Nyt tiesi Pekka soiton taijan,
Se tunteet kuinka tenhoaa.
Hän harjoitteli pitkän aijan,
Mut ei vaan viulustansa saa
Valveelle säveleitä niitä,
Joit' taideniekka päästi siitä.
Hän teki kauan turhaa työtä,
Soittoonsa että hengen sais,
Hän soitti monta päivää, yötä,
Ett' taidelahjan saavuttais;
Mut jäljettömiin vaivat hukkuu,
Ja Stradivarius se nukkuu.
Ja synkäks silloin mieli muuttuu,
Ja into laantuu, lankeaa;
Ja Pekka viuluhunsa suuttuu,
Pääkaupunkiin sen kuljettaa.
Hän kultaan soiton vaihtaa siellä,
Mut palaa kotiin murhemieliä.
Nyt vanha viulu saapi soida
Saleissa suuren kaupungin,
Ei sointuansa siellä voida
Ihailla täysin tarpehin;
Se tulvii niitä tunteitansa,
Joit' on se saanut matkallansa.
1894.
Elämän paras osa.
On äiti valjuna vuoteellaan
Ja silmäilee, miten rauhaisaan
Tuoss' uinuvi armas lapsukainen,
Min äsken soi hälle taivahainen.
Ken taitais kertoa riemua sen,
Kun aukee silmä jo pienoinen,
Ja henki hentonen akkunastaan
Himmeesti tuikkavi häntä vastaan.
Ja toivoa täynnä se rintakin
Nyt aaltoo puhtahin tuntehin;
Rukoillen silmä se kohoaapi,
Ja syömmen tuntehet sanoiks saapi:
"Sun lahjas, Luoja, tää lapsi on,
Sen mulle uskoit Sä hoitohon;
Oi auta häntä Sä vaarain alta
Ja suojaa huonolta maailmalta!"
Näin äiti eellehen rukoilee
Ja pienoistansa hän lemmitsee,
Ja kultalankaa hän toiveissansa
Kehrääpi katsellen armastansa.
* * *
On vuosi mennyt, ja pienoinen,
Tuo aarre kallihin äidillen,
Sen sinisilmä ja kultahapsi,
Sen rukousten ja toivon lapsi;
Hän myrttiseppele kulmillaan
Nyt nukkuu kylmänä vuoteellaan,
Ja kuolon enkeli harson heitti,
Sill' lapsen viehkeät kasvot peitti.
Tuoss' äitikin suruhunnussaan
Nyt saapuu kuollutta katsomaan;
Taas aaltoo korkeelle äidin rinta,
Mut aaltoo tuskoa haike'inta.
Ja kauvan piirteitä rakkaita
Hän katsoo kuollehen kasvoissa;
Ei väiky niillä nyt hymy hieno,
Tuo äidin sydämmen riemu vieno.
Nyt äidin toivo jo mennyt on;
Sen riisti kuolema armoton.
Miks sammui elo niin alussansa,
Ei äiti käsitä tuskassansa.
Vaan vihdoin ikkunasta sulaa jää;
Se kyynel virtana vierähtää,
Ja yöhön synkkähän koittaa päivä,
Min eestä väistyvi usvan häivä.
Hän muistaa selvähän päivän sen,
Kun suotiin hälle tää pienoinen,
Ja rukouksenkin huokaamansa,
Kun silloin katseli armastansa.
"Suo anteeks, Isäni armoinen,
Kun rakkauttas minä huomaa en;
Nyt osan parahan hälle annoit,
Ikuiseen taltehen luokses kannoit!"
Näin, nöyrästi vaipuen polvilleen,
Nyt äiti haastavi Luojalleen,
Ja saaden lohtua poies kulki
Ja rakkaan vainajan hautaan sulki.
1891.
Osat vaihtuivat.
Maailmaan saapui lapsonen,
Vaikeita itki ailuitahan,
Mut isä sekä äiti sen
Ne riemuitsivat onnessahan.
Vaan kuollen jätti lapsi maan
Ja onnen hymy kasvoillansa
Elohon muutti parempaan --
Vanhemmat itkee murhettansa.
1894.
Kusti kinkerillä.
Käv' Kusti ensiksi kinkerillä,
Kun kuudes vuos' teki kulkuaan;
Kirkkaasti loistavi silmä sillä
Taas kotitöllihin saapuissaan.
Näet ensi laakerit tiedon tiellä
Hänellä nyt oli saalisnaan,
Kun "Isämeitä" se luisti siellä
Ja "Uskontunnustus" rentonaan.
Se Kustin rintahan innon nosti
Koht' uutta taitoa hankkimaan;
Siin' onnistuikin hän mainiosti,
Kuin leikin lasku se kulki vaan.
"Sinusta pappikin voisi tulla,
Jos kouluhun sinä pääsisit",
Niin pastor' lausuvi hymysuulla,
Kun taas ol' tienohon kinkerit.
Ja talvikausia kinkerillä
Se Kusti kulkevi riemuiten
Katkismus kaikki on päässä sillä
Ja virsikirjakin puolehen.
Ja suuren raamatun kaksi kertaa
Luk' ensi lehdestä viimeiseen.
Ei työtä seudulla sille vertaa;
Sen kaikki kuulivat kummakseen.
Mut tiedon nälkäpä Kustin vielä
Se "auran kurjesta" kouluun vei;
Nous vuori esteitä sillä tiellä,
Mut Kustin tarmo se laannu ei.
Kuin köyhä, vihdoinkin saatuansa
Kaikk' herkut runsahat rikkahan,
Niin tiedon aarteilla sieluansa
Ravitsi Kustikin uutteraan.
Nyt Kusti pappina kinkereitä
Taas noita kiertävi tuttuja,
Mut mielestänsä ei koskaan heitä
Menneitä lapsuuden aikoja.
Ja kinkerillä se silloin vasta
On Kusti-pastori innoissaan,
Kun monta löytävi töllin lasta,
Joill' luku luistavi rentonaan.
1892-4.
Neuloja.
Hän neuloi mattoa huoneessaan,
Sinilankaa pohjahan valkeaan;
Punasella ja vihreellä kukkasia
Hän siihen laittavi kauneimpia.
Ja säije se suikavi sukkelaan -- --
Mut aatos eellä se kirjaa vaan
Elonkankaan säikeillä loistavilla,
Sinisillä, vihreillä, punasilla:
"Kun saan minä valmihiks maton tään,
Niin alkaa joutua myöskin hään';
Mä vihkityynylle polvilleni
Käyn tälle vierehen Vilhoseni.
Tää kangas on puhdasta valkeaa,
Mut lempeni Vilhoon on puhtaampaa,
Ja uskollisna kuin taivaan sini
Myös Vilho katsovi silmihini.
Elonsaari se vihreenä kangastaa,
Kun lemmen antaa ja lemmen saa;
Punaruusuja rakkaus tielle luopi.
Taivaalle kirkkahan päivän tuopi.
Tää matto, jos kuinkakin vahva se ois,
Hajoaapi, ja itse mä kuolen pois --
Kun kulkee tunnolla puhtahalla,
On helppoo nukkua nurmen alla.
Kelt' ennen ystävyyttä mä sain,
Ne muistavat mua kuoltuain;
He kumpun peittävi kukkasilla
Sinisillä ja vihreillä, valkoisilla."
1893.
Lämpömittari.
Mä ostin lämpömittarin
Ja akkunaan sen kiinnitin:
Työn oivasti se täytti;
Se aina kaiken talvea
Noin neljäkymment' astetta
Pakkasta mulle näytti.
Jok' aamu sitä tarkastan,
"Huu, kun on kylmä!" huudahdan,
"Kauanko kestää tuota?
Jos kevätpäivän paistaissa
Ei kohoo elohopea,
En sinuun, narri, luota."
Niin saapuu suvi, sulaa jää,
Sen alta aalto vaahtopää
Elohon virkoaapi;
Ja vaaran vieret vihannoi,
Ja laitumilla kellot soi,
Ja verhon metsä saapi.
Ja muiden lämpömittari
Kohoopi oikein runsaasti,
Mun ompi itsepäinen;
Se vaan ei nuorru nousemaan
Alhaalla pysyy ainiaan,
Kuin olisi se jäinen.
Mä mietin kauan säälien,
Mi hyyti kirkkaan sydämmen
Mun lämmön minun rinnalta.
Kun tahdoin häntä nuhdella,
Niin silloin tämä veitikka
Näin haastaa akkunalta.
"Sun ompi syysi; sulle vaan
Kylmyytt' on luotu maailmaan,
Ei lemmen lämpimyyttä;
Elosi kylmyydellähän
Myös multa poistaa lämpimän --
Sa moitit mua syyttä."
1892.
Rannan Helka.
Vuosi sitten vielä rannan Helka,
Huoletta kuin heinä heiluen,
Hyppi, nauroi, jotta raikui ranta,
Poskillaan ol' paiste nuoruuden;
Silmät suuret leimus lemmentulta
Luonaan hällä oli oma kulta.
Hetken onnee empimättä nautti.
Ääntä viettelijän luuli hän
Ääneks uskollisen ystävänsä;
Sille käänsi korvan kerkeän:
Kuiskeita sen mairehia kuuli,
Onnellinen olevansa luuli.
Nyt ei raiju rannan Helkan nauru,
Eikä paista päivyt poskiltaan,
Silmänsä on itkuinen ja vaisu,
Rinta täynnä pettymystä vaan;
Katse ompi luotu kohden maata,
Varjoaankaan katsoa ei saata.
Elontaival eessä langenneella
On niin kolkon kolkko, iloton;
Murhe äidin, ihmisien moite
Lisäpaino rikokselle on.
Se, min luuli parhaaks ystäväksi,
Petti, jätti, muille maille läksi.
Ääni heikko kuuluu kätkyestä,
Helkan mieltä viiltää, kirveltää;
Lapsen silmä viattoman kirkas
Hälle muistuttaapi pettäjää;
Sydän, hoitaissansa pienokaista,
Kiehuu vihaa, lempee polttavaista.
1894.
Keinutuoli.
Suuri keinutuoli
On jo ikäpuoli,
Väsyä jo alkoi heiluntaan;
Ennen virkeätä
Tunsi elämätä,
Nyt ol' kaikki raukeata vaan.
Iltasilla vielä
Joskus, kaihomiellä
Kaukaisuuden äärtä katsellen,
Siinä nuori Silja
Keinueli hiljaa.
Pudotellen puulle kyynelen.
Mist' on moinen huoli,
Puinen keinutuoli
Kelvon tuot' ei tahdo ymmärtää,
Mutta kohta tälle
Kauan eläjälle
Arvoitus jo vallan selviää.
Kerran onnessahan
Keinuun istumahan
Syliin sulhon Silja istahtaa:
Lemmen hellyydellä
Silloin Silja hellä
Sykkimähän puunkin syömmen saa.
Suuri keinutuoli,
Vaikk' on ikäpuoli
Sulhon armastaissa Siljoaan,
Muistaa riemuissansa
Entist' onneansa,
Nuoreks puuksi nuortuu uudestaan.
On kuin kasvais vielä
Koivikossa siellä
Vihannoiden kummun kaltaalla,
Linnut laulujansa
Soittais latvassansa,
Päivä lehtiin loisi kultia.
1893.
Kerjuri.
"Pois kurja kerjuri kulje,
Sua en mä kärsiä voi;
Tuo suusi kunnoton sulje,
Mi ruikutusta vaan soi.
Mä itse leipäni hankin
Ja samoin tehkösi sa!
On onnen peruste vankin
Oma toimesi uuttera."
Niin lausui mahtava Pekka,
Pois ylpeä käännähtää,
Ja vastahan kerjuri Jukka,
Tuo salvattu, äännähtää:
"Näin talvisin varpua pientä
Kun nälkänsä ahdistaa,
Se auman kylkehen rientää
Ja jonkun siemenen saa.
Ma lailla varpusen kurjan
Sun luoksesi kiirehdin,
Mut mieles nähtyä nurjan
Pois täältä mä riennänkin.
Ken varpus-raukkoa huoltaa
Yl' talvisen taipaleen,
Ei salli nälkähän kuolta
Mun puutteesen vaipuneen."
Niin lausui; kyynele kiilsi
Hänen himmistä silmästään,
Ja murhe mieltähän viilsi,
Nous huokaus syömmestään.
Pois kääntyi; taivalta kulki
Hän nöyrästi kerjäten vaan;
Hält' uksena moni sulki,
Moni tarjosi hoitoaan.
Nyt jalk' on puutunut hältä
Ja kattoa yllehen
Ei saanut hän elämältä,
Vaan kuolema antoi sen.
Mut onnen vilppiä surra
Vuorostaan Pekka nyt saa
Ja mieron leipeä purra
Ja taivalta tallustaa.
1890.
Jouluna.
Tulet akkunoista loistaa,
Tähdet luovat valoaan,
Pimeyttä kauhut poistaa,
Rauhan henki valtaa maan.
Joulun juhlahämärässä
Jono kirkkomatkaajain
Teillä ompi rientämässä,
Temppelihin kiiruhtain;
Kynttilät jo siellä hohtaa,
Tähtein lailla kimmeltää,
Kellon ääni kutsuu, johtaa,
Kauas kaikuin väräjää.
Sinne rientää ihmislapset
Sadottain ja tuhansin,
Nuorukaiset, harmaahapset,
Köyhä niinkuin rikaskin.
Bethlehemin seimen luota
Siunausta toivotaan;
Harvat tahtoo lahjan tuoda,
Kaikk' on valmiit ottamaan.
Urkuin kanssa heläjääpi
Äänet monet ihmisten,
Sävel nousee... kiirehtääpi
Taakse tähtitarhojen.
Tämän kuulee taivaan Herra,
Laskeutuupi katsomaan
Kansaa, joka taas on kerran
Tullut Hälle juhlimaan;
Sydän josko sillä oisi
Bethlehemin paimenten,
Että siihen panna voisi
Rauhan, onnen, autuuden.
Näkee siellä Herra taivaan
Monta, joiden sydämmet
Kaukana on Hänest' aivan,
Kädet, huulet saastaiset.
Pois Hän murhemielin heistä
Toisten luokse kääntyvi,
Etsii tänne rientäneistä,
Tokko niitä löytyisi,
Joissa puhdas lapsen mieli
Aukee Herran armolle,
Sydänkin, ei yksin kieli
Juhlavirtlä veisaile.
Siit' ois riemu taivahassa,
Enkel'-laulu raikahtais;
Jouluvirsi myöskin maassa
Kaijun kaunihimman sais.
1891.
Enkelinlaulu-vuori.
Se kohoaa juhlallisna erään Savon sinijärven helmasta. Lännessä,
pohjoisessa ja idässä laskee se koleat kallionsa jyrkänteenä syvään
veteen; etelässä vajoaa se loivasti penger penkereeltä ja yhtyy
takanaan olevaan niemimaahan.
Tällä pengermaalla kasvaa puita, petäjiä ja koivuja, onpa lievepuolella
joku pihlajakin. Nurmi tällä metsäisellä sivulla on kukkaisa. Siinä
ne kasvavat keväällä seudun ainoat vuokot. On siinä lemmikkiä ja
mataroita ja koko joukko muita kukkia. Mansikoita siellä saa myöskin
poimia, mutta lillukoita on kaikkein enimmän.
Ylhäällä vuoren vankalla harteella ei menesty kasvit. Lohkonaisia
kallioita töröttää siellä. Näiden lomasta kohoaa muutamia noin miehen
korkuisia petäjän käkkyröitä.
Syviä, pohjattomia halkeamia ja onkaloita aukenee ylhäältä vuoren
sisään, ja ajan kuluessa ilmestyy niitä siihen aina uusia. Sodan
lähestyessä Suomea halkeilee, näet, tuo ikuinen vuori, pirskahtelee
kuin nauris -- niin kansa haastaa -- ja sen onkaloista kuuluu suruinen
hyminä, ikäänkuin kaikuna maan-alaisten hengetärten laulusta.
Eteläiseltä sivulta on pääsy vuorelle helppoa. Eikä kadu vaivojaan se,
ken sinne kiipeää.
Siinä on silloin silmäin edessä kaunis palanen ihanata isienmaata.
Alhaalla vuoren juurella lipajavat pienen Pyhäselän laineet. Suurempi
selkä aukeaa tuolla tuonnempana saariryhmän takana.
Oikeanpuoliset rannat verhoaa tumma kuusi- ja petäjämetsä. Vasemmalla
on ahoja, lehtoja ja viljamaita talojen ympärillä. Loitolla kylän
peltojen takana kulkee siellä Savon radan rautainen latu, jolta
tarkkakorvainen kuulija voi tajuta rautahevon puhkumisen ja junan
pauhaavan kolinan.
Vuosisatoja aikaisemmin vallitsi vuoren ympärillä erämaan rauha. Veden
kalvoa ei liikutellut muu kuin sisämaan tuulen röyheltämä laine,
loiskiva kala ja vesilintujen lukuisa liuta. Maat rannikkojen takana
olivat synkkänä salona, missä villi metsänkarja ihmisen häiritsemättä
kävi keskinäistä sotaansa. Kontion luihea vihellys kaijutti kallioita
paikoilla, joissa nyt kuuluu uudenaikaisen veturin kirpeä hujellus.
Nimetönnä silloin vuori vielä kohotti seudun yli uljasta, pilviä
tavoittelevaa päätään. Myrskyt ja tulvat tunsivat, että niille
oli siinä horjumaton vastustaja, joka uhmalla kohtasi jokaista
luonnonvoimien telmettä. Ei se notkunut eikä väistynyt niiden
mahtavuutta. Mutta hiljaiset laineet olivat sen juurelle ihmeen pitkien
vuosien vieriessä lokeroita kaivertaneet.
Ihmiset, jotka vuorelle antoivat verrattoman kauniin nimensä, saapuivat
ensin tuonne vasemmalle länsirannalle. Siellä kajahteli metsä
uudisasukkaan kirveenkalskahduksista. Hän kaatoi maahan kaskeslehdon.
Tämän laitaan ilmestyi pienoinen pirtti asujineen.
Kaski poltettiin, tuhka siemennettiin, ja siitä leikattiin seudun
ensimmäinen viljakulta. Sänki käännettiin ylös-alasin, muokattiin
pysyväksi pelloksi, jonka laidassa suojukset kasvoivat vauraaksi
kartanoksi.
Useampia pälvipaikkoja alkoi ilmestyä salon sydämessä. Kasken sauhu
tuprusi sieltä täältä. Peltoja ja kartanoita ilmestyi niiden jälkeen.
Karjan kellojen kalkutusta kaikuu kesä-illoin vuorelle saakka,
kaikuu karjan paimenen hellämielinen laulu, kaikuu tuohitorven kumea
törähdys... Erämaan luonnon-ääniin oli ihminen pysyväisesti voittoisat
sävelensä liittänyt.
Eikä ihmisen valloitushimoa maa ja metsä tyydyttänytkään. Se anasti
järvenkin aarteineen itselleen. Se rakensi rantaan purtensa, jolla
viiletteli laineiden yli, rakensi lahdelmaan katiskansa, johon
eksytti rehellisen, oveluuteen tottumattoman kalaparven. Nuottamiehet
molskuttivat siellä ja tuulastaja kuljetti kummituksen tavoin pimeinä
syys-öinä tultaan syvyyden yli.
Rannalla oli pyhä lehto, jossa toimitettiin kummallisia uhrimenoja maan
ja veden haltijavoimille. Siitä alettiin järveäkin Pyhäseläksi sanoa.
Ja kun kristin-usko voittoisana kulki yli maan, rakennettiin tuonne
suuren selän rantamalle kirkko taivaan Jumalalle. Kirkon sivulle yleni
korkea kellotapuli, jonka latvaan asetettiin riippumaan kaksi suurta
vaskista kelloa. Ensi kerran niitä soitettaessa kajahti jo niiden sävel
vuoren kylkeä vastaan.
Vuori huomasi uuden elämän kaikkialla ympärillään, elämän, johon
ihminen painoi leimansa. Mutta tämä elämä ei liikuttanut vuoren
sydäntä. Tuhansien vuosien lumi ja jää, tuhansien talvien tuimat
pakkaset olivat sen koventaneet ja jäätäneet. Ei koskaan koittanut
niin lämmintä kesää, että vuoren kivinen sydän olisi sulanut.
Kesä loi kukkiaan vuoren ympäristöllä. Syystuuli murskasi ne. Yhä
uusi lintuparvi viserteli vuoren huipulla ja rakenteli pesiään sinne.
Rajusää kaatoi pesän ja paiskasi vikisevät pojat mäsäksi vuoren
rotkoihin. Sukupolvi sukupolven perästä souteli ihmisiä sen juurella.
Nämä kaikki vanhenivat ja kuolivat, kuni kelmeät syksyn kukkaset. Nyt
ne ovat kaikki multana kirkonviereisessä tarhassa... Vuori vaan oli
aina samoilla annoillaan. Tämä kaikki ei siihen koskenut vähäistäkään,
ei niin vähäistäkään.
Mutta kun vuori oli noin tunnoton, ei se mitään nimeä saanut. Kukapa
tahtoisi mainitakaan sitä, jota ei säälitä elämän ihanuuden katoaminen.
* * * * *
Mutta vuori ansaitsi nimensä vielä.
Lahden poukamassa, ei kovin kaukana vuoresta, oli herraskartano. Eräs
majurin leski eli siinä kasvatustyttärensä Ainin kanssa.
Oli majuri jättänyt jälkeensä pojankin, Yrjön, joka nyt oli
luutnanttina Savon jääkäreissä.
Aini oli majurin rouvan lapsuuden-ystävän tytär, jonka majuri rouvansa
esityksestä oli puutteesta pelastanut, ottamalla hänet hoitolapsekseen.
Hän olikin armas lapsukainen, suloinen ja kaunis ja yleni oikeen
soreaksi immeksi. Hän oli kasvatusvanhempainsa ilo ja ihastus. Hän
lauloi heille heleällä äänellään nuoruutta ja raitista elämäniloa
uhkuvia säveliä ja lumosi heidät kokonaan olentonsa herttaisuudella.
Entä Yrjö sitten? Hän oli muutamia vuosia Ainia vanhempi, vakaa ja
mieheväluontoinen nuorukainen. He olivat yhdessä kasvaneet, leikkineet
ja oppineet. Heidän sielunsa olivat eroittamattomasti kiintyneet
toisiinsa. Kun he kulkivat toistensa rinnalla, näytti kuin keväinen
paiste ja salaperäinen kuutamoyö vieretysten vaeltaisi.
Majuri kuoli lasten vielä ala-ikäisinä ollessa. Yrjö meni jo
16-vuotisena sotapalvelusta oppimaan. Pitkät ajat vietti hän
kuitenkin kotona vuosittain äitinsä ja Ainin luona.
Yhdessä silloin Aini ja Yrjö seudulla liikkuivat. Kesä-illoin he usein
nousivat tuon vuoren huipulle asti ja ihailivat sieltä seudun armautta.
Käsi kädessä istuivat he siellä samalla paasilohkareella, välistä
äänetönnä, sydän täynnä hartautta, jota herätti luonnun mahtava
kauneus yhdessä rakkaimman olennon läsnäolon kanssa, välistä
keskustellen. Toisinaan lauloi Aini siellä hopeankirkkaalla äänellään.
Silloin kuunteli Yrjö henkeään pidätellen ja seurasi sydämellään
sävelten kulkua, jotka norjana virtana vierivät laineiden yli ja
kaikuivat takaisin vastaisen rannan kukkuloista.
Eivät he olleet tunnustaneet vielä toisilleen lempeään, eivät sanaakaan
rakkaudesta puhuneet; mutta he tunsivat sydämessään molemmat, että he
kuuluivat yhteen, etteivät voi toisittaan elää.
* * * * *
Syttyi sota. Suomen joukko meni vihollista vastaan, Yrjö muassa.
Taistelussa sai hän luodin rintaansa ja kaatui.
Ei kenkään voi kuvata Ainin surua, ei mikään kynä kertoa tuskaa, joka
raateli hänen mieltään saadessaan kuolin-sanoman. Nyt vasta tunsi Aini,
miten hän oli rakastanut Yrjöä. Nyt vasta oivalsi hän, miten Yrjö oli
hänelle kaikki kaikessa. Kun Yrjö oli poissa, kadotti elämä arvonsa,
taivas kävi selkeämättömästi pilveen, rajaton tyhjyys oli kaikkialla.
Surun sortama, lohduton impi kulki toivotonna kaikissa niissä
paikoissa, joissa oli ennen Yrjön kanssa ollut. Eräänä iltana nousi hän
vuorellekin.
Hän istui paasilohkareelle, jolla oli usein ennen istunut Yrjön kanssa.
Hän katseli kauas ympäristöä, katseli niin kauas, kuin kantoi surun
samentama silmä.
Siinähän se oli maa, jota puoltaessa Yrjö oli kaatunut. Ilta-aurinko
kultasi sen lehtoja, joita syksykin jo alkoi kellastaa. Laineet
alhaalla vuoren juurella olivat päivän mellakasta väsyneinä lepoon
asettuneet. Kaikki oli niin hiljaista ja juhlallista kuin suruhuoneessa.
Katsellessa tätä liukeni hieman murheen harkko Ainin sydämestä. Hän
muisti hetket, jotka oli täällä viettänyt, laulut, joita oli laulellut.
Kyyneleet kohosivat hänen silmiinsä. Melkein tunnottomiksi jähmettyneet
sydämen kielet alkoivat väristä.
Hän lauloi.
Ei hän ollut ennen koskaan laulanut sitä laulua, joka nyt virtasi hänen
sydämestään. Sävelenkin loi hetken tunnelma. Laulu hävisi iltailmaan
niinkuin oli itsestään syntynytkin. Sävelen toisintoja kuulee vielä
lauluissa: "Tuoll' on mun kultani", "Syntymistään sureva" ja "Turvaton".
Sanat taisivat olla seuraavaan tapaan:
"Oi miksi orvoksi maailmaan
Niin jäin kuni varpuun pienyt,
Jolt' oksakumppanin rinnaltaan
On harmaa huuhkaja vienyt!
Oi miksi raukka niin yksin jäin
Kohtaamaan myrskyjä säiden!
Ken johtaa minun venhettäin
Yl' aaltojen vaahtopäiden?
On aallon loiskina vilvakkaa,
Ja kylmää koskien hyrsky;
Mut kuumin pyörtehin pauhoaa
Mun mielen' rauhaton tyrsky.
Oi tullos tuoni taita pois
Tää riutuva rannan kukka!
Se ainoa toivoni vielä ois
Mull', onneton tyttö-rukka.
Kun kuljen kumpuja tuonelan,
Kaivattun' saapuvi vastaan,
Eik' enää luopua koskahan
Hän tarvitse armahastaan."
Päätettyään kuulosti Aini hiljaa ja säikähti omien säveleittensä
kaikua, joka surullisesti hymisi vuoren onkaloissa ja
järventakaisissa rannoissa. Hänestä tuntui, kuin olisi hän vuoren
laulullaan eloon herättänyt. Sen juuret ikäänkuin rutisivat tuskissaan,
ja tuo humu sen halkeamissa oli niin kummallinen.
Hän kuunteli sitä arasti. Silloin tuli vieno tuulenhengähdys ja
puhalsi hänen laajalieriseen hattuunsa, jota ei millään päähän oltu
kiinnitetty. Se kirposi kulmilta ja vierrä lengerti penkereitä
myöten vuoren niemenpuoleiselle juurelle. Outo tunne rinnassa alkaa
Aini laskeutua alas saavuttaakseen hattunsa. Hän saavuttaa sen... ja
oudommaksi vaan mieli muuttuu. Vihreä seppele lillukan varsista on
kiertynyt hatun ympärille kuin huolellisen ihmiskäden sovittamana.
Hän katseli ympärilleen, nosti hatun sinään päähänsä ja alkoi astua
kotiinsa käsittämättömissä suruhaavelmissa.
-- Missä olet ollut, lapseni, ja mitä varten olet seppelöinyt hattusi?
kysyi portaalla vastassa oleva Yrjön äiti.
-- Rakas täti, vuoren haltija on minut seppelöinyt kuolemaan!
Naiset sulkeutuivat toistensa syliin ja heidän silmistään virtasi
tulvanaan kuumia kyyneleitä.
* * * * *
Samana syksynä vielä vietiin Ainin ruumis suurella kirkkoveneellä
vuoren sivutse hautausmaahan.
Myrsky kaataa useimmin ihanimmat kasvit.
* * * * *
Mutta vuori oli jo silloin saanut nimensä.
Tuona ihmeellisenä iltana, jolloin Aini lauloi sen huipulla
joutsenlaulunsa, oli toisella rannalla olleet kalastajat kuulleet
sen. Hellästi valittava sävel oli jo kohta alussa liikuttanut
naiden luonnonlasten sydäntä, se oli tunkeutunut luihin ja ytimiin.
He pysähtyivät toimessaan ja jäivät hiljaisen hartaana kuuntelemaan
tyynen järven yli kuuluvia säveliä.
He katsoivat vuorelle päin ja erottivat laskeutuvan auringon säteiden
kirkastamana laulajan haamun.
-- Enkeli laulaa siellä, sanoivat he toisilleen. Ja kotiin saavuttuansa
kertoivat he kuulleensa enkelin laulua.
Tämä puhe kulki ympäri tienoolla.
Saatiin kyllä sitten selville, kuka laulaja oikeastaan oli. Mutta Ainin
rakastettu olento, hänen syvä surunsa ja aikainen kuolemansa saivat
aikaan, että hän säilyi jonkinlaisena hyvänä enkelinä seudun asujanten
mielessä. Ja vuorta, jolla hän oli laulanut, ruvettiin sanomaan
Enkelinlaulu-vuoreksi. -- -- --
Ainin surullinen laulu ja syvä murhe oli vihdoinkin liikuttanut
vuoren kivistä sydäntä. Täst'-edes se ei enää ollut aava, tunnoton
kivimöhkäle. Se suri maansa tytärten surua.
Sodan lähestyessä Suomea halkeilee, näet, tuo ikuinen vuori tuskasta,
pirskahtelee kuin nauris -- niin kansa haastaa -- ja sen onkaloista
kuuluu surullinen hyminä ikäänkuin kaikuna maanalaisten hengetärten
laulusta.
-- Savon tyttöjen suojelushenget ne siellä valittavat, kun
sulhot sotaan sortuvat, sanoi minulle soutajani viime kesänä
Enkelinlaulu-vuoren sivu kulkiessani. Nyt sieltä taas tyynillä öillä
hyminää kuuluu, ja rakojakin siihen on ilmestynyt uusia...
-- Ja sotaako se ennustaa? kysyin minä.
-- Niin. Sotaa se ennustaa.
1893.