Pekalle haastoi kylän kansa:
On soittoniekka pappilaan
Sellainen tullut, vertaistansa
Ett'ei hän löydä ollenkaan.
Mut Pekka tahtoi selvän ottaa,
Haastoiko kansa täyttä totta.
Hän rientää kohta pappilahan,
Luo taiteilijan neuvotaan,
Ja viuluniekka vaaditahan
Nyt kilpailuhun ankaraan;
Edeltä Pekka parhaitansa
Vanhalla soittaa viulullansa.
Ei soittoa niin innokasta
Lie herra kuullut milloinkaan.
Kun Pekka taukos soittamasta,
Hän nousee hiljaa tuoliltaan,
Pekalta vanhan viulun lainaa,
Sen tyynnä olkaa vasten painaa:
Helähtää kielet soittimesta,
Hiljalleen ensin vaikertaa,
Kuin puhtaan riemun lähtehestä
Sävelet sitten pulppuaa;
Ne tuskan, raivon virttä soipi,
Vienosti vihdoin unelmoipi.
Ei Pekka tunne viuluansa,
Se niin ei ennen soinutkaan;
Hän liikahda ei paikaltansa,
Ves-karpaloit' on poskillaan:
"Oi soita, herra! soita! soita!
Se kiertää syöntä, valtimoita!"
Ja herra soittaa... Mieli hältä
Käy herkemmäksi, lämpenee;
Sävelet soivat hellemmältä,
Kuin kultalanka virtailee,
Ja Pekka, kohta harmaahapsi,
Siin' itkee aivan niinkuin lapsi.
Ja herra lausuu: "Myö'ös mulle
Tää puhdas Stradivarius,
Satoja siitä maksan sulle!"
Mut Pekan vanha rakkaus
On kiinittänyt soittimehen,
Siit' ei hän luopuis kuollaksehen.