Oli kerran vanha herra, nimeltä Semigradsky. Se nimi kuului niin
oudolta ja vieraalta, että lapsi tuskin osasi sitä oikein lausua.
Hänen sanottiin olevan puolalaista sukuperää, eikä kukaan tiennyt,
mistä hän tuli, mutta hän saapui Helsinkiin ja tuli piirustustaidon
opettajaksi. Hän oli jo silloin vanhanpuoleinen herra; pikku
tytöt arvelivat hänessä olevan jotakin hajallaan, hänen tukkansa
ei ainakaan ollut eheä, sillä hän oli melkein paljaspäinen, niin
että hänellä oli vain muutamia harmaita hiuskarvoja jäljellä, ja
varmaankin lapset juuri sentähden pelkäsivät häntä. Mutta hän rakasti
lapsia, ja hänellä oli aina västin taskussa pikku rasia, jonka
kannessa oli neitsyt Marian kuva, ja rasiassa oli aina karamelleja
ja sokuriryynejä. Kun hän Esplanaadissa istuessaan puhutteli lapsia
ja he yrittivät juoksemaan pois, otti hän rasian taskustaan ja
tarjosi siitä lapsille jotakin. Muutamat juoksivat edelleen, toiset
pysähtyivät. Ahneimmat ensin taipuivat houkutuksiin, ja vähitellen
tuli muitakin. Saatiinpa silloin nähdä vanhan herran ympärillä paljo
pikku lapsia koko ajan, kuin hänen rasiassansa oli rahtunenkaan
jäljellä; mutta kun se tyhjeni, juoksivat lapset pian tiehensä.
Hehän eivät tunteneet häntä eivätkä tienneet hänestä muuta kuin että
hänellä oli hajallinen tukka ja niin oivallinen laatikko. Moni ei
edes kiittänytkään pois juostessaan.
Niin, siinä hän istui yksinään eikä kukaan huolinut hänestä.
"Minun pitää keksiä jotakin parempaa lapsille kuin karamelleja ja
sokuriryynejä", ajatteli hän itsekseen. "Se ilo kestää niin vähän
aikaa ja unhottuu pian. Mitähän minä keksisin, että lapset minua
rakastaisivat?"
Sitä hän ajatteli kauan, niin kauan kuin eli. Ja olipa hänellä
syytäkin niin ajatella. Sillä hän oli yksin maailmassa eikä kukaan
huolinut hänestä. Ei hänellä ollut vaimoa eikä lapsia, vaikka hän
niin mielellään olisi pitänyt lapsia luonaan; vanha emännöitsijä
vain hoiteli hänen talouttansa, kattoi hänen pöytänsä ja teki
hänen tilansa. Tosin hänellä, paitsi oppilaitansa, oli pari kolme
tuttuakin, jotka välistä tervehtivät häntä, mutta he olivat yhtä
vanhat kuin hänkin eivätkä voineet lämmittää hänen sydäntänsä. Häntä
suretti, että hän oli niin täällä muukalaisena ja kaukana kaikista
niistä, jotka olivat hänelle nuoruudessaan olleet rakkaat. Mutta ei
hän siltä ollut äreä eikä tyytymätön, vaan päinvastoin hyvin iloinen
ja puhelias. Hän oli saanut sen hyvän lahjan, että osasi tyytyä
kohtaloonsa, rakastaa ihmisiä ja tehdä hyvää kenenkään tietämättä. Se
olikin hänen ainoa huvinsa.
Nyt eleli hän hyvin säästäväisesti, piti aina vanhaa harmaata
hattuaan, kulunutta viittaansa ja sinistä, kirkasnappista frakkiansa,
söi hyvin yksinkertaista ruokaa eikä koskaan käynyt sellaisissa
huveissa, jotka maksoivat rahaa. Jos hänellä oli pienet tulot, niin
menot olivat vielä pienemmät; senpätähden jäikin aina jotain säästöön
pantavaksi. Ihmiset alkoivat viimein uskoa vanhaa herraa itaraksi.
Se saituri, sanoivat he, ei suo itselleen eikä muille mitään hyvää,
hän ei rakasta mitään muuta maailmassa kuin keltaista kultaa, ja sitä
hän kokoo kasa kasalta arkkuunsa. Hyi sellaista visukinttua! Kukahan
hänet perii? Kissa viimein saa hänen kultansa, taikka tulee joku
juutalainen Puolasta ja sanoo: "antakaas tänne, minun se on!"
Vanha herra kyllä tiesi, mitä hänestä puhuttiin; siitä näet hänen
vanha emännöitsijänsä piti huolen, vaan muille hän sen sijaan
laveasti kertoeli herransa olevan rikkaan ja hyvin ahneen. Herra oli
kuitenkin yhtä tyytyväinen ja iloinen. Hän alinomaa vain mietiskeli
itsekseen: "mitähän minä keksisin, että lapset rakastaisivat minua?"
Aika kului, yhä raskaammaksi kasvoi raha-arkku, ja yhä ihmiset,
nähdessään herran vanhassa nukkavierussa mekossaan, sanoivat vanhaan
tapaansa: kissa ne saa; hyi sellaista visukinttua!... Tulipa vanha
herra äkisti sairaaksi ja makasi kuolemaisillaan. Silloin ihmiset
ihmettelemään, jokohan hän nyt tekee testamenttinsa ja kuka saa
raha-arkun. Saadaanpahan nähdä, että tuo ahne emännöitsijä perii
kaikki tyyni, arvelivat naapurit. Emännöitsijä olisi mielellään
uskonut samaa, mutta vaikka hän tiesi kaikki, vieläpä vähän
enemmänkin, niin hän ei tiennyt mitään testamentista. Lääkäri sanoi
hänelle: nyt kuolee herra. Ja pappi sanoi: onko hän määrännyt mitään
köyhille? Ei edes vanhaa sinistä frakkiaankaan, vastasi emännöitsijä.
No, sepä on jumalatonta, arveli pappi. Hyi sellaista visukinttua!
Vanha herra makasi siinä iloisena ja tyytyväisenä, mutta nyt hän oli
vielä tyytyväisempi kuin koskaan ennen, sillä nyt hän oli keksinyt
jotakin parempaa kuin karamellit ja sokuriryynit, sellaista, joka voi
saattaa lapset rakastamaan häntä. Mutta sitä hän ei suinkaan puhunut
eläessänsä. Se hänen ilonsa oli, että lasten piti rakastaman häntä
vasta hänen kuoltuansa.
No niin, sitte hän kuoli, hänet haudattiin ja hänen täytyi niinkuin
muidenkin saiturien jättää tänne maan päälle raha-arkkunsa. Mutta
silloinpa löytyikin äkkiarvaamatta testamentti, ja koska ei ollut
yhtään sukulaista ottamaan talteensa vanhuksen omaisuutta, tuli
maistraatti avaamaan sinetillä suljettua paperia. Naapurit olivat
niin uteliaat, että tunkeutuivat porstuaan kuulemaan suurta uutista,
ja he kuiskailivat toinen toiselleen: emännöitsijä se kaikki saa; hyi
sellaista visukinttua!
Mutta eipä emännöitsijä saanutkaan, vaan pikku lapset. Vanha herra
oli viimein keksinyt keinon, josta häntä muistettaisiin: kauan
mietittyään hän määräsi koko omaisuutensa pikku lasten koululle,
jota piti sanottaman hänen kouluksensa. Ei kukaan voinut väittää
testamenttia laittomaksi, ja pikku lasten koulu siis perustettiin.
Niin kauan oli vanha herra kuluttanut sinistä frakkiaan ja kieltänyt
itseltään kaikki huvitukset, että hänen raha-arkullaan voitiin
nyt rakentaa suuri koulukartano, palkata opettajatar ja hankkia
kaikki, mitä tarvittiin lasten opetukseen ja huviksi. Noin 100 lasta
käy siinä nyt lakkaamatta koulua ja oppii leikitellen ja laulaen
kaikkea, mikä on hyödyllistä heidän ijälleen. Kun he sen verran
vaurastuvat, että heidän tulee muuttaa ylempään kouluun, jää heidän
paikkansa nuoremmille lapsille, joita tulee sijaan. Ja niin käy
vuosi vuodelta, polvi polvelta niin pitkälle, kuin voidaan ajatella
eteenpäin. Lapset, joiden on vuoro erota tästä pikku lasten koulusta,
eroavat ikävällä, ja lapset, jotka siihen tulevat, iloitsevat siitä,
sillä ei missään muussa koulussa viihdytä niin hyvin eikä olla
niin onnelliset. Ja vanhan herran muotokuva riippuu seinällä oven
vastapäätä, ja koulua sanotaan ainiaan Semigradskyn kouluksi.
Nyt on koulu jo kolmekymmentä vuotta koonnut lapsia saliinsa. Minä
olen käynyt siellä monta kertaa ja nähnyt vanhan herran sinisessä
frakissaan katselevan seinältä alas näitä hyviä, tottelevaisia
ja onnellisia lapsia, jotka opiskelevat suuressa, korkeassa ja
valoisassa salissa. Joka kerran olen muistellut vanhaa herraa, miten
yksin hän oli eläessään ja miten pian lapset unhottivat hänet, kun
hän sai tyhjentäneeksi karamellirasiansa heille. Nyt he _eivät
voi_ enää unhottaa häntä, sillä nythän hän on joka päivä heidän
keskellänsä, katselee heidän leikkiänsä ja kuuntelee heidän iloista
lauluansa eivätkä he voi katsahtaa ylös näkemättä häntä edessään.
Rasia, niin, se on unhottunut, ei sitä kukaan enää muista eikä kukaan
ahnehdi sen makeisia. Täällä on nyt, parempaa kuin karamelleja ja
sokuriryynejä. Hän tuossa kuvataulussa, jota kaikki niin mielellään
katselevat ja niin suuresti rakastavat, on sama vanha herra, jota
ihmiset sanoivat saituriksi ja visukintuksi; mutta katsos, mitä hän
on aikaan saanut. Monikin arveli ennen, hänen vielä eläessään, että
hän kyllä olisi saattanut teettää itselleen uusia vaatteita, syödä ja
juoda hyvää, huvitella ja pitää komeata elintapaa säästörahoillaan;
mutta mitäpä silloin olisi tullut hänen koulustaan, iloisista
lapsistaan ja jälkimaailmalle säilyvästä muistostaan? Kissa sen
saa! sanoivat ihmiset hänen raha-arkustaan. Niin, kissa saakin
monta raha-arkkua, joihin saituri kokoo katoavaa kultaa, mutta tätä
arkkua ei saanut kissa eikä emännöitsijä, sen saivat lapset, sillä
lapsille hän säästi, ja jos sellaista voidaan sanoa saituriksi, joka
säästää toisten onneksi, niin tuleepa kiittää Jumalaa, että sellaisia
saitureja on maailmassa.
Viime talvena olin minä siellä vähän ennen joulua lasten
kuusijuhlassa. Keskellä salia seisoi kaksi suurta kuusta sytytettyine
kynttilöineen ja monine koristuksineen, ja toista sataa lasta tanssi
piirissä niiden ympärillä riemuiten sanomattomasti. Vanhan herran
kuva oli seppelöity lehdillä ja kukilla, lapset lauloivat hänelle,
kaikki katsoivat häneen ja siunasivat häntä vielä monen vuoden
kuluttua hänen kuolemastaan. Kas siinä on muisto, ajattelin minä,
jota varten kannattaa elää, säästää ja kärsiä ihmisten pilkkaa!
Minusta näytti vanha herra hymyilevän itsekseen, kun tuossa katseli
alas lapsilaumaan. Hän ikäänkuin tahtoi sanoa: kas, nyt he eivät
enää karkaa pois minun luotani! Ja taaskin näytti hän sanovan:
Älä minulle, Herra, älä minulle, vaan nimellesi anna kunnia! Se
on sinun tekosi, minun Jumalani; minä olen ollut vain sinun halpa
välikappaleesi. _Sinun_ nimesi olkoon ylistetty!