Kahdennentoista Kaarle kuninkaan aikana eli Pohjois-Suomessa köyhä
paimenpoika nimeltä Sikku. Oikeastaan hänen nimensä oli Sikstus,
mutta eihän se suomalainen kieli taivu kaikenlaisia nimiä lausumaan
oikein, vaan muodostaa nimet omalla tavallaan, miten ne vaan tulevat
helpommiksi sanoa. Sikku oli niin köyhä, ett'ei hänellä ollut lakkia,
paitaa eikä kenkiäkään, mutta siitä hän ei vähintäkään pitänyt lukua.
Hän oli aina iloinen ja tyytyväinen ja kun hän Sipuri-vuoren juurella
paimensi lehmiä, niin hän lauleli aamusta iltaan, puhalsi tuohiseen
torveensa ja kuunteli varsin hyvillään, kun vuori raikui vastaan.
Sikulla oli vanha linkkuveitsi, se oli hänen tavaransa, ja
olipa hänellä toverikin nimeltä Kettu; se oli pitkäkuonoinen ja
pitkähäntäinen kellertävä koira, uskollinen ja vihaisenpuoleinen.
Nämä kaksi olivat yksimieliset myötä- ja vastoinkäymisessä; Kettu
ajoi lehmät kokoon, Kettu valvoi, kun Sikku rupesi päivällä
levolle, ja Sikku jakoi Ketulle kovan leipänsä, joka oli kummankin
yhteinen aamiainen ja päivällinen. Leivän lisäksi sai kumpikin
varsin erinomaista liemiruokaa, nimittäin ihan kirkasta ja raitista
lähdevettä, ja melkein joka päivä oikein makeata jälkiruokaa:
mansikoita, muuramia, mesimarjoja, mustikoita, puoloja, tuomen ja
pihlajan marjoja, mikä kesän aika milloinkin sattui olemaan, mutta
sellaisista herkuista ei Kettu pitänyt lukua. Sikku eleli mielestään
kuin kuninkaan poika metsässä. Mutta kun tuli hyvin sateinen ja
kylmä ilma, niin hän iltapäivällä halusi kotiin puuropadan ääreen.
Voi kuinka se sentään oli mieluinen se lämmin puuropata, ja siitä
hän sai kaapia itselleen kaikki, mitä oli reunoilla, mutta Kettu sai
nuolla kauhan ja varastaa kissamirrin maito-osan, joka rikkonaisessa
saviastiassa oli vesikorvon vieressä lattialla. Harvoin se sentään
päättyi ilman kahakkaa.
Anttilan talon isäntä oli saita, emäntä ahne, mutta mitäpä se Sikkuun
kuului? Hänellä oli vapautensa ja hänen tuli vaan vastata siitä,
että talon viisitoista lehmää säännöllisesti tulivat illalla kotiin
lypsettäväksi. Ja jonkun aikaa kaikki menestyi hyvin; muuta huolta
Sikku ei tiennyt koko maailmassa.
Eräänä päivänä hän kiipesi vuoren huipulle, kun Kettu sill'aikaa
vartioitsi lehmiä laaksossa. Vuorelta oli lavea, kaunis näköala yli
metsien, soiden ja yksinäisten lampien, mutta ihmisasuntoa ei näkynyt
ollenkaan. Sikku ei ollut milloinkaan luullut maailmaa niin suureksi.
Hänen sydäntänsä rupesi niin kummasti lämmittämään, kun hän näki
auringon kimaltelevan järvessä kuusien tummain oksien välitse ja kun
pilvet kulkivat yli taivaan kannen, niin toinen välähdys toisensa
jälkeen tuli näkyviin, katosi jälleen varjoon ja välähti uudelleen
toisessa paikassa. Sikku lauleli ja töryytti väliin tuohitorveensa;
sen ääni kaikui niin lystikkäästi vuoristossa, siitä tuli laulu:
Sipurin vuori tutuu, tutuu,
Luliluu!
Ei maailmass' ole poikaa toista
Ken laitumelle vie karjaa moista,
Tutuu, tutuu,
Luliluu!
Hänen laulaessaan seisattui aavistamatta pieni, koukkuselkäinen akka
hänen viereensä vuorella ja sanoi hänelle:
"Kaiken tuon, minkä näet, saat omaksesi, jos rupeat minun pojakseni
ja tottelet minua."
"Ohoh", sanoi Sikku ja katseli akkaa, jonka hän tunsi: sehän oli
noita-akka Allisten mökistä.
"Anna minulle valkoinen lehmäsi Kimmo", sanoi akka, "ja kun tulet
kotiin, niin sano, että susi sen repi."