Rai ansaitsi saarivapautensa yksinomaan sillä että se osaltaan johdatti
saareen siirtymisen ihmisen mieleen.
Se ansaitsi kylpynsä, virkistymisensä! Samoilunsa kahleettomana pitkin
pientä metsää. Koko kesäisen onnensa, jossa ei ole muuta ikävää kuin
jäädä yksinään rannan mahtaville kiville karjumaan epätoivosta milloin
ihmiset pakosta pistäytyvät vähän veneellä manterelle. Se tottelee, se
ei ui perästä, sillä kielto on kielto.
Sitten tulee syksy jälleen. Ja saaresta muutetaan takaisin
talvipaikkaan.
Pikku isäntä jo rahtusen muuttuneena, valmiimpana etsimään kultamurusia
— jokaisen ihmisen luonteesta.
Syksy tulee runsaita tuomisiaan kantaen. Siinä korvot marjoja, pöntöt
sieniä täynnä, säkit perunoita, isot korit omenoita. Siinä niput —
päättömiä kukonpoikia ja kanoja. Ja sammio — täynnä sianlihaa ja
silavaa.
Veristä lihaa: Raille vakavin ja ihanin asia!
Tosin on Railla paljonkin vakavia asioita. Vakavaa, kuten kerroimme,
tulla jätetyksi yksinään kotiin.
Se on totista vakavaa. Mutta tämä on iloista.
Muutakin iloista vakavaa löytyy: päästä kävelylle, vaikkapa ainoastaan
maantielle, ikäänkuin taisteluun: karkaamaan hevosten ja autojen
kimppuun. Jos — pääsee: vitjoissa sitä talutetaan. Välistä lasketaan
vitjoineen juoksemaan, milloin ei tarvitse pelätä autoja tai junia...
Ja toisenlaistakin iloista vakavaa: kävely metsissä. Uneksia siellä
mahdottomia: että löytyisi riistaa... Vaikka saaliiksi tuleekin
ainoastaan jokin sisilisko... Sitä nyt ylpeästi — kiusataan, katkotaan
siltä pyrstö ja jalat, päästetään se irti, ja taas sitä runnellaan!
Mutta _tämä_ on iloisesta vakavasta kaikkein suurinta: talo täynnä
lihaa, paljon tuoretta, veristä lihaa!
Sika-vainaja lepää näinä päivinä keittiön eteisessä korvossa.
Aamulla ei Raita nyt tarvitse käskeä lähtemään alas. Ei, itse se on
valmiina jo syysaamun hämärässä pyrkimään sinne. Se vikisee, nousee
patjaltaan, käyskentelee edestakaisin, tulee vuoteen luo, nyiskelee
ihmisiä kuonollaan, juoksee ovelle ja takaisin. Se tahtoo sanoa:
— Alhaalla on se lihakorvo! Eivätkö nyt ihmiset tosiaan muista että
siellä on lihaa! Kauhean paljon ihanaa lihaa.
Rai pyrkii ehdottomasti alakertaan. Käskettynä asettuu se kyllä vielä
tunniksi makuulle. Mutta siinä puhaltelee se tuskallisesti viheltäviä
ääniä sieraimistaan.
Se on muistanut, — tuskin lienee unohtanut koko yönä, — että
eteisessä on se lihakorvo! Kokonainen korvo tuoretta lihaa, vakavaa,
pyhää, jumaloitua lihaa.
Liha, — olkoonpa sen nimi vaikkapa Karoliina, — asui kesän saarella
läätissään ja väljässä aituuksessa. Kyllä Rai tiesi, kuka tai mikä
Karoliina oli tahi missä se asui. Jos sitä Railta kysyi, kapsahti se
pystyyn ikkunaa vasten, josta näki röhkiväisen asumukselle, ja vinkui,
ilmaisi, että siellä se oli se Karoliina.
Rai näki Karoliinan jo aivan pienenä, toukokuun alun herttaisina
päivinä, jolloin se tuotiin mökkiin pelukoppaan mahtuvana. Vietiin
ensin saunakamariin sätkyttelevänä ja kirkuvana pikku kummana... Rai
tunsi silloin metsästyshimon leiskuvan rinnassaan. Se kierteli ja
kaarteli koria koko harjansa tappohimosta pöyristäen. Niin ja näin
alistui se antamaan porsaan säilyä "elonaikaan" asti.
Ja se oli porsaalle kateellinen. Rai on nimittäin kade. Hyväilyistäkin
niin kade että puree emäntää tai isäntää milloin he sen nähden
toistensa päätä silittävät. Ja pikku Karoliinalle oli Rai niin
kateellinen että meni syömään raakoja perunoitakin, joita sialle
annetaan. Syömään tahmaisesta kaukalosta — pelkän kateutensa
yllyttämänä! Sellaiseksi saattoi Rai, joka ei kahvipöydässäkään enää
huoli vanhempaa vehnäleipää, jos isäntäväellä on tuoreempaa, alentua —
silkasta kateudesta.
Ja siitä se vasta on kateellinen, jos ihmiset sen nähden, ikäänkuin
sitä uhitellen, taputtelevat tai raaputtelevat tuota karkeaa ja törkeää
porsasta!
Sitten muutettiin nökö saunasta aurinkoiseen aitaukseen, jossa se sai
vapaana juoksennella ja leikkiä.
Ja se leikki oikein aikomuksella — ihmisten kanssa... Olihan silläkin
järkeä... Se teeskenteli ilmeisesti säikähdystä, kun pikku isäntä
ilmestyi aidan sisälle. Tulo tapahtui tasaisesti ja peloittelematta,
tulija oli tuttu eikä ollut koskaan tehnyt nökölle pahaa. Mitäpä
Karoliina siis oikeastaan olisi pelännyt? Se teeskenteli pelkoa. Se
juoksi pakoon puun taakse. Miksi se tahtoi ihmistä purra? — Tämä oli
pelkkää leikkiä, voimistelua, urheilua! Kieppuvana vyyhdinpuuna
ajettiin toisiaan takaa petäjän ympäri.
Mutta Rai katseli karsain mielin mekastusta aidan ulkopuolelta. Harja
pystyssä. Vain sana, niin se olisi huiskahtanut aitaukseen Karoliinan
kimppuun, se korkeusloikkaaja.
Se ei kuitenkaan tullut; sellainen on ankarasti kielletty.
Se haukkuu ja vapisee, mutta tottelee.
Ja sittenkään ei sisu, jonka luonto on hänelle antanut, salli hänen
olla välistä ilkeästi näykkäisemättä kärsäkästä. Moista tapahtuu
ihmisten nähdenkin. Pistä vain, röhkö, tuores liha, punertava nenäsi
lähelle aitaa, jonka toisella puolella Rai seisoo jörönä, vaieten,
häntäänsä räpyttämättä! Pistä se ruusunpunertava nenäsi, tuores
lihapalasi viattomasti ulos säleiden välistä: jo nousee koiran harja
synkästi, jo leimahtavat sen silmät punaisiksi, mahdotonta on enää
muistaa muuta kuin rotuvihaa! Laksis: koira haukkaisee nököä kärsään,
leuat laksahtavat vastatusten.
Sen tekee Rai kauheaksi häpeäkseen ja tappiokseen: selkäänhän siitä
annetaan, ihmiset toruvat ja nolaavat. Eikähän se kipeä, sillä lievähän
lyönti oli, — vaan se häpeä!
* * * * *
Mutta nyt on syksy, nyt on Karoliina kuollut. Nyt on Rain vuoro.
Lyhyt Karoliinan kohtalo! Vangin elämä. Kaikkiaan puolisen vuotta.
Joskus onneton yritti ensin kapinoidakin, rynnätä vapauteen... Mutta ei
jaksanut aidasta läpi.
Syömään ja makaamaan se oli luotu. No, paksua jauhovelliä se sai,
rasvaista särkikeittoa, kyllältään mehullista vesiheinää ja lioiteltuja
leivänpalasia.
Syömistä ja makaamista: onpa tämäkin elämänohjelma!
Välistä samaan laatuun kuuluvia onnen tuokioita: auringonpaistetta ja,
paahteen tullessa liialliseksi, loikoilua suurten pihlajien varjossa.
Ja jos se paahde oikein liialliseksi tuli, pari ämpärillistä raitista
vettä niskaan aidan takaa.
Sellaisia nautinnonhetkiä!
Entäpä sitten heittäytyä säkkinä tanterelle, kun ruokkijoita alkoi
polulla näkyä: — Olisi nösköä raaputettavakin... Ja ihanaa olisi
kuunnella, kun ystävänä puhutellaan.
Ja tokihan sille puhellaan, eläin-raukalle, vangille, — mestattavaksi
aiotulle.
Siinä ne ilot ja nautinnot. Ehkäpä suuretkin, — kuten aterioista ja
makailusta nauttivan ihmisen.
Sitten lokakuu, varsinainen teurastuskuukausi. Ja viimein marraskuu,
jolloin se työ, jota nyt tuskin nimeltä voidaan mainita, kuitenkin on
tehtävä.
"Kauheaa! Julmaa! — On sekin tuo sian elämä! Ja on tämä merkillistä,
tämä ihmisen — ystävyys!"
Ja kumminkin sen täytyy tapahtua!
Ja se on lopultakin yhtä hauska isäntäväelle kuin ikävä asia
Karoliinalle.
Ajatellaan jo kekkeripöytää, jonka keskellä höyryää makeaa uunipaistia,
ajatellaan vieraita, iloa, lauleskelua, j.n.e.
Isäntä on jälleen alkanut kaivata vieraita...
Sinä aamuna ilmestyy taloon punakka, hyvin terve mies, jolla on pitkä
puukko, terävä kirves ja revolveri. Puukonpäässä ja housuissakin
siankarvojen tähteitä.
Nyt hän hioskelee pitkää puukkoaan ja juttelee jos mitäkin, muun muassa
hauskoja uutisia taloista, joista hän tulee tappamasta sikoja. Yhtä ja
toista hauskaa: sikojen painosta, lihan laadusta ja saatujen
rullasylttyjen paksuudesta.
Pikku emäntä pitelee sydäntään...
Mutta asettelee pesutupaan vettä kiehumaan! Muuripadan puolilleen.
Valmistuksia nähdessään pikku isäntä sipaisee otsaansa, jolla moisissa
reaalitapauksissa on paljon tehtävää. Ja isäntä ja emäntä näyttävät
ikäänkuin sopineen etteivät he asiasta sen enempää keskenään puhu.
Jäädessään punaisen ja terveen miehen kanssa kahden kesken vannottaa
isäntä sitten miestä, että se temppu on suoritettava niin kavalasti,
rajusti ja nopeasti kuin mahdollista! Niin tuskattomasti kuin suinkin:
"Sen täytyy iskeä kuin salama kirkkaalta taivaalta. Sen pitää olla kuin
hyvä — salamurha... Ei mitään luunrusahduksia, siitä johtuvia, että
kirveshamara komahtaa sikaa päälakeen. Ei veren punaisia laineita,
jotka kuohuvat hengenhätää kirkuvasta kurkusta..."
Mies naurahtaa ja lupaa. Ei hän ole mikään eläinten rääkkääjä. Hän
tuntee vastuunsa luontokappaleista, jotka Jumala on antanut ihmiselle
— palvelijoiksi...
Ja sitten isäntä — pyyhkäisee pois surun otsaltaan ja — ajattelee
tuota mainiota uunipaistia: silavaa ja raavasta sekaisin, kuumien
perunain kanssa tarjottuna.
Rai tutkii tarkoin miehen housuja, joissa on niitä karvoja, jopa
mustuneita veritahrojakin. Niin, Rain kuono ei erkanisi millään tästä
miehestä! Tähän se on rakastunut. Tälle se ei nostele harjaksiaan, vaan
räpyttelee töpöhäntäänsä, vaikkei tarvita yleensä muuta kuin vetää
sukat housunlahkeiden päälle, niin se arvostelee miehistä vierasta
sälliksi, puukkosankariksi ja karkaa kiinni nilkkaan.
— Tämä on siivo ja siisti verinen mies, tämä on sankari! Tämän perästä
tallustellaan paikasta toiseen uskollisena seuralaisena.
Hetki lähestyy.
Emännän sydämen sykintä kiihtyy. Siitä tulee tuskallinen, julma kuin —
sydänvika.
Vesi muuripadassa kiehuu. Se pyrkii jo kuohumaan reunoille — kuin
mikäkin samppanja.
Isäntä on selvittänyt viime vuodelta pesutuvan kattoon valmiiksi
jääneen kiikin nuorat. Nyt menee hän, julmana, kaikki ajatuksensa —
tai ehkä tunteensa, — tukahduttaen, koko menneen kesän ja sen
tunnelmat ikäänkuin jonakin jo runoiltuna hyläten, ottamaan halkovajan
perukasta esille paarit.
Rai hiipii askel askelelta yhä punakan miehen kintereillä. Sen häntä ei
liikahda...
Aavistaneeko se jotain vakavaa, josta ei ole vielä oikeaa — iloa?
Aavistaneeko kauheita, vavistavia tapahtumia, joista — sittenkin pian
koituu kaikkein ihaninta.
Vielä kantaa emäntä Karoliinalle viimeiset herkut, vaikka se on
perinnäisiä teurastustapoja vastaan. Muori, joka on kutsuttu sylttyjä
keittämään ja siinä ohella viekkaasti houkuteltu verta sekoittamaan,
toruu syystäkin, kun sialle annetaan vielä ruokaa. Sitä tulisi kai
kiduttaa nälässä koko edellinen yö! Eipäs, nyt juuri annetaankin sille
kaikkein hienointa: kuivia vehnäspaloja, jotka on maidossa pehmitetty.
Karoliina nauttii... Ja emännän sydämessä tuntuu kuin juuri tulisi
sydänhalvaus!
Emäntä poistuu possun asunnolta.
Ja sinne lähtee terve mies Rain kanssa.
Isäntä, nökön kesäinen ystävä muka, pakenee hänkin sisään, — jättää
ystävän oman onnensa nojaan, verisen miehen valtaan. Sellaista se on se
ystävyys.
Sisällä koetetaan ahkerasti jutella ja olla kuuntelematta. Kuunnellaan
kuitenkin.
Siellä syrjemmällä, saunan alapuolella, tehdään kauheita.
Revolveri paukahtaa. Mutta eipäs Rai hauku! Kuitenkin Rai aina haukkuu
metsissä, milloin isäntä vain ojentaa revolverinsa. Ja karkaa leppien
kimppuun...
Ilmeisesti mestattava parkuu, — huutaa julmasti. Sitten syvä
hiljaisuus, jossa tuntuu kuin korina kaikuisi yli koko palstan.
Nyt tulee taas isännän tehtäväksi mennä auttamaan miestä, — nostamaan
aidan yli nösköä, joka eli kuusi kuukautta, nautti ravinnosta ja
auringonpaisteesta... Nostamaan äsken elänyttä pelkkänä lihana... Vielä
lämpöisenä... Tuossa makaa Karoliina leikkiaituuksessaan. Sen kaulasta
virtaa vaahtoinen veri hyytelöksi vatiin.
Ei se toki ollut huutanut muuten kuin siitä syystä että se sidottiin
murha-ajaksi takajalasta aitaan. Revolverista se ei tietänyt mitään, —
se ei ole mikään Rai.
Nyt Karoliinaa nostetaan yli aidan. Huhhuh, onpa siinä painoa!
Herttaisena keväänä korttelin tai parin pituinen; nyt siinä
seitsemisenkymmentä kiloa.
Velttona, vielä hiukan nytkähtelevänä ruumiina asetetaan se paareille.
Ja raahataan "parturiin": kuumalla vedellä kaltattavaksi; sitten
paloiteltavaksi. Ja sitten — juhlien kunniaan!
Rai kulkee tappomiesten mukana. Se on nähnyt koko tapauksen, mutta se
ei ole haukkunut eikä — karannut saaliin kimppuun...
Kummallista: ei karannut vihatun röhkön kimppuun, vaikka röhköä
ammuttiin revolverilla.
Sen häntä ei vipata nytkään, kun se vieressä kävellen haistelee
kuollutta Karoliinaa...
Eikä se ole huolinut vertä —!
Omituista tosiaan: Raista on verinen liha ja ohukaisveri keittiössä
tietysti kovin kärkyttävää...
Ajatteleeko se tätäkin — rahtusen? Rahtusenko? Ehkä juuri sen verran
kuin ihminen:
— Ikävä asia... Mutta se oli pakko!
Höyryilevässä pesutuvassa, jossa löyhkää verelle, lihalle,
sisälmyksille ja poltetuille karvoille, heitetään Raille perna. Tuores,
aivan lämmin, tummanpunainen, soikean mukava perna. Koira ottaa sen
suuhunsa ja — laskee pois.
Ei huoli — veristä pernaa!
Mutta se tulee vakavana seuraamaan kalttaamista. Siinä se istuu ääressä
toista tuntia.
Sitten, pitkän ajan kuluttua, se — syö jo pernankin.
Ja häntä alkaa jälleen vipattaa, kun isännän tai emännän ääni kutsuu.
Vaikea hetki on mennyt.
* * * * *
Talossa sattuu kyllä hauskoja tapahtumia.
Mutta kaikkien tapahtumien huippu, kaiken ilon ja innostuksen, kaiken
vakavan ja velvoittavan, hupaisen, jännittävän ja sulolla täyttävän, —
kaiken huippu on se että tuolla eteisessä pidetään yhä täysi
korvollinen lihaa. Se tekee kodin oikein pyhäksi.
Sen tähden Rai pyrkii jo aamulla hyvin varhain yläkerrasta alas
eteiseen. Täytyy päästä näkemään sitä lihaa heti kuin silmät aukeavat.
Se on luonnollisesti nähnyt siitä koko yön unta: se on vain murissut,
— se ei ole juosta nytkyttänyt eikä haukkunut... Ja se lihakorvo on
tullut mieleen kohta herätessä.
Ihmiset nukkuvat nyt liian myöhään. Rai pyytää kiinteästi päästä alas.
Ja se pääsee. Se ryntää laukassa suoraan eteiseen.
Sen voi huoletta sinne laskea, sillä se ei koske tähän lihaan, se on jo
nähty. Tätä se ei varasta, vaikka sellaistakin on sattunut että se on
vienyt muutaman lihapalleron ruokakonttorista. Kaiketikin tämä liha on
siitä liian pyhää, liian juhlallista! Näin suunnattoman paljon lihaa!
Se ainoastaan istuu lihakorvon ääressä. Katselee lihaa. Vartioi sitä.
Ja ihailee sitä.
Koskaan se ei ole niin tottelevainen kuin nyt muissa asioissa. Se
täyttää heti kaikki pikku pyynnöt, — kun vain lomassa saa mennä
lihakorvon ääreen istumaan.
Sitä ei tarvitse neuvoa eikä kieltää. Uskollisena vartijana se kököttää
korvon vieressä, ei ole aikonutkaan korvon sisältöön koskea.
Se on kiintynyt koko sielullaan, sydämellään lihakorvoon. Se rakastaa
sitä. Kun väsyy istumiseen, niin se makaa kylki korvossa kiinni.
Anopillekin, joka aikoo mennä korvon ohitse, koira iskee hampain
jalkaan: ainoastaan emännän, isännän ja hänen itsensä on oikeus
lähennellä näin pyhää!
* * * * *
Rai-parka! Kahtena aamuna ja päivänä, jotka korvoa pidettiin eteisessä,
ei se saanut siitä mitään. Olihan sille annettu jo paloiteltaessa, ja
nyt oli niin paljon muuta syksypuuhaa ettei lihanpalvelijaa oikein
huomattukaan.
Eikä se, kuten monesti sanottu, itse ottanut, — ei pienintä murua.
Kunnialla täytti hän pyhän velvollisuutensa, pysyi irrallaan lihasta.
Mutta kerran, — ja silloin isäntä ja emäntä olivat saapuvilla
eteisessä, — katseli Rai omituisesti ihmisiin ja alkoi korvon ääressä
istuen hiljaa vikistä. Se räpytteli töpöhäntäänsä ja katseli taas
ihmisiin.
Ja sitten, ihmisten nähden, vei se kuononsa aivan kiinni silavakelmuun,
joka riippui korvon reunan ulkopuolella. Lähensi kiinni, avasi
varovasti suutansa ja — koetteli hampaittensa huipuilla lihaa hiukan,
vain hiukan!
— Miltähän tämä maistuisi, _jos_ tätä söisi?
Koetteli ja veti suunsa takaisin yhtä varovasti ja hiljaa.
Tunnusteli, ikäänkuin luvalla; ei varastanut, hotkaissut: tämä liha, —
ehkä sen tietäen oman nökön liha, — oli liian pyhää.
Viimeinkin puhuivat ihmiset Raille tästä asiasta. Viimeinkin annettiin
sille oikein tästä ihanasta varastosta! Sille leikattiin irti siekale,
johon se oli kainosti koskettanut, ja paljon enemmänkin.
Tuo mahtoi olla ihanaa lihaa, suloinen palkka pitkän pidättymisen
jälkeen.
Reisiluu, joka sille heitettiin sitten syysjuhlissa, vieraitten naurun
hälinässä ja laulun kaikuessa, — Rain kaulaan oli juhlan kunniaksi
pistetty suuri punainen neilikka, — se reisiluu, no, se nyt ei enää
mahtanut olla mitään. Ainoastaan tämä yksi ja pieni silavakelmu, joka
saatiin suoraan ja ensimmäisenä pyhästä korvosta, tämä, jota tuskin oli
tohdittu pyytää, niin pyhää se oli, — tämä se oli ollut ääretön
autuus.
Typöhäntäinen Don Quijote, tuulimyllyinä junat ja autot. Paatosta,
jonkinlaista aatteellisuutta, — eikö siis järkiolento?
"Rai, sinä olet hyvin kaunis koira, mielestäni, paljon kauniimpi kuin
— rotukoirat: sinähän et ole vielä oikein rotua, laatusi on
teennäinen, vasta äskettäin keinotekoisesti kyhätty. — Sinä olet
varsin kunnioitettava, rehellinen koira. Mutta yksi omituinen,
sietämätön vika sinulla on! Se että haukut junia, autoja, hevosia,
kaikkea mikä voimallisesti eteenpäin kiitää! Miksi sellaisia vihaat ja
ilkeästi niiden kimppuun karkaat? Ilkeästi ja — turhaan. Kerran
hevonen potkaisee pääsi halki! Tai hevosmies sinut ampuu. Taikka jäät
auton alle. Juna antoi jo sinulle pahan varoituksen, mutta siitäkö
olisit parantunut...!"
Rai vihaa juoksevia hevosia, ei paikallaan seisovia. Se vihaa kiitäviä
autoja. Jyriseviä junia. Nähtävästi kaikkea mikä sen mielestä ryntää
pakoon tai hyökkää muka kohti.
Hepo saa seisoa tai juostakin, kun se juoksee ravia. Silloin se ei
konstaapeliamme ärsytä. Seisova auto tai asemalle pysähtynyt juna ei
herätä Rain huomiota, mutta kyllä liikkuva auto ja juna. Sitä pahempi
kuta kiivaammin ne liikkuvat. Samoin hevonen, jos se paiskelee nopsaa
ravia tai sattuu nelistämään. Moinen vauhti on Raista pahinta.
"Oikein kyllä, Rai! Mikä hätä noilla ihmisillä tai elukoilla on —
hautaansa? Ja mitä he jyskävät, touhuavat, — meluavat kuin
reklaamirummun lyöjät? Oikein kyllä; mutta kaikki oikea ei ole hyvä...!
"Mistä tämä johtuu sinussa, Rai? Siitäkö että sinut aikoinaan
opetettiin ajamaan varkaita, jotka livistävät pakoon, juoksevat,
kiitävät? Varmaankin luulottelua: eihän sinua opetettu ainakaan junia
ja autoja ajamaan!"
Suuri salaisuus, luonteen ja luonnon mysteeri! — Tutkimallako
psykologian pulmia ratkaistaisiin tuhatsäikeisiä vaikutteita,
miljonista lähteistä juoksevia, likeltä ja kaukaa, ikäänkuin maan
päältä ja alta yksilöön yhtyviä pieniä ja suuria syiden puroja?
Psykologia — luulottelua: sen teho riippuu voimasta millä luulottelija
suggeroi toisiin — itseään; hänen oman sielunelämänsä väkevästä
uskosta erehtymättömyyteensä, — erehdyksiinsä.
Totta on ainoastaan se, ettei Raihin, kun hän taistelee tuulimyllyjään
vastaan, pysty opetus, nuhtelu eikä keppi. Jos koettaa neuvoa ettei
juoksevaa hevosta ole syytä ahdistella; jos vie koiran aivan hevosen
sivuitse, jotta se huomaisi ettei ravaaja tee mitään pahaa, turha
yritys! Jos antaa Rain tarkastella seisovaa tai hiljaa liikkuvaa autoa
läheltä, ei se vihoittele, vaikka auto päriseekin. Tai asemalla
lepäilevä veturi huohottaa. Silloin kävelee koira rauhassa ohitse.
Mutta kun nuo kulkuvehkeet lähtevät rientämään, jälleen tappelu ja
rähinä! Siinä ihminen tempoo vitjoja, käyttelee ruoskaa. Enimmäkseen
koira ei edes tunne kipua, niin innostunut se on. Välistä saa se
voivotella, kun sauva tai raippa katkeaa sen selkään. Tuokion se nyt
kävelee jäykästi ja vaivaloisesti kuin tappelupukari, jonka selkärankaa
seipäänisku on kohdannut.
Mutta kun sitten vähän ajan kuluttua hevonen juosta kapsuttelee vastaan
tai auto etäällä pohisee ja rääkkyy tai lähenevän junan tahdikas
jalanpoljento, itsetuntoinen, mahtava, voittamaton, kuuluu, silloin
koira taas hyppimään, tempomaan; se kiskoo vitjoilla taluttajansa käden
kuopille, se nostaa kaikki harjaksensa, kimpoaa ilmaan tavoitellen
hevosen turpaa, pomppii koholle hypätäkseen autoon. Se karjuu, rähisee
päästäkseen pureutumaan kiinni veturin pyöriin.
Lauleskeleva hevosmies saattaa uhata:
"Ähäs, mikä riivattu... Minä ammun tuon koiran!"
Arvaahan sen: ampuisimme varsin mielellämme toisen ihmisen koiran,
joutavan räyskän, harmillisen häkeltelijän! Vieras hyvä ei ole mitään,
se ei herätä huomiotamme muuna — kuin liian hyvänä. Tai liian huonona,
surkuteltavana: voitonilomme vuoksi.
Emäntä vastaa:
"Kas mokomaa jullia! Murjaania! Silloin minä ammun teidän kapukkanne."
Se kapukka on komea, lihava liinaharja.
Silti emäntä suututtelee Raillekin:
"Mokoma pentu! Minä heitän sen! Minä hylkään! Minä en välitä siitä
yhtään. Katkoo kädet! — Jääköön junan tai auton alle."
Ja isäntä vastaa:
"Anna sen mennä taas vitjat kaulassa... Nyt ei näy enää vaaraa, ja kai
se tulee takaisin ja antautuu kiinni, jos esimerkiksi auto tulisi.
Ovathan vitjat valmiina sen kaulassa..."
Sitten hän aprikoi:
"Kun ei tämä mitenkään opi! Eipäs uskonut siitä että juna löi silloin
siltä korvan melkein kuuroksi. Ei tästä tule oikeaa oppinutta. On kai
usutettu joskus typerästi hevosten, autojen tai junan kimppuun. Tai
ehkä tällä on perinnölliset pahat taipumukset, — perisynti. Taikka
tämä on sitten jo liian vanha. Vanhasta ei tule konkaria. — Mutta
miksi se sitten viisastui niin että muuttui ystävälliseksi
angorakissoille? Ja miksi se hyökkää yhä muita kissoja vastaan, joskin
saa niiltä selkäänsä? Ei siis luultavasti auttaisi, vaikka —
lainaisimme sille Fordin seuralaiseksi."
Mielessään isäntä jatkaa:
— Hirvittävä luonnon mysteeri! Ymmärrän sinua hiukkasen, Rai. Kerran
hevosrenki tosiaan halkaisee lapiolla pääsi! Taikka jäät junan alle:
siinä sankaritarusi, — kaikki oikein jalot, vapaat, villit eläimethän
kuolevat traagillisesti. Tahi hyppäät jonkun herrasväen, ei, trokarin
autoon, ja sinut ammutaan. Sinuun eivät pysty sukututkimuksen antamat
neuvot, ei keppikään, viisauden äiti. Jatkuu mikä on ammoin, kenties
sukupolvia sitten, alkanut. Sama tyhmyys — toistuu tuhannesti:
ymmärrän sinua, siskoparka. Sinäkö et vihaisi, sinäkö voisit olla
kipenöimättä, nousematta vastarintaan, valmiina uhrautumaan — asiasi
puolesta. Heittämään henkesi, komeasti, kunnialla, kun — vanha ruuna
juosta höpöttää, hieno Ford räklättää ja pärisee, tavarajuna ryntää
kohti häikäisevin hirviösilmin: on olevinaan niin pöyhkeä ettei sitä
mikään estää saata, kukaan estää uskalla! Kukaan tohdi asettua
pysähdyttämään junan julkeaa vauhtia. Milloinkaan ei Raista tarvitse
kuulla moista, että hän olisi pelännyt ylivaltaa! Rain sydän on kuin
leijonan! Rai hyökkää päin, se tahtoo antaa julkeille pahoja haavoja
kaiken ikänsä, ja saa keppiä. Saa pahempaakin:
"Kerran valtava juna, jonka rinnalla olet niin pieni, sinut murskaa. Se
on kohtalosi. Siitä ei pääse. Ja siinä ehkä teet oikein, Rai, — mutta
kaikki oikea ei ole hyvä!"
Ihminen on — totinen Jumala: parantaa käden kosketuksella!
Vuodet menivät. Ne pyörivät nopeasti kuin kiekko.
Nyt on taas syksy kulunut ja talvi peittänyt maailman hangilla ja
kinoksilla.
Rai, lihava pönkäre, on niin veltostunut että talvi merkitsee sille
pahaa kiipeliä: sitä paleltaa.
Ja kuitenkin se tahtoo ja pääsee isäntänsä mukana hiihtoretkelle.
Se on Raille täydellistä vapautta. Kilometrittäin vapaata juoksua.
Kaikki hyvä.
Yksi vain paha: tuo pakkanen.
Jakkerintytär on saanut syntymästään vain yhden ainoan puvun, joka
tosin vaihtuu kaksi kertaa vuodessa uuteen, mutta ei liene aikuisen
iässä muuttunut paljon sen paksummaksi kuin se oli penikkanakaan.
Kaunis puku!
No niin, nyt lienee korkea aika kehua sitä vieläkin kerran ennenkuin
jutelma iäksi loppuu! Emmekä sitä kehumasta väsy. Se on silkkiä, selvää
välkkyvää silkkiä. Musta ihomyötäinen, mutta sen mustassa läikähtelevät
lukemattomat pikku värit, ikäänkuin hyväkin sateenkaari.
Rain puku on kuin notkean nuorallatanssijattaren! Tai
uimamaisterittaren! Tavattoman siro! Raffinoituna koristeena näkyy
siinä pari neliskulmaista läiskää, joissa haituva kulkee toisin puolin
kuin muualla.
Rai on kuin hyle, niin liukas ja sulava. Luulisi kirpun hänen
pinnassaan katkaisevan jalkansa, jos siinä ainoaakaan tuollaista
urheilijaa olisi. Missään ei ole fiinimpää koiraa kuin meidän! Se on
vaatetukseltaankin sangen ylimyksellinen koira.
Mutta moinen puku on liian ohut — meidän ilmastossamme.
Se on mainio kesällä, auringonpaisteessa juoksevalle tai saaren
rannoilla pulikoivalle.
Mutta talvella, se on toista!
Jakkerintytär on ulkomaalainen, meistä jumaloitava, kuten ulkomaalainen
on suomalaisista aina jumaloitava! Se ei ole mikään oma pystykorva tai
lappalaisjurri pehmeine villoineen. Ei rahvaan lapsi... halveksittu.
Se on, kuten sanottu, ulkomaalainen: hieno kuin jokin ranskalainen
parturi, ruotsalainen kyyppari tai saksalainen makkaratehtaan renki,
joka meillä nousee heti päällysmieheksi ja pääsee kermaksi...
Nyt se on tottunut sohvannurkkaan, pehmeään alustaan, jopa peitteeseen,
joka sen sirojen jäsenien ympärille hellästi kääritään.
Hui hui, kuinka se tutisee ulkona vilusta.
Syksykin on jo ilkeä, saati sitten talvi. Syksy on pimeä ja märkä. Kun
Rai pujahtaa kuistilta pihalle, — ensin peläten pimeässä, sillä
ilmeisesti se pelkää, milloin sitä ei hyökkäämään käsketä, — niin, kun
se puikkii pihalle, niin siellä räiskyy vettä ja tippuu niskaan
räystäistä ja surullisesti kohisevien mäntyjen oksista. Pian tulee
sille alakuloinen kaipuu takaisin sisälle. — Sateessa ei se lähde
tunkioillekaan. Vapaus ei näyttäytynyt niin hyvältä kuin sitä
ruokasalissa kuviteltiin. Ei ollut ulkona aurinkoa, eikä liikkeellä
mitään eläviä olentoja: ei kissoja, ohikulkevia lapsia tai aikuisia. Ei
mitään ihmettelemistä. Kaikkein vähimmin juhlaväkeä, esimerkiksi
herroja stormit päässä, jollaiset saavat koiran kesällä aivan
äimistyksiinsä. — Nyt ei mitään muuta kuin — vettä selkään synkästä,
mystillisestä korkeudesta. Lisäksi tuulta ja peloittavaa pimeyttä.
Rai juoksee nopeasti portaille takaisin. Kiljaisten se vaatii päästä
sisään. Ja se voi rehellisesti vaatia, se ei ole viipynyt sekuntiakaan
luvattomasti.
Pönkäre lasketaan sisään, se juoksee suoraan keittiöön ja ruokasaliin
ja loiskahtaa sohvalle tai asettuu aivan palavan takan eteen.
Sellaista oli syksy. Mutta ei se vielä mitään! Tulee talvi. Tulee lumen
keralla pakkanen.
Lumi itsessään olisi kyllä hauskaa, varsinkin ensi lumi, joka on
oudostuttavan ja ilahduttavan uutta: siinä tuntee nenä erikoisen
tarkasti kaikki jälet, toisten koirien, kissojen, ihmisten.
Ruumis vapisee vanhasta poliisikoiran ja sukupolvien-takaisesta
metsästäjäinnosta: lähteä jälille, ryhtyä ajamaan, seuraamaan... Tai
kävelylle: vitjat taluttajan kädessä, — sillä varsinkin silloin täytyy
Jakkerintytärtä kävelyttää vitjoissa, — kiristyvät suoraksi ja soivat,
Rain rinta paisuu rajuun vetoon, reisilihakset jännittyvät, nenä pysyy
sitkeästi kiinni lumessa, johon on piirretty niitä tuhansia
salaperäisiä merkkejä, vain koiran, ei ihmisen, käsittämiä
kirjoituksia. Siinä riittää tutkimista ja — komentelua.
Mutta ensimmäisten lumien jälkeen tulee pakkanen.
Kamalaa kuitenkin: kahdeksan astetta pakkasta!
Vai oikein kahdeksan! Sehän onkin mieleisintä pohjoismaiselle koiralle.
Parasta talven hiki-ilmaa! Silloin lappalainen piehtaroi ja kylpee
hangessa, hautaa nauttien lumen sisään koko päänsäkin. Se on siitä
iloista kuin pikku poikasille ensi lumi.
Mutta keskieuropalaisesta ja lisäksi rappeutuneesta Raista! Naisesta,
jolla on pelkkä ihomyötäinen silkkipuku ja käpälissä yhtä ohuet
keltaiset hansikkaat!
Nyt ei Jakkerintytärtä tarvitse enää ulkona pistää vitjoihin. Nyt se ei
hairahdu karkaamaan, lankeamaan epäkuuliaisuuden syntiin, vaikka maassa
on luntakin.
Seisotaan silmänräpäys pihalla, ja sitten juostaan kiireesti ylös
portaita niinkuin rankkasateellakin. Haukahdus oven takana. Ja heti
toinen, tuskastuneesti, vihaisesti, ellei ovea jouduta avaamaan. Ja jos
vieläkin viivyttelevät, niin pieni hypähdys ja samalla entistä
tuskastuneempi haukahdus:
— Ovi auki. Ja joutuin, täällä on kylmä!
Kahdeksan astetta pakkasta! Se turmelee hemmoitellulta onnelliset
kävelyretket ihmisten kanssa. Lähdetään kävelylle riemuisin, hyppivin
toivein. Polulla innostutaan nuuskimaan jälkiä. Vedetään tuokio vitjoja
kovasti. — Jo hiljennetään vauhtia, asetutaan säyseästi taluttajan
rinnalle...
Ja sitten se tuska alkaa! Toisessa takatassussa tuntuu jotain hyvin
pahaa, mystillisenä hiipivää. Nyt etujalankin varpaissa samaa yltyvää
pakotusta, — ja se on tuo kylmä.
Odottamatta vihlaisee kyntysissä niin että se saa Rain toivottomasti
vinkaisemaan, ja silloin toinen takajalka nousee ylös ja käpertyy
vatsaa vasten.
Kolmella jalalla tässä täytyy lynkyttää, kun on tuo hirmuinen kylmä.
Jospa pääsisi pian takaisin kotiin, sohvalle.
* * * * *
Ja kuitenkin Rai linkuttaisi omistajainsa rinnalla näinkin, vaikka
maailman ääriin, ellei tulisi vieläkin pahempaa!
Mutta se tulee. Oikea pakkanen, nariseva, paukahteleva. Viisi-,
kuusitoista astetta!
Juuri silloin sattuu isäntä pukemaan ylleen, paitsi tavallista
kävelytakkiaan, jonkin harmaan, joka tuoksuu lampaanvillalta. — Sitä
ennen on pistetty jalkaan lyhytvartiset, rasvoille lemahtavat
lipokkaat. Päähän työnnetään vielä karvalakki ja sen reunat kiskotaan
korville. Nyt on isäntä kypäröity, hän on oikein miestä mielestään.
"Lä..."
Riemu kuin riemu. Työnnytään kuistille, Rai vapaana, ilman vitjoja...
Syöksytään tuonne kylmään, jota ei aluksi tunnu, niin tulistaa vapauden
ja yhteisen huvimatkan ilo.
Isäntä vääntää kuistin alta esille pari kohtalaisen ohutta lautaa, —
melkoisen kömpelöt ja raskaat ne ovat, — ja kaksi pitkää sauvaa.
Lautoja hän sanoo suksikseen, ja sauvojen päässä on rikkonaiset porkat.
Hän nousee suksilleen, liikuttelee noita sauvojaan. Rai Jakkerintytär
luulee yhäkin sauvanheilutusta jonkinlaiseksi uudeksi leikiksi: se
karkaa uristen puremaan sompia. Leikitäänkin hetki. Sitten karkoitetaan
Rai siitä pois, ja nyt kompuroidaan, huiskahdetaankin alas mäkeä. —
Hei, mitä vauhtia: nyt saa koirakin kerran juosta niinkuin haluaa!
Tullaan kukkulan alle. Aukeaa suuri alava, peltoa, niittyä ja viimein
meren lahti. Ympärillä metsää, alastomia kallioita ja niillä rumia,
muodottomia huviloita kaikessa tyylittömyydessään, jota kutsutaan
uudeksi suomalaiseksi tyyliksi... Hiihtelijä oikaisee suoraan poikki
laajan tasaisen lumen. Koira perästä kuin varjo.
Hankalaksi käy sille kulku. Se ei saa nyt marssia vieressä, se
sotkeutuisi sauvoihin. Sen on pysyttävä takana. Se uppoaa, kahlaa
kainaloita myöten. — Mutta mielellään se puurtaa: isännän vauhti on
kerrankin hyvä; tietysti koiran täytyy mukana pysyä.
Ja se pysyy, kun oikein koville kiristää. Jopa puhaltaa välistä
ohitsekin ja pureutuu jälleen leikillään kiinni sauvan porkkaan,
ärisee, repii, — viimein kiusaksi asti.
Sitten se alkaa väsyä. Ja tuntee vilua, raukka!
Se on jäänyt kahlaamaan taakse melkoisen loitos. Se kokee nyt helpottaa
kulkuaan pysymällä hiihdetyllä ladulla, vaikka sekin sitä upottaa,
lihavaa pönkärettä, ja on ehkä lopultakin hankalampi kuin polkematon
lumi: kun ladulla uppoaa, niin hangen reunat repivät kipeästi jalkoja.
Joskus se pääsee kymmenisenkin askelta uppoamatta, ei vaivu ihan heti
kaulaansa asti hankeen, joskin sen täytyy hypellä laukkaa, pölkkäistä
rasittavaa tasakäpälää — niin että sen kulku on kuin aallokossa
keikkuvan kuutin. Mutta perästä sitä kuitenkin ponnistellaan, vaikka
silloin tällöin hyvinkin kauas jääden. Isäntä näyttäytyy tässä
liikkumistavassa paljon etevämmäksi koiraa. Kunnostautua täytyy koiran
tukalissakin oloissa! Läähättäen pääsee Jakkerintytär luokse, kun
isäntä pysähtyy odottamaan.
Jopa sitten jäällä, missä lunta on vähemmän, Rai vilistää riemuiten
edellekin.
Ei mitään hätää, — ellei yht'äkkiä tuo pakkanen karkaisi kimppuun!
Mokoma salapurija! Nipistelijä!
Enteitä siitä tuntui jo äsken, vaikka ei välitetty.
Mutta nyt täytyy taas nostaa toinen takajalka vatsaa vasten, painaa se
kiinni lämpöisempiin ruumiinosiin. Täytyy ontua kolmella jalalla.
Kolmella ohuella, hienolla, vilunaralla herraskäpälällä.
Sitten iskee vilu myöskin etukäpäliin. Kuinkas nyt enää tulla toimeen?
Isäntä, tuo kylmässäkin järkkymätön, kiipeää jäältä kuperalle,
yksinäiselle rantatöyrylle. Seisahtuu siihen sauvojensa varaan. Rai
ontuu luo, Sekin pysähtyy odottamaan.
Ihminen ei jatka heti matkaansa. Hän katselee suurelle taivaalle, josta
sieltä täältä tuikkii tähtiä...
Hän ei ole enää hyvin suruinen eikä oikeastaan väsynytkään. Hän on
ainoastaan väsynyt — väsymykseensä.
Valmis liiankin sovinnolliseen seurusteluun koko maailman kanssa, jonka
hän nyt muka luulee tietävänsä olevan hyvässä ja pahassa yhtä
mystillisten ja yhtä kaikkivaltiaitten voimien pakossa kuin hän itse...
Tai kenties yhtä kovassa pakossa kuin tuo Jakkerintytär siinä lähellä.
Sellainen antautuminen tuntuu hyvältä. Samaa lienee myöskin koiran
alistuminen isännän kuriin.
Ja moiseen on tarvittu paljon perinpohjaista ajattelua! Niinkö?
Paremminkin oli se — ihme. Tai ainoastaan väsymistä — väsymiseen,
todellakin. Siis ihme sittenkin.
Täällä yksinäisyydessä pakkasiltana... Taivas peittää tähtensä utuihin.
Ainoana elävänä pilkkuna hän tässä laajalla alalla... Avuttomana kuin
ihmiset kaikki tällä pyörivällä maapallolla, joka meitä kiidättää
äärettömien, älyllemme mahdottomien avaruuksien halki, — ehkä enemmän
surkuttelua ansaitsevina kuin tuo eläinraukka, joka on onnellisempi
ihmistä, koska ihmisen on pakko joka hetki tutkia tutkimatonta.
Arvoituksellinen avaruus tähtineen, toisine maailmoineen, joista
ihminen ei tiedä mitään. Oleminen vielä miljoonan kertaa raskaamman
udun verhossa kuin taivas tällä hetkellä: liian vanha asia
runoiltavaksi. Narri odottaa vastausta. Viisas — antanee mennä...
Ympärillä yksitoikkoiset, kuolleet, äänettömät aukeat.
Älähän asetu rauhaan: välistä pakkanen räsähtää metsässä kuin
kiväärinlaukaus! Jossakin puu halennee, aidas parkuu pakkasen kynsissä,
nurkka paukahtaa.
Pakkanen saartaa kuin kuolema rumia asumuksia, joista tulia heikosti
kuultaa... Kuin tahtoen yhdellä nyrkiniskulla armottomasti surmata
kaiken... Sellaista kuoleman uhkaa se uhoo.
Mutta sitten huomaa isäntä palvelijansakin. Rai on istahtanut
takajaloilleen syvälle hankeen. Siten se löytää takimmaisilleen
lämmintä.
Mutta etukääppänsä on se nostanut korkealle pystyyn! Niitä se kääntelee
ja vääntelee nyt kuin nainen tuskissaan käsiään, sillä niitä paleltaa
kauheasti. Rai vinkaisee, ulvahtaakin. Se valittaa hätäisesti, hiljaa.
"Älä nosta kääppiäsi, hupsu", sanoo isäntä. "Paina nekin hankeen:
siellä on lämpöisempää!"
Hän opettaa koiraa havainnollisesti: työntää sen käpälät lumeen.
Ei Jakkerintytär ymmärrä vielä! Se sieppaa tassunsa lumesta pois, ja
istuu jälleen tassupari koholla, valittaen ja katsellen ylös taivaalle
kuin mikä munkki, joka kohottaa vapisevat kätensä rukoukseen.
Ja sitten se turvautuu, melkein vihaisena, omaan keinoonsa: se yrittää
purra kiduttajan käpälistään pois, niinkuin se saunassakin pureskeli
löylyä kärpäsenä. Se huomaa, että pureskeleva suu lämmittää käpäliä. Ja
niinpä se alkaa nuolla käpäliään kuten haavoja nuollaan ja
puhdistetaan. Vuorotellen kumpikin käpälä, mutta nopeasti, sillä tuskin
kipu toisesta vähän heltiää, niin se jo iskee toiseen. Tämä nyt on koko
jyrsijä, tämä näkymätön... Ei anna hetkenkään rauhaa.
"Oi sinua, hupsua", toistaa isäntä. "Kastelet kyntesi, kipu vain
yltyy."
Ei ymmärrä Jakkerintytär.
Viimein huomannee se nuolemisenkin turhaksi, sillä se istuu nyt aivan
toimettomana ja kurottelee vaikeroiden jäätyviä käpäliään, vapisevia
tassujaan taivasta kohti kuin tuskassa rukoileva ihminen. Miten ne
käpälät haparoivat avuttomina! Ikäänkuin jotain ilmasta etsien.
Eikä mitään neuvoa...
Ja siirtyykö julma kipu nyt käpälistä koko ruumiiseenkin? Niin, vartalo
alkaa yltäänsä vapista. Ja suusta kuuluu vapiseva yninä.
"Ei, sinä palellut, Rai-parka, meidän täytyy liikkua", sanoo isäntä.
He lähtevät taas. Se on Raille helpompaa.
Mutta vain tuokioksi.
Ensin se juoksee jälleen neljällä jalalla, sitten kolmella... Kummun
juurella kinos: siinä alkaa kahlaus ja loikkiminen, — Rai uppoaa
korviaan myöten hankeen.
Mennään vähän aikaa. Mutta sitten rupeaa lähdön innostuksessa,
unohtunut vilu taas tuntumaan kynsissä. Etenkin kynsissä. Ja olisi
jatkettava tätä toivottoman raskasta kahlaamista. Minnekä asti isäntä
oikeastaan aikoo? Yhä pois kotoapäin!
Mikä on toivotonta, se on toivotonta!
Kun ei jaksa, kun ei pysty parhaalla tahdollakaan, niin ei!
Ah, kaikella uskollisuudella on rajansa! Rai on tehnyt parhaansa, mutta
mystillinen vajavuus käpälissä, se että niissä repii kamala kipu, tekee
koiralle kujeet. Rai ei jaksa, se antautuu luonnon valtaan. Se aikoo
hellittää.
Se jää isännästään kauas jälkeen, katselee hänen menoaan, alistuu omaan
huonouteensa. Ja katselee taakseen.
Siellä se istuu hangella etukäpälät koholla, taas kuin toivoton
rukoilija. Nuoleskelee vapisevia käpäliään ja voihkii.
No, mitäs tämä on? Valitus lakkasi. Koira näyttää kääntyvän matkaansa.
Se lienee suuttunut valitukseen, josta ei ole tulosta. Hitaasti se
mankii kotiin päin.
Silloin kajahtaa viimeinkin isännän ääni muutakin kuin käskyä: sydän on
lopulta tullut liikutetuksi. Hän kääntää suksensa takaisin, potkaltelee
koiransa luo ja rupattelee:
"No annahan tänne tassusi!"
Isäntä ottaa Rain etutassun, pistää sen jalkojensa väliin ja hieroo
sitten toista tassua käsissään, joista on pudottanut rukkasensa. Hieroo
hetkisen. Sitten hän vaihtaa tassuja, kätkee hierotun käpälän
jalkojensa lämpöön ja sulkee toisen käsiinsä. Hieroskelee lumella,
puristelee hiljaa, puhalteleekin tassuun ihanaa hengitystään, joka
haisee — tupakalle... Ja pyyhkii kädellään ja nenäliinalla veden pois,
kun sitä alkaa jäisistä tassuista tippua.
Ihme! Tapahtuu ihme!
Ilmeinen ihme: tuskin isäntä koskee koiraparkansa käteen, tuskin siihen
hänen ihana tupakkainen henkäyksensä sattuu, niin kipu katoaa! Katoaa,
ja koko Rain ruumiin täyttää vapautus, — pelastus mystillisestä
kauhusta.
Vain kosketus isännän kädellä, ja kaikki on taas niin autuasta! Mikä
riemu!
Jumalallinen on poistanut tuskan pienellä rakkaudennäytteellä!
Suurella, äärettömällä nerollaan! Ennen kaikkea rakkaudellaan koiraansa
kohtaan.
Rai juoksee ilosta hurjana pari piiriä ihmisen ympärillä.
Tulee luokse — ja nuolaisee isäntänsä kättä.
Sitten se on taas valmis jatkamaan retkeä, todellakin vaikka maailman
ääriin.
Yksi ainoa isännän kosketus puhaltaa pois kamalasti pakottavan,
polttavan, valituksiin väkisten ahdistavan tuskan, joka oli lopulta
niin kiivas ettei auttanut muu kuin alistua raukaksi, miettiä kotiin
pötkimistä.
Sitten, tuon ensi kerran jälkeen, ei Rai enää istuutunut hankeen
ojentelemaan käsiään taivasta kohti, katselemaan avuttomana tähtiä
tuikkivaan avaruuteen.
Ei, kun pakkanen alkoi vihloa, oli isännällä keino siihen vaivaan!
Jumalalla, joka tahtoi ja voi koiraansa auttaa.
Vilun tassuissaan huomatessaan Rai juoksee heti isännän luo kipeältä
tuntuva käpälä koholla. Se ojentaa käpälänsä isännälle, varmaankin
tahtoen sanoa:
— Ota, paranna!
Ja se parannetaan.
Sitten ojennetaan toinen käpälä:
— Jo lähti tuosta. Tämä vielä!
Ja sekin parannetaan.
Sitten hiihdetään edelleen. Pysähdyspaikoissa lääkitään käpäliä.
* * * * *
Vuodet kiitävät kuin kiekko. Talvet lähtevät. Tulee kesä — pian
kadotakseen.
Saaren kesä jälleen.
Siellä tunkeutuu jokin oas Rain käpälään, ja kiiltävä puutiainen paisuu
ja mahtavoituu kuonossa.
Rai muistaa varmaankin talvellisen pakkastempun. Se juoksee isännän
luokse, ojentaa käpälänsä tai työntää kuonoaan esille:
— Ota pois piikki ja puukki!
Rai, joka on niin ärtyisä, että karkaa kiinni koipeen, jos häneen
erehdyksessäkin kenkänsä kärellä sipaisee, on kärsivällinen potilas. Se
ei nyt pure, vaikka anturoita kaivetaan ja inhottavaa pirtua kaadetaan
aivan kuonon päälle, siinä puutiaista uitellaan.
— Kun on syy kärsiä, niin ei nureksita. Tutkimattomat ovat isännän
tiet!
Koira on vuorostaan jumalallinen; se näyttää että muistaa vielä
läksynsä. — Isäntä yötä muuripadassa.
Ja sitten tuli taas syksy. Ja se syksy meni, ja tuli talvi. Sekin meni,
antoi hetkeksi paikan kesälle...
Ja nyt oli jälleen syksy. Villiviini laskenut seinältä punaisen
mattonsa, ravistanut lehtensä ja riippuu alastomana.
Sateen ainaista loiskinaa vesikouruissa. Vaihteeksi välistä sumua...
Joskus pilkahtaa aurinko. Ja sitten yhäti sataa...
Pikku isäntä ravaa nyt kaupungilla melkein joka päivä. Hän on oikea
kylänluuta. Kiertää kaikkialla, työntää nokkansa joka paikkaan.
Mahdoton mies!
Hän ei aio tukehtua omaan hengitykseensä. On kuin ahven, joka on
päästetty vapauteen katiskasta, jossa se näki viikon päivät nälkää:
kala loikoi tuokion selällään, hiljaa kitusiaan raotellen; jo pääsee
kääntymään oikeaan asentoon, jo alkavat väsyneet evät liikkua,
kyrmyniska tekee pienen käännöksen, tekee toisenkin, tylsänä vielä, —
ikäänkuin tunnustellen missä nyt on se rautasilmuinen seinä, johon se
oli kuluttanut kuononsa verille. Ja se huomaa olevansa — vapaa;
potkaltaa, kiitää riemuiten matalasta verkkorannasta suurelle ulapalle.
Ihminenkin tahtoo vapaasti seurustella kaikkialla. Porvarien
rattoisissa kodeissa. Ja melkein mieluummin niiden, joilla ei
mainittavaa kotia olekaan: vielä piilee hänessä kuvitelma että
viimeksimainitut ovat paremmin sitä, jota hän kaipaisi ja rakastaisi.
Näillä on muka vähemmän tarjolla kiusauksia, joissa suuret ja mahtavat
turmeltuvat, vääntyvät, kierostuvat, muuttuvat turhamaisiksi,
narrillisiksi. Siihen kuvitelmaan on hänet johtanut jokin köyhä ja
yksinkertainen kirvesmies Kustaa. Ja voittohan on sekin, että hän
on oppinut huomaamaan kultajyviä _edes_ noissa syrjäisissä,
unohdetuissa... Mutta hän toivoisi löytävänsä niitä muissakin. Ja hän
tyytyy melkoisen vähään: oma naamio, jonka hän näki mutakuopan
kuvastimesta, saa hänet ihailemaan muita, arvioimaan heidän hyviä
puoliaan kalliiksi.
Kullanhuuhdonta on hauskaa hommaa! Se on intohimoa herättävää,
jännittävää. Usko kullan löytymisestä tekee elämän
auringonpaisteiseksi.
No niin, pikku isäntä ravaa kaupungissa.
Ja nyt on jälleen lauantai, jolloin hän varsinkin himoitsee kylää
luutimaan.
Mikäpäs: perspektiivissä paljon mies- ja naissukuista seuraa. Ynnä
paljon viiniä, hyvää viiniä!
Tämä ei ole tosin hauskaa Raista. Sillä on täysi syy vihaisesti
urahtaen loikata sohvalle. Eikä emännästäkään:
"Älä nyt latki kaikkea sitä — yksinäsi. Ethän ole mikään sieni. Olet
pieni. Pieni vielä, voimaton. Lupaa nyt kerrankin, mutta ethän sinä
lupaa!"
"Luvata on vaikeaa. Suuret aikeet, mutta vallan vaikeet! Henki vahva,
mutta liha heikko... Yritelläänhän. Ja onhan minulla turvana hädän
tullen auto."
Salaa on isäntä pistänyt pienen revolverinsakin taskuunsa, että jos
sittenkin erehtyisi takaisin kävelemällä...
Siinä se nyt on! Emännän silmissä kuvastelevat ainakin pehkut ja
pahnat. Kahisevat pehkut, — eivät suinkaan mikään kunniaseppele jo
harmaantuneille ohimoille! Pehkut ja porsaan pahnat, joista sittemmin
esitettäisiin kohtuuton, aivan liian kohtuuton lasku. Kallis hotelli!
Sakkoja loppumattomiin! Entäpä sitten yökulkijain puukot ja paukut?
Vähänkös täällä puukotellaan ja paukutellaan. Sanomalehdissä tänäänkin
uutisia: "Maanantaina tapahtui puukotus, joka vaati uhriksi
ihmishengen." "Mies puukotettu henkihieveriin häissä." "Puukko lyöty
keuhkojen läpi ilman aihetta." "Ampumista Työväenyhdistyksen iltamista
palatessa." "Raaka puukotus Remeskylässä." "Revolverihäät: kaksi
tusinaa haavoittuneita, viisi kuollutta..." — Sitten hautajaiset ja
musta risti!
"Niin, se on totta", sanoo isäntä. "Miten nyt kerskuisimme? Että:
suomalaiset ovat rehellinen kansa. Lyövät suoraan otsaan, vatsaan,
sydämeen. Muualla varastellaan jalokiviä, kavalletaan pankkeja, myödään
kokaiinia. Emme ole ihan vielä päässeet kulttuuriin..."
"No lupaa ainakin että tulet kotiin autolla etkä kävellen."
"Kyllä lupaan. Minä lupaan! Ja minä lupaan!"
Mokoma lupaus!
"Niin, hyvä olisi luvata! Mutta mitäpä sanoo siihen tuo heikko liha?
Koetan kuitenkin", vastaa isäntä rautatieasemalla, jonne nainen ja
koira hänet saattavat.
Entäpä mitä sanoo hauska seura? Miesten seura ja kunnon naistenkin?
Paljon reiluja miehiä, mahtavia, huomattavia miehiä. Joviaalisia,
haarniskansa riisuneita. Heikkoutensa kerrankin mielellään näyttäviä.
Parhaan sydämellisyytensä muille tarjoavia. Sukkelia, säkenöiviä
miehiä, joita tahtoisi kauan nöyränä kuunnella, joiden edessä tuntee
itsensä halvaksi kuin tomu. Joista ei mitenkään haluaisi erota, jos
yhdeksi yöksi pääsee lähelle.
Joukossa aivan kultaisia miehiä: vaatimattomia, ylpeitä, suoria, —
sellaisia etteivät juuri mahdin rappusia ravaa, eivät kumartele,
kerjää, imartele eivätkä ahnehdi! Ja hiljaisia, hymyileviä naisia,
jotka tuhlaavat hyvyyttään välittömästi. Paljon kultaa, ikäänkuin
kätkettynä ahjoon, jonka elämän pintailmiöt ovat peittäneet tuhkaan ja
kuonaan.
Mainio isäntä, rehevä isäntä tuo professori:
"Esitän kohta, niin, suorastaan vaadin, että täällä soitellaan ja
laulellaan vahvasti..."
Niinpä siis flyygeli pauhaa ja katto pyrkii tärisemään.
Kynttiläin lauhkeat valot lekuttavat. Satakoon ulkona, ropsikoon...
Tämä on hieno seksa. Tilkka whiskyä. Muutama laji viinejä. Puolalaista
viinaa, sitä kantaa tuon tuostakin eräs fenomenaalisen terävämuistinen
Puolan juutalainen. Pikkuisen punssia. Sormustin konjakkia.
Onhan sitä siinä jo puheensiementä:
"Popo-popo!" Puhe porisee yli ja poikki pöydän. Nyt hartiavoimalla niin
että hiki tulee. "Popo-popo, — se tekee sitä ja toinen tekee tätä.
Saksan politiikka kulkee niin, mutta Espanjan viisaammin, mutta
Liberiassa käy kaikki raakalaismalliin! Popo-popo." "Kieltolaki
tarkoittaa hyvää, mutta tarkoitus ei pyhitä välikappaleita. Bacchus on
häädetty asunnostaan, poloinen, taivasalle värisemään. Mutta se
pujahtaa koteihin, se on sinne tervetullut. Se ei ole mikään kettu,
jolla olisi pelkästään luolansa. Kaikki ovet ovat sille auki... Se
nauraa viskaaleille sakkaiseen partaansa. Ja vääntääpä taskuistaan
esille sellaistakin, mikä on paljon pahempaa kuin whisky ja
konjakki, lämmittävä burgunderi ja iloiseksi ja älykkääksi tekevä
Champagne-kalja." "Mitäpäs eräs halpa runoniekan-tapainen sanoi kerran
kauan sitten? Kas vain, jo — kerskuu, eipäs malta, tämä pässi. Ah,
ihmissurkeutta! Näin hän varoitti:
"Jos luotte meille kieltolait,
niin korven kohtuun kuljen vait
ja ryhdyn työhön suureen:
Ma korpikuusen juureen
tuon viinapannun ratteineen.
Teen viinaa suuren pannun.
Juon viinaa suuren kannun!
Ken tahtoo tehdä haitan,
sen virkaniskat taitan..."
"Sitä on nyt tehty. Taitetaan edelleen virattomiakin niskoja. Ei
uskottu. Suututtiin oikein. Drakon oli hölmö, Solon pääsi perille. Emme
kärsi tyranniaa, kuninkaita. Kuningas Alkohol on inhottava, mutta vielä
ilkeämpi presidentti Saivartelija. Tahdomme jalostua vapaasti. Pois
bolshevismi. — Murhiin on jouduttu bagatellista: sillä maisteleminen
ei ole laisinkaan — varkaus tai murha. Muuten olisi Mooseskin
kirjoittanut 11:nnen käskyn:
"Ei sinun pidä viinatteleman. Vai mitä, rakas israeliitta, Varsovan
juutalainen?"
"Pöpö-pöpö!"
Seurassa on myöskin Fransiskus. Puheliaan Raista. Fransiskus sanoo
ettei koirasta voi tehdä kasvissyöjää, vegetariaania, joskin se täytyy
estää repimästä lihaa ihmisten koivesta. Ei miestä voi estää
maistelemasta, mutta sordiinin saa panna maistelulle, järkeväin
neuvojen muodossa. Ja Fransiskus haukkuu syyllä, että koira nyt
pureksii pikku emäntää ja että se lihotetaan nahkansa halkaisemaan.
* * * * *
Ja sitten, valitettavasti, esirippu isännältä laski! Kas mikä
sattuikin. Hän on niin pieni ja voimaton. Yleensä — niin raitis,
vaikka maistelee hiljalleen. Meni — muisti, — mitäpä siitä
kaunistella?
Mutta _alter ego_, ruumis, se teki omia liikkeitään. Se oli niihin
tottunut monina kymmeninä vuosina. Se pisti takin ylleen, kalossit
jalkaansa. Se aikoi kyllä täyttää kotona annetun lupauksen: se päätti
lähteä kotiin junalla, eikä jalkaisin. Riuska päätös, mutta huono
tekniikka!
Konduktööri tiukkaa:
"Missä piletti?"
Eipä tätä kannattaisi esittää. Kuka meillä ei häpeäisi puhua totta? Ei
kannattaisi mainita vastausta:
"Piletti? Johan minä sen — eilen annoin."
Tottakai _alter ego_ antoikin sen eilen: junallahan hän tuli
eilisiltana kaupunkiin.
Ploiskis, _alter ego_ toimitetaan välipysäkille, syksyiseen pimeyteen.
"Sanopas muuta! Pahaa vääryyttä tehdään...
"Mutta onhan minulla jalat. Tallustelen nyt jalkaisin kotiin."
Maantie on kyllä aivan tuttu. Sadella ripsuttaa. Koiranilma. Mutta
työaiheita singahtelee päässä kuin ihania meteoreja. Fantasia
liikkuu...
Esirippu nousee jälleen sen verran että ihminen huomaa _alter egonsa_
istuvan jossakin oudossa paikassa kiviportailla. Älkää luulko että tämä
on vaarallista! Kovin mallikelpoisillekin saattaa — tiiliskivi pudota
päähän! — Mutta kuinka hän on tähän tullut, typerä, sieluton ja
mieletön _alter ego!_ Mokomaan paikkaan! — Vilukin alkaa ravistella
kihtisen _alter egon_ jäseniä. Ja tässä hän on levännyt kuin — Jeppe
Niilonpoika ylimyksen sängyssä!
Vilu on kuin suihku niskaan! Kylmä suihku hullun niskaan.
Täytyy mennä kotiin.
Siinä sitten kulkee — Könnin kuokkamies. Maantie autio, siellä ei aja
vielä ketään. Ei edes maalaiskaravaaneja, jotka liittyvät pimeässä
yhteen revolverisankarien varalle. Se maantie näkyy parhaiksi pimeässä.
Valoa kohti mennään. Tähteä kohti: tuolta tuikkaa lyhty ajuri- ja
trokarikylän kohdalta. Se kylä on jo lähellä, aivan lähellä omaa kylää.
Mutta juuri siinä lyhdyn alla tulee vastaan miehiä. Sällejä. Varmaankin
"joraamasta", tanssimasta kotikylän Työväenyhdistyksen talolta, jota
usein, ja hyvällä syyllä, se täytyy myöntää, kutsutaan ryöväriluolaksi.
Sällejä "Sörkasta", lahkeistakin ne tuntee. Ne tulevat rivissä, ottaen
itselleen koko maantien, saartaen sen reunasta toiseen.
Jopa nyt jotakin! Eivät anna ihmisen, vaikka hän on niin pieni, —
kulkea rauhassa.
"Mikä sinä olet? Mistä tulet? Mistä olet noin seiliin päässyt?"
Täytyyhän sitä vastata:
"Herrat pääsevät aina seiliin! Toista on sällien, hampparien!"
Nyt kajahtaa sadatuksia. Onhan niitä meillä: vuoroin r:ää ja s:ää
rikkaana kuorona, mutta kuitenkin yksitoikkoisena, raakana, karkeana.
"Sanotko meitä hamppareiksi, hä?"
Ketju supistuu. Isoin roikale, jonka naama on kalpea ja toisen silmän
alla leveä musta viiru, lähestyy:
"Sanotko vielä?"
Silloin se vasta sanotaankin! Nyt viholliset keksivät r:ien ja s:ien
lisäksi muitakin meheviä sanoja. Tekisipä mieli kilpasille:
"Luuletteko etten minä osaa tuota yhtä hyvin kuin tekin? Retkuja ei
kursailla. Yritetäänpäs!"
Luulemme että suomalainen sanakirja osataan melko runsaasti, kauheina,
järistävinä, kummallisen raffinoituina, hemaisevina ja monimutkaisina
tosintoina. Vihollisten olisi syytä hiukan äimistyä, ja he
äimistyvätkin — hetkeksi. Yksinpä tuokioksi isoin roikalekin.
Isoin roikale puukkaisee sitten miehen, joka on niin pieni ja voimaton,
alas maantien ojaan.
Johan siitä suuttuu! Herrat suuttuvat, jos tikulla silmään pistää.
"Nyt te saatte kuulla kunnianne!"
Ja he saavat tosiaan: he saavat moraalia! Heille toivotetaan
raipparangaistusta eikä lihomista vankiloissa. Raippoja selkään! Pää
poikki! "Koivun oksa konnan palkka!" Mies vain mätänee raudoissa. On
keinoja parempiakin! J.n.e.
Roikale hyppää perästä ojaan. Puukko kädessä.
Puukko on Suomessa täyttä totta, ei kirjallisuutta:
"Älä pölötä! Tänne rahaa, tai keuhkosi höyryävät."
Tämä ei ole enää leikkiä!
Mitä tehdä?
Pieni mies haparoi takataskuaan. On voitettava aikaa...
Hän kaivelee muka kukkaroaan, mutta aikoo saada revolverin esille.
Revolveri on — poissa. Se jäi varmaankin äskeiseen levähdyspaikkaan!
Putosi!
On voitettava aikaa... Rahoista ei niin vain luovuttaisi!
Ja mitä se auttaisi? Rahojen tähden ei Suomessa puukotella.
Ei olisi alistuttava ilkivaltaan: se olisi vääryyttä kansaa kohtaan,
jota on opetettava, näytettävä sille huutia.
On voitettava aikaa. Kaivellaan taskuja. Povitaskussa sattuvat käteen
— tekohampaat. Hampaat — taskussa? No, eihän viiniä hampailla juoda!
Mikä kummallinen päähänpisto! Isäntä lyö löytönsä kansansankarin
kouraan.
Ei aivan pieni ällistys. Sitä seuraa jälleen monta r:ää ja s:ää, liian
monta: yksitoikkoista tämä jätkien ja metsäläisten tyyli: — "R-r-r-r!
S-s-s! Mitä nämä on? Hittoako minä näillä teen?"
Aikaa voitettiin tuokio. Vieläkin pysyi lompakko povella, — eikä se
aio sieltä lähteä. Pikku mies olisi kehno, jos hän taipuisi
väkivaltaan!
Muut sällit jo nauravat, mutta tämä roikale ei:
"Rahat tänne vaan!"
Pieni taistelee vastaan, silmittömästi, sokeana raivosta. Runsaasti
niitä r:iä käytellen. Kaksi muutakin kansanpoikaa tulee nyt toveriaan
auttamaan. Ja he kaivavat hänen liivintaskuistaan pikkuseteleitä. Siinä
käy rähinä, joka peloittaisi kulkijat, jos heitä sattuisi autiolla
tiellä liikkumaan.
Ahdistettu hätkähtää: joku tulee takaa. Henkeä salpaa niin että
sieraimissa oikein tohahtaa: hän luulee juuri saavansa iskun selkäänsä.
Jokin löi selkään:
Se oli Rai!
Rai!
Isäntä ei ymmärrä kuinka se kävi! Se pomppasi selkään. Se huiskahti
ympäri ja seisoi hänen rinnallaan. Se ulvahti vimmasta. Se oli todella
peloittava, selkä harjana ja irvistävin ikenin lyhdyn alla.
Se oli pudottanut mustan esineen suustansa. Mikä siinä oli?
"P—le, minkänäköinen koira", kuului ylhäältä tieltä.
Rai oli pudottanut revolverin!
Kas niin, nyt tämä alkoi pikku mieheltä sujua:
"No, yritetäänpäs _nyt_!"
Varmuushaka ympäri. Pahin roikale väistyi. Toinen, riidasta tulistunut,
toisen taskujen kaivelija, alkoi sen sijaan edetä ja kaivella omia
taskujaan. Hänelläkin revolveri.
"Wehr dich, Rai!"
Isäntä kohotti aseensa, Rai häkeltyy hetkeksi, se ulahtaa, sitten
kiljaisu, hyppy ilmaan, ja se takertuu miehen ranteeseen. Siinä koira
riippuu, puree, rähisee. Se on silmitön. Se on väkevä. Sälli kaatuu.
Rai seisoo paikallaan, kuono miehen kurkulla, mutta ei pure, kuono
hänen naamansa edessä, tuossa paikassa iskemäisillään.
"P—le", kuuluu tieltä. "Ota pois koirasi. Tappaa se pitäisi!"
Ja toisaalta joku:
"Mennään pois."
Kaadettu sälli on sangen nöyrtynyt. Isäntä myöskin, myönnetään, nyt jo
sangen valmis väistymään. Mieli kuohuksissa hän kutsuu koiransa ja
lähtee. Souvarit kiroillen omalle taholleen.
"Mainio koira", jupisee isäntä, oikein vielä aavistamatta vaaran
suuruutta. "Kas vain, etpä ollutkaan unohtanut oppiasi. _Söskön min
Hunt_, kuten se poliisikonstaapeli aapisessa sanoi..."
Minne nyt? Kotiinhan on matka... Väsyttää lopultakin niin sitkeästi.
Mikä on koti?
Sen tunnusmerkki on sauna.
Tullaan kylään.
Ja tuossa on nyt huvila, jossa on sauna...
Se sauna on tosin vieras, mutta sauna kuin sauna.
Ykskaikki. Isäntä menee koirineen siihen saunaan.
Siellä on kylmä. Mutta tuossa kamarissa näkyy muuripata.
Ja padan alla on hiukkasen paperia ja kekäleitä.
Pistetäänpä tuli kekäleihin...
Se onnistuukin hiljalleen.
Täällä on kovin kylmä. Ja väsyttää viimeinkin ihan sietämättömästi...
Ollapa lämmin vuode.
Mutta — onhan lämmin muuripata!
Sinne nyt isäntä nousee. Jalat jäävät tosin sängynreunalta ulos ja
pystyyn, mutta välipä sillä.
* * * * *
Aamulla: skandaali kuin skandaali. Lienee tuli toki sammunut padan
alta, mutta naama on varmasti noessa. Ainakin kädet hiilistä ja
muuripadasta.
Nyt nopea luikkiminen Rain rinnalla kotiin.
Ja yön tapahtumat alkavat selvitä mielessä.
Mikä vaara: eipä kaukana, niin ehkä risti olisi todella vedetty nimen
perään! Ja Rai oli ollut pelastus! Se on varma.
Rai, kuinka se oli sinne tullut?
Mutta — mitähän nyt kotona sanotaan?
No, onhan ainakin kertomista pelastuksesta — pelastukseksi.
Ja kotona ei torutakaan. Silmät punottavat siellä oikein vakavista
kyynelistä. Kasvot ovat valvonnasta kalpeat.
Ei, siellä otetaan sekä koira että hänen isäntänsä iloisesti vastaan.
Ja ennenkuin kahvipannu joutuu tulelle, selitetään: "Päästin Rain
irti, kun se riehui ja tahtoi. Mitä on tapahtunut? Miksi Rai ontuu?"
Rai ontuu, todellakin. Sen jalassa on pieni haava, pieni, mutta
sittenkin. Puukostako? Nyt kerrotaan. Keitetään kahvia. "Kuinka se
revolverijuttu on mahdollista? — Ehkä se sittenkin oli taskussasi?
Mutta saattoihan Rai sen jäliltäsi löytää."
"Vallan hyvin. Sehän tuli takaa, oli etsinyt jälkeni. Tai kuullut
rähinän, — en ymmärrä. Mutta ainakin se hampaillaan pelasti minut!"
Rai ansaitsi tulla lääkityksi, kiedotuksi syliin. Se ansaitsi tosiaan
sekä isännältä että emännältä kaikki lempinimensä, joita sille oli
vuosien varrella karttunut:
"Rai! Kiku kaku! Raku, kultasilmä! Hinttupelle! Priiskuttaja!
Silkkipää! Linnunpoika! Kuka uskoisi että olit vielä sellainen..."
Mutta isäntä ei lähtenyt enää sille tielle yksinään yöllä, raitille,
jossa päivisinkin seisoo kauniita nuorukaisia sinkautellen kulkijoille
törkeyksiä, noiden muodottomien huvilain kulmaukseen, missä aamuisin
näkee usein verilammikoita, — tuohon ajurien ja trokarien kylään.
Kiitti onneaan että tämä matka päättyi — muuripataan. Ja oli Raille
kiitollinen.
"Minut lunastaneen siankinkun kautta!" — "Kaikki loppuu aikanaan..."
Meni vuosia, — nopeasti kuin kiekko lentää maantietä.
Ja kaikki loppuu aikanaan.
Niin nyt tämä jutelmakin, jos vain vielä vähän siedätte odottaa.
Rai kuoli.
Koira kuolee. Mitäpä siitä?
Kuoleehan niitä koiria! Ja kuolee kissoja, hevosia ja lehmiä.
Kellahtelee porsaita ja kanoja...
Kun kerran ihmisiäkin, paljon tärkeämpiä. Eikä silti koskaan — aivan
korvaamattomia.
Älkäämme, ihmiset, kovin pöyhistelkö: ei liene loppumme useinkaan
paljon juhlallisempi kuin halvan eläin-raukan. Ainakaan ei se näytä
vakavammin valmistetulta: niksahdus vain, ja siihen menemme. Täysin
odottamatta.
Katso, tuossa mainittiin vielä eilen miestä sellaisena, jonka kesä
kukoisti parhaillaan ja lupasi syksyn mahtavaa satoa. Nyt: hän on
kuollut. Hän katosi...
Toinen, voiman ja terveyden jättiläinen kehdosta asti, sai
kummallisesti vamman rintaansa... Ikäänkuin suuttunut Apollo olisi
häneen oikkunsa puuskassa ruttonuolensa sinkauttanut. Sitten, tuon
naurettavalta ja uskomattomalta kuulostavan pikku varoituksen jälkeen,
kohtalon yksi ainoa sormipaukku: henki pois. Olematon, multaa! Musta
hautasaatto, kukkasten tulva, säikähtyneitten kohtalotoverien
järkyttäviä puheita:
"Milloinkaan ei tämä tappio tule korvatuksi!"
Ja parin kuukauden perästä se tulee erinomaisesti korvatuksi. Yhden
kuolema toisen leipä. Virka auki eläville. Unohdus.
Liian vanha tarina, liian toivoton niille, jotka runolta vaativat
pelkkää huvia, — unohdusta tuskassa.
Koiran kuolemasta taitaa olla helpompi puhua.
Miten se tapahtui?
Muistammeko tarkoin edes aikaa, minkä Rai vielä eli?
Kunnioitus sitä kohtaan kasvoi kyllä sen oikeastaan ainoan urotyön
jälkeen, jossa se oli näyttänyt ettei se ollut vanhaa taitoaan
unohtanut. Turhaan se ei ollut käynyt kouluaan, tullut
konstaapelittareksi! Sen hoitoon kiinnitettiin nyt kyllä enemmän
huomiota — jonkin aikaa. Sitä kävelytettiin paremmin sääntöjä
seuraten. Siltä kiellettiin hemmoittelevia ruokiakin — jonkin aikaa.
Eihän arvattu milloin se sattuisi olemaan tarpeen vielä pahemmassa
rytäkässä kuin tuo ilkeä kohtaus sällien kanssa.
Jonkin aikaa, sanomme. Sillä siihen se loppui kuin kanan laulu. Aikomus
räpsähti tyhjiin kuin saippuarakko.
Turmeltuminen jatkui edelleen. Koira paisui pyllimakkaraksi. Se muuttui
mursuksi ja merileijonaksi.
Aika pyöri pois käsistä. Mitään uutta ei tapahtunut.
Ja sitten huomattiin että vanhanlainen Rai jo todellakin vanheni.
Se ei kuullut enää oikein tarkoin. Se kuorsasi sikeässä unessa
matollaan, kun isäntä huomasi jonakin pimeänä syksyn yönä kolinaa
ulkoa, otti ruostuneen revolverinsa, senkin pelkuri, ja lähti
tähystelemään varkaita ulos, — valmiina taisteluun, jos kiihko päähän
nousisi.
Näkökin heikkeni Rain ruskeasamettisista kauriinsilmistä.
Ja katsos vain, harmaita karvoja ilmestyi koiran päähän — kuten
isännänkin niskavillat valkeiksi läimähtivät.
* * * * *
Eräänä myöhäissyksyn iltana, jolloin vesikourut eivät enää soittaneet
alakuloista rallatustaan, vaan hieno jääkuori oli silaillut villiviinin
vähät lehdet, pakistiin palavan iltatakan ääressä koirasta.
Pari päivää sitä ennen oli isäntä, ympärillään pieni pino kirjoja
eläimistä, lukenut eräästä kauniista, kvarttokokoon painetusta
teoksesta, — kirjoittaja jokin Hugues le Roux, muutamia sivuja...
Tällainenkin eläinmuistelma siinä oli ollut:
"— — — kaivoin kuopan, asetin sinut hellästi sen pohjalle,
kellastuneitten lehtien päälle. Irroitin nikkelihelaisen kaulanauhasi.
Nyt se on yhä työpöytäni laatikossa. Usein sattuu käteni siihen, kun
pengon sekaisia papereitani. Silloin pikku ketju kilisee kuin
hopearahat kukkarossa... Ja tuntuu kuin sinä yhä kiertelisit
ympärilläni, Miette-parka (tarina oli kissasta)... Ja kuulen sinun
juoksevan kommeltaen ylös puuportaitani, kuulen sinun raappivan oveani!
Onko parempaa maailmaa, taivasta näitä ihmisen uskollisia palvelijoita
varten? En mahtane voida sitä vannoa... Ja sittenkin tunsin Dauphinessa
koiran, joka varmaankin niin uskoi. Se oli pieni keltainen doggi,
kummallisen näköinen, jumalaista rotua: koira, jonka Kiinan keisari
oli antanut harvinaisena lahjana eräälle ranskalaiselle diplomaatille.
Se oli näöltään kuin mikä vaakunaeläin, tuollainen merkillinen
epäsikiö, joita nähdään kuvattuina kiinalaisissa maljakoissa ja
bronssireliefeissä — — — Elämänsä loppuaikoina, jolloin minä siihen
tutustuin, oli se muuttunut omituisen uneksivaksi. Se loikoi kokonaiset
päivät pää käpäliin painettuna, tuijottaen eteensä ja muistellen kai
omia asioitaan. Eräänä iltana, kun menimme ulos terassille ihailemaan
tähtikirkasta yötä, näimme sen istumassa paadella liikkumatta,
tähystellen ylös taivaaseen. Silmillään, jotka kiiltelivät kuin hiilet,
näytti se tiukasti seuraavan yhtä ainoaa avaruuden kohtaa.
Lopulta isäntä harmistuen käski:
— _Kiang! Kiang!_ Tule!
Sama kuin olisi kutsunut vaskista eläinveistosta, niin kaukana meistä
se eli haltiotilassaan.
Seuraavana aamuna tavattiin se kuolleena asuinkomerossaan.
Siitä alkaen olen ajatellut että Kiang kai sinä iltana aavisti loppunsa
läheisyyden... Kuuli etäältä, etäältä Siriuksen ajokoirain lauman
haukunnan, taivaanpoika-koirien iloisen helskeen, kun ne Suurta Karhua
metsästäen kiisivät pitkin ääretöntä, säteilevää linnunrataa..."
* * * * *
Nyt siis pakistiin Raista. Ja isäntä sattui alkamaan:
"Rai-parka... Kuinkahan sitten teemme, kun se ei enää näe...? Sitten...
Tai kun sen hampaat heltiävät niin että se on tukehtua luuhun, jota
yrittää nielaista... On niitä sellaisia koiria. Oikein vanhoja. Tulevat
karvattomiksi. Röhisevät kuin porsaat astmaansa. Häntä paljas kuin
rotilla. Se on inhottavaa..."
Näin alkoi isäntä.
"Hyst", huomautti pikku emäntä. "Älkäämme puhuko noin. Se voi
ymmärtää... Eikä se aika vielä ole tullut. Odotetaanhan. Ja kunhan
pellit saadaan kiinni, mennään kävelemään. Se virkistää, nuorentaa ja
laihduttaa Raita. Vartijaamme. Rai, lähdetäänkö?"
Rai kuuli tämän, se kiepsahti emännän polville paikaltaan, jossa se oli
tirkistellyt hiillokseen, rinta ja pää tulta niin lähellä että
silkkinen pinta tuntui polttavan kuumalta. Kiepsahti yhtä virkkuna kuin
ennenkin, katseli ihmisiään silmiin kaula kallellaan. Alkoi ravata
keittiöön ja eteiseen. Töytäsi kuonollaan vitjoihin kymmenesti. Ja
aivasteli kymmenesti, — nauroi.
Vielä se oli täynnä elinvoimaa.
Siihen haihtuivat ne alakuloiset jutut, huoli — vanhoista päivistämme.
Turhaa huolta: kukapa on sanonut että meillä mitään vanhuutta onkaan?
Sinäkin iltana lähdettiin ajanratoksi pienelle kävelylle, kuten sadat
kerrat ennen. Koiran kanssa.
Kävellään huvilalta kylään. Polku on entinen, pitkä ja suora. Hopeiset
pilvet liitelevät kuutamossa. Polun ylitse kaartuvat vaahterain
lehdettömät oksat vanhoina tuttuina.
Kävellään kaikessa rauhassa, — ja mitäpä kummaa tässä tulossa
olisikaan?
Kaksi inehmoista ja koira kolmantena. Toisiinsa tottuneina, yhdessä
rivissä.
Ei aavisteta mitään. Rai ei ole tähystellyt tähtiin kuin Kiang. Se ei
ole ulvonut aavistelevasti, kuten koirien sanotaan ennen kuolemaansa
tekevän. — Rakennellaan pieniä suunnitelmiakin. Eteenpäin elävän
mieli.
Siten tultiin valtatielle. Rai kiskoi vitjoja liikaa, se aivan väänsi
isännän ranteen sijoiltaan rautasilmukoilla.
"Kiusallista... Ei tuon tähden saa rauhassa kävelläkään... Annan sen
mennä itsekseen. Vetäköön vitjojaan..."
Niinhän on usein ennenkin annettu mennä, vitjoineen juoksemaan. Jos
jokin vaara on uhannut, auto, hevonen tai juna, on Raita kutsuttu
ajoissa takaisin ja se on tullutkin. Kiitänyt kohti kuin nuoli,
hölkännyt lihava vatsa maassa, punainen kieli on lerkkunut pitkällä ja
silmistä paistanut iloinen hymy.
Kuu nousee, alkaa kiilua hopeisista pilvistä. Tien kuurainen peite
hohtelee kuin hopea.
Niin, inehmoiset rakentelevat pikku suunnitelmiaan. Kuten ennenkin,
käsi ystävän kainalossa.
On niin kaunista, hiljaista, suloista...
Jokin humisee etäällä:
"Auto. Nyt tulee auto! — Rai!"
Emännän viimeinen sana on käsky, melkein kirkaisu.
Auto tulla pohistaa kovaa vauhtia. Odottamatta. Tienhaara läimähtää
yht'äkkiä kirkkaaksi kuin valonheittäjästä. Auto kohisee, ulvoo,
lähenee.
"Rai!"
Rai ei kuule. Taikka se kuulee auton vonkuvan torven, mutta ainoastaan
sen.
Ainainen vanha viha, sitkeässä kuin perisynti!
Rai juoksee vitjoineen autoa kohti.
Emäntä parahtaa:
"Nyt se kuolee... Rai, Rai!"
Rai — taistelee jo etäällä! Parinsadan metrin päässä. Räyskää,
rähisee:
— Minut lunastaneen siankinkun kautta, sen täytyy nujertua, minä sen
murskaan!
Rai töytää suurta autoa, matkustaja-autoa vastaan, jonka sähkösilmät
häikäisevät hyökkääjän sokeaksi... Jonka suu, — punainen nimikilpi, —
näyttää sinisten hammastensa, — kirjaimien, — pitkää riviä.
Koira kimpoaa autobussia vastaan. Se iskee kiinni auton pyöriin. Sen
täytyy peräytyä... Mutta se iskee uudestaan, kahta raivoisammalla
kiukulla. Auto kulkee eteenpäin kuin — niittokone ruohossa. Rai
sinkoilee takaperin, oikealle ja vasemmalle. Se on liikkeissään
taitava. Taas, taas se saa puraistuksi vihattuja kumipyöriä!
Se ei kuule huutoja. Sankaruus on sen haltioinut!
Autobussi kohisee niin ettei koiran ääntä erota. Vitjoilla
kynsitettyjen valtavien pyöräin jyminä routaisella tiellä. Sitten Rain
hopeankirkas kiljuna — ikäänkuin vaahterain huippuja vavistaen. Emäntä
hokee, väistyen takaisin sivupolulle:
"Nyt se kuolee, se kuolee!"
Kimeä vingahdus. Yksi ainoa! Lyhyt.
Mahtava auto pysähtyy. Ihmiset hälisevät siellä jotain.
Pikku isäntä kiiruhtaa paikalle; niin, hän juoksee, kömpelöt saappaat
kopsavat.
Ihmisiä astuu ulos valtapiiriin autosta, joka luo ympärilleen
säbkölyhtyjensä häikäisevän kehän.
Mitä ne puhuvat?
"Mitä tässä on tullut?"
"Jokin koira..."
"Koira jäi auton alle."
"Se on ammuttava."
"Koira jäi auton alle."
Poliisikin liikkuu siinä, tavoittelee revolveriaan kotelosta. On
sattunut paikalle.
Isäntä — syöksyy Rain luo.
Siinä hän makaa, Rai...!
Poikki maantien ja keskellä maantietä.
Auto, tuhansia kiloja painava matkustajavaunu, Jaggernaut, joka on
kuljettanut toistakymmentä henkeä, on varmaan vierinyt sen ylitse kuin
hirmuinen jyrä.
Pikku isäntä, joka tahtoisi nimittää itseään eläimen veljeksi,
polvistuu maahan ja sieppaa koiran syliinsä. Rain pää on hervoton. Sen
suusta ja korvista kuohuu veri. Kurkku korahtelee... siitä vaahtoaa
veri.
Mitä ne huutavat ja hölisevät:
"Pitäisi vaatia vahingonkorvausta."
Toiset, joku ajomiehistä:
"Se ei tahtonut mennä tieltä pois. Ajoimme hyvin hiljaa... Ihan totta,
me hiljensimme vauhtia."
"Kyllä tiedän", vastaa isäntä lyhyesti.
Rain silmät ovat vielä auki, hiukan auki.
Mitä ne siinä nyt hölisevät:
"Se on ammuttava. Ei siitä tule enää kuitenkaan eläjää: auto ylitse,
tuhansia kiloja..."
Isäntä näkee että Rain kaulanauha on poikki reväisty. Se tarttui kai —
vitjoistaan autonpyörään, Rai koetti vapautua, hirveällä voimalla sai
se kaulanauhansa, paksun, nahkaisen, poikki... mutta ei ennättänyt
auton alta enää. Isäntä syyttää itseään, noita vitjoja, joiden oli
annettu laahata perästä. Omatunto on paha. Hän hokee:
"Kyllä tiedän... Kyllä tiedän..."
Mutta nyt tulee syylliselle kiire!
Nyt juuri on Rain päätä nopeasti silitettävä... Anteeksi anoen.
Kiitollisuudesta! Sankaria kohtaan... Hengenpelastajaakin. Nyt,
nopeasti, — kun se pää lepää verisenä isännän polvella ja — silmät
menevät umpeen.
Pikku isäntä melkein huutaa, keskellä ihmisparvea:
"Rai! _Lähdetään_, Rai!... Metsään! Uimaan, Rai!"
Rai nostaa päätänsä. Se avaa silmiään. Pää nytkähtää ja putoaa alas.
Joku sadattelee:
"Tappakaa nyt jo se kitumasta!"
Isäntä vastaa:
"Kyllä tiedän... Kyllä tiedän."
Hän nostaa koiran syliinsä ja kantaa sen syrjemmälle... Kotipolulle.
Laskee hyvin varovasti pehmeälle nurmikolle.
Poliisi tulee avuliaana siihen.
"Antakaa tänne", sanoo pikku isäntä.
Hän ei hiisku poliisille mitään revolverista, vaan ojentaa kätensä
taakse ja ottaa vastaan. Oman aseen taskusta kaivaminen veisi aikaa...
ja Rai voisi tuntea sen hajun!
Vieläkin tunnustelee ihminen Rain päätä: se on litteä, ruhjottu.
"Rai!... Rakas Rai!"
Nyt tulee kohtaus, jota ei sovi kuvata; häpeällinen aika: kyynelien
aika. Kyynelet eivät kuulu terveeseen elämään. Kuitenkin elämä on —
kyynelien kostuttama.
"Rai! _Lähdetään_!"
Veristä kaulaa halaillaan...
Ja salaa, hyvin salaa, — sillä Rai tuntee vieraankin revolverin jos
minkä, — tapahtuu jotain... Isäntä uskottelee olevansa koiran jumala:
nyt soivat jumalan rakkautta vakuuttavat ja leikilliset sanat eläimen
korvaan:
"Rai! _Lähdetään! Metsään! uimaan_."
Ja samassa pamahtaa laukaus: suoraan korvaan, sen kautta aivoihin. Heti
toinen, tulisesti, samassa sekunnissa. Ja kolmas.
Nytkähdys ja värinä joka kerta Rain ruumiissa, joka on ihmisen sylissä.
Se on tehty.
Koko kauniisti tehty!
Isäntä kantaa ruumiin kotiin. Siltä on jalat poikki, auto katkaisi; ne
riippuvat pelkän nahkan varassa. Rintakehä, kupera ja kaunis kuin
hienon rotunaisen, musertunut litteäksi.
"Omaan multaan me mennään... Omalle palstalle..."
Rai on sangen painava, se — pönkerö, pieni hyle, kaunis merileijona!
Sen veri tahraa rintamuksen, kauluksenkin.
No niin, emäntä on mennyt kotiin jo edeltä.
Hän ei jaksa mitään nähdä.
Hän saa päänsäryn kaikeksi yöksi. Älkäämme puhuko siitä: ymmärtäkää,
tunteethan ovat ihmisestä häpeää... Meidän täytyy olla spirituelleja.
Siis: esirippu!
Menee puolituntia, menee tuntikin.
Kuitenkin tahtoo myöskin emäntä olla hautaamassa Raita.
Kuu pilkistelee pilvistä. Sillekään emme voi mitään. Kuu on kyllä
varsin romanttinen, mutta sinä yönä se sattui paistamaan. Eikä meillä
ole mitään mahtia repiä kuuta taivaalta, me olemme vain ihmisiä.
Romantiikalla on yhtä suuri osa elämäämme kuin realismillakin,
järkevien ihmisten auringolla.
Yleensä: me emme ole järkiolentoja kukaan.
Siis kuu paistaa. Pienet hopeiset pilvet tai tiheä parvi hopeisia
hattaroita, kuin villaleperöitä kauniisti siroteltuina... Hopeiset
pilvet liikkuvat hiljaa ja ikäänkuin värisevät taivaalla.
Yht'äkkiä taivas, valtava, korkea, lentää aivan siniseksi; se näkyy
kauttaaltansa, pilvien väistyessä tyynesti omia teitään. Väistyessä
syrjään kuin esirippu.
Kodin hongat humisevat virttään.
Ikuista virttään.
Ikuistako? "Kaikki loppuu aikanaan..." Kaikki ikuinen: illuusio,
sanaleikki, pelkkä kuvitelma!
No niin, isäntä puuhailee pengermällä... Hän kaivaa routaiseen multaan
kuopan. Sellaiseen paikkaan, jossa ainakaan — kissat eivät koskaan
pidä tapanaan jolista! Paikkaan, johon ei luultavasti ihminenkään
tavallisesti astu, sillä se on syrjässä käytävistä.
Ja Rai lasketaan multaan. Hieno Rai, sinimustassa silkkipuvussaan,
multaan. Se asetetaan kupeelleen mukavasti kieppuun, niinkuin sen on
hauskin maata... Käpälät lämpöisesti ruumista vasten:
"_Ablegen_, Rai, _ablegen_... Ablegen." Jälleen laskekoon esirippu.
Kyynelet ovat — niin kuivia.
* * * * *
Pikku isäntä muistelee siinä sitä tehdessään... menneitä vuosia. Tai
muistaa ne väkisinkin. Ehkä se on itsekästä, — tämäkin suru...
Kummakseen hän ajattelee että hän on näinä vuosina, joina Rai oli hänen
toverinaan, mahtanut — sittenkin muuttua! Omituista! Mistä se johtuu?
Kuinka hullunkurista: hän ei kimpoile enää — vääryyksiä vastaan...
On kai löytänyt oman kuvansa... Tuntee olevansa esimerkiksi kuin —
eläin. Onko mokomaa kuultu: verrata itseään moiseen!
Tohtisikohan vakuuttaa että hän säälii meitä kaikkia — kuin elukoita,
ei ollenkaan sen kummempina. Säälii voittajia heidän komiikkansa
tähden. Voitettuja heidän tuskansa...
Tavaton lallus! Menettänyt kaikkein parahimpansa: taisteluvaistonsa.
Mutta tietäkää ettei hänellä itsellään ole paljon tuskaa enää.
Ja eikö ihmisen pitäisi muuttua aina? Joka hetki! Tutkia jokainen
elämyksensä niin syvästi että se jättää jälkensä.
Jaakobin tikapuut, joiden jokainen askelma, — jokainen teko, —
vieköön — ylemmäksi. Ylemmäksi: ei tässä mitään toistamista, maneeria
sallita.
* * * * *
Fransiskus, alakuloinen ja veitikkamainen, sai tiedon tärkeästä
perhetapahtumasta. Tavattiin hänet sitten. Ja hieman vihaisesti hän
sanoi emännälle ja isännälle:
"Syöttääkin koiraansa ankeriailla ja majoneesilla niin ettei se pääse
auton alta pois. Arvaahan sen, rullasyltty!"
Kovia sanoja. Mutta kuinka voi ihminen, jonka ammatti ei ole
metsästäjän, poliisimestarin tai menagerianhoitajan, oikeastaan pitää
koiraa? — Ja siinä tunnustetaan se ehkä törkeä rikos että Rai oli
laskettu irti vitjat kaulassa.
Fransiskus, koiranleuka, lieventeleekin sitten:
"No niin... Ja koiralle keppiä, sanoo keisari Wilhelm!"
* * * * *
Koiran hauta — kuin ainakin koiranhauta. Reheviä nokkosia ja
takkiaisia.
Patsaitako kaipaisitte? Vai niitä... tälle koiralle!