Tulitikku oli ensimäisen kerran uudessa laatikossaan tehtaan pöydällä
ja muisteli, mitä kaikkea hänen lyhyellä ijällänsä oli tapahtunut.
Hänellä oli vielä himmeä muisto siitä, että iso haapa oli kasvanut
virran rannalla, että se oli hakattu poikki, sahattu ja viimein
höylätty moneksi tuhanneksi pieneksi puikoksi, joista tulitikku
itse oli yksi. Sen jälkeen oli tikku järjestetty läjiin ja riveihin
tovereinsa joukkoon, pistettiin ilkeihin sulatuspannuihin, pantiin
kuivamaan, järjestettiin uudelleen ja viimein asettiin laatikkoon.
Eipä tässä juuri ollut sen kummempia kohtaloita tai suuria urhotöitä.
Mutta tulitikku oli saanut palavan innon toimittaa jotakin
maailmassa. Hänen ruumiinsa oli tehty pelkäävästä haapapuusta, joka
aina vapisee pelosta, että hiljainen iltatuuli ehkä paisuu myrskyksi,
joka hänet tempaa pois juurinensa. Mutta sen sijaan oli tikun
pää kastettu semmoisiin aineihin, joista saapi sen kunnianhimon,
että tahtoo loistaa maailman nähden, ja sen vuoksi oli tikulla
ikäänkuin alituinen vastakkaisuus pään ja ruumiin välillä. Kun tuo
tulinen pää hiljaisuudessa rätisten huusi: "syökse nyt esiin, ja
toimita jotakin!" niin oli varovaisella puuruumiilla aina jotakin
vastaväitöstä käsillä, se kuiskasi: "ei, malta, odota vielä vähän,
kysy ensin, joko aika on tullut!"
Kun nyt tikku oli toveriensa seurassa laatikossa, rupesi sen päätä
polttamaan ja sille tuli kummallinen halu syttyä tuleen. Mutta
haapapuu pani vastaan ja tikku kysyi laatikon kyljeltä: "Jokohan
nyt on aika?" Laatikon kylki sanoi siihen: "minä huomaan, että sinä
olet aivan ensikertalainen, joka olet heti valmis matkalle suin
päin. Malta nyt vaan mielesi äläkä tee mitään tyhmyyksiä, et sinä
kuitenkaan saa mitään toimeen ilman minua, sillä sinä olet vaaraton
tulitikku. Luuletko, että minä antaisin polttaa koko tehtaan, joka on
meidän syntymäseutumme, ja tuon nuoren tytön, joka on kasvattajamme?"
Tulitikku malttoi mielensä. Se vietiin laatikkoineen ja miljoonain
toverien seurassa isoon makasiiniin. Kun hän oli siellä, tuli taas
paha kunnianhimo tuohon palavaan päähän, mutta arka haapapuu hillitsi
sen taas. "Joko nyt on aika?" kysyi tikku. Laatikon kylki vastasi:
"en minä näe mitään, täällä on niin pimeä; mutta malta mielesi!
Luuletko, että sallisin sinun polttaa koko makasiinin ja väkirikkaan
kaupungin?"
Tulitikku vietiin laivaan, lähetettäväksi toiselle seudulle. Oli
pimeä yö, myrsky vinkui laivan köysissä ja mastoissa; laiva taisteli
suuria aaltoja vastaan kaukana aukealla merellä. "Joko nyt on aika?"
kysyi tikku taas, sillä sen mielestä oli varsin miellyttävää valaista
pimeätä myrskyistä merta. Laatikon kylki vastasi: "malta, kunnes
kuulustelen, onko myrsky saanut käskyä hävittää laivaa."
Myrsky ei sanonut saaneensa sellaista käskyä. "Malta vieläkin",
kuiskasi laatikon kylki. Laiva saapui onnellisesti menopaikkaansa,
tulitikku vietiin maalle, pantiin tavarapuotiin myötäväksi ja myötiin
laatikkoineen päivineen. Köyhä tyttö osti sen, vei sen mukanaan
äitinsä majaan ja istui lieden reunalle pellavia harjaamaan. Kun
tikku näki kauniit pehmeät pellavapivot, tunsi se taas itsessään
pahan himon yltyvän ja kysyi: "onko nyt jo aika?" "Odota", vastasi
laatikon kylki, "jahka kysyn tulelta liedestä, onko se saanut käskyä
polttaa tupaa." Tuli sanoi, ett'ei hän voinut mitään tehdä, sillä
häntä oli käsketty pysymään siivosti ja panemaan pataa kiehumaan.
"Malta mielesi", sanoi laatikon kylki tikulle.
Toisena päivänä tyttö meni heinämiesten kanssa heinäniitylle.
Yöllä hän äitinsä kanssa lepäsi heinäladossa kuivilla tuoksuavilla
heinillä. Kun hänen huomisaamulla aikaisin piti sytyttämän tulta
heinämiehille, niin hän säilytti tulitikkulaatikkoa eväsnyytissään.
Tulitikku tunsi heinän tuoksun ja sanoi laatikolle: "anna minun nyt
raavasta kylkeäsi vastaan; olisi niin hauska sytyttää tuo heinä
tuleen." Laatikko sanoi: "malta, kunnes kysyn ensin sateelta", joka
oli alkanut ravista ladon olkikattoa vastaan. Sade sanoi: "ole
alallasi, jos henkeäsi rakastat, sillä minä olen saanut käskyn
suojella latoa." "Malta vielä", sanoi laatikko tikulle.
Toisena päivänä tytön veli, joka oli merimies, tuli ja sanoi:
"hyvästi nyt, äiti, minun täytyy nyt matkustaa Poriin, lähteäkseni
sieltä pitkälle matkalle, ensin Vaasaan ja sitte Amerikkaan.
Onko teillä tulitikkua minulle lainata?" Tyttö antoi hänelle
tikkulaatikon, merimies lähti pois ja tuli erääsen paikkaan,
jossa rautatietä avattiin vuoren halki. Siellä hän sai yösijan
vuorensärkijäin tykönä ja hänen päänsä aluksena oli ruudilla
täytetty astia. "Nytkö?" kysyi tikku ja taisi tuskin hillitä itseään
syöksemästä päätänsä laatikon kylkeä vastaan. Mutta laatikko torui
häntä ja sanoi: "häpeä, tuittupäinen; etkös näe, että toisella puolen
ruutiastiaa on makaamassa pieni lapsi?"
Merimies meni seuraavana aamuna etemmäksi, tuli Porin kaupunkiin
ja meni siellä "Österbotten"-nimiseen laivaan, jonka piti lähtemän
Vaasaan. Sen jälkeisenä päivänä höyrylaiva lähti merelle. Oli
päiväsydän, kirkas päiväpaiste, raitis tuuli; laiva oli täynnä väkeä
ja lastattu tavaroilla. Silloin laatikko sanoi tulitikulle: "oletko
hengissä?" Tikku vastasi: "minä odotan aikaani, en ole milloinkaan
ollut niin valmiina toimeen kuin nyt." "Sittepä minä sinulle ilmoitan
salaisuuden", kuiskasi laatikko. "Minä kuulin laineiden kysyvän
tuulelta, oliko se saanut mitään käskyä, mutta tuuli ei sanonut
saaneensa. Sitte kuulin tuulen syöksevän alas uuniin höyrykattilan
alle ja kysyvän palavilta hiililtä, olivatko he saaneet mitään
käskyä, mutta eivät hiiletkään sanoneet saaneensa. Ja taas kuulin
hiilien kysyvän rautalevyiltä laivan kyljistä, olivatko he saaneet
jotakin käskyä, ja rautalevyt antoivat eittävän vastauksen niinkuin
kaikki muutkin. Silloin hiilet juttelivat keskenänsä: 'ei yksikään
neljästä alkuaineesta ole saanut mitään käskyä, ja kuitenkin sen
täytyy tapahtua.' Kuka sen tekee?"
"Minä, sanoi tulitikku.
"Se on mahdotonta", vastasi laatikko, "sillä sinä olet vain
alkuaineiden pikkunen juoksupoika."
Tulitikku oli arvellut kysyä laatikolta, eikö Taavettikin ollut
tappanut Goljattia, mutta hän oli vaiti, hän oli oppinut odottamaan.
Nuori merimies seisoi keskikannella huoletonna nojaten muutamia
paperipakkoja vasten. Hän oli kevytmielinen ja huoleton, kuten moni
muu hänen ijällänsä. Hänen aikansa kävi pitkäksi, hän otti esiin
papyrossin ja sitte tulitikkulaatikon.
"Nyt, taikka ei milloinkaan!" sanoi tikku laatikolle. "Eihän toki",
sanoi laatikko, "ei vielä, ei vielä! Oi, tämä kaunis laiva, tämä
kallis tavara ja monet syyttömät ihmiset, mitä pahaa he sinulle ovat
tehneet, kun tahtoisit heidät asettaa tulen ja meren väliin? Ei
vielä, ei vielä!"
Mutta tikku ei enää kuullut mitään; samassa silmänräpäyksessä se
syttyi palamaan. Kirkas liekki leimahti ilmi, mutta sitä ei kukaan
huomannut vielä kirkkaamman auringon paisteen takia. Merimies sytytti
papyrossinsa ja viskasi sitte palavan tikun luotansa huolimattomasti.
Nyt olivat kaikki alkuaineet saaneet sen salaisen käskyn, jota
he kauan olivat odottaneet. Tuuli vei tikun auringonpaisteessa
kuivanutta paperipakkaa vastaan, tikku tarttui sen kylkeen kiinni ja
paperipakka syttyi palamaan. Sen sijaan, että vesi olisi sammuttanut
tulen, ei se tehnyt tehtäväänsä pumpuissa; rauta, joka ei voinut
palaa, rupesi sen pahemmin hehkumaan, ja tuuli kiihdytti yhä
ankarammin raivoavaa paloa. Vähän ajan kuluttua oli kaunis laiva
hukassa ja sen onnettomista matkustajista olivat muutamat kuolleet
tuleen, toiset mereen ja muutamat pelastuivat.
Aivan lähellä palavaa laivaa laineiden harjalla, jotka savun ja
hiilien takia näyttivät aivan mustilta, kiikkui palaneen tulitikun
viimeinen pää ja sen vieressä vähäinen jäännös siitä, mikä ennen
oli ollut tulitikkulaatikko. -- "Voi sinua onneton tulitikku, mitä
nyt olet tehnyt? Parempi olisi ollut, ett'ei sinua ikipäivinä olisi
leikattu haapapuun sydämmestä."
Pieni palanut tulitikun pätkä nosti vedestä nokista kärkeänsä, ja
vastasi:
"Enkö sitä jo sanonut, että toimitan jotakin, kunhan tunnen aikani.
Nyt minä olen mainio, minä olen hävittänyt koko suuren laivan,
koko maa puhuu minusta, eikä yksikään tulitikku ole päässyt niin
suureen kunniaan. Mutta ole huoleti minusta, minä tyydyn kunniaani.
Nyt tahdon taas uiskennella maalle ja annan jälleen kastaa itseni
tuliaineesen. Seuraa minua, niin yhdessä vielä toimitamme suuria
töitä. Minä rupean hyvää tekeväksi tulitikuksi; talvipakkasessa aion
sytyttää koko suuren metsän, lämmittääkseni köyhiä; saatpa nähdä,
että vielä teen monta ihmistä onnelliseksi."
Iso valkeapäinen laine, joka tikun takana nosti vaahtoisen
päälakensa, kuuli nämä sanat. "Sinä kurja raiska isosta puusta",
sanoi laine, "mitäpä muuta sinä osasit toimittaa, kuin totella
käskyjä, joita et tuntenut? Katso, nuo äärettömät alkuaineet, joista
sinä olet vaan pikkuruinen hiukkanen, eivät voi muuta tehdä kuin
odottaa ja totella. Katoa naurettavine ja ylpeine tuuminesi ja
mielettömine aikeinesi tuntemattomaan syvyyteen!"
Ja laine vyöryi eteenpäin ikäänkuin suuri lumivuori, ja hautasi
allensa nokipäisen tikun ja vedessä liuonneen laatikon. Saat hakea
hänen jälkiänsä ja kunnianhimoansa kaukaa meren syvimmästä mudasta,
jossa se nimettömänä ja kenenkään sitä surematta mätänee unhotuksen
omana.