Typöhäntäinen Don Quijote, tuulimyllyinä junat ja autot. Paatosta,
jonkinlaista aatteellisuutta, — eikö siis järkiolento?
Ihminen on — totinen Jumala: parantaa kädenkosketuksella.
Koira on vuorostaan jumalallinen; se näyttää, että muistaa vielä
läksynsä. — Isäntä yötä muuripadassa.
"Minut lunastaneen siankinkun kautta!" — "Kaikki loppuu aikanaan."
Ennen kertomuksen alkua.
_Matt. 5: 22_.
Polku on pitkä ja suora. Syystaivas kalpean sininen. Hopeiset pilvet
liitelevät.
Kaksi ihmistä, melkein nuoria vielä, rientää polkua, jonka ylitse
vaahterain lehvistö kaartuu kultaisena kattona.
Mies kulkee pystypäin, hattu koomillisesti takaraivolla. Tyttö hänen
kainaloonsa kiintyneenä, silmissä selkeä äly, poskilla terveyden ja
innostuksen hohde.
Mies suunnittelee yhtä ja toista, aikamoisen paljon. Eivätkö hänen
mielialansa ja hyvät aikeensa tarttuisi toiseenkin?
Kihlatut rakentavat tänne kotia ja kaikkea mitä siihen liittyy. Oikeita
pilvilinnoja...
Silloin kävelee tuolta vastaan kaksi vanhaa neitiä, — kantaen molemmat
sylissään pientä villakoiraa. Lumivalkeita koiria, kaulassa kummallakin
punaiset silkkinauhat!
Neidit ovat kumaraisia, kasvot lakastuneet, katse alakuloinen, —
ikäänkuin tuijottava.
He joutuvat kohdalle.
"Mokomia — verisilmäisiä rakkeja", sanoo nuorimies.
"Hyst", nuhtelee tyttö. "Tuo punainen koirain silmien ympärillä kuuluu
olevan rotumerkki..."
"Olkoon", vastaa mies. "Mutta minua äitelöi että ihmiset kiintyvät —
koiriin! Niinkuin maailmassa ei olisi parempia hoidon tarvitsijoita, —
jos tahtoo jakaa rakkauttaan... Ja se on sairasta, — melkein
perverssiä..."
"Niin, hieman totta kylläkin", myöntää tyttö arvelevasti. "Nytkin, kun
ihmiset tuskin saavat tilkan maitoa, nämä kaksi antavat melkein koko
oman osuutensa noille koirilleen..."
Silloin olivat maailmansodan ensimmäiset vuodet.
"Ja lihakaupan myyjätär suuttui, kun he pyysivät sieltä ostaa — koiran
lihaa", jatkoi tyttö. "Eihän siellä ollut — koiranlihaa. — No, nämä
vanhat olivat tarkoittaneet oikein hyvää lihaa, vasikanlihaa,
koirilleen."
"Naurettavaa! Abnormia", ihmetteli mies.
Ja sitten seurasi hullunkurisia juttuja valtavista koirasairaaloista,
joita kuuluu olevan esimerkiksi Englannissa, eläkesäätiöistä ja kai
stipendeistäkin koirille...
"Kuinka — sairaaloista!" toisti mies. "Nämä neidit...! Kai heidän
koirillaan on sängytkin ja kahdet lakanat, leukalappu syödessä
kaulassa. Lapussa: Mamman pikku kultu."
Ihmisparka! Jokainen sana, jonka olet lähimmäisestäsi loukkaavasti
sanonut, pitää sinun ottaman takaisin omaan suuhusi! Ja siitä koituu
paljon nielemistä: saat maistaa miten katkeraksi sanasi olit
myrkyttänyt!
Odotahan! Sinä, joka uneksit silloin hieman liikaa, odota vielä
kymmenisen vuotta!
Ja — nyt ne vuodet ovat kuluneet...
Etköhän silloin edes kiitä — koirasta?
Kaksi ihmistä haeskelee itselleen koiraa — toisiltaan salaa. Ystävä
aikoo antaa lahjan.
_Tantum homo habet de scientia,
Quantum operatur_.
P. Fransiskus,
Kun huvilan isäntä palasi kotiinsa maalta, jossa hänkin muuten oli
tiedustellut koiraa, sen vaimolleen yllätyksenä hankkiakseen, kertoi
vaimo melkein kohta:
"Ja kuules, Fransiskus kävi täällä. Hän tarjosi meille koiraansa...
Jonkinlaiselle ruokolle..."
Fransiskus on tietysti salanimi, hän on muudan emännän ja isännän
ystävä. Aikoinaan selviää miksi hänestä käytetään moista nimeä.
Emäntä jatkoi:
"Eihän Fransiskus saata itse pitää eläimiä, kun hänen täytyy ammattinsa
vuoksi viipyä viikkojakin poissa kotoa. Eihän hänellä ole minkäänlaista
kotimiestä; ei naisihmistä huvilassaan. Kissansa on hän jo saanutkin
muualle hoitoon. Ajatteles, sen kauniin angorakissan, jota hän melkein
jumaloi! Koiraa ei hän tunnu rakastavan aivan niin paljoa..."
"Rakastavan!" toisti isäntä. "Rakastaisitko sinä sitten — koiraa? Sana
tuntuu minusta yhä hiukan äitelältä: rakastaa eläintä! Tai
rakastaisitko sinä tuollaista koiraa, joka tungettelee siellä
ateljeessa aina tiellä? Tahtoo yhtä mittaa että sille joitakin esineitä
heiteltäisiin: poliisikoiran apporteeraustottumusta! Kantaa sisään
likaisia kiviä ja kalikoita. Työntäytyy leikkimään muka! Haukkuu,
karjuu niin että vierailta menee korvat lukkoon. Juoksee, hotkalehtii.
Hyppii kattoon asti, pomppii seinille! Vastus kynnyksellä, ovissa,
lattialla. Makailee sohvilla..."
"Se on kyllä arvokas koira", vastasi puoliso omituisen innokkaasti.
"Sietämätön koira", väitti isäntä. "Ilmeinen heittiö! Kiusallinen
ketale! Turmeltu... Ei, toisenlaisen koiran minä tahdon! Pystykorvan,
joka nukkuu ulkona, vaikka hangessa... eikä sohvalla. Oleilee siivosti
yksikseen..."
"Tahtoisitko sinäkin sitten koiran?" kysyi emäntä yht'äkkiä.
Ja hän jatkoi:
"Niin, sietämätön se Rai kyllä on... Mutta kun Fransiskus niin
toivoi... Hän antaisi Rain juuri meille, toistaiseksi... Haluaisi
tietysti sittenkin saada sen hyvään paikkaan.
"— Ja kenties — ei Rai niin kelvoton olekaan — tavallisissa
oloissa... Sinä et luonnollisestikaan suvaitse koiraa..."
"No niin... En oikein tiedä..."
"Tahtoisitko sinä siis koiran? — Ja, hyvänen aika, mitä nyt olenkaan
tehnyt!"
"Entä sinä? Kysyin äsken, tahtoisitko _sinä_ sitten koiran?"
"Kuinka niin? En kai... Mutta kun Fransiskus tahtoi! Ja ehkä hän
antaisi koiran jäädä tänne pitemmäksikin aikaa. Nyt minä olen kenties
tehnyt luvattomia."
"Mitä sitten nyt olet tehnyt?" nauroi isäntä. "Ja mitä puhut pitemmästä
ajasta? Eikö riitä koira ruokolle? Omaksiko pitäisi tulla? Omaksi!
Siinä taika: omistus kaunistaa kaiken. Oma koti on komea, — toisen
kodissa on paljon arvostelemista. Omat lapset niin kilttejä, — kenellä
lapsia on... Toisilla ne ovat niin ja näin. Mutta asiaan. Mitä siis
olet tehnyt? Tunnusta pois! — Niin, minustakin alkaa nyt tuntua että
se Rai olisi paitsi kallis ja kaunis poliisikoira myöskin... kuinka
sanoisin... erikoisen uskollinen, uljas ja viisas koira! Verraton
koira, — jos se olisi meidän oma koiramme...
"Mitäpä Fransiskus sillä vastakaan tekisi?" tarinoi jälleen vaimo. "Ja
vaikka hän tarjosi koiraa meille ainoastaan toistaiseksi, ruokolle,
niin ehkäpä... Ja kun Fransiskus on niin kiltti ja avokätinen! Että hän
tarjosikin koiraa juuri meille!"
"Totta puhut", innostui isäntä ja poikkesi puheenaineesta. "Häneen
sopii todellakin mielestäni nimi, jonka olemme hänelle antaneet —
Assisin Fransiskuksen mukaan. Ei silti että hän olisi laisinkaan aivan
vannoutunut Assisin Pyhän Fransiskuksen kolmelle säännölle, jotka ovat
köyhyys, siveys ja ilo. Kaukana se meistä! Pistääpä hän toimeksi
silloin tällöin esimerkiksi aikamoiset remut. Mutta — niinhän tuo
pyhimyskin teki nuorena. Jaa, meidän Fransiskus ei suinkaan ripottele
ruokaansa tuhkaa, jos se maistuu liian hyvälle. Hän pitää
sydämellisesti rasvaisista ja voimakkaista syötävistä, tokihan. Enkä
tarkoita että hän matkustaisi Viroon suutelemaan spitaalisten haavoja,
kuten tuo pyhimys suuteli, joskin hän kyllä antaisi kenties vaikkapa
ainoan takkinsa tarvitsevalle. J.n.e. Mutta eräitä Fransiskuksen
suloisia hyveitä löytäisi hänestä kuitenkin, — kuten jo takkijutullani
tarkoitin sanoa. Hän on kiltti ja avokätinen, totta puhuit. Ja hän on
iloinen! Nähtävästi vähästä onnellinen: aurinkoisesta taivaasta,
harmaan viihdyttävistä sumuista, surumielisistä suolakeuksistakin... Ne
ilahduttavat hänen taiteilijasieluaan niin että hän sammuttanee
enimmäkseen melko tyytyväisenä nälkänsä Rouva Köyhyyden pöydässä, kuten
pyhä Fransiskus sanoo. Miksi hän sitten on köyhä, vaikka on lahjakas?
Paljon siksi ettei hän — häärää ja honglaa. Ei viitsi juosta
kumartamassa, etujaan valvomassa, itseään esille työntämässä. Ei
yleensä alene kulkemaan halpamaisia ja ahnastelevia teitä. Ei pysty
häikäisemään, imponeeraamaan. Hän — unohtuu hiljaisiin
kauneusnäkyihinsä... Sellainen ihminen on sangen vähän luotu tätä
maailmaa varten! Hän jää syrjään, hänellä ei ole nokkaa vahvasti
menestymään, rikastumaan, kunniamerkkejä rintaansa keräämään. Siinä
suhteessa oikea — _simplex et idiota_, kuten Assisin Fransiskus sanoo.
— Mutta uskonpa sittenkin että juuri tuo vaatimattomuus, sanoisinko
hyvä omatunto, täyttääkin hänet suurella onnella. Se sallii hänen
varmaan useinkin nähdä, miten hänen huoltensa ja vaivainsa vuoteen
ääreen astuu parvi taivaallisia olentoja kultaiset kruunut päässä,
kuten pyhimys Fransiskukselle kerran kävi. Ja yksi noista
taivaallisista loistaa niin että koko työhuone valaistuu. Ken hän on?
Kuvittele itse mikä kelpaisi nykyajan madonnaksi! Se onni on
ystävällemme suotu. Miksi hän muuten olisi niin — iloinen? Aina
veikeileviä sukkeluuksia suu täynnä! — Tosiaan, kolmesta Assisin
pyhästä kukasta, ruususta, orvokista ja liljasta, on meidän
ystävällämme omanaan vähintään viimeinen: orvokki, nöyryys. Se tuo
mukanaan paljon muuta... Mutta viimeinkin asiaan! Fransiskus, joka ei
osaa maailmassa ottaa itselleen mitään, antaisi siis meille nyt
koiransa? Oletko sinä sen luvannut ottaa?"
Emäntä huudahti:
"Älä nyt suutu! Minä lupasin, — vaikka sinä tuskin koirista pidät!"
Nyt tunnusti pikku isäntä nauraen että hänkin oli matkallaan
tiedustellut taloon koiraa, mutta yritys ei ollut oikein onnistunut: se
puolittainen koiratilaus voitaisiin helposti peruuttaa.
Rai ilmestyy taloon. Fransiskus esittelee hänet.
Fransiskukselle kirjoitettiin, suostuttiin ruokkoesitykseen.
Ja eräänä todella kauniina päivänä asteli Fransiskus sitten huvilaan,
taluttaen vitjoissa koiraansa. Se oli _dobermann pincher_.
Ystävä oli pitkä ja komea, siinä ei mitään vikaa!
Pää hiukan alakuloisesti kallellaan. Selkä kumarassa. Silmissä lauhkea
ystävällisyys ja veikeä hymy.
Toisessa kainalossaan kantoi hän suurta mustaa konttorikirjaa.
Asetuttiin pienoiseen ruokasaliin. Juteltiin maailman uutisia. Mitäpä
niissä tärkeää? Tavallista menoa vain: maanjäristyksiä, diplomatiaa,
radiota, taidetta, murhia ja sotia... Vanhoja asioita oikeastaan.
Koira seisoi isäntänsä vierellä hintelänä ja laihana, niin, suorastaan
litteänä, — kuten oikean poliisikoiran pitääkin olla. Ikäänkuin
neuvottomana tässä uudessa paikassa. Ehkä levottomasti aavistellen että
se oli jo aivan kuin — hylätty.
Ja nyt alettiin puhella koirasta, joka täten annettiin _täyshoitoon_,
ruokolle.
Fransiskus kehoitti käyttämään Raille ahkerasti piiskaa, — sillä niin
vaadittiin muka tuossa mustassa konttorikirjassa, joka oli samalla sekä
oppikirja poliisikoiran opettajalle että Rain ansioluettelo. Tuokion
leikkiä laskettuaan sanoi Fransiskus:
"Totta puhuen se on hyvä koira. Sitä kannattaisi vielä opettaakin tai
palauttaa entisiin taitoihinsa, sillä se on päässyt vähän pilaantumaan
seurustelusta lasten ja — naisten kanssa."
Koira oli vähän ennen ollut eräässä lapsiperheessä. Fransiskus oli
saanut sen taulusta.
"Se on kyllä jo neljän vuoden vanha, mutta se on Suomen ensimmäisen
poliisikoiran tyttären tytär. Se oli alkuaan N:n kaupungin
poliisimestarin koira. Siirtyi myöhemmin yhdelle ja toiselle, — kuten
sanottu, naisillekin! Ja naisethan turmelevat kaiken mihin ikinä
sormillaan koskevat!" — Fransiskus, naisten ystävä, virnakoi
tavalliseen tapaansa. "Mutta sitä ennen se pisti aikoinaan,
poliisimestarin koirana, kuritushuoneeseen parikymmentä varasta tai
murhapolttajaa ja rapsutteli kainommille kehveleille sievoisia sakkoja!
Sen kurittamissa oli, kuten tämä aapiskirja todistaa, murhaajien
lisäksi salametsästäjiä ja lohivarkaita, — lohi on hieno kala, joten
sen varastaminen tuntuukin törkeältä... Sitä paitsi hevosvarkaita,
suksenvarkaita, kukkarovarkaita, hattuvarkaita ja kananvarkaita. Siinä
sällejä, torppareita, talollisia. — Voisitte niinollen tosiaan
katsella tätä aapista, tätä mustaa konttoristinkirjaa. Ynnä opettaa Rai
jälleen sellaiseksi hyödylliseksi kansalaiseksi kuin se oli ennen
muinoin, — jos viitsisitte. Mutta kukapa sitä kaikkea viitsisi",
lopetti Fransiskus.
"Kaunistuksena, mööbelinä se kyllä huoneessa menee", jatkoi hän sitten.
"Paitsi että sen koko on niinkuin tällaisilla nartuilla pitääkin olla,
— korkeus siinä 50 cm, — on sillä esimerkiksi pitkä selkä ja jalat
suorat. Ja varpaat samoin pitkät; takajaloista sudenkynnet pois
leikattu. Niin, paitsi että sen mitat ja suhteet ovat täysin _comme il
faut_, eikä sen musta ja silkkinen ihopaita ole liian pitkävillainen,
omistaa se — ihanat huulet! Katsokaa näitä huulia! Miten ne
rotkottavat! Mustat, kiiltävät ja — nystyräiset. Oikean —
kauppaneuvoksettaren huulet — vanhalla iällä nimittäin. — Ja se on
veitikka, harlekiini, klovni: sillä on takalistossa sydämenkuva
ylösalaisin... Sirkuspuku."
"Hyi, kuinka pilkkaat lasta!" sanoi emäntä.
Ystävä nauroi katketakseen. Ja sitten alkoi hän jälleen
tuosta konttorikirjasta. Ensin sen alkupuolesta, joka sisälsi
koirankasvatusoppia.
"Tämä on todella aapinen ja filosofinen tutkielma", väitti hän. Ja
kirjaa alettiin nyt selailla.
Paksu aapinen. Jaettu 70-80 lukuun tai sääntöön, määräykseen. Suomennos
jostakin saksalaisesta, jonkun poliisin kopioima. Ensinnäkään ei siinä
näkynyt ainakaan liikoja pisteitä... Sitten todettiin että kaikki d:t
oli suomennettu t:ksi.
"Kummakos tuo", kujeili ystävä Fransiskus. "Kansakoulutyttöjenkin on
sanottava: äidin. Se on hienoa, muodinmukaista. Mutta vaaditaan
sanomaan: akatemia. Se on jälleen rahvaankielen kunnioittamista. No
niin, tätä kirjaa kaunistavat lisäksi monet suomennetut b:t ja g:t.
Katsellaanhan nyt."
Jokaisen luvun alkuun oli pistetty syvämielinen pedagoginen
johtolauselma, jonkun kuuluisan ajattelijan suusta otettu:
"_Plato_ sanoo..."
"Ankararyhtinen _Senega_ sanoo..."
"Rangaistus on mitattava vian mukaan. _Torguato Tassi_."
"Jos tottelevaisuus on lähellä, ei rakkaus ole kaukana. _Köthe_."
"Kuinka köyhiä ovat ne, joilla ei ole kärsivällisyyttä. _Shakesberg_."
"Ei virkapukusi, vaan timanttia kovempi mielenmalttisi tekee sinusta
opettajan. _Keisari Wilhelm II_."
Fransiskus jatkoi:
"Ja hieno ihminen pieksää koiraansa, niin sanoo keisari Wilhelm II
myöskin. Hän potkaisee koiraansa. Paiskii sitä seiniin. Naputtelee sitä
pääkalloon kapustalla!"
Siitäkös emäntä huudahtaa:
"Kuka niin on sanonut? Ei suinkaan keisari Wilhelm?"
Emäntä ei ole vielä oikein hennonut koskea Raihin, kun entinen isäntä
on yhä läsnä. Eikä ole aivan tohtinutkaan, sillä Rai kuuluu saattavan
olla vihainen isännälleenkin. Mutta nyt hän — ikäänkuin suuttuu —
koiransa puolesta: "Pieksää? Potkaisee! Rai, tule tänne. Sinulle täytyy
antaa maitoa! Sinulle ollaan pahoja."
Ja Fransiskus nauraa onnellisena koiransa puolesta.
Mutta toistaa kuitenkin yhä mitä kaikkea muka suuri ajattelija keisari
Wilhelm on esittänyt koirille:
"Piiskaa! Saappaankärkeä! Rottinkia! Ketjua..."
Ja — sitten täytyykin Fransiskuksen lähteä. Poistuessaan
ruokahuoneesta, jonne Rai hänen komennuksestaan jää, sipaisee hän vielä
koiraansa hiukan vavahtavalla kädellä, sen mustan ja keltaisen
kirjavaa, silkinhienoa päätä... Ja kun Rai katselee häneen
hätääntyneenä silmillään, jotka uusista isännistä näyttävät ihmeellisen
kauniilta, niin hän ilmeisesti huokaisee... Ja alkaa sitten taas laskea
leikkiä.
Ja siten hän poistuu... Pitkänä ja kumaraisena, kasvoiltaan hiukan
harmaana, — kuin mikäkin harmaaveljes, fransiskaani, huulillaan hymy
ja sydämessään antajan ilo.
Entinen isäntä — lensi taivaaseen. — Tappelu.
Fransiskus oli lähtiessään sanonut:
"Pitäkäähän nyt sitä muutama päivä kiinni. Parasta jos oikein
ketjuissa. Ehkä se karkaisi ja tulisi perästäni."
"Ketjuissa?" vastasi emäntä. "Ne ovat liian lyhyet, se kituisi niissä.
Mutta meillä on sille jo pitkä köysi, sinkkivaijeri. Siinä sen tulee
mukavampi: se pääsee pitemmälle juoksemaan, leikkimään..."
Näytettiin hienoista sinkkisuortuvista punottua köyttä, joka oli
solmittu toisesta päästä rautakoukkuun lasikuistin oven pieleen.
Toisessa päässä jälleen killui teräshaka kaulanauhan rengasta varten.
"Kestää pitämään jaalojen mastot pystyssä myrskyllä", kehui isäntä.
"Kai se kestää Rainkin", myönsi Fransiskus köyttä
tunnustellen, heilautti hattuaan ja lähti hyvin pitkin harppauksin
raitiovaunupysäkille.
Rai Jakkerintytär, — Jakker jälleen oli muka Suomen ensimmäisen
poliisikoiran, Sillan, vävy vai mikä lienee ollut, — jäi ruokasaliin.
Se loikoi ovella, kaunis kuono etutassujen päällä. Se odotti
isäntäänsä, onneton.
Tuosta ovesta oli isäntä poistunut, — eikä palannut vieläkään.
Koko päivään ei Rai huolinut syödä eikä juoda mitään, vaikka oli pitkän
kävelyn jälkeen saanut ainoastaan tilkkasen maitoa.
Se ärähti tarjouksillekin.
Se makasi vain — valveilla, silmät puoliummessa. Ja vähän väliä, yhä
useammin, tunkeutui sen korkeasta rinnasta pihisevää, hiljaista
vinkunaa, — kuin itkua. Sitten epätoivoisia, kiihkeitä huokauksia.
Se täytyi panna puutarhaan köyteen, tuohon sinkkivaijeriin. Se alistui
neuvottomana, mekaanisesti, typöhäntäänsä heiluttamatta.
Mutta kun se huomasi portailla isäntänsä hajua, — entisen ja vielä
toistaiseksi nykyisenkin isäntänsä jälkiä, niin siinäpä touhu: kuono
kiinni näkymättömiin jälkiin, häntä tutisemaan ja koko ruumis
vapisemaan. Suu omituiseen ilmeeseen, joka oli ikäänkuin naurua.
Silmiin leimu.
Nyt silmitön ryntäys! Köysi tempaisi sen takaisin, se kimposi pystyyn
kaulanauhan nostamana. Köysi piti. Vimmattu haukunta helisti ilmaa kuin
hopeakellon sävel.
Juoksua edestakaisin pienellä alalla. Kuono kiinni maassa,
näkymättömissä merkeissä. Isännän jälet siinä kiertävät varmasti!
Taas ryntäys, köysi vongahtaa, koira huiskahtaa taaksepäin ja sivulle.
"Hyvä on", sanoi uusi isäntä, joka ei vielä oikeastaan isäntä
ollutkaan. "Et karkaa!"
Rai peräytyy paikoilleen. Se nuuskii, tutkii maata; häntä räpyttää
ilosta, karvatkin kohoavat pystyyn, — näkyvät kohoavan koiralla
muustakin kuin vihasta.
Ja jälleen hyökkäys, sokea, mitään laskematon. Ulvahdus kaiuttaa pihaa.
Raksis: poikki köysi! Poikki uusi sinkkivaijeri!
Koira lentää ilmassa muutaman sylen, se kaatuu, kiepsahtaa pystyyn, ei
kuule kehoituksia... Se nuuskii tuokion. Lentää nuolena pakoon,
huiskahtaa yhdellä hyppäyksellä portin yli. Ja on kadonnut.
"Kas petoa! Miten hirvittävän vahva noin siroksi koiraksi.
Raitiovaunulle päin se varmaankin meni", huudahtaa isäntä, ja ei kuin
alkaa juosta pysäkille.
Pysäkki on tyhjä sikäli ettei siellä ole raitiovaunua eikä ihmisiä,
mutta koira on.
Onneton isäntänsä hylkäämä juoksee kehässä paikalla. Ei tottele
kutsuja, — mitä hän vieraiden neuvoista? Juoksee ensin pienessä
kehässä, kuono maassa. Välistä hiukan pysähtyen, vavisten. Ja nyt se
livistää kauemmaksi. Siellä se alkaa suurempaa piiriä. Kiertää sitä,
nuuskii niin että sieraimet tohisevat.
Ja joskus se vingahtaa tuskissaan:
— Ei löydy pelastusta, isäntää!
Rai supistaa yhä piiriä. Joutuu yhteen pisteeseen ja kiljahtaa:
— Siinä ovat isännän jälet.
Sitten se laajentaa jälleen kehää pienen pisteen ympäriltä:
— Ei löydy isäntää... Hulluksi tästä tulee! Mihin hän joutui? Isäntä
tuli tähän, tässä ovat hänen jälkensä. Tästä hän ei ole mennyt pois, ja
on kuitenkin mennyt — kuin puhaltamalla...
Rai ei tottele kieltoa.
Se ei välitä maanitteluista, vaikka uusi ihminen maahan kyyristyen sitä
luokseen pyytää.
— Isäntä on kadonnut.
Koko elämä on mennyt Railta!
Mutta Rain kaulaan jäi pitkä kappale katkennutta vaijeria. Siitä saa
uusi harmillinen olento Rain kiinni. Vetää puoleensa, tuo vihattu, —
aikoo väkisten viedä hänet tästä isännän paikasta, pyhyyden häiritsijä.
Rai asettuu vastasukaan: tästä hän ei lähde vaikka pää irtautuisi!
Vihattava uusi olento kohottaa vaijeria lyödäkseen tottelematonta
koiraa, — vitsaa ei hän tänne juostessaan ennättänyt talttaakaan.
Raitiovaunu tulee pian takaisin, ja Fransiskus on sanonut, että Rai
karkailee moisten ajoneuvojen kimppuun ja voisi helposti jäädä niiden
alle. Junakin on sitä äskettäin pökkäissyt, oikein korvan kipeäksi. Rai
on siis saatava täältä pois. Vaijeri kohoaa, — kumminkin vasta
uhkauksena. Silloin paljastaa Rai hampaansa, sen harjakset kohoavat, se
asettuu puolustukseen ja hyökkäykseen. Se kumartuu, valmiina iskemään
kurkkuun. Se murisee, irvistää.
Tämä uhkaus koiran puolelta manaa ihmisen uhkauksen iskuksi. Tuskin
isku sattuu, niin Rai kimpoaa päin. Silmänräpäys ärjynää, temmellystä,
pientä sadattelua, ja uuden isännän ranteesta vuotaa veri.
Isäntäkin on tavallaan eläin, koska suuttuu helposti. Eläimistä ylin,
ihminen, mutta ei ylimmistä parhaita: siksi hänkin kiivastuu,
vimmastuu. Ja tästä nousee nyt oikea pikku tappelu. Koira ärjyy
lyötynä, puree yhä uudestaan, ja ihminen yltyy sikäli kuin kipu hänen
käsissään kasvaa. Ihminen tuntee että hänen silmissään kipenöi eläin,
mutta ei hän eläimelle itsessään mitään voi! Hänen silmänsä hehkuvat
nyt varmaan samalla tavoin kuin Rain vimmatut silmät! Miltä ilolta
maistuukin sysätä kätensä koiran ärisevään suuhun, hillittömästi
lokaisevien ja raivoisasti purevien hampaiden väliin! Se teko —
ilmaisee voittajaa!
"No, pure nyt! Yhäkö puret?"
Vuoroin lätkäys köydellä koiralle, joka ei siitä vielä välitä, vaan
kimpoaa päin yhä ärtyneempänä.
"Pure! Pure!"
Ihminen tyrkyttää veristä kättänsä koiran kitaan.
Ja katsos: koiran hampaiden kosketus käy aremmaksi, heikommaksi...
Ja siinä ihminen, joka on antanut itsensä kiihtyä eläimeksi, melkein
vihaan, — rähäkkään niin hillittömään ettei ruumista kohdannut kipu
koske, — siinä ihminen alkaa vihdoin hävetä. Hän, eläin tosin, mutta
ylin eläin, jonka syvin kaipuu sentään on rauha ja jolle kiihtymys,
melkein kaikki innostuskin, on kartettavin asia, hän on näin tyhmä.
Raitiovaunuja on tullut ja mennyt. He kaksi ottelijaa ovat tuskin
huomanneet ihmisiä. Isäntä on vain kuullut jonkun nauravan tai
moittivan miestä, joka kiusaa koiraa.
— Kiusaa...?
Nyt hän päästää nolona ja Raita lohduttaakseen jälleen köyden irti.
Ja koira rientää etsimään oikeaa isäntäänsä.
Se kiertää taas ahdasta piiriä. Sitten isompaa, jonka se supistaa
pieneksi, — niinkuin koirakoulussa aikoinaan opetettiin. Se kiertää
vavisten, tulisessa innossa... Joskus valittamaan pysähtyen.
— Toivotonta: isäntä oli tässä, hän tuli tähän, isäntä ei mennyt
tästä mihinkään, ja kuitenkaan ei hän tässä ole, — vaikka on tästä
poistunut!
Poistunut?
Näin ihmeellistä lähtöä Rai tuskin lienee ennen huomannut, taikka ei
sellaista enää muista.
Näin kummallisia jälkiä: vielä tuoreita isännän jälkiä, jotka yht'äkkiä
katkeavat, loppuvat, häviävät... Eivät jatku minnekään eivätkä käänny
takaisin.
Koira tutkii jälet kymmenet kerrat.
— Ne tulevat juuri tähän, ne eivät mene takaisin... Ja ne katoavat.
Etsiessään Rai samoaa melkoisen kauas. Nyt se kiljahtelee tuolla
metsässä kallion takana. Sitten se kiitää jälleen pysäkille, johon
isännän haju on hiekkaan asettunut.
Siihen Rai istahtaa, hylätty ja orpo koira. Pää riipuksissa se istuu.
Se näyttää miettivän. Ja sitten se katsoo — ylös ilmaan!
Kesäiseen säteilevään ilmaan, jota näkymästä ei mikään estä, kun
paikalla ei kasva puita. Yksitoikkoisesti suhisevat tuolla loitolla
koivut ja läpisevät haavat.
"Niin, eläin-raukka, isäntäsi on kadonnut, lentänyt taivaaseen!"
Vähäksi aikaa uusi isäntä istahtaa odottamaan, sallimaan ja ymmärtämään
Rain surua. Eikö hän itsekin ole itkenyt, ja saanut rauhassa itkeä
kadonneitaan? Itkenyt hetken.
Koira asettuu pysäkille maata, isäntänsä viimeiselle paikalle. Asettuu
odottamaan.
Ja sitten se jälleen kavahtaa istumaan ja katselee taivaaseen.
Aivanko se luulee isännän sinne menneen?
Raitiovaunu tulee pian takaisin, ja kuten sanottu, Fransiskus on
kertonut, että Rai kimpoilee junien ja kaiken kiitävän ja jyrisevän
kimppuun ja on äskettäin saanut veturista sellaisen kolahduksen että
korvakin on vielä kipeä.
Ja kotona odottaa emäntä. Rai täytyy saada tästä pois!
Kumma: kun Raita nyt köydestä kiskotaan, ei se enää yritä purra. Ja jos
haavoitettua kättä tyrkytetään sen purtavaksi, niin se painuu kyyryyn
ihmettelevin, arvelevin silmin.
Tämä uusi ihminen houkutteleekin sitä nyt hyvillä sanoilla...
Avuttomana, nolona ja peläten Rai tottelee vetoa. Antaa itseään
taluttaa ja tulee takaisin sisälle, outoihin oloihin.
Mutta vielä ei se syö. Ei voileipää, ei sokeria eikä huoli maitoakaan:
— Jumalatonta olisi sellainen näin jumalan katoamisen jälkeen!
Rai makaa sille varatulla matolla eteisessä, näyttää torkahtavan, mutta
heräilee vähän väliä ja alkaa hiljaa sieraimillaan viheltää. Ja se
huokaa raskaasti.
— Miten saattaa edelleen elää? Kun ei isäntää ole? Kun isäntä katosi
raitiotiepysäkiltä taivaaseen.
Kaikki koirat eivät voi kuolla herransa haudalla. — Kauhu ja ikävyys
tekevät uusista ihmisistä isäntiä.
Rai ikävöi _de jure_-isäntäänsä — vähän aikaa.
Mutta ensin tuntui kuin ei sen ikävä olisi loppunut milloinkaan. Se ei
syönyt eikä juonut kahteen päivään.
Ei kosketa voileipään, joka asetetaan sen kuonon viereen, kun se makaa
ulko-oven edessä odottaen vapautusta. Se ei lähde vadin luo, jossa
ihana maito hohtaa.
Se vikisee hiljaa. Huokaa tuskallisesti.
Välistä vaipuu se unenhorteeseen. Mutta herää yht'äkkiä, varmaankin
kipeään tietoon ettei isäntää enää olekaan! Ja silloin se parahtaa:
omituinen parkaisu, joka kuulostaa mielisairaalan hoidokin ääneltä.
Keskellä yötä herää uusi isäntäväki siihen että eteisestä kajahtaa
valitus. Niin kolkko että istutaan hiukset pystyssä. Sellaista
mielipuolista tuskan ääntä! Kuin jonkin manalan hengen parkunaa!
Ja lisäksi kuuluu yöllä joskus pitkä, surullinen, toivoton jollotus.
Silloin Rai päästetään eteisestä ruokasaliin — ettei vielä kenties
vilukin sitä vaivaisi.
Oikeastaan tässä tapahtui pieni erehdys. Naapurin uusi koira se
jollotti noin, pihalle vartioimaan sidottuna. Sen ääntä luultiin Rain
ääneksi, tätä valituksista kaikkein alakuloisinta.
Ja se ääni pelasti Rain sisälle.
Niin, entinen isäntä ja entiset olot eivät hälvene Rain mielestä —
vähään aikaan.
Vähään?
Kuinka on tämä puolustettavissa? Vähäänkö aikaan?
Täytyy muistaa että Rai oli ollut, kuten entinen isäntä kertoi, jo
monellakin omistajalla. Ja — naisilla, kuten Fransiskus naureskeli.
Sekö mahtoi tehdä sille isännän kuitenkin sellaiseksi, ettei se ollut
sitä lajia koiria, joka olisi herransa haudalla suorastaan kuollut. Ja
eihän Railla herransa hautaa ollutkaan!
Totuus kuin totuus: Jakkerintyttärestä huomattiin viimein, ettei
isännän menetys merkinnytkään sille enää kaiken luhistumista, sen
itsensä hajoamista tyhjään, jotain loputonta, kauheaa, — koko maailman
sortumista, kuolemaa.