiti).
ADELHEID. Onko teillä vielä mitä sanomista minulle?
WEISLINGEN. -- -- Minun täytyy lähteä.
ADELHEID. Niin menkää!
WEISLINGEN. Armollinen rouva! -- Minä en voi.
ADELHEID. No täytyyhän teidän.
WEISLINGEN. Onko tuo oleva teidän viimeinen katseenne?
ADELHEID. Menkää, minä olen kipeä, tuiki sopimattomaan aikaan.
WEISLINGEN. Älkää noin katsoko minuun!
ADELHEID. Tahdotko sinä olla meidän vihollisemme, ja meidän pitää
hymyillä sinulle? Mene!
WEISLINGEN. Adelheid!
ADELHEID. Minä vihaan teitä!
FRANS (tulee). Armollinen Herra! Piispa laittoi kutsumaan teitä.
ADELHEID. Menkää! Menkää!
FRANS. Hän pyytää teitä pian tulemaan.
ADELHEID. Menkää! Menkää!
WEISLINGEN. Minä en heitä jäähyvästiä, minä näen teitä toiste! (Pois).
ADELHEID. Minuako toiste? Meidän pitää varoa. Margareeta, jos hän
tulee, häädä hänet pois. Minä olen kipeä, päätäni kivistää, minä nukun.
-- Häädä hänet pois. Jos hän on vielä voitettavissa, niin se käy sillä
tavoin. (Pois).
* * * * *
_Etehinen_.