MARTTI. Teihinpä minä tuota osuutin. Mutta me --

YRJÖ (tuopi vettä).

GÖTZ (salavihkaa Yrjölle). Juoksaise Dachsbach'in tielle, kuulosta

korva maata vasten, tuntuuko hevosia tulevan; palaite tuota pikaa

takaisin!

MARTTI. Mutta me, kun olemme syöneet ja juoneet, vedämme suoraa

vastahankaa sille, mitä meidän tulisi olla. Meissä elää untelo

sulatuskyky sovittaa pään vatsan mukaan, ja ylenpalttisen levon ja

rauhan martaus-tilassa sikiytyy himoja, jotka hiettaasti paisuvat yli

äitinsä.

GÖTZ. No yksi lasi viiniä, veli Martti, ei tuo häirinne teiltä yö-unta.

Te olette tänään kävellyt pitkältä. (Tarjoo lasia). Kilai!

Taistelijain[6] malja!

MARTTI. Jumalan nimessä sitten! (Kilistävät). Minä en voi sietää

joutilaita ihmisiä, enkä kuitenkaan saata sanoa, että kaikki munkit

ovat jouten; he tekevät mitä he voivat. Minä nyt tulen St. Veil'istä,

sieltä missä lepäsin viime yötä. Priori vei minut puutarhaan. Sehän se

on heidän mehiläis-pesänsä. Mainiota sallaatia! Kaalia, ai herra

hetunen sitä! Ja sitä erinomaista kukkakaalia ja arttisokkaa[7],

verratonta koko Europassa muuten!

GÖTZ. S'ei siis ole teidän asianne. (Nousee, käy silmäämässä poikaa,

tulee paikoilleen).

MARTTI. Kyllä minä soisin, että Jumala olisi minusta tehnyt tarhurin

tai rohtoniekan! Vasta sinä olisin voinut elää onnellisena. Apottini

rakastaa minua, luostarini on Sachsenin Erfurtissa, hän tietää, ett'en

minä tule aikaan yhdessä kohti; niin hän lähettää minut kaikkialle,

missä on mitä toimitettavaa. Nyt minä olen matkalla Konstans'in piispan

tykö.

GÖTZ. Vielä yksi lasi! Onnea teidän puuhillenne!

MARTTI. Niin myös teidän.

GÖTZ. Miksi te niin katsotte minuun?

MARTTI. Siksi että minä olen niin ihastunut teidän haarniskaanne.

GÖTZ. Tekisikö teidän mielenne semmoista? Se on raskas ja hankala

kannettava.

MARTTI. Niin, mikäpä se ei liene hankalaa tässä maailmassa! Ja minusta

kuitenkaan ei mikään tunnu hankalammalta, kuin että ihminen ei tohdi

olla ihminen. Köyhyys, siveys ja kuuliaisuus -- kolme lupausta, joista

jokainen, kukin erikseen, näyttää luonnolle olevan ratki mahdoton, niin

tuiki kiusallisia ne ovat kaikki. Ja koetas koko elinaikasi tämän

kuorman alla tai tuon paljoa rasittavamman taakan alla, omantunnon

vaivoissa, valjuna voihkia! O, herra! Mitä on teidän elämänne

vaivalloisuus sen säädyn viheliäisyyteen verraten, joka parhaat vietit,

joiden kautta me ollaan olemassa, kartumme ja vartumme, kieltää

kiroten, ymmärtäessään väärin sen halun, mikä ihmisessä on -- hipua

Jumalaa lähemmä?

GÖTZ. Jos teidän lupauksenne ei olisi niin pyhä, minä tahtoisin

houkutella teitä, että sonnustautuisitte haarniskaan, tahtoisin antaa

teille hevosen, ja niin me lähettäisiin yhteen matkaan.

MARTTI. Soisipa Jumala, että minun hartiani tuntisi itsessään

voimaa, jaksaaksensa kantaa haarniskan, ja käsivarteni tarmoa,

jaksaakseen syöstä vihollisen alas satulasta! -- Raukka, heikko käsi,

ennestään tottunut kuljettamaan ristiä sekä rauhan lippua ja

häilyttämään suitsutus-astiaa, kuinka sinä pystyisit hallitsemaan

keihästä ja kalpaa! Minun ääneni, ainoastaan sopeutunut Ave- ja

Halleluja-veisuuseen, kuuluisi vihollisen korvaan minun heikkouteni

airunna, kun taas teidän äänenne hänet valloittaisi. Mikään lupaus ei

voisi pitää minua palautumasta vielä siihen säätykuntaan, jonka Luoja

itse on perustanut -- vapaaseen ihmisyyteen.

GÖTZ. Onnellisen palautumisen malja!

MARTTI. Sen minä juon ainoasti teidän onneksenne. Palautuminen omaan

häkkiini on kumminkin aina onnetonta. Kun te, herra, palajatte omain

muurienne sisälle, iloisena urhoutenne ja tarmonne tunnossa, tarmon,

jok'ei tiedä väsymyksestä mitään, vakaana rauhassa vihollisen

hyökkäyksiltä, riiseissä aseista rupeatte omalle vuoteellenne ja

antautte unen helmaan, joka maistuu paremmalle teistä, kuin minusta

virvoitusjuoma pitkään janoon: silloin te voitte puhua onnesta!

GÖTZ. Niin, siksi tuleekin se harvoin.

MARTTI (tulisemmin). Ja on, milloin tulee, taivaan esimaku. -- Kun te

käännytte takaisin vihollisistanne, viljan raskaana riistaa, ja siinä

mieleenne muistuu: sen minä survasin pois satulasta, ennen kuin se ehti

ampua, ja sen minä syöksin hevosineen alas, ja sitten te ratsastatte

ylös omaan linnaanne, ja --

GÖTZ. Mitä tarkoitatte?

MARTTI. Ja teidän vaimoväkenne! (Kaataa lasiin). Teidän rouvanne malja!

(Pyhkii silmiään). Onhan teillä kai se?

GÖTZ. Erinomaisen jalo, ehtoisa emäntä!

MARTTI. Onnellinen se mies, jolle on suotu kunnollinen, siveä puoliso!

Siitä puolin elää hän kahta vertaa kauvemman. Minä en tunne mitään

naisia, ja kuitenkin, olihan vaimo luomisen kukka!

GÖTZ (itsekseen). Hän säälittää minua. Oman säätynsä ikävä tuntemus

kalvaa hänen sydäntänsä.

YRJÖ (juoksujalassa tulee). Herra! Minä kuulin, että hevosia laukkaa

täyttä karkua. Kaksi! Ne ne on vissiin.

GÖTZ. Taluta hevoseni ulos! Hannun pitää hypätä satulaan. Jääkää

hyvästi, veli kulta, Jumala johtakoon teitä! Olkaa urhoollinen ja

kärsivällinen. Jumala antaa teille vielä tilaa.

MARTTI. Pyytäisin kysyä teidän nimeänne!

GÖTZ. Suokaa anteeksi! Voikaa hyvin! (Tarjoo vasemmustaan).

MARTTI. Miksi te tarjootte mulle vasemmustanne? Enkö minä ole sen

ritarillisen oikean käden arvoinen?

GÖTZ. Vaikka te olisitte itse keisari, pitäisi teidän tyytyä tähän.

Oikea käteni, jos koht'ei ihan mitääntekemätön sodassa, on turta

tuntemaan rakkauden lämmintä likistystä: se on yhtä käsineen kanssa --

näette, se on rautainen.

MARTTI. Niinpä te olette Götz von Berlichingen! Minä kiitän sinua,

Jumala, että näytit minulle hänet, tämän miehen, jota ruhtinaat

vihaavat, jonka puoleen kääntyy ahdistettu kansa. (Tarttuu Götz'in

oikeaan käteen). Sallikaa minulle tämä käsi, antakaa minun suudella

sitä!

GÖTZ. Te ette saa.

MARTTI. Suokaa minun! Sinä, kalliimpi kuin joku pyhimyksen

jäännös-käsi, jonka suonissa on pyhin veri virrannut, kuollut astalo,

elostunut mitä jaloimman hengen luottamuksesta Jumalaan!

GÖTZ (panee kypärän päähänsä ja ottaa keihään).

MARTTI. Oli eräs munkki meillä -- siitä on nyt vuosi ja päivä -- joka

oli käynyt teitä näkemässä silloin kun teiltä kämmen oli ammuttu

Landshut'in[8] piirityksessä. Kuin hän meille kertoi, mitenkä teihin

koski, ja mitä syvää tuskaa te tunsitte siitä, että teidän täytyi nähdä

itsenne vaivaiseksi kutsumukseenne, ja kuinka teille oli juolahtanut

mieleen, kuulleenne miehestä, jolla myöskään ei ollut muuta kuin yksi

käsi ja yhtä hyvin oli uljaana ratsumiehenä palvellut vielä kauvan, --

ah, tuota minä en unhota koskaan!

Ne kaksi huovia tulee.

GÖTZ (puhuu niille salaa).

MARTTI (jatkaa sill'aikaa). Sitä minä en unhota koskaan, kun hän puhui

jaloimmassa, yksinkertaisimmassa luottamuksessa Jumalaan: Ja vaikka

minulla olisi kaksitoista kättä, eikä Sinun armosi minulle soisi hyvää,

mitäpä ne hyödyttäisi minua? Niin minä voin yhdellä --.

GÖTZ. Niin muodoin sinne Haslach'in metsään! (Kääntyy Martin puoleen).

Jääkää hyvästi, arvoisa veli Martti! (Suutelee häntä).

MARTTI. Älkää unhottako minua, niin totta kuin minä en unhota teitä

ikinä! (Götz pois).

MARTTI. Kuinka niin sydäntäni puristi, kuin minä näin hänet! Hän ei

puhunut tuon kummempaa, ja kuitenkin voi minun henkeni erottaa hänen

henkensä. On oikein imanne nähdä suurta miestä.

YRJÖ. Kunnian-arvoinen herra, te kai nukutte tässä meillä?

MARTTI. Voisinko minä saada vuoteen?

YRJÖ. Ei, herra! Min' en tunne vuoteita muuta kuin korvakuulolta. Tässä

meidän majassamme ei ole olkia kaksisempaa.

MARTTI. Hyvä sekin! Mikä on nimesi?

YRJÖ. Yrjö, kunnian-arvoinen herra!

MARTTI. Yrjö! Niinpä sinä oletkin kaimastunut uljaaseen

suojelus-urhoon.

YRJÖ. Ne sanovat, että se on ollut ratsuri; se minäkin aijon olla.

MARTTI. Malta! (Ottaa esille rukouskirjan ja antaa pojalle erään

pyhimyksen kuvan). Tässä sinä saat sen. Seuraa hänen esimerkkiään, ole

urhoollinen ynnä pelkää Jumalaa! (Martti pois).

YRJÖ. Ah, niin kaunis kimo! Jos minä kerran saisin tuommoisen! -- Ja

tuo kultainen tamineisto! -- Siin' on kamala lohikäärme -- Nyt minä

vaan ammuksentelen varpusia. -- Pyhä Yrjänä! Tee minut suureksi ja

väkeväks', anna mulle tuommoinen keihäs, asu ja ratsu, sitten joutaa

tulla lohikäärmeitäkin!

* * * * *

Jaxthausen.

_Götz'in linna_.

ELISABETH. MARIA. KAARLE, Götz'in ainoa poikanen.

KAARLE. Minä pyytäisin sinua, rakas täti, kerropas vielä joku kerta

siitä hurskaasta lapsesta,[9] s'on hyvin kaunis satu.

MARIA. Kerro sinä nyt mulle, pikku vekkuli, siinä mä kuulen, tokko sinä

olet tarkkaavainen.

KAARLE. Malt's aikaa, jahka minä muistelen --. Oli kerran -- niin --

oli kerran pikku poika, ja sen äit' oli kipeä, silloin lähti poika

pois --

Götz von Berlichingen Rautakoura. Näytelmä · 第 8 / 78 题