No niin, aamulla ilmestyvät epälukuiset sulhot yht'äkkiä pihalle.
Kirjeitä, kirjeitä, ihmiselle salaperäisiä, aivan lentää ilmassakin
kuin radiotietoja.
Sinä aamuna ja siitä alkaen puikkelehtii ja juoksee, pilkistelee ja
tirkistelee, viuhtoo, hoilaa ja torailee, loikkii ja sipsuttaa
rakennuksen ympärillä koiria, killisteleviä, tappelua hankaavia,
viisaita, typeriä, ovelia, tuhmia, iloisia, nöyriä ja ylpeitä
sankareita. Nyt ne markkinat alkoivat! Nyt niitä tassuttelee ikkunain
alla. Siellä vilahtelee sulhasten käpäliä, heiluu häntiä, vilahtelee
kaikenkarvaisia karvoja, kaikenlaisia korvia ja silmiä.
Tuo tuossa! Eikö se ole — _Ruti'bracka_ — parempien joukossa? Se
killistelee pensaan takaa silmillään, jotka ovat kuin vanhanaikaiset
kengännapit, ja vetäytyy nopsasti takaisin, jos keittiön ovea
aukaistaan. Kymmenet kerrat on se saanut päähänsä, kylkiinsä kepin
pätkiä ja niskaansa vettä. Jääkylmää vettä!
Kiittäköön onneaan, ettei kiehuvaa, kuten ehkä siellä ja täällä muualla
sankariretkillään. Niin, varmaan se on kokenut sekä tulista vettä että
pyssyn syöksemiä suolarakeita. Siksi eivät vasamat, joita pikku emäntä
kuistilta linkoaa, enää osukaan siihen: se on niin varovainen, viisas,
nopsaliikkeinen. Minkä sille kärpälle voi?
Täytyy tyytyä _Ruti'brackalle_ heristämään nyrkkiä.
_Ruti'bracka!_ Ällistyttävä koiran nimi.
Mistä se johtuu?
Katsokaas, hän ei ole mitään ylhäistä sukua. Lieneekö hänellä sukua
ollenkaan. Lieneekö edes kunnolla isäntiä? Ja jos on, ovat he varsin
huolimattomia.
Ei ole kaunis nimi se _Ruti'bracka_. Se ei ole oikein nimikään. Se on
haukkumanimi. Tai — kunniamaininta.
Kunniadiploomiko? Aivan toisessa mielessä antoivat poliisit hänelle
sellaisen attribuutin, kun sieppasivat hänet kerran vesikauhun aikaan
kiinni maantieltä ja veivät putkaan. Konttoriinsa. Katselivat raukkaa
siinä. Laskivat leikkiä toisilleen ja eräille kyläläisille, jotka
sattuivat sinne omia koiriaan pelastamaan:
"_Ruti'bracka_!" — Poliisit olivat nimittäin ruotsalaisia. "Kyllä on
kummallinen koira. _Mätä rakki_. Me voisimme sen myödä. Kuka tahtoo sen
ostaa? Muuten se tapetaan. Sen saa kahdella markalla..."
Tuli kuitenkin nähtävästi omistaja tämänkin koiran pelastamaan, koska
se nyt tuolla pensaan takana kuikkii ja killistelee.
_Ruti'bracka!_ Se ei ole suuren suuri. Se on kuin hyvänlainen kissa.
Vartalo sillä on pitkä — kuin juna. Väärät koivet. Toinen etujaloista,
— jalat ovat kaikki lyhyet, — vääntynyt sivulle, melkein taaksepäin:
riisitautia. Karva takkuinen. Häntä roikkuva. — Riisitauti kuin
riisitauti! — Pää pieni ja punainen. Ja siinä törröttävät suunnattoman
isot pystykorvat! Ruti'bracka muistuttaa jonkinmoista lepakon ja lasten
leikkijunan sekasikiötä.
Se on kaikenkarvainen, kaikenvärinen, karvaton ja väritön.
Oikea epäsikiö.
On sekin sulhanen Raille!
Mutta isojen yökönkorvien varjosta hohtaa kaksi ruskeaa, hyvin viisasta
tai viekasta silmää, jotka ovat näinä aikoina hellittämättömän
tarmokkaat. Ne silmät ovat, kuten ilmaistu, kuin kuluneet
vanhanaikaiset kengännapit, mutta kuitenkin elämää täynnä.
"Menetkös sinäkin sieltä!"
Mutta siihen ei siis osuta, ainakaan loitolta. Ja lähelle ei se tule,
kun ihmisen näkee. Ja se näkee ihmisen aina.
Näkee jo kaukaa. Ja livistää portista heti käpälämäkeen.
Ihminen, joka on epätoivoissaan kirjeistä, joita sulhaset jättävät,
vihaa ja vainoaa poloista riisitautista yökköä. Sille riittää näyttää
nyrkkiä, niin se menee matkaansa. Tosin ainoastaan hetkeksi: tuskin ovi
saadaan kiinni, niin yökkö rientää kirjoittamaan pienen lappusensa
ovelle...
Eikös taas! Hänen harmaa selkänsä se jälleen vilahti portailta pakoon.
Ja nyt se siis pilkistelee katajapensaan takaa, kätkien itsensä niin
visusti että tuskin pää ja pienet silmät näkyvät.
"Menetkö, lurjus! Kiitä onneasi, ettemme rakasta pyssyjä muuta kuin —
roistojen varalta, emmekä halua eläintä suolata."
Aina se on täällä, silloinkin kuin muut hetkeksi poistuvat. Kenen
mustat korvat ne tuolta törröttävät? Kenen veikeät silmät ne ylös
ikkunoihin killistelevät? Ken se pistää katsellessaan kapean punaisen
kielensä ulos suusta? Ruti'bracka, hullunkurisen pieni ja onnettomuuden
runtelema, rohkein ja pelkurimaisin, viisain ja ovelin!
Muut sulhot sitten!
Miltä Parisin piiritys lienee näyttänyt? Hyväkin emäntä tästä
närkästyy!
Mutta onneksi saa kaikille muille paitsi tuolle pikku yökölle antaa
tuntuvampaa kuria kuin nyrkinheristystä.
"Koiralle keppiä, sanoi ystävä Fransiskus!"
Ja saavathan ne sitä välistä. Saavat keppiä. Tomuutusrottinkia.
Kalikoita. Kivennappuloita. Mitä käteen sattuu. Ja vettä kauhasta.
Keppi lentää kuistilta väkkäränä ilmassa. Kohtaa kauniin, punaruskean
_Joken_ lonkkaa. Arka Jokke pelästyy, häkeltyy juoksemaan pakoon...
Mutta suuri bernhardilainen _Jutte_: vaikka möykyttäisit hänen
selkäänsä halolla, — huoli emännänarvosta tekee ihmisen
epätoivoiseksi, — niin, vaikka möykyttäisit halolla, jota tosin ei
tehdä, on se sama kuin et Jutteen koskisikaan... luulemme. Se ei tästä
liikahda. Vötys! Mutta se ei purekaan. Isot, uskolliset, hieman hölmöt
silmät vain alakuloisina katselevat...
Buldoggi _Golgat_ on asettunut talon nurkalle kuin pronssiin valettu
muistopatsas. Sekään ei heitoista vingu. Mutta yritäpäs se siitä
karkoittaa. "Tämä on _Golgatin_ paikka! Oma paikka!" Siihen se on aivan
juuttunut kiinni. Se irvistää ahdistajalle. Se uhkaa ja täyttää
tarvittaessa uhkauksensa. Sen ruman kärsän leuat, kuin mitkäkin
sepelikoneen musertimet, työntäytyvät eteenpäin ja näyttävät julmia
torahampaita. Sitä saisi tykillä ampua, — se ei väistyisi!
Tällaista se on, kun on tytär talossa! Keppejä! Kiviä! Salaa tai
peittelemättä nakattua vettä.
Pilkatut sulhas-raukat kärsivät sitä paitsi naurua, nolauksia,
pettymyksiä, loukkauksia.
Tuolla tipsuttaa _Tipsa_, valkea, mutta nyt rapainen villakoira.
Tuolla tulevat foksterrierit _Pim_ ja _Pom_. Kyllä emäntä kylän tuntee
tarkemmin kuin luullaankaan. Miksi ei siis kylän — koiriakin?
"Koirille keppiä!"
Mutta se ei ollenkaan asiaa muuta. Vastoinkäymiset yllyttävät uusiin
sankaritekoihin. Sellaista on rakkaus, senhän tiedämme.
Tasapeli: huvilan omistajat eivät voi estää sulhoja tulemasta, sulhot
näkevät sulttaanittaren vain ikkunasta.
Turhaa puolin ja toisin! Turhaa nuorukaisten näytellä kauneuttaan,
komeita pukujaan, sileää ihotakkiaan kuten _Golgat_, hienoja tuuheita
turkiksiaan kuten S:n Ludvigin setteri _Kekku_... Turhaan tehdä
sankariasenteita. _Jokke_ katselee uljaasti ikkunaan ja sovittaa
kirjettä hyvin korkealle petäjän kupeeseen: "Tällainen poika minä olen,
— valitse minut, oi armoitettu!"
Turhaan kaikki: Jakkerintytär tuskin huomaakaan.
Lahjuksiakin tuodaan. Lunnaita!
Kalevalan ja muiden puolibarbaaristen aikain kosijat ostivat vaimonsa
tuomalla taloon joko hinnan tai lahjuksia. Nyt tuodaan huvilaan —
vanha hevosen kontti. Isännillekö? Ei nyt sentään, emme oikein siihen
ajatukseen tahtoisi alistua. Kuvittelemme että se oli tarkoitettu
Raille, — jos se nyt oli tarkoitettu kenellekään.
Mutta niin vain on että bernhardilainen _Jutte_, muuten melkoisen
siisti ja säädyllinen, raahaa jostakin pihalle sen vanhan, — varsin
vanhan, — hevosen kontin. Kavioineen päivineen. Lihaa ei siinä enää
voi paljoa olla, sillä se on todellakin — hyvin vanha, riutunut ja
laihtunut.
— Mutta täytyisihän toki antaa arvo nöyrän sydämen hellälle
auliudelle.
Äläpäs luule lahjovasi! Kunpa tietäisitte, senkin koirat, runtukset,
miten rauhallisia, täysin rauhallisia täällä ollaan.
Antaa vaan sulhasten kihistä! Raille se on melkein yhdentekevä asia.
Ilmeisistä rakkikoirista ei Rai välitä yhtään, — nyt enemmän kuin
käveltäessäkään, jolloin näyttää kuin se ei huomaisi haukkuvatko rakit
sitä vai ei.
Tulkoot pystykorvatkin, jotka ovat karanneet kotoaan ja juosseet kai
kilometrejä ja kärsineet monta vuorokautta vilua ja nälkää. Väliäpä
heistä! Joskus kenties ikkunasta vingahdetaan, mutta sitten totellaan
helposti ja asetutaan penkille levolle. Tai katsellaan kaikessa
rauhassa ruokasalin ikkunasta.
Mitä vehkeilet joutavia, Jutte. Sinun kurkotuksiasi korkealle puun
kylkeen ei Rai näe, vaikka juuri silloin ikkunaan katselet.
Mikäs se tuo sitten on? Vanha ja vaivainen, vielä surkeampi kuin
_Ruti'bracka_. Lieneekö sillä nimeäkään? Emme herraa tunne! — Se on
kuin kilpikonna, lihavuuteensa pakahtuva, hampaaton ja karvaton. Kuinka
se jaksoi tänne asti madella? Eihän se vain kuole sydänhalvaukseen —
tähän pihalle.
Mutta Rai makaa, ei tiedä mistään.
Tuokaa vain, sulhaset, suloisesti uhrautuen hevosenkonttejanne ikkunan
alle! Istukaa siinä tai tehkää kiemailevia liikkeitä vartalo
keikarimaisissa asennoissa. Täällä joskus hiukkasen vikistään, — siinä
kaikki.
Sulhaset istuvat koko päivän lumessa, jota sataa yhtä mittaa. Sataa
yötä ja päivää. He istuvat tai samoilevat vuorokauden toisensa jälkeen.
Ja _Ruti'bracka_ on kaikkein sitkein istumaan.
Nyt sai hän melkein vertaisensa toverin. Tämä on kellertävä ja
tuuheaturkkinen kuin vanhanaikainen käsipuuhka. Se istuu _Ruti'brackan_
kanssa kilpaa. Se on likomärkä räntäsateesta, niin märkä, että karvat
valuvat pitkin pintaa.
Vielä pahempi on Pimillä ja Pomilla, Lennartssonin foksterriereillä,
sillä luonto on luonut ne melkein alastomiksi. Niillä ei karva ole
paljon parempi kuin porsliinikoirilla. Poloiset, kuinka ne vapisevat
vilusta! — Ne käväisevät lämmittelemässä kotonaan, ja ilmestyvät
sitten taas istumaan ja loikkimaan.
Tulee vihdoin ilta. Silloin näyttävät hävinneen aivan kaikki muut
paitsi _Ruti'_, joka jää siihen yksinään kalliolle, — varmaankin koko
yöksi.
Menee yö:
"Hyvää huomenta, jonglöörit! Mitäkö kuuluu? Meillekö? Tavallista oloa
vain. Ei meillä ole huolta..."
Rai istuu ikkunassa enimmäkseen aivan muissa tuumissa, —
vartiovuorossa, ainaisen tapansa mukaan. Harvoin hän vinkuu hetkisen,
ja jättää sitten hienosti koko joutavuuden mielestään.
Se on totta; Rai tähystelee yleensä kovin levollisena. Kun nuhdellaan,
tyytyy se katselemaan yli koko kiehuvan ja vehkeilevän sulhasarmeijan
kuin ei heitä olisikaan.
Rai on ylimyskoira... Kuin espanjatar musta domino kasvoilla: kuono ja
leuanalus kullankeltaiset, mutta silmien paikka peitetty välkkyvään,
mustaan, peloittavaan verhoon. Silmät kuultavat siitä mustasta hunnusta
kuin Tunisin mahometitarten. Vaskisina läikkinä kiiluvat keltaiset
pilkut silmäkulmissa. — Ja vaskinen on sydänkin — pienille,
epärotuisille ja rumille. Aivan pienille ja rumille ei se helly yhtään.
Kauniimpi on jo tulenpunertava _Jutte_... mutta nuhteilla Rai
silloinkin asettuu.
Rotukoirien kanssahan se tahtoo taisteluunkin. Ainoastaan niille se
kävellessä harjansa nostaa ja pyrkii ulvoen karkaamaan kimppuun.
Näyttää siltä kuin sen rakkauskin olisi samantapaista.
Mutta nyt tulee _Carlo_.
Tai se ei oikeastaan tule, se vain näkyy.
Poliisikamarin Carlo. Se on tuolla nimismiehen rinnalla kävelemässä.
Carlo, jalointa verta, sukutauluilla varustettu. Korkea ja komea. Selkä
musta kuin piki ja välkkyvä kuin raakasilkki. Jalat solevat ja suorat.
Kaulanahka kireällä.
Carlon kanssa on Rai ennen innokkaasti pyrkinyt kahakkaan.
Tappeluunko nytkin, koska Rai ulvahtaa?
Ei, Rai ei nosta harjaksiaan, kun nyt näkee Carlon.
Siellä se nyt on, se komea Carlo!
Carlo on saanut pysähtyä. Saanut luoda keltaiset silmänsä, jotka tosin
eivät ole niin kauniit kuin Rain ruskeat, verannan ikkunaan. Täällä
istuu _donna_ musta domino kasvoilla, kullanvärinen harso povella.
Katsos vain Raita, joka halveksii rakkeja! Tämä ei ole suinkaan vihaa!
Nyt sen koko ruumis tärisee selkään ja lantioihin asti. Ja ovelle se
tahtoo.
Ovi on auttamatta kiinni!
Se näyttää aikovan syöksyä ikkunasta ulos. Turhaan: ihmiset, jotka
pelkäävät ruutujaankin, estävät, ajavat tottelevaisen koiran penkiltä
pois.
Jakkerintyttären silmistä hohtaa valo, joka on kuin palavaa kultaa.
Mutta turhaan!
Ja sitten Carlo katoaa...
Uusi yö. Jutte ja Kekku, Pim ja Pom, villakoira Tipsa ja muut ovat
kadonneet.
Mutta yksi on jäänyt palstalle istumaan. _Ruti'bracka_.
Toista viikkoa hän jo tässä istuu. Istuu likomärkänä ja vilusta
täristen, julmaa nälkää kärsien. Istuu räntäsateessa, joka ei hellitä.
Istuu varmaan yötkin, kaiketi onnellisena, vaikka onkin luonnon näin
pahasti runtelema.
Luonnon, jolla ei ole sydäntä eikä — hellyyden rahtua.
Onpas: tämä kärsimys on sittenkin ihaninta onnea.
Rai lihoo ja — saa selkäänsä kissalta.
Railla ei ole tarjolla metsästystä, eläinten tai ihmisten. Ei
seikkailua, voittoa minkäänlaista.
Haukkua, kuten sanottu, aamuisin miestä, joka askaroi läpi seinän
papereitaan.
Kantaa sanomalehdet ja kirjeet isäntäväelle vuoteeseen.
Sitten aamukahvi. Koiralle myös. Kolmannelle henkilöistämme, kuinkas
muuten!
Syömistä ja makaamista! Suotta eivät ystävät tiedustelekaan taloon
tullessaan:
"Kuinkas Rai voi? Onko se edistynyt? Ah, kuinka isoksi se on
kasvanut..."
Isoksi, tietysti...
Rai on ollut aikuinen jo monta, monta vuotta...
"No ainakin siitä on tullut aika — pönkäre", puolustautuu kohtelias
vieras.
Vähemmälläkin! Nukkua kaiken päivää, melkein kaiken päivää. Enimmäkseen
isännän pöydän alla, mahdollisimman lähellä ihmistä. Yhä lähempänä
kuukausi kuukaudelta. Ainakin jokin osa ruumiista kiinni pikku isännän
jalassa, — ikäänkuin pelosta että isäntä, tuo ihmeellinen aarre,
karkaisi... Tai lonkka emännän jalan päällä, kun neulotaan tai luetaan.
Eikä kumminkaan aina, sillä varsin usein, liian usein, makailee
poliisikonstaapelitar nykyään — sohvalla. Se vajoaa yhä suurempaan
velttouteen. Surkastuu — isännän kehnouden tähden. Kuorsaa välistä
niin sikeästi ettei huomaa vieraiden askelien kolinaa portaissa.
Oi rappeutumista! Sellaista se on, kun antautuu mukavuuteen!
Vetelöityy! Tavoittelee joka huomen kielelleen koffeiinia ja sitten
pitkin päivää hilloja, ohukaisia... Pitää puolukkapuuroa miltei verisen
lihan vertaisena! Turmelee lopulta koko terveen makunsa: syö etikoituja
silakoita ja, kuten kerrottu, ranskalaista sinappia!
"No ainakin siitä on tullut aika pönkäre", sanoi se vieras.
Todellakin pönkäre. Rai on rasvaisen rullasyltyn näköinen. Oikea
pönäkkä porvariskoira!
Ja kuitenkin se ikävöi koiraelämää! Ikävöi syksyn yhä pitenevinä
päivinä, harmaina päivinä, jolloin kattorännit soittavat yhtämittaista
rallatustaan. Yhä pitenevinä talvipäivinä ja iltoina, jotka ovat aina
samaiset, vanhaa tuttua.
Silloin tahdotaan edes jotain vaihtelua. Silloin Rai — yhä viisastuu:
se keksii itsestään uusia temppuja, ihmisten opettamien lisäksi.
Se tuumiskelee hetkisen pää alaspäin niinkuin mikä aprikoiva filosofi.
Sitten se ryhtyy yht'äkkiä puremaan punaisen huoneen lattialla
typöhäntäänsä ja pyörähtelee ympäri. Katsoo siinä välillä odottavasti
ihmisiin. Pyörii taas, ja pitää kovaa ääntä:
— Ettekö nyt huomaa? Tehdään jotain!
"Kas vain, Rai! Mitä osaat! Oi mitä osaat!"
Silloin sitä hyrräämistä vasta osataankin! Se pyörähtelee kymmenet
kerrat ympäri.
Elleivät ihmiset ryhdy sen kanssa leikkimään, keksii se ajan
tappamiseksi muitakin vehkeitä. Se tuo ihmisille aiheettomasti hattuja,
tohveleita, kenkiä, kalosseja. Onhan siinä koiran alotteeksi!
Mutta ruvetaanhan sitä leikkimään! Silloin se saa kerrankin oikein
villisti haukkua, kun nakellaan pyöreää kiveä huoneesta toiseen ja se
apporteeraa sitä kymmenet kerrat. Tai hypätään korkeushyppyä ruokasalin
oviaukossa. Tahi piiloitellaan esineitä. Taikka istutaan niinkuin
pystykorvat ja puudelit, — se on uusi temppu. Tai heittäydytään
kuolleeksi ketuksi.
Rai on hyvin viisas, se oppii helposti uuttakin.
* * * * *
Totisesti viisas, koskapa siinä pilkahtelee sellaistakin kuin huumoria
ja itseivaa. Se sietää helposti itseensä kohdistuvaa pientä nolausta.
Moinen huvittaa sitä.
Ystävä Fransiskus käy joskus talossa. Rai tuntee tietysti hänet,
nuoleskelee kättä kerran tahi pari, mutta tietää ettei hän enää ole
isäntä.
Rai on jo paljon enemmän kiintynyt uusiin ihmisiinsä. Kuinka lienee nyt
sen taivaaseenastumisen laita, — Rai on varmaankin sen jo unohtanut!
No niin, Fransiskus tulee ja hänen päähänsä pälkähtää pistää entisen
koiransa ylle isännän vanha takki ja narrata Rai hyppelemään siihen
puettuna koholle — kuin mikäkin apina! Marakatti, — tai kuin
kerjäläistyttö käärityin hihoin. Rai tanssii. Ihmiset nauravat. Tämä on
verrattoman hullunkurisen näköistä. Mutta Rai, joka on kovin arka
naurulle milloin on tehnyt pahaa, telmii yhä uhemmin. Se telmii toisten
ja omaksi ilokseen! Se on näyttelijä, joka nauttii omasta taiteestaan!
Se pärskyykin kuin nuhassa, — se nauraa!
— Antaa ihmisten minulle nauraa, pitää minua leikkinään! Kyllä minä
itseni ymmärrän. Minä osaan huvitella — omalla itselläni!
Fransiskus, ja sitten isäntäkin, ripustavat sen kaulaan lehmänkellon,
raskaan vaskikellon, joka on helistänyt kaunista, pyhimyksen kuvalla
koristettua metalliaan Sierra Nevadan säteilevillä rinteillä lähellä
Granadaa. Sen sointu on hartaasti valikoitu. Koiran korvia luulisi
kellon äänen kuitenkin kiusaavan. Mutta Rai:
— Antaa kalkatella vain. Tämä on lystikästä ilveilyä. Tämä on
pelkästään ystävien, omien kujetta. Vaihtelua yksitoikkoisuuteen.
* * * * *
Kuinka vielä kehuisimme koiraamme? Mitä ihmeitä siitä keksisimme.
Kala- ja metsämiesten ja koiranomistajain on kerskuttava!
Eikö ole vallan merkillistä... hm, mikä? No, esimerkiksi se että Rai
tietää ja muistaa mille tuoleille saa nousta ikkunasta katsellessaan ja
mille ei. Salin tuoleille ei saa nousta koskaan...
Rai kantaa mukana halkoja kellarista, joskus parikymmentä kappaletta
yhtä mittaa. Mutta välistä se — nakkelee ne pitkin pihaa. Tämä työ on
jotain järetöntä, jonka se tosin tekee, paremman toiminnan puutteessa;
mutta mahdotonta on ymmärtää, mitä varten sitä on tehtävä.
No tämähän ei ole mitään! Turhaa sanojen tuhlausta!
Annetaan siis parempaa!
Siitä sohvasta, jolla Rain on lupa nukkua, sattui kumminkin emännän ja
isännän kesken kerran pikku riita. Isäntä sen kyllä alkoi, tietysti,
muuten vain pahalla tuulella ollessaan: siinä koko aihe. Hän väitti,
että sohva menee aivan turmiolle, sen päällinen on jo tahroissa, ja
siitä lähtee karvoja, jotka vaeltavat kaatioissa kaupunkiin mukana, —
ajatelkaa niitä hyviäkin kaatioita! Emäntä puolustaa kyllä pentuaan.
Mutta itsepäinen väittäjä voittaa. Railta kielletään sohva!
Kuinkahan pitkäksi aikaa?
Isäntä tekee jotain pöytänsä ääressä.
Kyhäily tuntuu joustavan... siis on herra hyvällä tuulella.
Samassa hän kuulee että Rai kömpii lattialta ylös lämpöiselle sohvalle.
"No kömpiköön nyt..."
Siihen se päätös hänen puoleltaan meni. Koira saisi maata sohvalla.
"Kunhan ei vain emäntä näkisi... Alkaisi nolata minua, sanani
peruuttajaa!"
Emäntä tuo kahvia.
Ja portaiden alkaessa narista hänen askelistaan Rai kopsahtaa alas
sohvalta! Se heittäytyy nopeasti permannolle takan eteen, heittäytyy
maata:
— Siltä puolelta ei päätöstä ole vielä peruutettu!
Ovi aukeaa. Ja Rai kavahtaa ylös kuin heräten yht'äkkiä sikeästä
unesta. Se pöllistelee, oikoo jäseniään, — voimistelee niinkuin olisi
maannut siinä hyvin kauan.
Mies nauraa partaansa. Ei hän suinkaan ilmaise Rain salaisuutta:
"Ollaan me vain yhtä puolta, Rai. — Nyt hän meni jo, hiivi sohvalle
takaisin."
Rai ei hiivi: se _loiskahtaa_ sohvalle! — Ja pian alkaa kuorsaus
kuulua.
Kuluu pari päivää. — Emännässä herää epäluulo:
"Kuinka tämä sohva on niin pölyinen ja karvainen... yhäkin?"
"En tiedä! Mysteeri."
Toisen kerran emäntä sipaisee pölyä sohvasta:
"Mutta — sohvahan on lämmin! Rai on siinä varmasti maannut!"
Rai makaa uunin edessä kuin kuollut kettu. Viimein ilmaisee Rain
kanssarikollinen uuden huomionsa:
"Rai teeskentelee! — Miten kummallista! — Miten viisas koira! —
Suorastaan nero!"
* * * * *
Sanotteko:
"Älähän...! Emme usko! Kuinka sinunlaisesi voisi olla laskematta meille
pajunköyttä? Koiramies!"
Mutta minä vannon!
Vannon! Todistan! Annan vieläkin parempaa!
Rai ajelee verannalla ampiaista. Ihmiset, vieraitakin joukossa, näkevät
sen homman ja tekevät siitä huomautuksiaan.
Rai on seurannut ilkeää ampiaista, kun se lenteli ilmassa. Seurannut,
kun se siirtyi ikkunain ruuduissa nopeasti sinne ja tänne. Mutta se ei
ole saanut juovamekkoa kiinni, vainottu on helteestä liian virkeä.
Vieraat alkavat nauraa Rain kömpelyydelle!
Mutta — nythän koiralla on ampiaisensa! Se puuhailee verannan toisessa
päässä, puolittain selin joukkoon. Sieppoo käpälällään myrkyllistä
eläintä lattialta. Urisee, näyttää tavoittelevan sitä puraista.
Kuitenkin ampiainen liikkuu yhä ikkunassa! Mikä Railla sitten maassa
on?
Mennään varovasti katsomaan:
Railla ei ole mitään! Se leikkii — tyhjällä!
Nyt se näyttää nololta, kun keksii ihmiset lähellään. Se menee pöydän
alle häpeämään.
Oliko se teeskennellyt että muka oli saanut tavoiteltavansa kiinni? Se
ei antanut itseään pilkata näin vieraiden ihmisten nähden... Sitäkös
ihmetellään. Pohditaan asiaa.
Samassa alkaa Rai aivastella ja tulee pöydän alta esille. Se on nyt kai
lyönyt kaiken leikiksi. Se nauraa — itselleen, — huomaa itsessään
huumorin.
Mitäs tästä sanotte, te Descartesin opin kannattajat, jotka näette
eläimessä ainoastaan kellokoneiston, ehkä vain hiukan näppärämmän kuin
se, joka taskussanne naksuttaa?
"No, annahan tulla lisää, koirahupsu", nauratte.
No, paljon minulla ei enää ole. Mutta on jotain!
Rai oppii puhumaan! Niin, niin, puhumaan. Se nimittäin ensiksikin lisää
ilmaisutapojaan uusilla urinan, vikinän ja haukunnan vivahteilla. Tai
lieneekö niin että ihmiset nyt vähitellen oppivat niitä vivahteita
oikein ymmärtämään?
Mutta puhumaan se oppii, se ihmekoira! Se — osaa lukea! Se tuntee
kaksi kirjainta. No, kautta kunniani, se tuntee!
"Rai, sano Y!"
Rai, joka on ensin oppinut murisemaan "yytä" siten että sen kupeita
kiusoitellen puristettiin, vastaa ilman pakkokeinoja sohvalta, joskin
ensin vastahakoisesti:
"Yy! Yy!"
"Rai, sano Ä!"
Välistä kuvittelee isäntä, että Rai osaa ä:nkin, koska se läähättää:
"Hää, hää..."
Kuuluvathan eräät poliisikoirat oppivan puhumaan pari sanaa. Kautta
kunniani, erään ystäväni serkun kaima on kertonut että hänen ystävänsä
kummin kaiman koira osasi lausua isäntänsä ja emäntänsä nimet. Ja eräs
poliisikoira Berlinissä oli osannut sanoa: "Wurst! Vernunft, Vernunft!"
* * * * *
Mutta kaikki tämä käy sittenkin vanhaksi ainakin isännästä. Menettää
hohteensa. Haalistuu — kuin päivänpolttama kangas.
Rai alkaa tosiaan olla pelkkä pönkäre, viisas, mutta surkastunut koira.
Niinpä kissatkin pystyvät hänelle lopulta antamaan selkään!
Vihattavat kissat kiertelevät huvilaa, milloin lemmenaikoinaan,
tuskasta ihanina, milloin metsästysretkillä.
Palstallahan vilisee lintuja. Siellä soittelevat kottaraiset,
sateenkaaren värit mustassa saketissaan, piccoloaan suurien
pesäpönttöjensä puikoilla kaiket tuuliset kevätpäivät. Ne soittavat
huiluakin, ne nauskuttavat, maiskuttavat. Peipposet ruuvaavat
helisevien pikku vetopasuunainsa ääntä yhä kireämmälle, ja iskevät
toisiinsa vihaisin nokin. Paarmalinnut salaperäisesti pujahtelevat.
Leppälintu vilahduttaa auki pyrstönsä punaisen viuhkan ja toruu: "Phyit
käkä", — pois ihmistä pesälaatikkonsa luota, joka on ihmiselle muka
salaisuus. Arat tiaiset viihtyvät täällä kesälläkin; pääskyt leijaavat
autereisina kesäiltoina, jolloin pilvet uneksien punertavat, ylhäisiin
pesiinsä päädyn kuumaan varjoon.
Pikku paradiisi kissoille, — ellei täytyisi pelätä paljailla
välkkyvillä hampailla vartioivaa enkeliä, Raita.
Kissat! Niiden haikea naukuna alkaa kajahdella heleinä maaliskuun
päivinä, jolloin elämä herää, ojentelee raukeasti käsivarsiaan ja
tuntee virkistyvänsä uusista, suloisen pettävistä toiveista. Mirrit ja
kollit työntäytyvät saunan avonaiselle ullakolle, missä savutorven
kylki melkein aina henkii lämmintä. Sinne ne aikovat kotiutua
perheineen. Niistä emännälle harmi. "Eau-de-Cologne!" ne huutavat, ja
syystä kyllä. Syy on heidän omansa. Ne jolisevat, laulavat, mölisevät
etenkin kylmää risahtelevina routaöinä. Laulu kiihtyy hornamaiseksi
kuoroksi, joka on kuin taivaan riemujen pilkkaa, pikku Mefistojen
karmivaa ivanaurua sille mikä kissojenkin sydämessä on armainta ja
viattominta.
— Kissa! Se naukaisi!
Rai ryntää ikkunalautaa vasten seisomaan. Sen ruumis vapisee kuin
taudissa. Silmät tuijottavat yhteen paikkaan. Tuo paikka liikahtelee,
koska koiran pää kääntyy sen silmien mukana. Harja pystyssä niskasta
lantioihin. Kiihkosta aivan — haukkuminenkin unohtuu!
Kissa! Eikö tekisi mieli usuttaa koira sen kimppuun, lintujen vaanijan?
Monesti hiipii jokin Mirri tai Matti palstalla varkaana: suu paljastaa
sen, siinä on pikkulinnun höyheniä. Mutta älä hiisku kissasta Raille!
Se ei tyytyisi ehkä ainoastaan ajamaan kissaa pois, se lähtisi kenties
saaliinsa perästä kauemmaksikin, joutuisi autojen alle... Ja sitä
paitsi on kissan näkeminen jo sellaisenaankin Raille niin vakava asia
että siltä säästetään mikäli mahdollista tuo sydämen julma kipu, viha
ja raivo. Tai tappoaikeen ilo, selvä hulluus, metsästyksen hekuma, —
kun ei kuitenkaan voida kotipönkärettä päästää ulos.
Kumminkin se joutuu joskus itsestäänkin naukujain jälille tai kimppuun.
Kissan merkit puutarhassa. Silloin Rai: juoksua, joka ei kuuntele
kieltoja. Ryntäys poikki vihannesmaiden, puhki kukkapenkkien.
Hommaa, joka melkein aina jää tuloksetta: kissahan pääsee pakoon puuhun
tai juoksee palstan ulkopuolelle, taikka sitten käyvät ihmiset väliin
ja estävät koiran ajamasta.
Kerran olisi kissan kaula kuitenkin katkaistu, mutta ihmiset eivät
antaneet.
Surullisena syksyn iltana naukuilee pieni kissanen, jollakin tavoin
maailmassa orvoksi joutunut, räntäsateessa portailla. Emäntä vilkaisee
ulos... Sääliksi käy pientä kissanpoikaa, laihaa orpoa. Kissanpoika
pääsee hetkeksi lämmittelemään, saa tilkkasen maitoakin, salaa Railta.
Ainoastaan tämän kerran, — ei luvata vasta.
Mutta pieni vieras ei unohda tätä kertaa. Se ei unohda lämmintä ja
maitoa. Seuraavana iltana ilmestyy se taas oven taakse heikosti
naukaisemaan, — ikäänkuin sanoen:
— Ottakaa minut pieneksi ottokissanpojaksi!
"Oi, se ei ole niin helppoa! Ottolapsi: edesvastuu, ankara edesvastuu!
Ja sitä paitsi meillä on jo — koira!"
Kissanpoika ajetaan pois. Riittäähän maitotilkkakin sääliksi.
Mutta se tulee vieläkin takaisin, ja nyt salaa. Pujahtaa ovenraosta
keittiöön, missä pönkäre kärkkyy marjapuuroa.
Siitäkös rytäkkä, kauhain ja kattilain kalina! Kasi ruokahuoneeseen.
Rai perästä. Nurin narin ne kaksi hyrräävät. Nauku kaapin päälle, mutta
putoaa alas, kun koira loikkaa, tempaa koivesta. Ne kaatavat tuolin,
katkaisevat maljakon, kauniin muistoesineen. Pöytä huojuu, —
maailmanloppu on tullut! Ikkunaruutu vaarassa. Jerusalemin hävitys!
Kissa alimmaisena. Emäntä kaatuu päällimmäiseksi. Tämähän vasta
Benderin kalabaliikki!
Typerät ihmiset pelastivat kissan.
Ja yhäkin sama kissanpoika tulee takaisin palstalle. Se ei pääse
sisään, mutta se yrittää metsästystä puutarhassa. Koira sattuu olemaan
ulkona. Katti ei ennätä aidan yli, se kavahtaa korkeaan koivuun
vikkelästi kuin orava.
Siellä koivussa istuu se nyt syömättä ja juomatta kahdeksan tuntia,
sillä Rai vartioi alla, vuoroin ärjyvin kidoin, vuoroin vinkuen ja
julmasti läähättäen. Viimeinkin armahdetaan kisiä ja viedään peto pois.
Kahdeksantuntisen paaston jälkeen tuodaan kisille puun juureen maitoa.
Kisi-parka, se ei pääse alas: se on vielä niin nuori, se ei osaa
kiivetä alaspäin. Se istuu puussa seuraavan yönkin.
Viimein sen täytyy uskaltautua. Se pääsee alemmaksi saunan katolle.
Ja sitten — häntä suorana muille maille! Täällä sitä ei enää koskaan
näy!
"Hyvä, Rai, että suojelet heikompiasi, pikkulintuja. Suojelet — kun et
saa niitä suuhusi."
Kissat alkavat tietää varoa tämän puutarhan vartijaa.
Mutta ottipa Rai kerran kissalta selkäänsä!
Kuka arvasi, että tämä oli sellainen kissa!
Se ei ollut mikään tavallinen, vaan _oikea_ kissa! Metsän vapaa eläin:
se oli villikissa.
Hännätön kissa. Syntymästään sellainen: sanovat olevan niitä paljonkin
esimerkiksi Pohjanmaalla. Se laji oli joutunut jotenkin tähän
eteläsuomalaiseen kylään ja lisääntynyt täällä villinä. Hännätön,
punainen kissarotu, ihmisten vihaama, poliisien vainoama revolvereilla
ja kivääreillä. Ja kuitenkin vielä sukupuuttoon häviämätön, sillä yhä
niitä näkyi yksilö silloin tällöin. Varkain se ullakoilla ja aitoissa
asui. Julkeasti se metsästi puutarhoissa tarkoin vaalittuja pikku
lintuja.
Nolo kissa, arvaahan sen, kun takapuoli on tylpistetty. Mutta voimakas,
suuri ja viisas. Ehkä monissa polvissa omillaan toimeentulemaan
oppinut. Omat erikoiset temppunsa tietävä. Notkea ja laiha, kuin pieni
nälkäinen ilves tai mikäkin keltaisen ja punertavan kirjava tiikeri.
Veressä yhä tiikeri, kissojen kantaisä.
Toinen melkein hännätön, Rai, näki sen vartiopaikaltaan verannalta.
Hännätön kissa kulki röyhkeän laiskasti aidanvartta. Se näki koiran,
eikä välittänyt siitä yhtään mitään!
Rai vapisee kuin horkassa, kuten sanotaan.
"Katsos tuota hännätöntä kollia, se vie uuden lintumme, puunkiipijän",
suutahti emäntä. "Lasketaan Rai ulos."
Rai kiljahtaa: — Minut lunastaneen siankinkun kautta! Sen pitää
nujertuman, kuoleman!
Rai lasketaan puutarhaan. — Kissa katselee sitä hävyttömästi vasten
silmiä, se ei liikahda paikaltaan...
Kuin salama: Rai syöksyy kiinni kissaan. Mutta — tämä kissa ei pakene!
Pakoon olisi se kyllä ennättänyt, mutta se istahtaakin pystyyn, selkä
aitaa vasten!
Rai lentää kiinni: sähinä kuin ruiskusta, raapaisu, parvi kynsiä kuin
naskaleita harrottaa pystyssä koiraa uhaten. Kissa ja koira kieppuvat
rähisten ja sähisten nurmikolla. Ja taas istuu kissa aidan suojassa
kynnet tanassa. Uusi rytäkkä!
Sitä kesti silmänräpäyksen. Ja sitten Rai tuli takaisin verannalle —
pakoon.
Tuli etujalkaansa ontuen...
Kuvaamattoman alakuloisena. Syvästi onneton kuulto silmissään.
Se oli niin masentunut ettei voinut ihmisiä silmiin katsoa.
Ja kymmenisen heleää verihelmeä kiilsi sen kuonolla.
Se valitti, kun piti niukahtaneella jalalla astua.
Nuo silmät: niin haikeat, masentuneet, epätoivoisen tuskalliset!
Nolotkin, — kaikki ylpeys ja terävyys niistä poissa.
Mieliala kuin maansa myöneen ja rahansa juoneen!
Tai niinkuin — vekselinväärentäjän, joka on joutunut kiinni.
Rai oli kerrankin saanut selkäänsä niin että tuntui, — koska oli
saanut sen kissalta! Joutavalta, alhaiselta kissalta, — joka ei
ollutkaan mikään tavallinen kissa.
Hennoiko onnettomalle nauraa, kun näki ne silmät? Hennoiko pilkata
viimeisen ylpeytensä menettänyttä — lihavaa pönkärettä! Vuotihan
eläimen sydän varmaankin vertä vielä kiduttavammin kuin nuo naarmut,
nuo naskalinpistot, joiden tähden täytyi pakostakin vikistä, sen
kuonossa kiduttivat.
Rai meni penkin alle ja pilkisteli sieltä nolona.
Ja pilkisteli vihaisena: kun emännän hemmoitteleva käsi tahtoi siihen
koskea, karkasi se hampain käteen, silmittömästi tuskastuneena ettei
sen annettu unohtaa tappiotaan ja häpeäänsä.
* * * * *
Mutta synnynnäinen ja luonteenomainen viha ei lähde tappiollakaan.
Kissoja _on_ vihattava!
Niinköhän, ettei lähde?
Joku aika sen jälkeen kuin Rai sai siltä kissalta selkäänsä, istuu taas
kissa puutarhan kalliolla. Ei se villikissa, hännätön tiikeri, vaan
toinen, pieni ja musta. Aivan uusi varmaankin, koska se katselee
eteensä noin rauhassa, Raista välittämättä.
Rai alkaa huutaa ikkunassa, sen silmät leimuavat villissä tulessa. Eipä
siis selkäsauna auttanut! Kuinkapa meistä vanha Aatami lähtisi!
"Koetettaisiinko, onko Rai nyt arastunut tai oppinut uusia temppuja?"
sanoi isäntä.
Ja Rai päästetään nytkin ulos. Mennessään paiskaa se oven jysähdyksellä
selälleen. Nyt läpi piikkisen berberispensaan kissan kimppuun,
Loiskahtaa kuin ilmasta heitettynä.
Mitä kummaa? Kissa ei pakene. Ei tämäkään! Se vain kohottaa häntäänsä.
Ja Rai pysähtyy sen edessä.
Pysähtyy, — ja nuuskii kissaa.
Ja se kääntyy kissasta pois, jättää kissan rauhaan.
Selkäsaunako sittenkin vaikutti?
Mutta ihmeellistä: tämähän ei ollutkaan tavallinen kissa. Tämäkään.
Tämä on angora: sillä on tuuhea häntä, vähän niinkuin oravalla.
Sinisilmäinen angora, naapurin _Piccolo_, joka äskettäin kuuluttiin
sinne hankitun.
Ja siinä muistavat ihmiset että olihan Rain entisellä isännälläkin,
Fransiskuksella, se angorakissa samaan aikaan kuin Rai. — Tuon
angorakissan nimi oli muuten Joonas.
Siihen kissaan oli Rai tottunut. Se oli oppinut vähitellen
leikkimäänkin sen kanssa.
Joonas, siinäpä selitys, miksi Rai ei ahdistanut tätäkään angorakissaa.
Piccolo oli nostanut häntänsä, — se oli näyttänyt tunnuksensa,
lippunsa... Tehnyt sen tietämättään. Rai ajatteli:
— Angorakissa, pyhitetty, rauhoitettu. Ystävä. Ei sitä saa ahdistaa.
Eikä Rai ahdistanut: tämähän oli kuin Joonas. Ei tämä ollut mikään
oikea kissa.
Pakko yhteiselämään vihamiehen kanssa saattaa tehdä — koirasta ja
kissastakin ystävät!
Mutakuoppa, josta tuskin tuli Betesdan lammikko.
Pikku isäntä käy kesällä koiransa kanssa usein metsässä — erään
mutakuopan reunalla. Hän oleksii siellä pitkät tunnit.
Siellä voi antaa koiran uida ja — oleilla itse täysin yksinään.
Onhan poliisikoira aikoinaan opetettu uimaan: pelastamaan hukkuneita ja
noutamaan uponneita esineitä pohjasta. Sille on uiminen suurimpia
iloja.
Pikku isäntä jälleen... hänessä on kiero kehitys jatkunut. Kuten
sanottu, yleiset tapaukset avasivat muka häneltä silmät ja veivät uskon
entisiin ihanteisiin. Hän syyttää siitä pettymyksestä aluksikin —
johtavia henkilöitä, maailmanmainioita, kykyjä, lahjoja, neroja! Mitä
ovat nerot, jotka eivät ole tahtoneet tai voineet välttää moista
onnettomuutta, joka tuntuu Europan kulttuurin luhistumiselta?
Entä mitä sitten kansat, jotka ovat joutuneet johtajiensa, nerojensa
tähden moiseen onnettomuuteen? Johtajiensako tähden? Kansalaissota
omassa maassa, maininki yleisestä maailmantaistelusta, on näyttänyt
hänelle rahvaan — vielä typerämpänä ja itsekkäämpänä kuin sen johtajat
kuunaan.
Sitten yleinen kritiikki tiivistyy. Se supistuu tarkastamaan kutakin
ihmistä erikseen. Aivan lähimmäisiä.
Ihmispoloisesta tulee melkoinen misantrooppi, — kurja sana ja kurja
ihminen, johon se sopii!
Hän näkee kanssaeläjänsä ikäänkuin kierontavasta kuvastimesta. Se
liioittelee... Se luo irvikuvia.
Mutta tälle katselijalle on se kuvastin tärkeä todellisuus!
Lähimmäiset käyvät hänelle tuskallisena vastenmielisiksi. Hänen on
vaikea suvaita ketään. Ihmiset ympäröivät ja saartavat hänen sieluaan
kuin pahan unen luomat kummitukset, naamiot, joille nauretaan
pilkallisesti ja sangen vähän säälivästi.
Hän katselee kieroon kuvastimeensa. Siitä lehahtaa hänen silmiensä
eteen ja niiden kiusaksi kaiken _nervus rerum_: rajaton, häikäilemätön
itsekkyys.
Ilmestyy joku sen tunteen naiivi henkilöitymä, jolle ei merkitse vanha
ystävyys mitään. Ei silloinkaan kuin on kysymys sangen _vähäisestä_
omasta edusta, josta luopuminen kuitenkin merkitsee toiselle ihmiselle
joko vaatimatonta elämässä säilymistä tai ilmeistä nälkäkuolemaa. Niin,
tuon henkilöitymän naama on — totinen siitä vakaumuksesta että hän
itsekkäästi menetellessään — ajaa jotain korkeampaa ihanteen asiaa.
Toinen irvinaamio kalpea väsymyksestä, joka johtuu kunnian
tavoittelusta; ainoa, mikä nuo kasvot tekee onnellisiksi, on kehunta ja
mairiminen, — lähtipä se vaikka narrin suusta.
Tarkastelu jatkuu... Mies mieheltä. Nainen toisensa jälkeen...
Tuossa nosteli nokkaansa kyynillinen materialismi, jota pikku isännän
teki mieli nimittää nousevan ajan olennoitumaksi: pelkän rahan ja
siihen perustuvan hyvinvoinnin kunnioitus, kaiken sellaisen
hylkääminen, mikä ei ole järkevää — materialistisen edun kannalta.
Sota — mainio materialismin oppimestari! Amerikaa!
Tuossa lähimmäisessä raakuus sellainen ettei hän anna rahdun arvoa edes
toisen hengelle, ja kuitenkin se raakuus uskonnollisuuden naamioon
kätkettynä: ovela temppu typerämpiä kohtaan:
"Älä pelkää, minäkö sinua vaanisin, sinut nylkisin, sinut söisin? Älä
pelkää, — anna karata kimppuusi!"
Onhan lähimmäisissämme heikkouksia, vikoja! Kenessä kateus, kenessä
vetelyys, toisissa oveluus, toisissa ääretön turhamaisuus. Kaikki
toisiaan kohtaan — vampyyreja! Taistelu ei enimmäkseen olemassaolosta,
vaan itsekkyyden rajattomista pyyteistä, ylellisyydestä.
Ja, omituista: kaikkein vastenmielisin naamio on jollakin sellaisella,
joka on vielä säilyttänyt uskon entisiin ihanteisiin. Hänen naamionsa
näyttää — mielipuoliselta. Hän on haihattelija, hassu, — enimmän
vihattava.
Viha kasvoi kyllästymiseksi. Kyllästymys niin syväksi että hän enää
ketään tuskin edes vihasi.
Siksipä istui onneton yksinään suokuopalla, joka oli ikäänkuin samea
kuvastin. Oleskeli yksinään — koiransa kanssa. Vieraat hän karisti
kodistaan pois.
Se suokuoppa! Se oli syntynyt siten että siitä oli nostettu multaa ja
mutaa läheisille patterirakennuksille.
Se päilyi synkkänä silmänä metsässä, sakean lepikon kätkössä. Välistä
se tulvehti. Sitten taas ehtyi melkein kuivaksi: oli helteinen kesä.
Sen vesi sekautui helposti mutaiseksi sotkuksi, kun koira siinä
pulikoi. Sangen vitkalleen se jälleen kirkastui.
Rai — nautti siitä: se sai toki uida!
Ja isäntä nautti — koiran ilosta. Niin, ihminen, jonka kotona kävi
muka liiaksi vieraita, joten hän ensin karsi niiden lukua ja sitten —
ei tahtonut olla tekemisissä yhdenkään kanssa heistä, vaan lopetti
kaiken seurustelun, ihminen salli kuitenkin jonkin ilon — koiralleen!
Raille heitettiin lammikkoon kalikoita tai kokonainen kaatunut puu. Se
syöksyi arvelematta sateesta kerrankin paisuneeseen vesihautaan, se toi
takaisin kalikan tai puun, veti penkerelle, päristi karvojaan,
aivasteli ilonauruaan, — ja tahtoi uudelleen toimeen: se haukkui
vimmatusti haluavansa uudestaan työhön! Se kaiveli käpälillään pohjasta
kiviä, milloin kuoppa oli jälleen helteestä melkein kuivunut.
Kaiveli niin tulisesti että oli tukehtua, kun työnsi päänsä pitkäksi
aikaa veden alle. Se löysi ruoppaisesta pohjasta jonkin sopivan kiven
ja vieritteli sitä uutterasti maalle. Se kaatoi kerran suuren
raidankin, repi sen juurineen, hajoitti mättään, joka sillä oli
jalustana.
Mikä elämän- ja työnilo — eläimellä! Rai syöksyy veteen, vesi
porskahtaa korkealle. Koira ui edestakaisin ja etsii esinettä, johon
isännän käden haju on tarttunut. Tuokion liikkuu ja poreilee mutakuopan
pinta. Sitten eläin kohoaa maalle, kiveä tai isoa puuta raahaten, ja
lampi asettuu mustaan ja mutaiseen rauhaansa. Rapakko, tervan tai
sumpin värinen... Synkkä metsän silmä... Synkkien mietteiden
vertauskuva.
Taivas siintää yllä heinäkuun helteen valoa, joka — tuntuu
häikäisevältä, tuskalliselta: mieluisemmat ovat isännälle nyt raskaat,
harmaat sadepilvet.
Kaukaa kuuluu junien vihellyksiä, pauketta kylästä, missä ihmiset,
toisiaan lopultakin vihaavat, rakentelevat pesiään, huviloitaan; ja
toisaalta jälleen kiväärien räikkyvää rätinää, ampumakentiltä.
Kiväärien rätinää: selvin argumentti ihmisten keskinäisissä kiistoissa:
kuula.
No mutta, — isäntäkin leikittelee kuulilla! Siellä mutakuopan rannalla
ammuskelee hän pilkkaan revolverillaan. Ja eläin riehuu innosta. Se
katsoo revolverin suuntaan. Se on valmis hyökkäykseen. Se hyökkää ja
puree ammutun lepän kupeita.
Nämä aseet! Edelliselle polvelle oudot, nyt niin välttämättömät!
Välistä sinkoaa ihminen revolverin suutuksissaan kauas metsään. Rai on
viisaampi: se etsii sen ja tuo takaisin hänen käsiinsä.
— Sitä tarvitaan — pahuutta vastaan.
Niin vietetään aikaa. Mutta kuinkapas sitten käy?
Ihmisiin kohdistunut kritiikki supistaa piiriään yhäti. Mistä se nyt
objektinsa löytää, kun lähimmäiset on karkoitettu pois luota? Sen vuoro
on nyt osua — itseensä isäntään!
Ahas, siitä sait.
Ihmiset eivät ole — inhimillisiä. Siksi eivät heidän ihanteensa toden
tullen merkinnekään kerrassaan mitään.
Entä sitten hän itse, tarkastelija?
Pikku isäntä tuijottaa omaan kuvaansa niinkuin näkisi sen tuosta
mutahaudan pinnasta, metsän kierosta, synkästä kuvastimesta.
Mitkä kasvot sieltä hiljaa häilyvästä vedestä hänelle näkyvät?
Ne eivät ole suinkaan kauniit! Ne ovat läikälliset kuin —
absintinnauttijan! Yhdenvärinen läiskä tuossa, toisenlainen sen
vieressä, milloin punertavaa, milloin keltaista tai vihertävää.
Musta läikkä tuossa: se oli petollisuus! Hän saattoi olla —
petollinen!
Vihreä, kuin vasken ruoste, se oli katkera, kiduttava kateus: hän oli
kateellinen!
Synkänpunainen: kostonhimo, niin leppymätön että ilmeni suorastaan
verenhimona — kuin nälkäisen eläimen.
Oh, minkämoiset ihmiskasvot!
Ne olivat täynnä tahroja, synkkien rikosten jättämiä!
Siinä ei auttanut kaunistella.
"Oi, miksi ajattelen toisia, kun itse olen kaikkia pahempi? Muistaisin
— ensinnä ja ainoastaan omia syntejäni...
"Ja jos en niitä jaksa parantaa, niin ymmärtäisin ainakin alistua,
moittimatta ketään..."
Oman halpuuden, halpamaisuuden näkeminen, ominaisuuksien, joista ei
tuntunut löytyvän pääsyä, sillä ne sitoivat itseensä kiinni väkevästi
kuin periytyvä, hyvin syvältä johtuva atavismi, se kidutti kaikkein
katkerimmin isäntää, joka vietti päiviään yksinäisyydessä, ruman
mutahaudan rannalla. Ja kuitenkin hän ikävöi pääsyä — itsestään! Hän
hapuili jonnekin, epämääräisesti ja melkoisen tosissaan. Siksi hän
viritti seuraavanlaisia avuttomia, kömpelöitä lauluja:
Mutakuoppa.
On mieleni jälleen — kuin mutakuoppa,
joka synkkänä metsässä päilyy.
Sadevirroista tuokion säilyy,
taas paistaa paljaana pohjansa ruoppa.
Oli hellettä päivä! Se iltaan nyt vaihtuu.
Luo hautani jouduin tälleen.
Yön tullessa astelu kotiini jälleen,
suonsilmäni synkkää synkemmäks kaihtuu!
Niin on kuin haudassa hiljaista täällä!
Jokin piipitti lintu, pois liitää...
Ei henkäystä tuulen: se kiitää
saa ylhäällä, ehtyvän kuoppani päällä.
Mua kaipuu kaukainen kalvaa, se kääntyy
pois menneistä, kyllästys jäytää rintaa,
kun tuijotan lampini pintaa.
Pahan-tiedon-puusta ken söi, täten nääntyy.
Mitä saanut en? Paljonkin saaneeni tiedän.
Ja uutta jos kaivannenkin,
kokemuksesta tyhjäksi tiedän jo senkin.
Ah, kuinkapa nyt tätä tyhjyyttä siedän!
— — —
Sain paljonkin — pinnalta. Laadin
ladut turhat: maailman turku
nimi niillä. Suohaudankin surku
mua lienee. Sain rihkamat. Nyt — mitä vaadin?
— — —
Suokuopasta nousee — kasvoja kauhun!
Tuon naamion alle kun katsoin,
näin julmuuden, ahnauden, — paksuin vatsoin
käy veijari keskellä kunniapauhun.
Näen julkeuden, muuta en mitään sen alta,
niin suora sen luonteen laatu.
Nyt mairivat kasvot, nyt naamari saatu
kyyn kansalta matelevalta.
Rai hääräilee. Se on sotkenut veden lainehtimaan. Nyt se tulee maalle,
raahaa sinne ison puun. Ja vesi tyyntyy — kirkkaammaksi.
Taas tyyntyy kuoppa, Rai metsäänhän juoksi.
Omat kasvoni haudassa huomaan.
Jopa jouduin nyt kauniiseen kuomaan!
Ken uskoisi sielunsa moiseksi — suoksi!
Viha, petos ja julmuus ja kateus ja — makeus
kyyn heimolta lainattu!... Säästä
mua taivas, kurjasta näystäni päästä!
Miten kirkkaana päilyt, sieluni sakeus!
Rai jälleen lampea kiertää,
alas syöksyy, — pohjasta aarteita kaivaa.
Ison raidan se kaataa, raivaa
näköpiiriä lammen, niin puurtaa ja viertää.
— — —
Mitä kummaa? Täälläkö ois mitä — uutta!
Kas vastaisen rannan kaistaa,
se kultana, keltana paistaa,
kun laajeni maisema. Kas ihanuutta!
Kas kurjenmiekkoja... Auringotta
ne kukkivat, — painuivat lymyyn!
Ovat — kasvoja: syttyvät hymyyn...
Ne virkkavat jotain, — aivanko totta?
'Ota meidät! Saat, ota, ihmisrukka!'
Ja metsästä kuiske vieno
käy hiljaa, henkii tuoksu niin hieno:
nyt neuvoo vanamonkukka:
"Ota, nauti!" Niinköhän virkkoi se aivan?
Miten itse tein? Minä vaadin:
otin, taitoin. Ja — murheeni laadin!
Ilot hylkäsin pienet, — sain ikuisen vaivan!
"Vie meidät!" niin neuvoi tuo vanamoiden
ja kultaisten kukkien piiri.
Myös taivaasta tummasta äänikö kiiri:
"Nyt anna"... Yötuuli se soi huminoiden...
— — —
"Oi taivas, jos auttaisit pois sydänsuosta!
Mutahaudoilla ehtyvillä
sua rukoilen kyynelillä:
Sadevirtojes anna jo sieluuni juosta!"
Kuvastin: siitä ei aina näy Narkissos, klassillinen itserakkaus!
Onko kummallista, jos ihmisen ja eläimen vaistot ja sielunelämä
näyttävät ihmisestä yhä likeisemmiltä toisilleen? Joskus ne melkeinpä
sekautuvat toisiinsa...
Esimerkiksi kuvastinkohtaus! Esitämme sen tässä, ehkä se älykkäitä
huvittaa.
Lieneekö Raille ennen näytetty kuvastinta? Tuntuu siltä kuin ei olisi.
Tai se on asian unohtanut.
Nyt se näkee kuvastimen.
Salin kuvastimen paikkaa vaihdetaan ja tuo välkkyvä, kova ilma
lasketaan silloin pöytänsä yläpuolelta permannolle seinän nojaan.
Eläin sattuu olemaan salissa. Se hyökkää toista koiraa vastaan.
Varmaan Rain mieltä kiduttaa, kun se näkee mokoman koiran. Oikein
taistelunarvoisen poliisikoiran. Dobermannin. Se raivostuu, aivan
epätoivoisesti.
Se vihaa sitä toista... Se tahtoisi sen tappaa...
Silmänräpäyksessä on sen vastenmielisyys kasvanut äärimmäisilleen.
Harjakset pystyssä se loikkaa...
Ainoastaan ihmisten väliintulo pelastaa kuvastimen. Esine on vaivalla
saatu, se on ihmisistä kaunis, kallis. Mistä he löytäisivät enää
sellaista vanhaa lasia, jos tämä särkyisi? Ja mistä tulisi rahat?
"Rai, mitä teet!" kuuluu kirkaisu.
Ja kuvansa vihaajalle näytetään huutia.
Rain täytyy asettua, alistua.
Sitten se alkaa — tutkia kuvastinta. Sen karvat ovat ensin pystyssä.
Se murisee yhäkin.
Se vingahtaa tuskallisesta kiukusta.
Silmissä säkenöi vihan tuli.
Se yrittää purra — kuvastinta. Silloin sattuu kuono lasiin.
— Mitä kummaa? Eikö siinä ollutkaan koiraa?
Rai tunnustelee, se murisee vihaa.
Se aikoo kääntyä pois, mutta tulee takaisin kuvastimen luo, töytää
siihen kuonollaan, nuuskii tutkii.
Se tuhrii kuononsa kostealla huipulla kuvastimen niinkuin verannan
ikkunatkin.
Nyt se — istahtaa kuvastimen eteen.
Ja se — kääntää päänsä pois!
Ikäänkuin pelastuakseen näkemästä mokomaa vierasta, outoa, vihattavaa.
Se miettii pää riipuksissa. Miksi ei koira saisi — miettiä?
Ja jälleen se tutkii kovaa, hyytynyttä ilmaa, lasia, koskettamalla sitä
kuonollaan.
— Se ei ollutkaan koira!
— Se oli —?
Omituista: Rain ja vieraan koiran, joka ei ole mikään koira,
nähtävästikään, välillä on kovaa ilmaa, — kuin ikkunaruutu.
— Mutta koira siinä äsken vain oli! Missä se sitten nyt on?
Rai tuijottaa vakavana kuvastimeen. Se vie naamansa hitaasti yhä
lähemmäksi kuvaa. Se painaa kuononsa siihen kiinni, purematta. Se
katsoo itseään silmästä silmään.
Siellä on sittenkin jotain, se koira. Mutta se on nähtävästi —
kuvastimen takana!
Siksi Rai kiertää pilkistämään kuvastimen ja seinän väliin:
— Täällä ei ollut kerrassaan mitään!
Rai katselee uudestaan, edestä. Ja nyt on se koira taas täällä!
Rai miettii pää riipuksissa. Häntä ei heilahda. Se kääntää päätänsä ja
tutkii uudelleen kuvaa. Läheltä.
Eipä tämä koira olekaan enää niin vihaisen näköinen kuin se, jonka
kanssa äsken oli syntyä tappelu hengestä ja elämästä! Jos sitä tutkii,
ei se ole niin vihainen.
Sen silmät eivät säkenöi vihreinä.
Ja muuten: mahtaako tämä tosiaan olla mikään koira?
Vielä kerran Rai vilkaisee kuvastimen taakse, olisiko vihattava koira
sittenkin siellä.
— Ei se ole...
Siten tutkitaan kuvastinta kymmenisen minuttia.
Ja — lopulta ei olemattomalle koiralle vihoitella.
Mutta — ei myöskään sitä siedetä!
Kuvastin pannaan seinälle uudelle paikalleen. Mutta jos Rain eteen
tuodaan jokin toinen, pienempi kuvastin, niin ei koira karkaa raivoten
kuvansa kimppuun, mutta ei siedä sitä nähdäkään: se kääntää aina päänsä
pois.
Tai se pakenee hiljaa toiseen nurkkaan.
Rai, jolta ärtyy vähimmästäkin ja puree, jos ihmiset sitä ärsyttävät,
ei kuitenkaan suutu ärisemään, kun sen oma kuva tuodaan sen eteen.
Se alistuu, se pakenee.
Ja silti se ilmeisesti kärsii! Katkerasti!
Emme tietysti voi olettaa sellaista lapsellista että se olisi
käsittänyt vieraan, vihatun koiran omaksi itsekseen ja nyt itseään sen
tähden vihaisi ja halveksisi niinkuin oli ennen vihannut ja halveksinut
tuota itsensä näköistä ja kaltaista. Halveksinut niin että piti sen
henkeä ylen halpana. Vihannut niin että piti lähimmäistään, — omaa
itseään, — murhan ansainneena.
Ei voi olettaa että koira tahtoisi hävittää itsensä, — kuten Narkissos
hukuttautui ihastuksesta omaan kuvaansa. Ei voi olettaa että koira
olisi modernimpi kuin Narkissos: kärsisi omasta — koiruudestaan.
Mutta se ainakin on varmaa, että Rai kärsii.
Lopulta se suorastaan matelee nurkastaan ihmisen luo, joka sitä kiusaa
kuvastimella. Se matelee ja varmaankin pyytää:
— Armahda minua, jumalani! Poista silmistäni — minun oma kuvani!
"Ota vuotees ja käy!" — Noli-me-tangere, joka on saari.
Mutakuopalla jälleen Rain kanssa.
Ihminen istuu, aprikoi ja — odottaa jotain.
Lammikko ei ole kaunis. Se on synkkä ja alakuloinen. Sen vesi
muistuttaa, kuten sanottu, tervaa tai sumppia.
Ja kuitenkin huomaa ihminen siinä vähitellen jotain kaunistakin.
Säteileehän siihen taivas hetkittäin, — heinäkuun tummahko taivas.
Ja lammikolla on koristuksiakin: sen toisella rannalla, jossa on kaista
savista matalikkoa, kasvaa kurjenmiekkoja. Niiden lehtiä on versonut
sinne vieri viereen. Niiden kukat loistavat kultaisina.
Ja ympäriltä hiljaisesta metsästä tuntuu vanamoiden heikko tuoksu.
Koiran pulikoidessa alkaa ihmis-parka tehdä edelleen johtopäätöksiään:
"Jos kaikki ihmiset, kaikki lähimmäiset olisivat sellaisia
irvinaamioita kuin ne, jotka minun ympärilläni kummittelevat, — niin
kuinka olisi mahdollista että maailma pysyisi ollenkaan pystyssä! Että
siinä olisi mitään puhdasta, rakentavaa! Jos ne henkilöt, nykyiset
mahti- ja johtohenkilöt, joista monia kutsutaan neroiksi, ovat osanneet
johtaa kaiken tällä tavoin — häviöön, ja kansat, rahvas, on ollut
hävitykseen liiankin valmis — petomaisuudessaan, niin — kuinka
maailma yhäti on olemassa? Sittenkin! Mahtaako noiden mainioiden ja
kiitettyjen ja raa'an rahvaan ohella olla myöskin toisenlaisia? Elää
vielä toisiakin olentoja, joskin näistä syrjässä, näkymättömissä.
Täytyy olla toisia, jotka — pitävät kaiken pystyssä, rakentavat,
luovat kaunista toisten hävityksen uhallakin. Kuinka muuten elämä
ollenkaan voisi jatkua!
"Sillä se jatkuu, se pyörii sittenkin, jos oikein tyynesti ajattelee.
Historia todistaa, että olomme alkuajoista lähtien ovat kuitenkin
parantuneet! Puhukaamme esimerkiksi — kristinopin voitosta: kaikkine
nykyisine karkeuksineen on se sittenkin ehdoton voitto!
"Se voitto yksinään jo riittää todistamaan edistystä. Sillä ennen sitä
voittoa — oli maailma _vielä_ julmempi ja eläimellisempi kuin nyt.
Antiikki oli eläin, peto.
"Missä sitten piilevät nuo ylläpitäjät, hiljaiset, pienet,
näkymättömät? Nuo — todella kristilliset?
"Sillä mahdoton on maailman seisoa tyhjän varassa!"
"Pitäisi heitä — etsiä!"
Jokin ääni siellä lammikon rannalla sanoo ihmiselle niin. Eihän vain
minkään enkelin, joka tulee sekoittamaan veden terveyttä tuottavaksi?
Ainoa enkeli, joka mutahautaa sotkee, on Rai. Se vääntää sen oikeaksi
mudan ja saven sotkuksi.
Mutta tämä uusi ajatus: etsiä, — vieläkin, — katsella... jonnekin
piiloon, syvemmälle, syrjään maailmasta, parempaan... se tuntuu
lopulta vapautukselta. Suurelta ilolta!
Ja koira antaa ihmiselle impulssin tuollaiseen etsintään: Rai
rakastaisi uintia, ja nyt sen täytyy rypeä — tällaisessa ahtaassa
mutahaudassa!
Kuinka Rai nauttisi puhtaasta vedestä! Oikean järven tai meren vedestä.
Ja kuinka ihminen itse nauttisi — päästessään jonnekin oikein syrjään.
Esimerkiksi — johonkin saareen.
Ei enää siitä syystä että hän vihaisi lähimmäisiään tai siksi että hän
luulisi sieltä päin löytävänsä sellaista uutta, jota hän kaipaa, vaan
voidakseen siellä — täydellisesti parantua.
Vielä ei hän nimittäin _jaksa_ etsiä tuota uuttansa. Vielä saartavat
rumat ajan kuvatukset liian läheltä. Vielä ei hän voi nähdä muita kuin
näitä tavallisia, yleisiä ihmisiä. Hänen silmänsä ovat ikäänkuin
sokeutuneet siitä rasituksesta että ovat ponnistaneet liikaa
tarkastaessaan niitä, joita sanotaan huomatuiksi, tärkeiksi ihmisiksi
tai oikein kansaksi, mutta joita hän epäilee nyt — melkeinpä
hävittäjiksi. Ne eivät jaksa vielä nähdä muuta.
Niiden täytyy antaa ainakin levähtää. Sairas viedään hoitolaan, sitten
hän astukoon jälleen ihmisten joukkoon.
Ja niin käykin että koira on melkoisena tekijänä siihen, että isäntä
sitten ostaa pienen erakkosaaren. Sinne hän päättää sulkeutua. Oikein
täydellisesti sulkeutua, — tervehtymään!
Päättää jyrkästi, itsepintaisesti: erilleen kaikista! Poikki jokainen
side ympäristöön.
Tervehtymisen vuoksi! Että ajatus saisi rauhassa tehdä voimakasta
uudistustaan.
Olkoon sen saaren nimi vaikkapa _Noli-me-tangere!_ Se on kaunis saari.
Aivan yksinäinen. Jumalallinen. Siellä eletään melkein pelkästään —
koiran kanssa.
Mikä aamujen ja päivien rauha siellä! Aamuisin aurinko nousee ja astuu
hymyillen pirttiin, jonka seinät ja katto on rauhallisinta väriä:
mustaa, lieden savun levittämää. Riippakoivut nuokkuvat erakkomajan
ympärillä — täydellisessä rauhassa: mikään tuuli ei sinne yletä,
rannat ovat valtavien puiden suojaamat; outo ei tietäisi luodolla
olevan mitään asutusta. — Niin, hopeinen aurinko muuttuu nopsasti
kultasäteilyksi ja kulkee ylhäisenä kaarena saaren ylitse. — Auringon
liikkeitä ei seurata kellolla: kelloa ei ole! Ei ole aikaa, se on
täällä yhdentekevä asia, se on tarpeeton! Se poistetaan laskuista. —
Uutisiakaan ei kaivata; niitä ei tule, niitä ei sallitakaan...
Tärkeiksi tiedoiksi riittävät leijailevien lokkien laulut. Missään ei
käydä: täällä ollaan sanatoriossa ja — valmistaudutaan johonkin
uuteen... Manterelaisten tupiin ei mennä tunkeutumaan. Sinne ei
tahdota; heistä ei puhuta koskaan sanaakaan, ei tiedetä mitään.
Pysykööt he yhtä tyyninä ja vieraina saarta kohtaan kuin saari heitä!
Kuta mykempiä he ovat, sen parempia. Ei vihaa, ei vielä rakkauttakaan!
* * * * *
Niin menee pari kesää. Vaisto johtaa ihmistä, jos hän on onnellinen,
niinkuin eläinkin kulkee paremmin vaiston kuin jären mukaan.
Ja katso: eräänä aamuna varhain, kun aurinko hymyilee hopeisena
siniseen kamariin ulappain takaa, laulaa ihmiselle ikkunan vierestä
riippakoivusta pieni lintu, jonka nimeäkään hän ei vielä tiedä. Ehkä se
on jokin kerttulaji. Tämä on omituinen ilmiö ihmisen elämässä! Hyvin
tärkeä hänelle itselleen.
Se pikku linnun aamulaulu tuntuu niin kummalliselta.
Se viserrys on kuin psalmia. Säkeiden alut kertautuvat samantapaisina
kuin eräiden hebrealaisten psalminstrofien alut. Nuo psalmithan
toistavat usein samaa motiivia eri muodoissa. Linnun laulu on
resitatiivista. Se laususkelee jotakin, sanat hieman epäjärjestyksessä,
ilmaisu epämääräistä ja sekavaa... niinkuin psalmeissa. Mutta jotain
selvääkin siitä lähtee: juuri säkeiden alut; niissä on ajatuksen
dominantti. Säkeiden lopussa ajatuksellinen kadenssi, samoin kuin
melodinenkin... kuten psalmeissa. Säkeiden samanlaisia alkuja
seuraavat sanelmat muuntelevina sisällöltään. Kummallista, kuinka tämä
johtaa mieleen eräät psalttarin numerot! Katsotaanpa... kauniina
valoisana aamuna. Kas vain, tämän linnun laulu oli ikäänkuin 19:s,
103:s ja 150:s psalmi.
Lintu livertelee:
"Kiitä taivasta, minun sieluni! Miksi suret, ihminen?"
"Kiitä taivasta! Ajattele mitä hyvää sinulle tehty on. Ja mitä hyvää
saatat löytää.
"Sinä et ole sortunut. Olet rautaa. Sinä selkenet — yhäti!
"Kiitä taivasta ja luontoa, jota et ymmärrä: ajattelet sitä tylyksi, ja
näet sen tylyksi. Verivihollisuus vallitsee kaikkialla. Kalatkin, joita
pyydät, vihaavat toisiaan. Laupiain olet kenties — sinä, joka koetat
lopettaa niiden tuskat silmänräpäyksessä, kun ne koukkuusi saat...
Rikkaruoho vainoaa kukkaa ja kukka vie voiman rikkaruoholta. Minäkin,
joka viserrän tässä, vihaan toisia lintuja. Vihaan kohdakkoin — omia
poikiani!
"Kiitä sittenkin taivasta, sielu! Eikö ajatuksesi löydä tai aavista
mitään puhtaan ilon rahtusta? Kuinka se olisi niin paha, myrtynyt,
paatunut?
"Kiitä edes kirvesmiehestäsi, joka pirttisi rakensi. Vanhasta ukko
Kustaasta. Hänestä voimme — alkaa! Hän on köyhä, mutta hän on hyvä.
Hän on noita pieniä, hiljaisia. Hyvin — vähäpuheinen. Hän on niitä,
jotka maailmaa rakentavat. Hänen silmänsä kyyneltyvät lähimmäistensä
pienimmistäkin kivuista. Hän on auttamaan ja antamaan valmis. Mykkä ja
myhäilevä. Ei puhu koskaan kenestäkään pahaa. Hän unohtaa ne, jotka
ehkä käyttävät hänen vaivojaan väärin. Hän on tyytyväinen vähään.
Halpa, tietämätön, ja siinä viisas. Oikea — ihminen.
"Ylistä esimerkiksi hänestä taivasta.
"Palkitse hänet...
"Aukene, sielu! Tutki ja etsi maailma uudestaan! Tämä olento oli vasta
yksi sitä uutta lajia, jonka huomasit. Mutta ehkäpä niitä on —
paljonkin, kun ryhdyt etsimään. He ovat jyviä tuhotuilta vainioilta!
Ajattele heitä, maansuolaa.
"Iloitse näistä pienistä, halvoista, hengellisesti vaivaisista. Kiitä
niistä monista taivasta, koska ne kerran antavat sydämellesi sellaisen
ilon, että olet onnellinen jo siitä onnen aavistuksesta.
"Niitä on sittenkin, sellaisia, jotka rakentavat hiljaisuudessa. Mihin
mahtavammat kykenevät? Tuhoamaan!
"On totisesti. Mitäpä muista välittäisit, he eivät ole tärkeitä. Näistä
kannattaa iloita. Ja unohtaa muut. Näitä kannattaa etsiä ihmisten
joukosta...
"Kiitä taivasta. Monissa ihmisissä on ehkä — vivahdus näistä?"
Lintu visertää aamulla.
Rai kuorsaa isännän vuoteen jalkopäässä, väsyneenä ja raitistuneena
uinnista järvessä, ei mutakuopassa.