"No syytä sitte itseäsi!" sanoi akka ja samalla hän hyppäsi harakkaa
mäkeä pitkin alas.
Kettu alkoi laaksossa haukkua, Sikku juoksi alas ja näki yhden
lehmistä vajonneen suohon niin syvälle, ett'ei enää näkynyt muuta
kuin sarvet viheriäisestä nevasta. Sikku koki sitä vetää ylös, mutta
hänen voimansa ei kestäneet, vaan kun hän oli itsensä reutonut
väsyksiin, täytyi hänen mennä kotiin, neljätoista lehmää mukanansa.
Kellokas lehmä Mansikki ammui, Kettu ulvoi. Sikku kertoi, miten
onnettomuus oli tapahtunut, sai selkäänsä ja lähetettiin toisena
päivänä paimeneen ilman evästä.
Nyt hän ei laulanut mitään laulua, vaan istui suruisena ja nälissään
vuoren juurelle. Silloin Allisten pitkäpartainen noita-ukko tuli ja
sanoi hänelle: "anna minulle musta lehmäsi Mustikki, ja sano, että
susi on sen repinyt, niin minä annan sulle kaiken sen maan, kuin voit
nähdä Sipurin vuorelta!"
"En, niin tyhmä en ole", vastasi Sikku närkästyneenä.
"No syytä sitte itseäsi!" sanoi ukko ja samalla hän laski
kuperkeikkaa pitkin vuorta alas.
Kettu alkoi haukkua, Sikku juoksi katsomaan, ja näki Mustikin
kuolleena mäen rinteessä. Se oli syönyt jotakin myrkyllistä ruohoa,
eikä sitä enää voitu saada henkiin. Sikku itki, toi tuohisessa
tuutissa vähän vettä lähteestä ja kaatoi sen Mustikin päähän, mutta
se ei auttanut, hänen täytyi ajaa kotiin vaan kolmetoista lehmää
ja kertoa mikä onnettomuus oli tullut. Nyt hänet pantiin kolmeksi
päiväksi ilman ruoatta kellariin. Neljäntenä päivänä hänet taas
lähetettiin lehmiä paimentamaan; hän sai evästä pussiin, mutta kun
hän jo kotiveräjällä oli nälissään ja avasi pussin, oli siinä vaan
harmaja kivi.
Sikku meni lehmien kanssa vuoren luo, söi marjoja metsästä ja istui
surullisena kannon päähän keskelle karjaa, ett'ei enää mitään
onnettomuutta tapahtuisi. Silloin hänen luoksensa tuli Allisten
pieni, kaunis noitatyttö, jolla aina oli silmät kierossa, tarjosi
hänelle pehmeätä vehnäkakkua, taputti häntä laihalle poskelle ja
sanoi: "anna minulle punainen lehmäsi Mansikki, ja sano kotiin
tullessasi, että karhu on sen repinyt, niin saat vehnäkakun ja kaiken
maan, jonka voit nähdä Sipurin vuorelta!"
Sikku oli niin nälissään, että olisi nielaissut vaikka sammalista
tehdyn kakun. Hän katsoi kakkuun ja tuohon pieneen, kauniisen
noitatyttöön ja hänen täytyi purra omaa kieltänsä, ett'ei hän heti
olisi antanut myöntävää vastausta. Mutta noitatyttö nauroi ja se
suuttutti Sikkua. "En", sanoi hän, "niin tyhmä en ole."
"No syytä sitte itseäsi!" sanoi tyttö ja samalla hän lentää lekutti
aivan kuin harakka metsään.
Sikku pelkäsi jotakin uutta onnettomuutta ja juoksi Mansikin luo,
joka oli aivan hänen lähellänsä, mutta Mansikki oli jo suorana
heinikossa, kyykäärme oli kiinni sen turvassa ja vähän ajan kuluttua
oli Mansikki kuollut. Mitäpä siitä oli apua, että Sikku tappoi
käärmeen. Hänen täytyi mennä kotiin kahdentoista lehmän kanssa ja
kertoa tapahtunut onnettomuus.
"Sano nyt, minkä rangaistuksen ansaitset!" sanoi isäntä vihoissansa.
"Tahdotko, että sinut korvennan saunan uunissa vai pitääkö minun
viskata sinut syvään kaivoon?"
"En minä sille mitään voi", sanoi Sikku itkien. "He ovat kolmasti
minulle luvanneet kaiken maan, jonka voisin nähdä Sipurin vuorelta,
jos tahtoisin varastaa ja valhetella, mutta sitähän en voi tehdä."
"Vai niin", sanoi isäntä. "Sehän on kaikki minun maatani, joka
Sipurin vuorelle näkyy ja minä lupaan sen sinulle, jos sinä ennen
ensi täysikuuta tuot yhdeksän kaunista lehmää niiden kolmen, Kimon,
Mustikin ja Mansikin sijaan, jotka nyt ovat kuolleina vuoren luona.
Mutta mitä minun sulle pitää tekemän? Joku rangaistus sinun tulee
saada."
"Sido hänet käsistä ja jaloista Sipurin korkeimmalle vuoren huipulle
ja anna hänen saada kylliksensä ravintoa katselemalla maata!" sanoi
emäntä, joka ei voinut Sikulle antaa anteeksi sitä, että hänen
kauniit lehmänsä olivat joutuneet hukkaan.
Tämä ehdotus miellytti isäntää. Sikku sidottiin käsistä ja jaloista
ja jaettiin Sipurin vuoren huipulle, ja kaikille annettiin kielto,
ett'ei saanut antaa hänelle ruokaa eikä juomaa. Jäljellä olevat
kaksitoista lehmää ajoi toinen paimenpoika laitumelle toisaanne päin
kauas Sipurin vuoren seuduilta.
Sikku oli sidottuna ja puolikuolleena nälästä vuorella. Metsä
tuoksui, järvet kiilsivät auringon paisteessa kuusien oksain välistä,
tuli ilta, tuli yö, yökaste lankesi maahan, laulurastas lauleli,
tähdet tuikkivat taivaalla, kuu katseli alas köyhää poikaraukkaa,
eikä kukaan maailmassa näyttänyt enää pitävän hänestä lukua.
Mutta ylhäällä metsän, järvien, kasteen, rastaan, kuun ja tähtien
yläpuolella oli kuitenkin Yksi, joka näkee kaikki hyljätyt
maailmassa, ja hän näki myöskin köyhän Sikku raukan. Jumala lähetti
hänelle uskollisen ystävän, ja kukapa se olisi ollut joll'ei Kettu?
Kettu sai puuroa kotona talossa, Kettu taisi tapansa mukaan varastaa
maitoa kissamirrin rikkinäisestä astiasta vesisaavin vierestä, mutta
Kettu juoksi mieluummin nälkäisenä vuorelle, rupesi Sikun sidotuille
jaloille ja nuoleskeli hänen sidottuja käsiänsä. Sikku tunsi itsensä
tästä niin iloiseksi ja onnelliseksi ja sitte molemmat nukkuivat kuun
valossa.
Kahdennentoista Kaarle kuninkaan aikana oli suuri sota etelä-osassa
maata. Pohjainen osa maasta ei paljoa tiennyt sodasta, vaan oli
rauhassa suurien metsien takana, kun äkkiä meren rannikoille
ilmestyi vihollinen sotalaivasto, josta nousi maalle sotajoukkoja,
ja nämä rupesivat hävittämään ja ryöstämään maata kaikkialla, mihin
vaan tulivat. Sellainen julma vihollisjoukko tuli nyt tällekin
seudulle, hävitti ja poltti Anttilan talon, vei pois kaiken karjan
ja otti isännän itsensä vangiksi. Kun tämä oli tapahtunut, hajautui
vihollisparvi ryöstämään muitakin kyliä ja monta kasakkaa jätettiin
vangiksi otettuja vartioimaan sekä paimentamaan ryöstettyä karjaa,
kunnes tulisi sopiva tilaisuus viedä se laivoihin.
Aikaisin aamulla Sikku heräsi, kun Kettu puri tuntematonta miestä
sääreen. Kaksi villiä partaista miestä oli kiivennyt ylös vuoren
huipulle, sieltä katsellakseen mihinkä heidän piti nyt lähtemän.
He löysivät pojan sidottuna, säälivät häntä, vaikka olivatkin
vihollisia, aukasivat hänen siteensä, antoivat hänelle leipää
laukustansa ja veivät hänet mukaansa. Vuoren juurelle he olivat
sitoneet hevosensa puihin, toinen nosti pojan hevosensa selkään ja
ajoi pois Ketun. Ja sitte lähdettiin matkaan täyttä vauhtia, kunnes
ratsastajat lähestyivät suuren järven rantaa.
Tänne oli vihollinen kerännyt paljon saalista ja monta vankia. Mutta
kun kasakoilla oli suuri halu saada jatkaa ryöstämistä, niin he
jättivät ainoastaan kuusi miestä saalista ja vankeja vartioimaan
sillä välin kun toiset ratsastivat eteenpäin. Tuli yö, ja nuo
kuusi kasakkaa alkoivat peljätä, että maan asukkaat hyökkäisivät
heitä vastaan pimeän aikana. Sen tähden he istuivat venheesen,
ottivat Sikun mukaan ja soutivat järven saareen viettämään yötä
siellä turvallisemmin; mutta karja jätettiin rannalle syömään ja
vangit sidottiin lujasti kiinni puihin samoin kuin kasakkain kuusi
hevostakin.
Sikku makasi kasakkain keskellä autiolla saarella. Yö oli pimeä,
suuret laineet pauhasivat saaren kivikkorantaa vastaan ja tuuli
puhalsi mantereelle päin. Sikku oli valveilla ja kuuli, väsyneiden
kasakkain pitkän, tasaisen hengityksen, kun he nukkuivat hänen
sivullansa. Heitä oli maalla viisi, mutta kuudes oli venheessä
vahtina.
Sikku nousi hiljaa istualle ja kuunteli. Yksi kasakoista puheli
unissaan ja hosui ympärilleen käsillään. Sikku rupesi pitkäkseen,
mutta ei voinut nukkua. Vähän ajan kuluttua hän taas nousi istualle
ja kun kaikki oli hiljaa, niin hän hiipi makaavien kasakkain välitse
alas venheesen rannalle. Täällä makasi vartijakin venheessä niin
sikeästi, ett'ei hän huomannut, että Sikku hiljaa sysäsi venheen
järvelle, istui hajareisin peräkeulalle ja antoi tuulen viedä venheen
mannermaan rannalle.
Kasakka makasi yhä vaan. Hän oli ratsastanut monta peninkulmaa, eipä
siis ollut kumma, että hän makasi kuin pölkky!
Kun Sikku tunsi, että vene otti kiinni maahan, kiipesi hän hiljaa
venheestä, otti taskustansa linkkuveitsensä ja leikkasi vankien
siteet. Kasakka makasi.
Vangit tuskin uskoivat pelastustansa. He seurasivat Sikkua ja
sitoivat vihollisensa venheessä samalla köydellä, joka äskettäin oli
sitonut heidät itsensä. Silloin kasakka heräsi, mutta liian myöhään;
hän oli nyt itse vankiensa vankina.
"Lyökää hänet kuoliaaksi! Soutakaamme saareen ja lyökäämme heidät
kaikki kuoliaiksi, kun he makaavat!" huusi yksi äsken vapaaksi
päässeistä.
"Ei", sanoi Sikku, joka tunsi isäntänsä äänen, "viekäämme ennen
heidän saaliinsa ja pelastakaamme itsemme turvallisuuteen!"
"He ovat polttaneet minun taloni ja ryöstäneet kaiken omaisuuteni!"
huokasi isäntä.
"He ovat irroittaneet minun siteeni ja antaneet minulle ruokaa!"
sanoi Sikku, joka oli äkkiä paisunut koko mieheksi.
Useimmat tuumailivat samoin kuin Sikku. Muutamat ratsastivat tiehensä
kasakkain hevosilla, toiset ajoivat karjan piiloon metsiin, jokainen
otti mukaansa vihollisen saaliista, minkä jaksoi viedä, ja Sikku otti
osansa.
Muutamia päiviä sen jälkeen oli vihollinen taas mennyt laivoihinsa.
Ihmiset palasivat takaisin metsistä ja vuorenrotkoista, joihin
he hädän aikana olivat paenneet. Monet keräytyivät poltetuista
taloistansa kirkolle ja keskustelivat, mitä heidän tuli tehdä.
Ja mitä he tekisivät noille kuudelle vangitulle kasakalle, sillä
saaressakin olleet kasakat otettiin vangiksi?
"Lyökää heidät kuoliaiksi!" huusivat taas muutamat.
"Ei, antakaa heidät Sikulle!" sanoivat toiset. "Sikku ne vangiksi
otti."
Sikku sai nuo kuusi vankia omiksensa, otti heiltä lupauksen,
ett'eivät he enää ottaisi osaa sotaan maatamme vastaan ja antoi
heidän sitte vapaasti kulkea matkaansa toveriensa luo.
Anttilan isäntä ja emäntä olivat muuttaneet asumaan riiheen, jota
vihollinen kiireessään ei ennättänyt polttaa. "Voi", sanoivat he,
"jospa meillä nyt olisi kelpo lehmämme!"
Samalla he näkivät pienen paljaspäisen, paljasjalkaisen paidattoman
pojan, joka kellertävän koiran avulla ajoi yhdeksän kaunista lehmää
mäenrinteestä alas riihelle päin.
"Eikös tuolla ole Sikku ja Kettu?" huudahti isäntä.
"Eikös nuo ole meidän lehmiämme?" parkasi emäntä.
Olivatpa niinkin Sikku ja Kettu, ja Anttilan talon omat lehmät,
jotka vihollinen oli ryöstänyt. Kolme olivat kasakat jo ennättäneet
teurastaa, yhdeksän oli jäljellä, ja ne oli Sikku pyytänyt osaksensa
saaliista.
"Tässä minä tuon teille yhdeksän lehmää!" huusi Sikku ja olisi
iloissaan mielellänsä heilutellut lakkiansa, mutta eihän hänellä
ollut lakkia.
"Herttainen poika, sinäkö sieltä tulet?" huusivat isäntä ja emäntä
hyvillänsä, syleilivät Sikkua ja hyväilivät lehmiä. Kettu oli jo
sujahtanut riiheen katsomaan, olisiko sielläkin vesikorvon vieressä
Kissamirrin maitoastia lattialla. Kissamirri suhisi ja silloin taas
syntyi kahakka talossa.
"Onko sinulla nälkä?" kysyi emäntä Sikulta. Emännällä näet oli paha
omatunto.
"Ei, kiitoksia tarjoomastanne", vastasi Sikku. "Eipä vielä ole
täysikuukaan."
Isäntä oli hämillänsä ja kaapi pitkän korvansa taustaa. Hän oli
ruvennut ajattelemaan Sikusta aivan toisella tavoin ja muisti
ajattelemattoman lupauksensa. "Kuuleppas, Sikku", sanoi hän,
"olkaamme hyvät ystävät! Mitäpä sinä niin paljolla maalla tekisit,
kun olet niin pieni? Palvele minua uskollisesti seitsemän vuotta,
niin minä pidän sanani, ja sinä saat kaiken maan, joka näkyy Sipurin
vuorelle."
"Olkoon menneeksi", sanoi Sikku.
Sikku palveli uskollisesti seitsemän vuotta Anttilan talossa,
kasvoi pitkäksi ja väkeväksi, sai lakin, paidan ja saappaat, otti
vaimoksensa talon tyttären, kelpo Kreetan ja sai hänen kanssansa
sekä kaiken sen maan, joka Sipurin vuorelle näkyi, että myöskin koko
Anttilan uudestaan rakennetun talon. Kettu ja Mirri ovat kumpikin
haudatut vuoren juurelle; mutta Allisten noidista ei muuta tiedetä,
kuin että siellä nyt on variksen pesä ja ihmiset sanovat, ett'ei
variksiin ole luottamista.