Muutama päivä sen jälkeen kuin entinen isäntä oli kadonnut taivaaseen,
täytyi huvilan asukkaiden lähteä kaupunkiin ja jättää koira yksin
kotiin. He sulkivat Rain punaiseen kamariin. Outoon huoneeseen, jossa
se ei ollut vielä käynyt ja joka oli melkein tyhjä.
Permantoa peitti punainen matto... Ovet kaikkialle kiinni...
Valo väikkyi täällä vieraasta ikkunasta, jonka laudalle jaloin
noustessa ja ulos kurkistaessa kaikki, mitä näkyi, oli vierasta...
Kuinka kuvittelisimme Rain olotilaa siellä? Kuvittelisimme? Kaikki jää
todellakin kuvittelun varaan, ja se lieneekin — psykologiaa: luulla
tuntevansa toista, — mikä mahdottomuus.
Rai yksinään tässä tilassa... Outo kamari. Tosin oli lattialle tuotu
iso vati, jossa oli sitä ihanaa maitoa. Ja maidon viereen voileipä,
jonka päälle oli asetettu — sokeripala: emännän asettama.
Mutta hänkö voisi syödä tai juoda, kun entinen isäntä asuu yhä
mielessä... Syödä täällä, näin yksin jätettynä, näin oudossa olossa!
Syödä vieraita ruokia...
Minne hän oli joutunut?
Mikä tämä matto? Miksi ovat ovet kiinni...?
Ja ympärillä hiiskumaton hiljaisuus! Jos kuuntelee korva tarkkana, ei
mitään ääntä, ei todellakaan mitään.
Jos hätääntyy ja haukkuu epätoivossa: yhtäkaikki, — ei mikään vastaa.
Ei tullut isäntää, sitä entistä.
Jos ulvoi, kun tuska ja epätoivo sydäntä raatelivat, ei apua! Ei kukaan
välittänyt hänestä mitään.
— Mikä onnettomuus hänelle olikaan varattu?
Pitikö hänen tänne yksikseen — tikahtua? Nyt se vasta viimeinen tuho
oli tullut! Hänen täytyisi nikistyä tänne yksinään, lukottujen ovien
taakse... Kuin elävältä haudattuna.
Eikö tosiaan kukaan tullut pelastamaan? Lohduttamaan, auttamaan?
Ottamaan hänet omakseen.
Hätä kasvoi niin julmaksi että Rai oli aivan sairas. Sairas ja
raivohullu. Vuoroin se haukkui, vuoroin valitti leuka lattiaa vasten,
väsyneenä, sortuneena. Vaipui kuunteluun, joka jälleen päättyi
raivokkaaseen avunhuutoon.
— Olisi joku ihminen...!
Tulisivatpa — ne uudet ja vieraat! Joku, joka auttaisi, — pelastaisi
elämään.
No niin: kun uusi isäntäväki sitten parin tunnin kuluttua tuli
takaisin, oli Rain ilo siitä, että joku hänet vielä muisti, ettei hän
ollut vielä aivan tuomittu nääntymään ja kuolemaan tähän outoon ja
kolkkoon huoneeseen, jossa punainen paistoi lattialla, — Rain ilo oli
niin suuri, että se, päästänsä sekaisin mennen, unohti opetetun koiran
ehkä kaikkein tärkeimmän säännön: tunteitten kiihkeästä järkytyksestä
Rai... no niin... kohteli mattoa kuten puutarhurit ruohikoita tai
kukkia: kastellevat niitä. Sellainen hätä ja ilo yhtaikaa. — Ja sitten
alkoi se juosta punaisesta kamarista toiseen ja sinne takaisin kuin
hullu. Hulluna ilosta. Edestakaisin. Suu selvästi nauravassa
irvistyksessä. — Nyt se — loikahti uusia isäntiään vastaan ja —
nuolaisikin heitä! Nuolaisi! Sitten se taas juoksi niin että löi pari
kertaa päänsä seinään ja kaatui. Välipä tällä! Nyt oli riemua! Rai
kavahti pystyyn, juoksi yhä, töytäili. Ja aivasteli!
Se sai pienen kokeilevan huomautuksen, mikä skandaali punaista mattoa
oli kohdannut. Se köyristyi maahan, häveten, anteeksi anellen, —
ikäänkuin selittäen:
— Mutta ymmärrättehän: olin niin onneton, niin yksin! Luulin kuolevani
kaikessa tässä... Olin ilman minkäänlaista isäntää... Sairas. Antakaa
anteeksi... Ymmärtäkää, hyvät isännät.
Se sai anteeksi: tuskin ennätti istahtaa häpeäänsä piiloon, niin jo
kutsuttiin luokse. Se asia unohtui, ja unohtui ainaiseksi. — Nyt
jatkui äskeistä iloa. Juoksua edestakaisin. Siitä riemusta ei tahtonut
tulla loppuakaan.
Ja sitten Rai joi vapisevassa, liikutetussa ilossa maitonsa ja söi
voileipänsä ja sokerinsa...
Uudet ystävät oli löydetty! Uudet suojelijat ja nuhtelijat!
— Tässä nyt olivat isännät!
— _Eureka!_
Seuraavalla kerralla, kun se jätettiin yksinään kotiin, ei se, kuten
sanottu, enää tehnyt isäntien palatessa skandaalia. Se oli kai jo liian
rauhallinen. Se uskoi ja tiesi että ihmiset, — nämä omistajat, —
kyllä tulisivat takaisin, — että he olivat jo hänellä. Piti vain
kestää odotuksen ikävä. Ikävä — uutta isäntäväkeä.
Nyt eivät tosin herkkupalat maistuneet heidän poissa ollessaan. Niihin
ei koskettu, vaikka he olisivat viipyneet neljätoista tuntia. Vettäkään
ei käynyt juominen. Lihanmurukin oli kielletty: sen kielsi koiran
moraali ja ikävä. Mutta epätoivoa ei tämä enää liene ollut: — Täytyi
vain odottaa, — kyllä he tulisivat. Tulisi ilo aikanaan sitä suurempi.
Sitä suurempi nautinto oli syödä ja juoda sitten kuin isännät olivat
kotona.
Isäntä ja Rai löylynlyöminä. Rai näkee kärpäsiä ja tekee katkeria
huomioita.
Jakkerintytär oli siis päässyt aikoinaan hiukan pilaantumaan.
Poliisimestarilta se oli siirtynyt toisille, jopa joutunut lastenkin
leikkitoveriksi, — mikä ei poliisikonstaapelille liene terveellistä!
Ja viimeksi se oli saanut, Fransiskuksen samoillessa poissa kotoaan,
etsiskellä itse huvinsa ja kenties välistä ruokansakin. Siten oli se
tartuttanut hienoon silkkipukuunsa niitä pieniä mustia ja vikkeliä,
joita väitetään sellaisiksi hyppyurheilijoiksi että huiskahtavat
kirkontorniakin korkeammalle.
"Rai, tämä on sietämätöntä! Sinussa oli viime yönä kolme
hyppyurheilijaa! Mainioita loikkijoita! Ihmeellisiä sankareita
alallaan. Sinut täytyy asettaa karanteeniin! Niistä meidän on päästävä.
Emme tahdo niiden tähden viettää huolten painamia öitä. Sellaisista
öistä olen saanut tarpeeksi — Savossa! Se, joka on joutunut muutaman
kerran vuoteelle, joita sinun akrobaattisi punaiset ammattiveljet
hiilloksena pohjustavat, saattaa lausua rehellisesti, hiki otsalla
kiusallisista muistoista, aivan kuin azteekkien muinainen kuningas, kun
Espanjan kullanhimoiset uskonsankarit tuota pakanaa halstaroivat,
ministerilleen, kohtalotoverilleen: Oi miksi valitat? Luuletko minun
sitten ruusuilla makaavan! — Sinä, Rai, lienet nyt melkein
kohtalotoverini. Miksi muuten niin raivoissasi yöllä pehkuroisit? Ja
minä sinut vapautan, niin totta kuin aavistan mikä inhottava kidutus
sinulla lienee! Inhottava tosiaankin. Vaikka olen hokenut joskus näitä
evankelistan sanoja: Jokainen, joka tyhmästi vihastuu veljellensä ja
sanoo hänelle: Sinä raaka tai tyhmä! — hänen pitää helvetin tuleen
vikapää oleman, niin vastaapa tähän eräs runoilijoistamme, eikä varsin
pienimpiä, vanhalla sananparrella: Totuus ei pala tulessakaan. Eikä se
näykään palavan: iäti karmii pikku isäntääsi muisto niistä vanhoista
maalaishalstaroimisista! Siitä ei pääse mihinkään: poltettu varoo
tulta. Niin, oman koetun kiusani tähden minä sinut vapautan.
"Rai! Enkä siinä kerskaa, vaikka olenkin savolaisia, joiden tapana on
luvata, mutta... Luvata! Nauraa röhöttää! Antaa kättä hellästi!
Katsella killistellä maireasti silmiin! Saada kyynelet silmiin omasta
mielenliikutuksesta! Laskea leikkiä, savolaista lallutusta, iänikuisia
sukkeluuksia! Yleensä lörpötellä jonninjoutavaa. Ja — lipsis, livistää
nokkelasti karkuun sanoistaan kuin repo tyhmyrin raudoista! Sanoja,
sanoja. Sukkeluuksia muka: Kuka näitä nyt voisi todeksi ottaa? Kun ette
ymmärrä — leikkiä, te muut suomalaiset! Ette ymmärrä sanoja! Joutavia
sanoja, hupaisaa suunsoittoa. — Kyllä tämä tiedetään. Jo kerrankin
riittää! — Mutta kai liioittelen... Ketä on kerta ja pari kelpo
tavalla arimpaan leikelty, tekee vääryyttä niille, jotka eivät suinkaan
leikkaa! Muista, ihminen, edes Fransiskusta, ja onhan niitä muitakin
yhtä kelpoja heimolaisiasi. No niin, mutta löysinpä, kerrankin löysin
sanattoman olennon, sinut, Rai! Suloisesti hämäläistäkin mykemmän! Se
nyt on jotakin! Tehdä, eikä kehua. — Sitäpä sopii — kerskua! Kerskua;
ja silti koetetaan kuitenkin purra hammasta ja pitää ikämme se mitä on
kerran päätetty ja sovittu. Minä nujerran — kirput!
"Sauna on lämmitetty kaikella taidolla, Rai. Leppä- ja haapanalikoilla,
pihkattomilla, tikurattomilla. Vesi kuumennettu. Kirpeä saippua
varattu. Katso, Rai, tämä tässä on saunalyhty. Ja tämä reikäisempi
vaippa on sinua varten. Nyt me päästään urheilijoista,
hyppytaitureista! Sitä paitsi on korvasi vielä kipeä
junayhteentörmäyksestä. Kukapa käski iskemään päätäsi veturiin!
Yritetäänpä sitäkin vammaa parannella. Kylpyyn siis! Sauna
kansanomaisuutta vastaan: _homeopaattinen lääke_..."
Rai lähtee mukaan valtavan iloisin mielin, kuten ainakin se, joka ei
synkkää kohtaloaan aavista.
Siellä suihkun alla saa se haaleaa vettä niskaansa. Johan nyt ihmeet
tuli!
Tästä pääsee kuitenkin vielä karistamalla veden ihotakistaan pois.
"Älähän luule näin vähällä selviäväsi!"
Nyt saippuoidaan eläin — ilkeällä tervasaippualla, joka maistuu
kirpeältä, jos koettaa sitä kupeistaan nuoleskella.
Eikä siten saippuoida ainoastaan selkää, vaan vatsanpuolikin, kaikkein
arimmat paikat. Kellistetään Rai nurin ja — aletaan hangata tuolla
inhottavalla mustalla saippualla. Silloin se puree. Ja syntyy rytäkkä.
Pikku isäntä voittaa kuitenkin, työntämällä jälleen hiukan
haavoittunutta kättään koiran suuhun. Silloin Rai alistuu kellottamaan
missä asennossa tahansa, sallimaan itseään käännellä kuin taikinaa ja
voidella itseään valkeaksi joka taholta. Mutta se on tuskallista. Koira
huokaa, huohottelee. Koettaa matelemalla nopeasti pujahtaa ovelle.
Turhaan! Mistä ei isännän käsi sitä kiinni saisi? Vaikka koiralla olisi
aamuruskon siivet, niin...
Mutta kansanomaisuudesta Rai pääsee! Nyt se on taas hieno koira,
ylimyskoira asultaankin. Ja se on välkkyvä kuin uimamaisterineiti,
jolla on musta ihokas yllään. Se on kuin laineista kohoutuva
merileijona. Tai pyöreäpäinen hyle, niin ovat sen karvat pitkin niskaa.
Se on kuin mikäkin merenvaahdosta syntyvä koira-Venus!
Sitten parannellaan korvaa.
Kaiketi olisi veri kiihoitettava kipeässä korvassa kiertämään?
Sitä varten täytyisi koira saada kuumaksi, ainakin sen pää.
"Ehkä tämä on löylynlyömän päähänpistoa ja lapsellista halua nähdä mitä
koira löylystä arvelee, mutta muuta en nyt keksi..."
Niinpä Rai kutsutaan ylös lavolle, isännän viereen istumaan. Lyödään
tilkka löylyä. Istutaan kuin ystävykset ainakin; hikoillaan kaikessa
rauhassa.
Sitten tulee aika lyödä oikea löyly. Kiuas kohahtaa, makea huuru tunkee
perukan ihanaan pimeyteen asti. Suomalaisuuden pyhin huone "täytetään
pyhällä savulla". Rai istuu vielä. Se tottelee. Mutta sitten se alkaa,
kun löyly kiihtyy, varmaankin ajatella:
— Täällä on kärpäsiä ja ampiaisia! Sillä se ryhtyy nopeasti haukkomaan
ilmaa ympäriltään, naksuttelemaan sinne ja tänne leuoillaan niinkuin
jotakin tavoitellen. Nyt ylhäältä päänsä päältä, nyt oikealta tai
vasemmalta, — niinkuin kärpäsiä, jotka kesällä sen korviin
työntäytyvät.
Se tavoittelee kupeitaan ja selkäänsä, joihin löyly pistää. Se
ärähtelee kuin ampiaisille, joita se vihaa; se on verannallakin nähty.
Ja se kaappii niitä olemattomia käpälällään ja haukkuu vihasta, — niin
se haukkuu ampiaiselle.
Se käyttäytyy kuin täydellinen löylynlyömä.
Lopulta tulee pako: hyppy kiukaalle. Nyt isännälle kiire pelastaa koira
permannolle.
Sitten vielä lämpöistä vettä huuhteluksi korvaan. Se ei käy helposti:
siinä kiljutaan kivusta ja kiukusta, tapellaan ja rähistään.
Ja viimein on puoskarointi tehty. Rai saa mennä saunakamariin,
kuivaamaan itsensä mattoihin. Siinä se piehtaroi vimmoissaan pintansa
märkyydestä. Siellä käy aika jyske.
Tulos on hyvä. Urheiluhulluista loikkijoista ei ole ainoaakaan jälellä.
Rain ei tarvitse kaapustella itseään. Se on puhdas koira. Tyynenä ja
majesteettisena lepää se nyt välihuoneen punaisella matolla. Se on
siinä todellinen koriste, — kuin mustaa, kiiltävää porsliinia. Tai
oikeastaan sen sinimusta pinta välkähtelee kauniisti mille värille
tahansa. Oikea _donna_, siro ja notkea. Toinen takajalka elegantisti
suoraksi ojennettuna.
Ja parin päivän kuluttua ei se enää valita eikä ärähdä, kun sen korvaan
koskettaa.
Siitä alkaen ei parannus- ja sivistyssaunaa enää kaivattukaan.
Mutta sen sijaan on tapana pyytää Raita saunakamariin mukaan
vartijaksi.
Se tottelee ja tulee. Mutta se ei koskaan sinne oikein tahtoisi.
Se on tehnyt ensimmäisestä saunamatkasta omat huomionsa.
— Sauna... kauhea paikka! Siellä töhritään saippualla. Siellä
pistävät näkymättömät kärpäset ja ampiaiset. Niitä viuhuu ja suhisee
aivan suunnattomina parvina.
"Rai, lähde mukaan!"
Rai on jo tehnyt lähtöhuomionsa. Se istuu jo piilossa pöydän alla.
Kuinka nopeat ja selvät huomiot! Muisto ensimmäisestä saunaanlähdöstä.
Se näkee tänäkin iltana että isäntäväellä on käsivarrella saunavaipat
ja toisella heistä kädessä sytytetty saunalyhty.
Muuta ei tarvita: parasta mennä pöydän alle, — sinne eivät ihmiset
mahdu.
Sitä houkutellaan. Ja eihän auta: lopulta tulee Raille kuitenkin pakko.
Välistä se koettaa pelastua saunasta vilpillä ja jöröydellä. Se ei
piiloudu pöydän alle, vaan heittäytyy patjalleen ikäänkuin nukkumaan,
milloin näkee saunamekot tai tuntee että saunalyhty keittiössä käryää.
Se on makaavinaan sikeässä unessa — ettei sitä hennottaisi herättää.
Mutta se herätetään! Poliisi kuin poliisi, vartiointi saunassa kuuluu
Rain päivystyksiin!
Se pelko saunaa kohtaan ei katoa aivan heti.
Siihen tarvitaan uusi kokemus.
Kerran se viedään saunaan päivällä, jolloin tuo kauhun huone on
lämmittämätön, viileä.
Rai ei usko ensin silmiään. Raahaamalla se täytyy vetää saunakamarista,
jossa se nyt on tottunut vartioimaan, sisälle saunaan.
Se katselee, haistelee, tunnustelee. Ja sitten se nousee lavolle, josta
sillä on paha kokemus, räpyttää typöhäntäänsä ja alkaa — aivastella.
On jo nähty, että koira nauraa ääneen aivastelemalla. Se aivastelee
aina milloin huomaa ympäristössään jotain hämmästyttävän iloista,
jotain uutta; aivastelee, kun ihmiset kujeilevat sen kanssa; aivastelee
havaitessaan itsessään jotain koomillista.
— Miten koomillista... että se oli luullut saunan olevan aina tulisen
kuin horna!
Tämän havainto-opetuksen jälkeen kävi verrattain helpoksi houkutella
Rai vartiotoimeensa saunakamariin.
Rai lunastetaan sian takajalalla. On sitä tapahtunut suuremmillekin.
Kului vähän aikaa, niin emäntä, josta koirat muutama vuosi sitten
olivat olleet vastuksellisia, ja isäntä, vielä tuonnottain Raita
kiusalliseksi ketaleeksi haukkunut, — isäntä, joka oli nauranut
vanhoille neideille ja heidän villakoirilleen, — niin, isäntä ja
emäntä kirjoittivat Fransiskukselle ja kysyivät eikö Rai saisi jäädä
nykyiseen paikkaansa oikein ainaiseksi.
Jopa tarjoutuivat Raista jotain muka maksamaankin. Epähieno tarjous,
Jumala paratkoon, ken Fransiskusta tuntee.
"Sitähän minä tarkoitinkin että koira jäisi teille", vastasi
Fransiskus. "Halusin ensin jättää sen ainoastaan ikäänkuin kokeelle,
että kelpaisiko se teille..."
No, täytyihän siitä sitten kuitenkin jotain esittää ellei hinnaksi,
niin edes pikku lahjaksi.
Ja tohdittiin ehdottaa että koirasta toimitettaisiin Fransiskukselle
pieni — siankinkku. Ensi jouluksi, kun sika lakkaisi elämästä.
Sian takakoipi siis... Halpahan se, arvoton, vaatimaton takaliston
osa... Mutta...
Ja siihen Fransiskus suostui. Hän nyt suostuu melkein kaikkeen.
Täten tuli Rai lunastetuksi — sian takajalalla. On sitä ennenkin
tapahtunut: muistaaksemme vannoo esimerkiksi Kiplingin viidakkopoika
Mowgli joillakin sellaisilla sanoilla kuin:
"Minut lunastaneen mullin kautta."
Emme muista kyllin tarkoin miksi mulli joutui hänen päänsä hinnaksi.
Mutta nyt olisi Rai saattanut jokaisessa mahtavassa ja uljaassa
tilanteessa vannoa:
"Minut lunastaneen siankinkun kautta!"
Sellaista se on, yhden leipä toisen kuolema. Nöskö tuomittiin antamaan
Jakkerintyttärestä toinen takakoipensa.
Ja sitten oli Rai kahden yksinäisen ihmisen oma. Oikein _de facto_,
kiitos olkoon Fransiskuksen ystävyyden.
"Yksi hullu kysyy enemmän kuin yhdeksän viisasta osaa vastata." —
Johan nyt kummia: koira ihmisen viereen!
Aika meni hiljalleen.
Se mitä tässä nyt jutellaan, on itse kertomukseen nähden kovin
vähäpätöistä. Sehän koskee ihmistä, vähemmän koiraa.
Ja kuitenkin se kuuluu Rainkin elämään; se selittää — miksi koira
pääsi ihmisen viereen.
Pikku isännällä oli siihen aikaan jonkinmoinen tuskallinen tauti, joka
ennen muinoin tunnettiin ja jolle kai nykyään on seerumi löydetty. Sen
nimi oli niin naurettava kuin _Weltschmerz_. Ihminen — kyseli
itseltään kaikenmoista! Hänen omaa olemustaan ja — koko maailmaa
koskevaa. Narrittelua! Miksi ei olla iloinen, keksiä hullutuksia, jos
jotakin! Kepposia, loruta... Taistella edukseen. Elää raitista,
ihanaa elämää! — Eikö joku saksalainen runoilija ole lausunut
maailmanarvoitukseen selvää vastausta: "Narri odottaa vastausta"?
Narri kyselee sellaista mikä on aina ollut ja tulee olemaan ihmiselle
arvoitus.
Ja kuitenkin tämä ihminen kyseli.
Kyselynaiheet voisi jakaa kahteen lahkoon.
Miksi hän tunsi lähimmän ympäristönsä sisällöltään näinä vuosina niin
muuttuneen?
Sellaisesta muuttumisesta hän kyllä salaisesti oikeastaan iloitsi:
sekin todisti muka jonkinlaista elämää, se etsintä.
Mutta etsinnän hetkillä ei aina ollut helppoa.
Kuten ei lavantauti sairaalle, vaikka se antaakin hänelle myöhemmin —
uuden ja kauniimman tukan.
Miksi! Ja miksi?
Lapsihan kysyy: Miksi!
Minne olikaan kadonnut hän, joka lakki takaraivolla — nauroi vanhoille
villakoiraneideille?
Missä hän, joka riemuiten rustasi pesäänsä, huvilaansa? Fantisoi
jonkinlaisia torneja niinkuin Ibsenin sekava Solness? Istutti
puutarhaansa kukkia.
Koti — muuttui totutuksi, samaksi.
Sama äänetön tuijotti vastaan salin suuresta kuvastimesta, varsin
vaivalla hankitusta. Vaivalla: sehän oli oikeinpa kullattu.
Lukemattomat kukkaset puutarhassa vaativat ainaisen uuden työnsä,
vaikka olivatkin _perennoita_, aina kestäviksi aiottuja. Yksin
niidenkin puolesta täytyi käydä — lakkaamatonta sotaa, takkiaisia ja
polttiaisia vastaan. Siinä ne _perennat!_
Niitä ei enää sitten hoidettu. Syynä siihen se että ne — menettivät
isännän ja kai emännänkin mielestä uutuuden lumonsa.
Alkoi tuntua — yksitoikkoiselta.
Koti, pesä. Olihan se valmis. Mutta siihen se pysähtyi.
Kottaraisilla ja rastailla oli jatkoa elämälleen: niillä oli
poikasensa.
"No niin, meillä on Rai."
Mutta suurempikin, ja narrillisempi, aihe tuli pikku isännälle
aprikointiin. Ei pitäisi hänelle nauraa, vaikka kysymys onkin tuosta
joutavasta nimeltä _Weltschmerz_. Ovathan suuremmatkin herrat siitä
kärsineet.
Ja mistä mokomasta se syntyi!
Sellaisesta vähäisestä kuin jokin — maailmansota.
Se oli muka tuhonnut kaiken mitä parhainta hänkin menneen polven
ihmisenä oli uneksinut.
Sen menneen polven, jota sanoisimme 80-luvun polveksi, ehkä varsin
huonosti määritellen.
Nykyisen terveen polven täytyisi poloista tosiaan armahtaa: muistaa
että hän oli menneen polven mies.
Se polvi oli haihatellut jos jotakin. Se oli maalaillut kilpeensä
sellaisia sanoja kuin maailmanrauha, kansojen lähentyminen, — mikä
mahdottomuus, yhtä suuri kuin ihmisten keskinäinenkin ystävyys; —
henkinen ja uskonnollinen vapaus, hyväkin tavoiteltava; rakkaus
rahvaaseen; heikko annos sosialismia; taiteen ja kauneuden
yhteiskunta...
Sellaisista se polvi oli puhellut kovin vilpittömin ja avoimin silmin.
Nyt putkahti kaikesta vaivalla haaveksitusta esille totuus kuin totuus.
Taloudellisen pakon tekemä sota, ja sen mukana rotujen luonnollinen
inhimillinen viha toisiaan vastaan. — Ja henkistä vapauttako
kaivattiin? Sehän on haitta elämäntaistelussa... Soturi ei tarvinne
henkeä kuin sen verran että osaa tapella ja heittää reimasti henkensä.
Sattui siihen aikaan se kuuluisa kapinammekin. Kuinka kävi rakkauden
rahvaaseen, tuohon, joka oli nyt niin valmis raatelemaan, — kuten
ainakin nälkään joutunut ja ärsytetty peto?
Tärkeitä asioita muka! Esimerkiksi taide: mitä se merkitsi lopultakin
tällaisten rinnalla, leipä- ja rotutaistelun? Taide on hyvin heikko,
hyvin _imaginääri_, narrillinen voima. Se ei ollut kyennyt jalostamaan
ihmisiä — edes sitä rahtua kuin kristillisyys oli heitä tuhansina
vuosina muuttanut; ja se ei ole tosiaan paljon! Vai kuinka...?
Nyt vallitsi rauta, hoiteli reaaliasioita! Ja tulisi varmaankin
vallitsemaan ainakin seuraavan polven ajan.
Tässä nyt miehellemme syntipukin osaa!
Pakkoko oli sitä huolia? Yksi hullu kyselee enemmän kuin yhdeksän
filosofia taitaa vastata. Ja lopulta eivät filosofien vastaukset tehoa
maailmassa mihinkään, eivät vaikuta mitään.
Mutta, kuten sanottu, tauti ei asianomaista naurata, olkoonpa vaikka
lavantautia, joka antaa kenties uuden ja rehevämmän tukan.
Sellaiselle ihmiselle on — koira tervetullut.
Hänellä on koira, hänellä, joka tuntee itsensä alennetuksi hieman
koiran tasolle.
Ensin hän ylpeilee koirastaan. Ajanratoksi. Omasta koirastaan.
Kauniista poliisikoirasta.
Onhan sen pitäminen tosin rahtu niitä entisen polven ihanteita vastaan:
se on ylellisyyttä, etenkin aikana, jolloin niin monet nääntyvät
ilmeiseen nälkään, syödään akanoita ja juodaan ohrakahvi mustana.
Ja kumminkin hän koiransa pitää... Ei hän ole sen ihmeellisempi kuin
muutkaan ihmiset!
Koiralla hän lapsellisesti ylpeilee. Kävelee sen kanssa metsissä ja
maanteillä. Koettelee vieläköhän Rai osaisi yliopistonsa luennoita.
Osasipas! Käveli rinnalla säntillisesti kuin sotamies.
Kantoi käskettynä keppiä, hattua.
Kantoi omasta alotteestaankin kaukaa isoja kiviä kotiin.
Kadonneen tai tahallaan pudotetun nenäliinan se etsi ja toi takaisin
kilometrien päästä.
Maantien hiekasta se nuuski ja kaivoi esille puukon, jonka oli annettu
siihen tipahtaa, jopa vanhan penninrahankin tai kynänterän.
Sitten sai isäntä huoletta nakata revolverinsa metsään ja jättää sinne.
Kun Raille selitti, mitä isännän kädestä puuttui, niin koira etsi ja
kantoi ladatun revolverin kiltisti takaisin kotiin.
Olihan sillä kujeitakin... Se antoi ajanrattoa.
Se jäi makaamaan kauas taakse tienvarteen. Niin oli komennettu. Ja
kiiti sitten nuolena luokse, kun isäntä etäältä ja näkymättömistä
vihelsi tutut merkkinsä.
Raita olisi todellakin kannattanut palauttaa entisiin taitoihinsa,
kuten Fransiskus oli vihjaillut, ja kehittää sitä ehkä edelleenkin.
Olisi pitänyt selailla tuota mustaa konttorikirjaa, poliisikonstaapelin
aapista!
Mutta — mitä varten oikeastaan?
Pelkäksi ajanratoksi!
Tämä mies ei vielä käsittänyt että elämä taitaneekin olla juuri sitä
pelkkää ajanrattoa! Muusta on ainakin sangen lyhytaikainen hyöty. Vai
— kuinka lienee.
Ajanrattoa silloin siis! Mies-parka leikitteli koira-parkansa kanssa.
Marssitti sitä rinnallaan. Komensi keppiä ja kiviä kantamaan.
Tai oltiin ikävinä iltoina piilosilla. Kätkettiin tulitikkulaatikko
johonkin huoneista, nurkkaan permannolle, ikkunalaudalle, sohvalle
tyynyn alle. Jonkinlaista "kuurupiilosilla" leikkimistä.
Rai "kuuruttaa": asettuu tulisen etsintäintonsa tähden vastahakoisesti
maahan toisessa huoneessa. Sitten sille huudetaan: "Nyt saat tulla!" Se
hyökkää hakemaan esinettä. Juoksee edestakaisin, nuuskii seinänvieret
ja nurkat, tutkii sohvain ja kaappien alukset, tarkastaa askel
askelelta. Ensin hajanaisesti, sitten järjestyksessä. Kiipeää
tuoleille. Kapuaa tirkistämään ulos ikkunastakin. Tuskastuu, vinkuu.
Kiertelee, supistaa ja laajentaa piiriä. Kuono vetää kuitenkin yhä
lähemmäksi esinettä. Se työntelee sohvan tyynyjä paikaltaan. — Tyhjä
oli siellä! — Se loikkaa lattialle, kaivelee jokaisen sopen, on kaataa
kukkatelineet ja veistosjalustan. Viimein se laukkaa edestakaisin niin
että käänteissä kaatuu. Jo pääsee varmuuteen! Jopas pääsi: se sieppaa
tulitikkulaatikon kamiinin komerosta. Se heittää esineen ihmisen käteen
tai jalkoihin, saa palkintonsa ja haukkuu innosta: tahtoo uudestaan
leikkiin, joka on sille työtä.
Tällaisilla ajanvietteillä masennetaan ja hämmennetään pois mielestä
sitä kauheaa vihollista, jolla on narrillinen nimi _Weltschmerz_.
Koiralla leikkiminen on silloin avuksi.
Mutta välistä ei Raikaan, tämä hieno ystävä, hienoin, koska on sanaton,
auta. Eihän sellaisessa kukaan voi toista auttaa.
Ja kumminkin isäntä hakee siihen apua!
Eräillä hetkillä käy Rai hänelle kovin tärkeäksi. Mystillisen
tärkeäksi.
Ja tästä johtui seuraava tapaus, joka on kennelmiehistä mitä
naurettavin, varmaan suorastaan halveksittava.
Isäntä loikoo sohvalla. Onhan herroilla vaivansa! Miestä, jonka ei ole
oikeastaan pakko tehdä mitään, sillä kaikkein tärkeimmän, leivän,
hankinta on verrattain helppoa, tätä miestä kiusaavat ikävyys ja se
äskeinen vamma, jonka nimeä ei kannata enää mainitakaan. Se on uudelle
polvelle epämiehekäs asia!
Kamari on puolihämärä. Heinäkuun aurinko kuultaa ulkona ihanasti,
sattumatta kuitenkaan sisään... Taivas siellä säteilee, ikäänkuin
sähköilee.
Rai loikoo sohvan vieressä permannolla.
Silloin tekee isäntä sellaista merkillistä että kutsuu poliisikoiran
hyppäämään seuraansa sohvalle:
"_Hopp! À la hopp_!"
Käskee sen viereensä keveän peitteen alle.
Ja Rai hyppää. Se näyttää isännästä ensin hämmästyneeltä, niin, se
vitkastelee. Sitten se hyppää ylös. Se pujahtaa peiton alle... isännän
viereen — hulluna ilosta: se ojentautuu takajaloin suoraksi kuin
ihminen, joka nauttien vetäytyy ystävän luo nukkumaan kylki kylkeen.
Niin, se puree hellästi isännän käsiä, korvia, nenää. Se urisee,
piehtaroi ikäänkuin ei tahtoisi uskoa omia aistejaan. Ei uskoa
todellisuutta todeksi: päästä ihmisen, isännän viereen nukkumaan! —
Yhä se piehtaroi, potkii, yrisee. Ja viimein laskee päänsä isännän
käsivarrelle ja — huokaa yhtä mittaa, yhä uudestaan, niinkuin rintaa
pakahduttaisi.
— Oi onnea! Ihmisen vieressä!
Ja sitten se makaa hyvin siististi, liikkumatta. Ja samalla virkkuna:
valmiina aukaisemaan silmänsä heti kuin pieninkin merkki annettaisiin,
— valmiina kuuntelemaan tarkoin teetettäisiinkö jotain tai uhkaisiko
ehkä jokin vaara — sitä itseään ja isäntää.
Mitä siviili-ihminen huvilakylässä koiralla tekee? Ei oikeastaan
mitään.
Mikä vaara tässä uhkaisi?
Ja mitä Railla olisi tekemistä?
"Rai-parka! Minun käy sinua sääliksi. Olet joutunut isännälle, joka ei
voi antaa sinulle edes kuvitelmaa elämän tärkeydestä. Ja ehkä siihen
lopullisesti lienee syynä isännän — laiskuus!
"Rai-parka, tuomittu samaan, tosin mukavaan, mutta välistä melkoisen
tuskalliseen seisahtumiseen kuin isäntäsi itse.
"Siinä poliisikonstaapelin laatimassa aapisessa, jossa siteerataan
Goetheä ja keisari Wilhelmiä, sanotaan, että koira tarvitsee liikettä,
työtä ja hommaa ettei se ruumiillisesti ja sielullisesti surkastuisi.
— Se paikka soveltuisi ehkä isäntääsikin. — Mutta kuinka saattaisi
hän toista kasvattaa? Sanoohan keisari Wilhelm että ken tahtoo sitä
tehdä, hänen tulee itsensä saada kasvatusta!
"Kuka isäntääsi sitten kasvattaa? Tuleeko siitä hommasta mitään?
"Hänen oma järkensäkö?
"Mihin ovat ihmiset järellään päässeet? Samaa myllyä tässä on eletty
maailman alusta asti.
"Työtä ja liikettä siis pitäisi sinulle olla, Rai! Liikettä: kävelyitä
metsissä, joissa ei ole isännän mielestä enää mitään uutta näkemistä.
Ei uusia maisemia. Ja — vaikka pääsisin Indiaan, en enää sinne menisi,
uskoisin sen maistuvan — liian vanhalta, nähdyltä. Olen saanut —
liiaksi matkustaakin. Olen saanut maistaa yhtä ja toista...
"Mitä kuvittelet metsästä löytäväsi, Rai? Siellä ei ole sinulle muuta
riistaa kuin ehkä joku myyrä, päästäinen tai kissa. — Ja olisipa tämä
minulle näky: sietää sinun taas repivän luonnon julmassa vimmassa
myyrää tai sisiliskoa, kiusaavan sitä pelkästä julmuuden halusta! Sillä
sinä olet liian hieno syömään _nälkääsi_ moista moskaa.
"Ei, sitä sallimaan en ole vielä oikein alentunut.
"Sinulle en voi tarjota työtä, Rai. _Meillä_ on nyt suuri työttömyys.
Se on _meidän_ yhteiskuntamme ehkä ankarin ja mullistavin kysymys.
"No niin, saattaisinhan tosin tarjota sinua poliisikamarin
palvelukseen: ottaisimme kiinni sen ja sen varkaan, jätkän,
puukkosankarin, oikean suomalaisen. Kyllähän niitä Suomessa vilisee —
suomalaisia!
"Se olisi oikea teko. Ja siihen isännälläsi _olisi_ aikaa!
"Hänellä on yleensä aikaa liiankin paljon."
Mutta isäntä keksii itselleen sen verukkeen, että poliisikamarilla on
oma koiransa, oma paimenkoira Carlo.
"Sekin tie on siis tukittu.
"Sinun täytyy muuttua lopullisesti poliisikoirasta — kamari- ja
sohvakoiraksi. Poliisit ja Carlo vartioivat meitä kyllä.
"Ja isäntäsi kyllästyy ainaiseen kävelyyn ja leikkimiseen.
"Sohvakoiraksi! Surkastumaan! Se on kohtalo, johon sallima on suonut
meidän päästä.
"Mutta kipeältä se tuntuu. Haikealta ajatella, mitä varten tässä sitten
ollaan olemassa.
"Tekisi mieleni avata itsellenikin uusi elämä. Mutta mistä saan
koiraisännän, joka minut siihen pakottaa?...
"Elämään — kenties niiden hyväksi, joilla ei ole edes aineellista
onnea.
"En siihen jaksa, kurja mies.
"_Siksi_ kärsin. Ja _siksi_ vedän sinut viereeni sohvalle, Rai!
Ajatellen ja säälien luonnotonta, mukavaa elämääsi, Rai-parka! Hiljaa
hivuttavaa kohtaloasi.
"Tunnen sinut kohtalotoverikseni, koira!
"Sen tähden yllytän sinut hyppäämään viereeni leposijalle ja silitän
hellästi päätäsi. Tahdon tähystää silmiisi, joissa kuultaa sama
aprikoiva, ulkonaista huolta puuttuva ja kumminkin tuskallinen ihmetys
kuin varmaan minun omissanikin. Painan päätäsi olkaani vasten, säälien
sinua kipeästi kuin omaa itseäni. Säälien etten jaksa sinua auttaa, —
kun en itseänikään jaksa. Onneton: sidottu kohtaloon minun kauttani."
Kennelmiehet tälle kyllä nauravat. Ja metsästäjät, jotka ovat
mielestään kehnoja elleivät henno ampua omaa koiraansa, jos se ajaa
huonosti. "Mutta — mikä ei olisi maailmassa naurettavaa?" sanoi isäntä
— vielä siihen aikaan.
Uusia temppuja. Mitä kaikkea Rai huomaa, mikäli ihminen hänen
huomioitaan huomaa.
Niin kuluteltiin emännän ja isännän kanssa yhdessä tätä rauhallista ja
salaa välistä tuskallista elämää, jossa Railla oli vielä vähemmän
vaihtelua kuin esimerkiksi isäntä saattoi tai halusikaan itselleen
toivoa.
Koira, jalojen ja aina niin sanoaksemme sankarikuolemalla loppuvien
petojen jälkeläinen, kuinka vähän sille kertyi ulkonaisia iloja! Tai
oikeastaan kuinka paljon!
Paljon: sillä niin syvästi näytti se kiintyvän noihin vähäisiin
iloihinsa.
Ja miten tarkoin se melkein ensi kokemuksestaan muisti sekä tulevat
ilot että surut.
Se on toki iloista suurin, kun isäntä ottaa ylleen kuluneen takkinsa,
vetää jalkaansa kömpelöt saappaat ja sanoo:
"Nyt lähdetään!"
— Silloin päästään kävelylle, maanteille ja metsään.
Tuskin se sana kuuluu, niin Rai kallistaa päänsä vinoon, kuten on
varmaankin koulussa liinan eli talutushihnan nykäisystä tottunut. Se
kuuntelee, tummanruskeat silmät tarkastavat puhujaa terävästi. Ja
tuokion päästä alkaa se hoputtaa, hyppiä.
Kävelylle! Maanteille! Tai vielä paremmin metsään, sillä maantiellä
joudutaan ainaiseen rähäkkään autojen ja hevosten tähden, joiden
kimppuun Rain täytyy suin päin karata.
Metsään! Täydelliseen vapauteen! Alkumatka tosin vitjoissa, joissa ei
saa riuhtoa eikä kiskoa, vaan pitää kävellä kepsutella kauniisti ja
säntillisesti. Astella aivan tässä isännän vieressä, pää hänen polvensa
kohdalla. Oma tahtonsa tyystin hilliten ja maltillisesti masentaen...
Muuten häpäisee koira itsensä ja saa rangaistukseksi rapsun
raipastakin.
Mutta sitten lopulta metsässä oikein vapaana!
Ensin ei Rai tietysti sitä iloa tuntenut. Ei siis isännän lausumana
"lähteä"-sanaa ymmärtänyt: vietiin minne vietiin.
Mutta sen sanan merkitys painui heti mieleen. Silloin kuin se
lausuttiin, lähdettiin ulos, päästiin samoamaan poluille, nummille,
kallioille ja soille, jotka ovat Raille aina ihmeitä tulvillaan, —
niinkuin koko maapallo nuorelle ihmiselle.
Seuraavan kerran kävelylle ja puiden humisevaan kätköön hankittaessa
Rai jo tietää melkoisen selvästi, mitä merkitsee tuo yksi ainoa kaunis
sana: "Lähdetään!"
Kolmannella, neljännellä kerralla tieto siitä salaperäisiä lupauksia
antavasta pikku sanasta vahvistuu. Se sana merkitsee kahleitten
kirvoittamista, — vaikka juuri silloin pannaankin kahleet aluksi
kaulaan, eikä niitä joskus koko matkalla hellitetä, jos kävellään
maantietä, autojen ja hevosten vitsauksella täytettyä. Mutta pelkkä
vapauden toivokin on vapautta, autuutta!
Isäntä tai emäntä lausuu nyt eleettömällä äänellä tuon sanan, tai
virkkaa sen ikäänkuin itsekseen: kohta koiran kaunis, viisas pää
keikahtaa vinoon ja sen suuret ruskeat silmät katselevat äärimmäisen
tarkkaavasti ihmistä silmiin:
— Mitä sanoitkaan? Ethän vain sanonut että lähdemme? Olen hyvin
valmis...
Pian ei sitä sanaa tarvitse lausua kokonaankaan.
Riittää pelkästään yksi tavu:
"Lä...", niin Rain pää kavahtaa ylös keskellä nukkumistakin, silmät
tähtäävät vakavina isäntää tai emäntää, koira on kepsahtanut makuulta
pystyyn.
Ja kun se tunnussana tai -tavu vielä kerran toistuu, mikä riemu! Mikä
onni palvelukseen ja iloon kutsutulle! Juoksu ovelle ja siitä takaisin!
Mikä hoputtaminen, hillitön kuin pienen lapsen, jolle kaiken täytyy
joutua valmiiksi heti, aivan tuossa paikassa. Eläin on kuin —
kolmivuotias lapsi:
— Joudu! Heti! Joutukaa! Pistäkää minut kahleisiin: vapauttakaa minut!
Ilon kiiltely koiran silmissä. Ja ilmeinen nauru suulla!
Jos isäntä vielä leikillään piiloutuu, mikä vimmattu ja kujeileva
vingunta, kirkas haukunta! Äänen erottaa sen soinnusta kujeilevaksi, se
on kimeää, vikisevää, hieman naukaisevaa. Tietäähän Rai että tämä
isännän vehkeily on leikkiä, mutta hiukan ilkeää leikkiä.
Sitten muistaa Rai että vitjat tai talutusremmi kuuluvat aina
lähdettäessä asiaan. Eteisessä huomauttaa se niistä: hyppii niitä
tavoitellen seinälle, näyttää niitä kuonollaan:
— Vitjat, vitjat! Ne on välttämättä otettava mukaan. Muuten ei
kävelystä tule mitään.
Entäpä jos isäntä teeskentelee yhä pahemmin: ettei hän muka Raita
otakaan seuraansa, vaan komentaa poliisikansan kielellä:
"_Ablegen!_ Sinä jäätkin kotiin!"
Jörösti, kylmästi.
Uskooko Rai sitä?
Kyllä se vaistollaan huomaa, milloin tosi on kysymyksessä.
Silloin kuin isäntä ainoastaan laskee leikkiä, asettuu se tosin maata
lattialle, mutta loikoo läähättäen, silmissä ilveilevä ja innosta
kuumeinen kiilto. Ja sen mustat, nystyräiset huulet ovat selvästi
naurussa. Varmuuden vuoksi on se nyt erikoisen tottelevainen, — kuin
lapsi jouluaattona. Se koettaa odottaa, se nauraa:
— Tottelenhan minä... Näetkö, miten kiltti ja nöyrä juuri nyt olen...
että pääsen mukaan. Armahda jo, älä viitsi enää kiusata minua! Avaa
ovi... Tämä leikki käy jo liian julmaksi. Tiedänhän että sinä kuitenkin
otat minut mukaan, että kieltosi on suloista leikkiä.
Ja — sitten lopulta mennäänkin.
Toisilla kerroilla ei mennä, vaikka isäntä pukeutuisikin sarkatakkiinsa
ja saappaisiin.
Isäntä tahtoo kävellä yksinään, koira, joka välistä vetää liian kovasti
vitjoista, etenkin auton nähdessään, kiusoittaa isäntää. Rai tutkii
kävelypukuisen ilmeitä, mutta ei oikein jaksa ymmärtää.
* * * * *
Mutta ainakaan silloin _ei_ lähdetä, kun isäntä työntää kaulaansa
valkean kaulapannan, pukeutuen sitä ennen parempiin vaatteisiinsa ja
harvinaisempiin kenkiinsä. Silloin ei isäntä koskaan sano: "Lähdetään."
Silloin täytyy Rain todellakin tyytyä jäämään kotiin.
— Panta kaulaan herralle merkitsee herran lähtöä ulos ilman koiraa.
Mutta kun koiralle pistetään kaulus kaulaan, — se on nimittäin alettu
jo ottaa siltä sisällä pois että sen olisi mukavampi viettää aikaansa,
— niin, kaulus koiralle merkitsee lähtöä kävelylle, ilonpitoon.
Heti kun Rai huomaa isännän kädessä ihmiskauluksen, tarkastelee se
lyhyen tuokion isännän hommia ja hyppää sitten sohvalle makaamaan.
Onhan se siihen vähitellen saanut luvan. Kunhan välttää vain salin
sohvaa ja tuoleja, — eikä se niille koskaan mene: se on kielletty! Nyt
se kääntyy kieppuun, pitkäaikaiseen makuuasentoon, painaa leukansa
tiiviisti sohvaan, — närkästyksen ja suuttumuksen merkki, — ja
murahtaa:
— Lähdet taas. Jätät yksin. Kyläluuta olet... Et huoli mukaan.
Sen on käynyt ikäväksi olla ilman isäntää. Ikävä on isäntää silloinkin
kun emäntä jää kotiin.
Välistä niinkin ikävä, että se hermostuu emännän lohdutuksista ja
hyväilyistä, ja puraisee emäntäänsä: — Miksi en saa rauhassa ajatella
isäntääni?
Niin on välistä.
Mutta yleensä: hätäpä vielä vaikka isäntä lähteekin! Jäähän emäntä.
Paljon pahemmin käy, kun emäntäkin lähtee.
Silloin ei sohvalle hypätessä enää murahdeta tyytymättömästi harmista.
Silloin siinä huokaistaan, syvästi, — oikein _todellisesta_ ikävästä.
Silloin ei nosteta kuonoakaan, vaikka sokerilla houkuteltaisiin, —
niin on surullista ja raskasta jäädä ihan yksin.
Kuluu jonkin aikaa, ja Rai huomaa isännän lähtöaikeiden laadun jo
paitsi kauluksesta myöskin partaveitsen käsille ottamisesta.
Muuta ei tarvita kuin nähdä erehdyksessä se veitsi, niin kupsis
sohvalle, ja tyytymätön urahdus:
— Taas lähtee, ei kelpaa ottaa mukaan!
Ja emännän lähtö jälleen ymmärretään käherryssaksista ja spriilampusta:
kupsis sohvalle, ja mörötys.
Molempien, sekä emännän että isännän, poistuminen todetaan sitten
kaikenmoisesta muustakin: toisesta leningistä, toisten kenkien
kiilloittamisesta, yleensä koko käytöksen merkillisistä, Raille
vastenmielisistä salavivahteista. Nyt ei sarkatakkikaan ja saappaat
takaa mitään: täytyy tutkia isännän _ilmeitä_. Ja ne aavistetaan,
nähdään hyvin pian.
* * * * *
Kumpaisenkin ihmisen lähteminen on, kuten sanottu, kaikkein vaikeinta.
Ennenkuin kiivetään sohvalle, anellaan vielä kerta. Niitä silmiä!
Kuinka ne ruskeat, suuret silmät, jotka ovat kuin ihmisen, ovat nöyrät,
lohduttomat.
Ne ovat aivan sameat, niissä näkyy sielu:
— Tiedän kyllä että teidän täytyy lähteä. Ja että ikäänkuin hylkäätte
minut... Hennotte minut jättää! Minulla on niin sanomattoman ikävä
teitä, kun menette molemmat! Mutta ettehän unohda — halpaa, nöyrää
koiraanne? Tulettehan pian takaisin? Sitä vain odotan. Sitä ennen minä
en syö enkä juo. En voi koskea herkkuihin, joita ystävällisesti
jätätte. Mitä ne minulle merkitsevät, kun te olette poissa?
Sitten Rai kiipeää hitaasti sohvalle. _Hitaasti_. Pää, joka surusta
pannaan hieman sohvan reunalta riippumaan, ei liikahda, vaikka sitä
kuinka silitettäisi. Tuskin silmäkulmien keltaiset pilkutkaan, nuo
ikäänkuin pyöreällä siveltimellä pistetyt kultaläiskät, värähtävät.
Eikä enää tyytymätöntä murinaa: vain viheltävä, tuskallinen pihinä soi
kuonosta. Tai purkautuu joku huokaus, hyvin harva, mutta syvältä,
syvältä rinnasta.
Silmien ilme on vakava, kovin päättäväinen, kun sanotaan:
"Odota, odota! Kyllä tullaan, vahdi kotia! Vahdi, vahdi!"
Rai kuuntelee typisteltyjä korviaan värähdyttäen, kuonoaan nostamatta.
Ja varmaan se vahtii, vartioi, — vaikkei tähän huvilaan, jossa ei
kultia kulise, liioin tarvinnekaan varkaita pelätä.
Rai vartioi, niin ajattelevat nämä pikku ihmiset. Sillä tuskin ovat he
poistuneet ovesta, niin koira hyppää sohvalta pöydälle; ikkunasta
näkyvät nyt ulos sen ikäänkuin mustalla naamiolla peitetyt ja siten
mystilliset, julmanmuotoiset kasvot.
Tiedetään, että jos ken vieras tulee pihalle, alkaa koira haukkua,
selkä yhtenä ainoana pystyyn piikitettynä harjana, ja se antaa isojen,
ilkeäin hampaittensa näkyä.
"Katsos mokomaa haukkumakonetta!" sanovat ohitsekulkevat sällit ja
kiroilevat suurella taidolla.
"Oikein peloittaa", kertoi kaupustelija. "Ajattelin että — kunhan ei
vain ruutujen läpi ryntäisi ulos!"
Kukapa tietää, vaikka Rai olisi täten jonkun varkaankin pihalta pois
peloitellut.
Vihasta se kyllä siellä ikkunassa haukkuu.
Mutta kyllä se haukkuu pelostakin.
Valoisana aikana karjuu se aina ikkunassa, jos näkee tai kuulee jotain
liikettä pihalla tai puutarhassa. Ärjyy karvat pystyssä: selkä kuin
suunnaton kenkäharja. Mutta on huomattu, että se haukkuu ihmisten kotoa
lähdettyä pimeässä, vaikkei liikettä kuulisikaan, ja että sen harjakset
ovat silloinkin pystyssä. Ilmeisesti pelosta...
Ja ehkä surukin karmii sen pintaa niin että suka pystytetään.
Ilta hämärtyy, — ja, oi synkeyttä, jos ei koiralle ole muistettu
lähdettäessä sytyttää lamppua! Sekin onnettomuus välistä sattuu:
emäntä, koiralleen liiankin hellä, unohtaa sen. Silloin Rai karjuu
pimeässä kahta uhemmin kuin valoisassa. Hellittämättä. Surkeaan
äänenmurtumiseen asti!
Varsinkin jos joku outo käy portaissa kolkkimassa, ovikellon nastaa
hyrräämässä.
Mutta oman väkensä askelet se pian tuntee!
Tuskin osaavat emäntä ja isäntä hiipiä niin hiljaa ylös portaita ettei
haukku, joka melkein keskeytymättä heidän poissa ollessaan raiutti
huvilakukkulaa, vaikene. Ja sitten kajahtaa sisältä heleitä
riemunkiljahduksia. Hätäisiä! Maltittomuudesta tuskallisen kimeitä.
Nyt näpräytyvät monien ovien lukuisat lukot auki. Yksi toisensa
jälkeen. Nyt tervehtivät ihmisten äänet jo keittiöstä iloisesti. Ja
sitten pääsee Rai luokse. Se ryntää kimppuun. Loikkaa vuorotellen
kumpaakin ihmistä vasten. Suutelee hätäisesti nuolaisten heidän
molempien käsiä. Pureskelee joskus korvia. Tai yltyy hyökkäilemään
mielettömänä edestakaisin.
Lopulta se vain seisoo edessä ja katselee, ilojuoksusta väsyneenä,
omiaan ihailevasti silmiin.
Se katselee suorastaan jumaloiden!
Jälleen niitä silmiä! Nuorukainen, viaton poika tai neito, joka on ensi
kertaa rakastunut ja kohdistaa armaaseensa katseellaan sielunsa koko
nöyrän, palavan, kipeän ja puhtaan kaipuun ja jumalointinsa, ei voi
katsella ihmistä niinkuin nuo — koiran silmät: ne silmät ovat aivan
soikeat, ilosta, hurmautumisesta. Oikeat mantelisilmät! Ne kiiltävät
sokeina, järettöminä, eivät tiedä mitään niin suloista ja korkeaa kuin
oma isäntäväki.
Ne ovat nyt yhtä autuaat kuin ne joku tunti sitten, ystävien kotoa
poistuessa, olivat lohduttomat ja syvästi onnettomat.
Menee vähän aikaa, niin Rai oppii huomaamaan isäntäväkensä paluun
muustakin kuin kuuluvista tai kuulumattomista askelista.
Vanhat maalaisihmiset sanovat, että koira tietää, tuntee, aavistaa
isännistään paljon kummempaakin kuin heidän odottamattoman
kotiintulonsa. Paljon pahempaakin: aavistaa muka jos heille on
tapahtunut onnettomuus... Tietää milloin he kuolevat, tai milloin heitä
kuolema lähestyy. Silloin ne saattavat ilmaista aavistuksensa kolkolla,
alakuloisella ulvonnalla, kuoleman laululla.
Kuinka lienee, — kansa uskoo monenmoista, sekä varmaa että epävarmaa,
paremminkin viimeksimainittua... Mutta mahtaahan ihmiseltä olla paljon
salattu sellaistakin, jonka eläin tietää. Ja sitä onkin, ellei muuta
niin seikkoja, jotka eläin tietää n.s. kuudennella aistillaan.
Miksi me ihmiset ylpeilisimme? Emmehän oikeastaan tiedä mistään paljon
mitään. Kuinka saattaisimme siis väittää mitään varmaa asioista, jotka
myönnämme itseltämme salatuiksi? Jospa nyt myöntyisimme uskomattomilta
tuntuvista asioista sanomaan ainoastaan, että ainakaan me emme ole
mokomaa ennen kuulleet...
Isäntäväelle ei tapahtunut mitään onnettomuuksia. Heillä oli yleensä
varsin hyvä elää. Siksi eivät he voineet tehdä huomioita, näkikö Rai
heidän onnettomuuksiaan tai aavisteliko muka niitä.
Mutta ainakin se pikku seikka on varmaa, että Rai huomasi — heidän
kotiin palaamisensa sellaisesta kuin — raitiovaunuista.
No niin, mutta, tämähän ei ole koirassa esimerkiksi sitä kuudetta
aistia, joka auttaa sen löytämään peninkulmien päästä suoraan kotiinsa;
sen vähemmän kai jotain mystillistä aavistelua, sellaista kuin kuoleman
lähestymisen; vaan se on — vain järkeä.
Rai sulettiin lämpöisillä ilmoilla lasiverannalle odottamaan ja
vartioimaan.
Siitä se näki raitiovaunujen liikkeet.
Jonkun kerran sai se lähteä pysäkillekin, — sille, mistä sen entinen
isäntä katosi taivaaseen, — pysäkille, josta isäntä tai emäntä
nousivat raitiovaunuun.
Ja sitten on Rai huomannut muutamia uudistuvia kertoja, — näin
isäntäväki olettaa, — että tuo raitiovaunu, joka kolkkeellaan,
räminällään ja kellonkilistyksellä herättää koiran sikeimmästäkin
unesta, on jonkinlaisessa yhteydessä sen omain ihmisten kotiinpaluun
kanssa. Kun vaunu rymisee lähellä, ilmestyy isäntä tai emäntä pian
kotimäen rinteelle, jos nimittäin toinen heistä tai he molemmat ovat
lähteneet pois.
Vaunun tullessa on siis katsottava ulos verannan ikkunasta,
tarkastettava, näkyykö nyt tulijoita.
Rai makaa verannan penkillä parhaalla auringonpaiste- ja
tähystyspaikalla, jonka se on itselleen valinnut. Siitä on niin hauska
katsella, siitä näkee ihmisiä, isoja ja pieniä, näkee kaikenmoisia
pikku tapahtumiakin, lasten tappeluita, ämmiä, hevosia... Siinä saa
ajanvietettä. Ja siitä näkee raitiovaunulinjalle.
Milloin Railla on joku odotettava, se pitää varansa joka kerta kuin
vaunun ääni kuuluu. Se kavahtaa loikomasta ja kurkistaa varmuuden
vuoksi ulos ikkunasta. Se tähystelee hyvin tarkoin, vakavin silmin
raitiovaunua.
Lopulta aina! Jokaista vaunua.
Sitä saa se tehdä välistä tuntikausia.
Se kavahtaa istumaan, tuijottaa: ei tullut odotettua vieläkään. Se
huokaisee ja asettuu takaisin loikomaan, yhä tuskallisemmin pihisten...
Jopa hermostuen niin että, — jos isäntä on poissa, — puree
emäntäänsä: — Miksi minua taas häiritään!
Ei tullut odotettua. Rai makaa edelleen ja odottaa.
Seuraavan vaununkolinan lähetessä taas katsomaan. Nyt vaunu pysähtyy.
Rai tähystelee verannaltaan rinteelle.
— Jo tulee! Jo näkyy... Tuo pieni, kumara, harmaa hahmo on varmasti
hän.
Hillitön, villi, kirkas kiljuna ilmaisee ruokasaliin, keittiöön,
yläkertaan, että Rai tervehtii isäntää. Tai toisilla kerroilla emäntää.
Välistä isäntäväki matkustaa junassa, lähtee huvilasta toista tietä.
Jos Rai näkee minne päin he menivät, ei se odota heitä
raitiotiepysäkiltä...
Älkää pahastuko, että nämä ovat vain pieniä huomioita. Emme tarkoita
pieniä koiran huomioiksi, — sillä ne olisivat kai suuriakin, jos
meillä olisi ollut silmää huomioida niin paljon ihmisenä kuin Rai
eläimenä.
Karkuri. — "Poliisikoira ei saa käyttäytyä rakkikoiran tavoin, joka ei
ole saanut hienompaa kasvatusta, sanoo Wilhelm II".
Better to reign in Hell,
than serve in Heaven.
John Milton, _Kadotettu paradiisi_, I kirja, 254 v.
Isäntä kyhäilee kirjoituspöytänsä ääressä. Jonkinmoista... tuollaista
vain... On kyhäillyt pari tuntia. Koira on loikonut lähellä sohvalla.
Kääntelehtinyt. Kuorsannutkin joskus: se on uutuus, kyllä tässä talossa
kuorsaamaan tottuu! Kuorsannut niin kovasti että on saanut jörön
isännän vihastuneita varoituksia, oikein saksan kielellä: eihän hieno
poliisikoira suomea tietysti ymmärrä:
"_Ablegen! Still — snarchen_!"
Koira avaa silmänsä, kun tämä vieraskielisyydessään koomillinen
komennus ärjäistään.
Mutta totta on että se ymmärtää parhaiten sanan "ablegen". Ja vaikka se
lepää jo _ablegen_-asennossaan, parantaa se nyt yhä sitä, loikoo
hetkisen entistä tukevammin.
Ja — alkaa sitten kuorsata: kohina ja korina kuuluu sohvalta.
Tällaista se on Raille se ihana — kirjaileminen! Vähän väliä vihaisia
ärähdyksiä, joilla sikeä, makea uni ja kuorsaus keskeytetään. Koira
herätetään parhaasta onnesta — ilman mitään tarkoitusta.
Viimein, kun Rai on jo tuokion katsellut isännän puuhailua silmät auki,
se yht'äkkiä loiskahtaa sohvalta lattialle.
Se tulee luokse, ihan pöydän viereen.
Se haukottelee suorastaan demonstratiivisesti. Näkyvästi, pitkästi,
kimeästi inisten, näyttäen kitansa koko sen syvyydeltä.
Se notkistelee selkäänsä. Ojentelee koipiaan. Ryhtyy "mylleröimään":
voimistelemaan — hieman kuin Myllerin-systeemin mukaan. Ensin
painetaan leuka ja kaula melkein permantoon kiinni, Sydämenkuva on
pystyssä. Siinä oikaistaan ja väännellään vielä niskaa. Ja sitten
lasketaan vuorostaan takajalat maahan, kun taas etumaiset seisovat
tanakasti.
Takajalkoja vedetään hitaasti perästä pitkin permantoa, muutama metri.
Ja kun nämä liikkeet on tehty, muristaan kuin kyllästynyt ihminen:
— Uh, mitä tämä toimittaa! Viisastelevaa ja vätystelevää — muka minun
psykologiaani. Kun pääsisi ulos, elämään.
"Oikeassa olet", vastaa isäntä. "Mutta älähän pahastu! Ymmärrä että
täytyyhän minunkin jotain tehdä. En sinua tunne. Kuka voisi kehua
_syvästi_ toista tuntevansa? Erehdys, tyttöseni! Sitä en tavoitakaan,
niin toivotonta. Oikeastaan tämä on minulle paljon paremmin
ajanvietettä kuin muuta. Älä vain luule, irvihammas, että tätä
pelkästään rahan tähden teen! Ihmisellähän on ainoastaan yksi vatsa, ja
sekin pienehkö, siihen ei paljoa mahdu. Vaatetuksella ja pesällä ei
suurta väliä. Ihmisen ei tarvitsisi ahmia nielu auki kultaa, jos hän
olisi viisas. Mutta Midas söi kultaa niin että — lopulta rukoili
jumalia ettei tukehtuisi... Ohoi, sekään ei maksa vaivaa, viimeisin
ihmisten intohimoista, ja siis n:o 1! Mutta ajanviete, se on toista.
Kultaa ei nimittäin kuuluta hautaan mukaan pantavan. Eikä siellä —
mitään kaivatakaan: ei kerrassa mitään, ei edes hautapaatta, ei nimeä,
ei muistoa, ei kukkia. Ajanratto, siinä saaliimme täällä. Pelkkä
ajanratto. Kuinka köyhää, tappaa aikaansa, — tappaa ajatuksiaan!
Riittääkin tämä nyt. Sinun on vuorosi saada ajanrattoa. Lähdetään siis!
Lähdetään! Auringonpaisteeseen tai tuttujen viidakkojen tuoksuvaan
hämyyn. — Apporteeraa hattu. Ja vie sanomalehdet mennessäsi alas."
Rai kahmaisee pöydältä sanomalehdet. Se riepottelee niitä yhtä hoputen
kuin ne usein ovat kirjoitetutkin, — kirjoitetut yleensä hetkeä
varten. Toinen kuvittelee kai että hän _itse_ sitten tekisi muuta...
Rai hätäilee, ryntää ovea vasten. Pääsee portaille. Juoksee alas ja vie
keittiön halkolaatikkoon lehdet, nuo hälytapausten himoitsijat, pikku
skandaalien kaipaajat, tuokiotunteiden herättäjät, joilla kuitenkin
lienee tärkeäkin ja kunniakas tehtävänsä: nykyaikaisten ihmisten
herättäminen hoitamaan oikeuksiaan itse, — kukapa koiranhännän nostaa
ellei se itse.
Saatuaan uutiset kahvitulen sytykkeinä poltettaviksi Rai tulla jytisee
yläkerran portaita takaisin, — sille tarvitsee vain avata ylin ovi,
joka pidetään kiinni... Luultavasti sillä on hattu suussa.
Se nimittäin osaa kaapata nukkavierun kävelyhatun alhaalta eteisen
pöydältä, aivan itsestään. Jos sitä ääressä neuvoo, sieppaa se hatun
yhdellä mahtavalla hyppäyksellä naulakkohyllyltäkin.
Nyt se tuo hattua. Riepottaa sitä reunoista. Ravistelee kunnottomasti.
"Mutta Rai!" — Isäntä hiukan sadattelee. "Sinähän toit emännän hatun!
Anna heti pois."
Pientä ottelua, eikä niin pientäkään. Jopas joutui emännän parempi
hattu löylyyn.
"Kuinkahan nyt tästä vastaamme?"
Raille ei uskota enää tällä kertaa hatun tuomista. Painutaan yhdessä
alakertaan.
Ja sitten tuo mainio sanantynkä:
"Lä...!"
"Mennään oikeihin unelmiimme, Rai! Jonkinlaisille alkulähteille: edes
luontoon. Ei voida äskeisissä asioissa tosiaan työllä paljon aikaan
saada. Ymmärrän sinut, Rai, että kyllästyt, kun toinen niin kauan
kyhäilee, jauhaa, hioo ja hieroo, etkä sinä saisi edes ääressä
kuorsata! Mitä tällainen on sinulle, elävälle olennolle? Rai-parka!
Missä ovat ne ajat, jolloin touhusit työintoisena oman jumalasi,
punakan ja pönäkän, tuikeasilmäisen poliisikonstaapelin apulaisena?
Konstaapelin, joka siteerasi Goetheä ja muita neroja! Sait tehdä työtä:
haistella lurjusten jälkiä, ovelien varkaiden, hävyttömien ryöväreiden,
ehkä tunnottomien murhamiesten. _Zur Spur!_ sinua komennettiin. Se soi
kuin sotatorvi sankarille. Vedottiin tuliseen rohkeuteesi ja
tavattomaan voimaksi: _Wehr dich!_ Kimposit silmittömänä pakenijan
niskaan, istuit siinä kuin kärppä kukon kaulassa kiinni. Voitit hänet,
siivottoman, kaadoit maahan. Jos yritti jälleen nousta, so so,
karkasit käteen kiinni hampailla kuin pajapihdeillä. Siinä vartioit
silmä valppaana, kunnes sankari saapui, pönäkkä ja punakka
poliisikonstaapeli. — Puhumattakaan sitäkin etäisemmistä ajoista,
jolloin olit, esivanhempiesi susi- tai shakaalimuodossa, vieläkin
elävämpi, vieläkin aidompi, vapaampi. Olit oikea peto: söit pelkkää
lihaa, joko veristä, omin hampain riistan kupeesta repäistyä tai
nokkelasti varkain saatua. Vihollisen armasta, iki-ihanaa lihaa! Tai —
haavoittuneen petoveikkosi lihaa. — Nyt maata hiljaisena paikallasi,
kuunnella teennäistä estetiikkaa. Eikö siinä kuorsaisi! Inhimillisesti
on sinua kohdeltu: koiramaisesti, liian mukavalla elämällä. Sinua,
poliisikoiraa! Olisitpa syntynyt edes piskiksi tai avuttomaksi
syli- tahi puuhkakoiraksi. Poliisikoiran pitäminen sisällä, sohvalla,
sehän on eläinrääkkäystä! Mielelläni sallin siis sinulle sen kuvitelman
että kävelyillä muka jotain tapahtuu..."
Mitä siellä tapahtuu?
Enintään kannetaan kiviä kilometrittäin. Uidaan rapakoissa. Jopa
leikitellään revolverillakin: Raille suuri kiihkoutumisen hetki, sillä
se on opetettu sen aseen laukauksesta ymmärtämään että on karattava
jonkun roiston kimppuun. Nyt se karjuu ja kiehuu vimmaa, kun revolveri
ojentuu puunrunkoa kohti. Ja se hyökkää kiinni leppään:
— Minut lunastaneen siankinkun kautta, minä puren lepän kappaleiksi!
Se raivoaa, puree paksunkin oksan poikki, — niinkuin se kenties ennen
sai tarttua rikollisen ranteeseen.
Sitten... takaisin sisään, kotiin. Kuorsaamaan, — turmeltumaan!
Isännältä ei vaadita suinkaan paljoa ymmärtääkseen miksi Rai joskus ei
tule aivan heti takaisin ulkoa, kun se sinne lasketaan. Välistä
sellaista myöhästymistäkin sattuu.
— Olisi silloin tällöin päästävä vaikkapa edes — roskapaikoille,
missä saa tehdä oman mielensä mukaan jotain. Ottaa sieltä luita tai
nahkariekaleita itse! Kaivella itse, rypeä työssä. Penkoa oikein
omaansa. Syödä omaansa, nauttia omasta saaliistaan. Olla oikein omassa
ilossaan, ilman hyvän ihmisen lauhkeaa armoa.
Siitä syystä, mystillisen, voittamattoman "paheen" ajamana, lähtee
Jakkerintytär siis välistä tunkiolle. Ei usein, mutta joskus atavismi
voittaa. Yleensä hän on tottelevainen. Entä kuinka nirsu ruokiin
nähden! Tai herkkusuu: on oppinut juomaan huvilassa kahvia mustana,
pelkän koffeiininautinnon vuoksi. Ja lihapalansa päällä se nauttii
ranskalaista sinappiakin...
Mutta nyt maistuu tunkio!
Kerran Rai ei tullut ulkoa heti takaisin. Tämä oli ensi kerta.
Luvallisen käyntinsä ohella se oli livistänyt.
Nyt se oli viipynyt jo kaksi tuntia. Sydänyö lähestyy tuossa paikassa.
Siitäkös emännälle harmi. Surusta emme vielä viitsi puhua. Ja
isännällekin harmi.
Neuvottomuus hiipi jo sydämiin.
Vihdoin se lurjus palasi: nyt se haukahti ulko-oven takana iloisesti ja
raisusti niinkuin ainakin milloin sen asiat olivat _all right_.
Se oli, kuten sanottu, viipynyt ensi kertaa luvattomasti.
Ovella annettiin sille uhkaus pölyviuhkasta. Ainoastaan uhkaus,
huomatkaa: siihenhän ne emännän kuritukset aina loppuvat. Siksipä Rai
emäntää pureekin, kun on hermostunut. Emäntään saa huoletta puskea
kiukkuaan, isäntään ei; isäntä on kuin kiukkuinen koira!
Meni muutama viikko. Sitten Rai erehtyi jälleen vähän viipymään. Ei
tosin enää kahta tuntia, vaan parikymmentä minuttia. Vähän, vähän
vain... Edellisellä kerralla oli heristetty pölyviuhkalla ja sanottu
rakkimaiseksi koiraksi, joka ei ole saanut sivistystä.
Se on siis nytkin myöhästynyt. Mutta muistaen edellisen tapauksen, ei
se enää uskalla pyrkiä rehellisesti sisään, kovasti ja iloisesti
haukkumalla.
Ei, kauan, monta minuttia, on se jo kävellyt hiljaa edestakaisin
kuistilla. Kävellyt, hissutellut, kuunnellut mitä sisällä ehkä
arveltaisiin... Ja pelännyt kovasti. Mutta lopulta se vinkuu kuitenkin
sen verran että sisään kuuluu.
— Jospa tulisivat avaamaan ovea sattumalta. Silloin livahdan sisään,
enkä ole tietävinänikään, Menen pöydän alle ja murjottelen siellä.
Tuntoni on nyt kyllä huono, kovin huono. Se muistuttaa, kalvaa ja
nalkuttaa että viivyin tänä iltana luvattomilla teillä. Huh, tunkiolla.
Se oli hyvää. — Eivätkö ne jo satu tulemaan kuistille?...
Rai kävelee, hissuttelee, vikisee hiljaa.
Ja vasta viimeisessä epätoivossaan, kun kylmäkin tulee, se haukahtaa.
Silloinkin heikosti.
Ovi avataan lukemattomista ruopeistaan. Rai sukellaikse eteiseen.
Tuskin ennättää ihmisen lätkäys takalistoon osua:
"Hyi sinua! Tunkiolla taas, kauhea koira! Ei missään ole koskaan nähty
noin rumaa ja joutavaa koiraa! Kukaan ei uskoisi että poliisikoira voi
alentua noin roskamaisesti. Ja kannattipa tämä! Huomenna olet taas
kipeä rotanlihasta ja mistä lienetkin..."
Häpeä tuli. Rai on livistänyt pöydän alle. Sieltä se tirkistelee pää
kuurussa ja vuoroin murisee ja vuoroin lipoo hätääntyneenä kieltään. Se
lipoo nolona ollessaan kielellä huuliaan.
Sitä pilkataan, nolataan edelleen. Osoitetaan sormella. Se aikoo
puraista, kimmota pullikoimaan, puolustautumaan.
Mitä se auttoi? Ei voi purra nyt! Ja yhä isäntäväki nauraa, hohottaa,
pilkkaa. Se saa Rain silmät viimein pyörimään surusta sekavina päässä.
Ei tiedä enää mitä tässä tekisi...
Sitten lepytään ja annetaan anteeksi. Ja kaikki kodissa on jälleen niin
hyvää. Oikea paradiisi.
Mutta — kuitenkin Rai jonkun ajan kuluttua jälleen karkaa, vaikka vain
lyhyeksi tuokioksi, ei niin pitkäksi aikaa kuin ensin. Täytyy langeta,
täytyy karata!
Siinä ei auta se että jo parilla kerralla oppi tuntemaan seuraukset.
* * * * *
Oikeat koiramiehet sanovat että on lapsellista puhua koiran järestä,
ajatuksesta. Jostakin muusta on kysymys: koirakirjatkin selittävät että
kysymys on muistista, toistuvasta kokemuksesta.
Mitä tieteellistä saivartelua tämä lienee? Ja mitä se itse asiassa
merkitsee?
Hyvä muisti ja jokaisen entisen kokemuksen varteenotto nykyisissä
tilaisuuksissa omaksi edukseen ja varovammaksi muuttuminen, eivätkö
nämä ominaisuudet sitten ole — järkeä?
"Varsin heikkoälyisenä isäntänä sallin sinulle, Rai, pienen annoksen
selvää, kirkasta järkeä... Tai sielua: kenties se on sama kuin järki,
koskapa kerran esimerkiksi taivas on luvattu ainoastaan järellisille
hyville olennoille, ihmisille. Niin, sen nojalla, että uskon sinua
hiukan järelliseksi, — ja hyvähän olet, ainakin etusi mukaan, niinkuin
ihminenkin, — ennustaisin sinulle pienen sohvannurkan paradiisissa.
Tai koska sinusta roskankaatopaikkakin on välistä parempi kuin
esimerkiksi nykyisen elämäsi taivas, uskon sinulle siellä joka aamu
pienen punertavan kasan niiden mustien olentojen lihaa, jotka
kärventyvät tai kärventelevät toisia taivaan lattian alla. Ne olennot
lienevät sinusta varmaankin nokikolarin tai kirjeenkantajan näköisiä.
Nokikolari! Kuinka mokomaa katolla kolistelijaa vihaat! Vihaat kuin —
paholaista. — Ja konttikainalo jälleen tunkee kotiin joka aamu
joutavia papereita. Hänkin on paholainen. Osaa ihmeitä temppuja:
työntää uutisensa ja kirjeensä läpi seinän: kirjeluukusta."
Kosijat. Sulhasia paljon: Kekku, Jokke ja Ruti'bracka, Pim, Pom, Tipsa,
Golgat y.m.
Rakkaus, — tarkoittaisimme tällä sitä, jota kielessämme tulkitaan
_lempi_-sanalla, vaikka sekin vastaa käsitettään yhtä huonosti kuin sen
vastakohdaksi lähinnä soveltuva: se rakkaus, jolle latinalainen
_caritas_ on sukua. Rakkaus, — no niin, liian vanha asia!
Liian vanhanaikaista — vanheneville.
Ja kuitenkin uutta — nuorelle.
Rakkaus, riemuisa ja tuskallinen. Ihana ja nolaava.
Silti petos, joka häikäisee aikanaan. Tarkoitamme sitä, joka tulkitaan
_lempi_-sanalla.
Vanhenevalle niinkuin ehkä kaikki muu: huokaisee helpotuksesta, kun sen
häikäisystä viimein pääsee.
Jos se nimittäin ei ole läheistä sille, jota sana _caritas_ hiukkasen
tulkitsee.
Ohoi, mitä tämä koiraan kuuluu?
No niin, se ainakin siihen kuuluu että viime yönä satoi ensimmäisen
lumen. Puhtaan, raikkaan lumen, jossa koiran kuono, ihmiselle
herkkyyden ihmelaite, aivan kuin näkee monenmoisia merkkejään. Lukee
niitä tarkemmin kuin paljaalla maalla. Siihen lumeen on hyvä jättää
kirjeitään, omia merkkejään.
Nyt päivällä se lumi sulaa. Ja mitä uutta tulee, on räntää: raskaita
lumenrepaleita, ilkeitä, tarttuvia hiutaleita jääkylmän veden seassa.
Taivas kuin harmaa, risainen riepu. Sen rei'istä räntää valuu.
Mutta tämä on Rain kosinta-aika. Tuon — lemmen aika, tuon
höperryttävän leikin. Mesikuukausi. Hunajakuu. Kuherrusta ja
silmänvilskettä! Sulhojen kilpakisat ja ansiotyöt.
Siitä ei nyt vain pääse, enemmän kuin kellon vetämisestä ajallaan.
Hilpeät häät, — joista ei tule kerrassa mitään!
Miksi Rai-parkaa vartioidaan kuin lohikäärmeet?
Miksi se on — kuin musta odaliski? Nunna. Jumalansa ääressä istuva
vestaalitar. Haaremin sulttaaninna, jonka suuret ruskeat silmät näkee
ainoastaan verannan ikkunaristikkojen takaa ja silloinkin
vilahdukselta.
"Eläinten myöjäksikö tässä", sanoo pikku isäntä, josta "asutuskysymys"
ei ole tärkeä. "Eukkoseni, tahtoisitko pikku hauvoista 1,000 mk.
kappaleelta?"
"Mitä niillä rahoilla?" siinä vastaus.
"Vaihtaisitpa silkkinahkat esimerkiksi komeaan skunkkikauluriin, —
hienoihin haisunäätiin!"
"Ei tarvitse eukkosi sellaisia koreuksia..."
"Sitä minäkin! En minäkään..."
Isännällä ja emännällä nyt on kerran vastenmielisyytensä Merkuriusta
kohtaan. Hänen ammattinsa ei tunnu _oikein_ työltä.
No, mikä esimerkiksi isännästä sitten on muka työtä? Positiivista,
reaalista, välittömästi tuntuvaa, hyödyllistä?
"Myödä penikoita — melkein sama kuin elättää kaniineja, joita tulee
lisätä, tappaa joka päivä. Ja popsia", inhoksuu isäntä.
Hän mietti hetkisen:
"Hyi kuitenkin! — Entä sitten kuulla sellaista nälkäisten pikku
ryömijäin villiä kiljunaa kuin siellä Fransiskuksen ateljeessa. Olihan
Railla siellä kerran pienoiset, — tyytyköön siihen muistoon. Ei
uskoisi mikä ääni niistä sokeista raukoista, jotka permannolla mankivat
ruokaa kohti, saattaa lähteä! Aivan kuin — sata penikkaa yhtaikaa
viheltäisi, voihkisi, vinkuisi, kiljuisi, valittaisi ja sadattelisi:
Ruokaa, ruokaa, maitoa! Eipä sinä yönä maalarin luona nukuttu.
Puhumattakaan muusta lisästä: Kölnin vettä, Kölnin vettä! — Ja sitten:
kuka ne iskisi kuoliaaksi koko kymmenjoukkoisen pesueen, jos eivät
kaupaksi menisi, — vaikka rupeaisimme pöhöisiksi ja paksuiksi elävän
lihan kauppiaiksi, — jollaisiksi emme rupea. Ei, tyly luonto-parka
inhottavine detaljeinesi: näytämme sinulle — pitkää nenää..."