Ah, miten on suloista olla kaksitoista-vuotias ja terve ja iloinen
ja huoleton! Ja silloin asua vehreässä saaristossa sinisen meren
keskessä, ja hoitaa pikku venettänsä, koiraansa ja joustansa, ja
joka aamu nähdä auringon välkkyvän koivuin lehtien välitse ja
kasteen päilyvän ruohossa ja pikku aaltojen, noiden Aallottaren
leikkikumppanien, vierivän rantaan. Niin, onpa suloista, kun
vilpoinen aamu-ilma löyhähtelee sisään avoikkunasta, kantaen
näkymättömillä siivillään tuomen, pihlajan ja sireenin tuoksua,
sill'aikaa kun tuhannen tuhansien lintuin laulu joka oksalta kaikuu
Jumalan ylistykseksi ja kiitokseksi. Silloinhan täytyy ihmisenkin
olla kuin lintu, vapaa ja nuori, ja laulaa kaikkein muiden kanssa ja
kiittää Jumalaa niinkuin kaikki muutkin. Sillä ei kukaan ole oikein
onnellinen Jumalaa kiittämättä. Mitenkä voisikaan mikään olento
maan päällä kukoistaa totisessa ilossa, ell'ei hän juurru Jumalan
rakkauteen ja tunne itseään onnelliseksi siitä?
Sellainen onnellinen poika oli Yrjö. Muistanpa sen kesän, jolloin
hän souteli ihanassa saaristossa ja lauleli melkein aina; niin,
hän lauloi päivät päästänsä, ja kirkas, kaunis ääni hänellä oli,
vaikka hän itse ei sitä ajatellut; hän lauloi aina, kun hän näet
aina oli iloinen. Siellä oli suuria, korkeavuorisia saaria ja
satoja pikku saaria ja luotoja, muutamat niinkin pienet, että kun
koivu tai mänty oli asettunut johonkuhun sellaiseen kotitontuksi,
siinä ei enää ollutkaan tilaa muille kuin ehkä jollekulle villille
viinimarja-pensaalle tai muutamille horsmankorsille. Purjeveneet
eivät juuri olleet hyvillään tällaisesta saarisokkelosta, sillä
niiden välisissä salmissa kävi usein puuskahteleva vihurituuli, joka
pakotti purjehtijan varoillansa pitelemään purjenuoriaan, ell'ei
hänen tehnyt mieli kaatua keikahtaa. Kalastusveneetkin pysyivät
mieluisemmin suuremmilla seljillä, jossa oli väljempi tila nuotille
ja silakkaverkoille kuin täällä päättömissä pikku salmekkeissa,
ruokorantaisissa lahdissa ja jyrkillä vuorenhuipuilla. Mutta Yrjöstä
sen sijaan tämä Arkipelaagi oli sanomattoman miellyttävä. Purjehtija
hän ei ollut vähääkään; ongiskella hän kyllä olisi osannut yhtä hyvin
kuin muutkin, mutta hänestä oli hupaisempi antaa pikku kalojen elää
iloista, lyhyttä, virkeätä elämäänsä kirkkaassa vedessä kuin nähdä
niiden kuolevan korissa ja sitte syödä ne. Hän kyllä tiesi muita
huvituksia, jotka paremmin miellyttivät häntä.
Siellä oli monena kesänä ollut pikku sota-höyrylaivoja saaristossa,
ei sotimassa ja ampumassa, sillä olihan nyt rauha, vaan merkitsemässä
purjehdusväyliä valkoisilla, mustilla ja punaisilla leimoilla, joita
maalaeltiin kallioihin, että suuret, mustain valaskalain kaltaiset
monitoorit aina tietäisivät kulkea mereen syvimpiä paikkoja, joissa
ei tarvitse peljätä sattuvansa karille. Samaa tarkoitusta varten
oli höyrylaivain väki pystytellyt omituisia torneja ja maamerkkejä
sinne tänne kallioille ja niemille, niin että oli jotenkin mutkikasta
tietää kaikkien noiden merkkien merkitystä ja niiden avulla osata
purjehtia oikeaa tietä. Kaikki saariston pojat katsoa ällistelivät
ihmetellen näitä merkkejä, joita heidän oli mahdoton käsittää;
Yrjö niinkuin muutkin. Mutta Yrjö arveli voivansa olla yhtä hyvä
rakennusmestari kuin kruununkin merimiehet, ja huviksensa pystytteli
omia merkkejään, missä vain hänen mielestään oli sopivaa sijaa niille.
Suuria valkoisia leimoja, ympyröitä ja kolmikulmia, joita
höyrylaivain väki oli maalaellut vuoriin, Yrjö ei saanut tehdyksi.
Mutta kukapa ei olisi osannut tehdä pikku tornia kivistä ja
pistää seivästä tai luutaa sen päähän seisomaan? Ja niitä Yrjö
juuri rakenteli, kun oli enonsa kanssa soutumatkoilla pikku
salmissa. Enolla oli kylliksi tekemistä koukkujensa ja verkkojensa
hoitamisessa, mutta Yrjö pyrki maalle johonkin kauniin rannan
mutkaan, ja siellä oli hänelläkin kylliksi työtä. Heti maalle
päästyään alkoi hän kanneksia kiviä kunnahalle, ja kun vene parin
tunnin kuluttua palasi, oli Yrjöllä torninsa valmiina. Kas, sepä oli
hauskaa!
Eipä tuossa tornien rakennustaidossa kuitenkaan kaikki ollut ihan
oikein. Yrjö oli ahkera ja edistyi kohta niin taitavaksi tornien
tekopuuhassaan, että hänen tornejansa tuskin voi erottaa höyrylaivain
merkeistä. Jos suuri sotalaiva, joka maksaa monta miljoonaa, nyt
olisi luottanut höyrylaivain merkkeihin, vaan kuitenkin purjehtinut
Yrjön merkkien mukaan, niin olisi siitä tullut paha mylläkkä.
Onneksi sattui eräs niistä sotalaivoista, jotka olivat merkinneet
kulkuväylän, uudestaan purjehtimaan näitä vaarallisia salmia. Upseeri
seisoi kiikarilla tähystellen kannella ja huusi perämiehelle: "Oletko
hulluna, mies? Miten sinä lasket? Etkö näe tuota maamerkkiä?"
"Jumala varjelkoon herra kapteenia!" vastasi perämies. "Jos minä
laskisin tuon merkin mukaan, ajaisimme viiden minuutin kuluttua kohti
vuoreen."
"Mitä?" tiuskasi kapteeni. "Eikö se ole meidän oma merkkimme?"
"Ei, niin totta kuin peräsimenkehrää pitelen", vastasi perämies,
"ei toki kukaan meidän miehistämme ole niin tyhmä ollut, että olisi
merkinnyt tuon niemen."
Kapteeni vihastui kovin ja lähetti heti miehiä hajoittamaan tuon
eksyttävän kiviläjän. Hetkisen kuluttua näki hän toisen yhtä väärän
merkin, pian vielä kolmannen, neljännen ja yhä uusia. Jos nyt olisi
ollut sota-aika, niin olisi voitu luulla vihollisen pystytelleen
vääriä merkkejä sotalaivaston tuhoksi, ja silloin olisi siitä tullut
tutkinto ja Yrjö ja hänen enonsa olisivat voineet joutua pahaan
pulaan. Mutta nyt oli rauha ja kapteeni vain hajoitutti kaikki
liikamerkit sekä kuulututti kirkossa, että älköön kukaan täst'edes
uskaltako turmella saariston maantiedettä.
"Kuuleppas, hyvä Yrjö", sanoi eno, "nyt me luovumme
sota-rakennusmestarin toimesta."
"Enkö saa enää rakennella torneja?" kysyi Yrjö.
"Rakentele vain, miten mielesi tekee!" sanoi eno, "mutta rakentele
oman mallisi mukaan, ett'eivät tornit tule samannäköisiksi kuin
kruunun maamerkit. Mitäpä rupeaisit muita matkimaan? Keksi jotakin
uutta!"
Yrjö rupesi miettimään. "Eno", sanoi hän, "minä luin jostakin
kirjasta, että kun kapteeni Cook löysi asumattoman saaren ja otti
sen haltuunsa Englannin kuninkaan Yrjön nimeen, teetti hän siihen
kiviröykkiön ja pystytti röykkiöön Englannin lipun. Se oli merkkinä
että saari oli kuningas Yrjön oma."
"Niin", sanoi eno, "samoin tekevät merillä purjehtijat vielä nytkin,
kun sattuvat löytämään tuntemattoman ja asumattoman saaren."
"Olenhan minäkin merellä purjehtija", arveli Yrjö. "Ja täällä on
monta tuntematonta ja asumatonta saarta. Minä otan ne haltuuni."
"Ota vain!" sanoi eno.
Yrjöstä tuli mahtava valloittaja. Koko saaristo oli täpö täynnä
asumattomia saaria. Yrjö valitsi itselleen suuria kuningaskuntia ja
pikku ruhtinaskuntia, suurimetsäisistä ja korkeavuorisista saarista
aina pienimpiin luotoihin saakka, joissa oli tilaa ainoastaan
yhdelle koivulle ja yhdelle viinimarja-pensaalle. Jokaiseen kokosi
Yrjö kiviroukkion ja pystytti siihen kuningas Yrjön lipun. Miksipä
hän ei olisi saattanut olla kuningas yhtä hyvin kuin Otaheitissakin
kuningas oli? Lipputankoja oli kaikkialla, ja liput Yrjö laittoi
erilaisiksi saaren suuruuden tai muun merkillisyyden mukaan. Suurin
saari nimitettiin Georgiaksi eli Yrjönmaaksi ja sen anastuksen
merkiksi tehtiin kunnollinen lippu sinikirjaisesta nenäliinasta ja
pantiin liehumaan tornin päähän keskelle korkeaa Ararat-vuorta.
Pienemmät saaret saivat tyytyä paperi tai tuohilippuihin. Joka saari
oli eri valtakunta, kun joka saaressa oli miljooneja asukkaita:
muurahaisia, itikoita ja lintuja. Yksin kalatkin, jotka kuuluivat
valtakunnan meriväkeen, luettiin sen asujamiin, koska ne asuivat
kuninkaan alueesen kuuluvassa ruokometsässä rannalla. Joka saaressa
oli sitä paitsi laajoja metsiä, suuria kaupunkeja, väkirikkaita
kyliä, muhkeita kivikartanoita. Joka saaressa oli satamia ja
laivoja, palatseja ja linnoja, suuria karjalaumoja, aavikkoja ja
vuorenseljänteitä, teitä ja vainioita.
Ah, olipa suloista tietää olevansa niin monen valtakunnan kuningas!
Ei kukaan ollut niin rikas kuin kuningas Yrjö, ei kukaan keisari niin
mahtava kuin hän. Kun hän souteli veneessänsä, mukana uskollinen
poliisimestari Passi, kuningaskunnasta toiseen, nousten milloin
missäkin satamassa maalle, otettiin häntä joka paikassa vastaan
valtakunnan ylipäämiehenä. Ruoko kumarteli, puut hurrasivat, pensaat
olivat liputetut, joka ruo'onkorsi näytti kunniaa kiväärillä,
kukat niiasivat, heinäsirkat soittivat viulua, itikat tanssivat
katrillia ja sudenkorennot polkkaa; joka taholla välkkyvät aallot
lauloivat kansanlauluja. Kuningas sitoi venheensä kantoon, sanoen
kannolle: "ole vartioimassa!" Hän tervehti majesteetillisesti puita
ja kallioita, lausui niille kuninkaallista suosiotansa ja jakeli
käskyjänsä. Ne olivat uskollisia ja tottelevia alamaisia, seisoivat
hievahtamatta vartioimassa, poistumatta koskaan paikaltansa. Kuningas
astui poliisimestarinsa kanssa halki valtakunnan, rajasta toiseen,
raivasi tiet, lakasi torit, istui oikeutta, ja katsoi, että kaikki
kaupungit, kylät, satamat ja linnat olivat kunnossa, samoin sotaväki.
Sillä Yrjöllä oli kaksi mahtavaa vihollista, meren ja ilman
kuninkaat, jotka välistä hyökkäsivät hänen valtakuntaansa, hävittäen
hirmuisesti. Sentähden piti kallioiden seisoa vartioimassa,
sentähden piti vuorten olla linnoina ja suurten puiden suojella
pikku kukkia myrskyltä. Kuningas iloitsi, kun hänen väkensä taisteli
urhollisesti ja ajoi vihollisen pakoon; mutta eihän aina päästy ilman
tappioitakaan.
Kerran sousi kuningas niinikään tarkastamaan valtakuntiansa ja
poliisimestari seurasi häntä. Passi oli musta villakoira, oikeaa
Espanjan rotua, ja hänellä oli erinomaisen tarkka aisti vainuta
karkulaisia metsästä. Hän katsoi velvollisuudekseen puhdistaa
valtakunnan sellaisista nihilisteistä ja kuljeksijoista, kuin
jäniksistä, ketuista ja teyreistä, mutta pahaksi onneksi hän välistä
erehtyi niinkuin muutkin poliisimestarit ja kohteli useinkin lain
koko kovuudella viatonta lammaskatrasta, joka sattui olemaan
laitumella saaressa.
Kuningas souteli Kreikanmaan, Italian, Espanjan, Ranskan, Englannin,
Saksan, Tanskan, Norjan, Ruotsin ja Suomen ohi ja huomasi kaikki
olevan muuten kunnossa, vaan korppi piti meteliä Rooma-kalliolla
ja huuhkaja rääkyi suuressa hevoskastanja-puussa, jolla oli nimenä
ruhtinas Bismarck. Huomasipa kuningas Yrjö myöskin kahdessa
pikkuvaltakunnassa, Tanskassa ja Suomessa, sotaa ruskeain ja mustien
muurahaisten välillä. Mutta kuningas Yrjö oli yhtä ankara kuin
oikeudentuntoinenkin; hän julisti käskyn yli koko valtakuntain, että
mikä hyvänsä muurahaiskeko täst'edes uskalsi hätyyttää toista, se
armotta piti lapiolla järveen heitettämän kalain ruoaksi. Ja tämän
käskyn poliisimestari haukkumalla ilmoitti yli vuorien ja mäkien.
Tällä kertaa ei kuningas ehtinyt käydä etäisemmissä valtakunnissaan,
joita oli Kamshatka, Japan, Persia, Madagaskar, Sahara, Guinea,
Madeira, Jamaika, Kuba, Kap Horn, Otaheiti, Uusi Seelanti, Sumatra,
Jaava ja Borneo. Hän nousi Yrjönmaalle, jonne Höyhensaaret etäältä
siintivät, asettui Päivölän palatsiin, joka oli kaunis kallio
rannalla, ja päätti armollisesti siinä syödä voileipänsä.
Oli lämmin kesäpäivä, juuri puolenpäivän rinnassa (kello 11 ja 12
välillä). Meri oli kirkkaana kuin suuri peili, ja sen kehyksenä
päilyi monta pikku peiliä saarten välillä. Merenkuningas Ahti ja
ilmankuningas Tuulenpuuska näyttivät tehneen ainaisen sovinnon
ja rauhan Yrjön kuningaskuntien kanssa. Kaksi pitkää honkaa,
Taivaantasa ja Pilvenparta, Yrjönmaan vartiat, lepäsivät keihästensä
varassa ja näyttivät hyvin unisilta, niinkuin heillä nyt ei olisi
mitään tekemistä. He olivat korkeihin latvoihinsa ottaneet kiinni
viimeiset mereltä tulleet tuulenhenkäykset ja panneet ne nukkumaan
havuvuoteelle.
Kuningas Yrjö, syötyään voileipänsä, joll'aikaa poliisimestari oli
huvikseen pureskellut vanhaa hevosensäärtä, katseli koko saaren ja
huomasi kaikki olevan hyvässä järjestyksessä. Rannan kivet olivat
peseytyneet puhtaaksi merivedessä ja kukat aamukasteessa; mansikat
olivat pukeutuneet univormuun, alta valkoisiksi, päältä punaisiksi.
Mustikat olivat pyytäneet yhdeksi viikoksi virkavapautta, ehtiäkseen
tulla oikein sinisiksi; vaapukat olivat nöyrimmästi ilmoittaneet
juuri nyt alkaneensa tehdä raakaleita; tuomet ja pihlajat olivat
jo kuninkaan edellisellä käyntikerralla kylvelleet kukkiansa ja
alamaisimmasti lupasivat toimittaa marjoja syksyksi; koivu oli
sukinut riippuvat oksahiuksensa; kuusi ja mänty olivat ahkerassa
uusien käpyjen teossa. Ainoa tyytymätön oli hauki, joka oli
joutunut riitaan rannan kiiskien kanssa siitä, että ne pörhistivät
selkäevänsä, kun hauki yritti heitä nielemään. Kuningas nosti
keppinsä ja käski taistelijain sopimaan. Muuten hän oli tyytyväinen
väkeensä, tarkasti mettiäisten uuden hunajatehtaan, kiitteli
muurahaisten maanteitä ja neuvotteli peipposten kanssa, mikä olisi
paras keino puhdistaa tuomien lehdet madoista.
Äkisti alkoi poliisimestari kovasti haukkua, ja kuningas Yrjö
huomasi variksen väijyvän koivussa kottaraisten pesää. Yrjö oli
ankara kuningas eikä kärsinyt roistoja valtakunnassaan. Hän jännitti
jousensa, joka hänellä aina oli muassa, tähtäsi varista ja nuoli
lennähti toiseen siipeen. Kraa! huusi varis ja lensi vaivaisena pois
metsään.
Niin kuninkaalla on paljo tekemistä; hänen täytyy ajatella kaikki
asiat. Suoritettuaan hallitustoimensa istahti kuningas Yrjö Päivölän
palatsiin mukavaan nojatuoliin, jonka sieltä löysi. Siitä hänen sopi
katsella aukeaa merta; hän näki selvään toiselta puolen Höyhensaarien
kuuluisan luolan ja toiselta Ohdakesaarien harmaan ja kolkon rannan.
Onkohan, ajatteli Yrjö itsekseen, paha Painajainen saanut tänään
kynsiinsä ketään tottelematonta lasta?
Kaikki oli hiljaa. Meri nukkui kiikkuvassa kehdossaan, tuuli nukkui
korkealla honkain ja kuusien latvoissa. Aurinko paahtoi palatsin
muureja.
Nukku Matti vanhus astui ulos Höyhensaarien luolasta, kiiti
tuulenhenkäyksenä yli meren ja kylvi kourallisen hienon hienoa
hiekkaa ilmaan. Kuningas Yrjö nukkui ja oli heti ruusuvuoteella,
tietämättänsä missä. Poliisimestari ojensi myöskin kaikki neljä
jalkaansa suoraksi ja nukkui.
Silloin heti alkoivat ilveilevät unet pitää iloista leikkiänsä.
He pukivat nukkuvan kuninkaan purppura-viittaan, taluttivat hänet
kultaisen valtaistuimen luo ja antoivat hänelle valtikan lausuen:
"Suuri kuningas, ota vastaan kansasi kunnioitus! Tässä ovat kaikki
kuulemansa sinun käskyjäsi."
Ja silloin levisivät valtakunnat ja maat mahtavan hallitsijan
silmäin eteen; tuhannen tuhansia muotoja, joita ei kukaan voinut
lukea, kaikki ilman linnut, kaikki maan kasvit ja eläimet, kaikki
meren kalat tekivät valtaistuimen edessä huvittavimpia kuperkeikkoja
ja huusivat kilpaa: "eläköön kuningas!" Niin, tuo kuuluu vähän
omituiselta, että kalatkin huusivat. Ainoastaan yksi ääni parkui
kovemmin kuin muut: "minulle tehtiin vääryyttä! tehtiin vääryyttä!"
Se oli varis, jolta oli siipi ammuttu siitä, että hän oli
väijyskellyt kottaraisten pesää. Ja kohtapa kuului toinenkin ääni:
"minulle tehtiin vääryyttä! tehtiin vääryyttä!" Ja se oli hauki, joka
ei ollut saanut rauhassa syödä kiiskejä.
"Minä en tahdo tehdä pienimmällekään alamaiselleni vääryyttä",
vastasi oikeudentuntoinen kuningas valtaistuimeltansa. "Asettakaamme
oikeus tuomitsemaan variksen ja hauin pahoja tekoja."
"Hirmuvaltias!" huusi heti jymisevä ääni ilmasta. "Varis on _minun_
alamaiseni; hän on vedonnut _minun_ tuomiooni, ja minä vaadin sinua
heti pyytämään polvillasi häneltä anteeksi ja teettämään kultasepällä
hänelle uudet siivet kullasta."
Kuka huimapää se uskalsi puhua niin rohkeasti? Se oli ilman mahtava
kuningas Tuulenpuuska; hän lähestyi mustassa ukkospilvessä ja uhaten
sinkautti pari tulinuolta lentämään.
"Hirmuvaltias!" kuului heti sen jälkeen pauhuääni merestä. "Sinä olet
uskaltanut heristää kepilläsi haukea, joka on _minun_ alamaiseni.
Hän on vedonnut _minun_ tuomiooni, ja minä vaadin sinua heti
astumaan alas veteen, pyytämään häneltä anteeksi ja leikkaamaan
kynäveitselläsi selkäharjat pois kaikilta kiiskeiltä."
Tämä toinen peljättävä vihollinen ei ollut kukaan muu vähempi
kuin itse meren kuningas Ahti, joka ratsasti suunnattoman aallon
seljässä avosalmesta kohti saarta. Ikäänkuin uhoitellen lähetti hän
hyökylaineen rannasta ylös aina kuninkaan valtaistuimen eteen asti.
"Mitä nyt, ilman kuningas?" vastasi kuningas Yrjö suoravaisesti.
"Pysy vain hiljaa äläkä luule voivasi säikyttää minua salamoillasi!
Jos linnut ovat sinun alamaisiasi, pitää sinun myöskin suojella
heikkoja vahvempien väkivallalta eikä antaa variksen hätyyttää
kottaraisten pesiä. Ja sinä, Ahti, luuletko minun kalliojeni olevan
sammalesta? Vedä pois vallaton aaltosi, se on vain vaahtoa, äläkä
rynnistele minun kanssani. Jos kalat ovat sinun alamaisiasi, niin on
sinun velvollisuutesi myöskin kurittaa rosvoilijoita eikä riistää
heikommilta aseita, kun he puolustavat henkeänsä. Minä sanon teille
jotakin, ja se on kuninkaan sana: oikeutta kaikille! Ken teidän
alamaisistanne tekee väkivaltaa minun alueellani, hänen täytyy tyytyä
minun valtakuntani lakeihin."
"Me julistamme sinua vastaan sodan!" tiuskasi ilman kuningas.
"Niin sodan hengen uhalla!" pauhasi Ahti.
"No niin, urholliset sotajoukot ja linnat, olkaa varoillanne!" käski
kuningas Yrjö sankarillisesti ja hypähti alas valtaistuimelta,
lähtien järjestämään valtakuntansa puolustusta. Koko se
monituhantinen, suuri joukko, joka äsken oli huutanut eläköötä
kuningas Yrjölle, hajosi nyt yht'äkkiä. Valtaistuimen ympäristö jäi
pimeäksi. Ohdakesaarien ilkeät unet lensivät salmesta rantaan ja
koettivat yhtä uutterasti näyttää rumia vehkeitään kuin Höyhensaarien
unet iloista leikkiänsä. Ylt'ympäri kohisi ja pauhasi ja jymisi kuin
tulvavesi ja tuuliaispäät. Kuningas Yrjö tunsi kädessään olevan
kirkkaan miekan ja juoksi korkeimman kalliolinnan harjalle. Siinä
hän taisteli horjumatta Ahtia ja Tuulenpuuskaa sekä heidän ärjyviä
sotajoukkojansa vastaan. Hänen väkensä taisteli niinkuin hänkin.
Siinäpä oli jyskettä ja jyrinää yli koko taivaan kannen. Tornin
korkuinen aalto syöksyi nielemään koko Yrjönmaata...
Silloin heräsi poliisimestari ja alkoi haukkua.
Niin, ja silloin heräsi myöskin kuningas Yrjö siitä, että sadepisarat
pieksivät häntä kasvoihin ja juoksivat mekon kauluksen alle. Hän
istui Päivölän kalliolla oman kivitorninsa juurella, johon oli
nukkunut puolipäivän lämpimässä, huomaamatta, että hänen maatessaan
oli noussut kova ukonilma. Ja nyt se juuri pauhasi paraallaan. Unet
siis eivät olleet pettäneet, vaan antaneet ainoastaan hänelle käteen
välkkyvän miekan ja panneet hänen suuhunsa sankarin sanat. Sankarin
sydäntä niiden ei tarvinnut hänelle antaa, sillä se hänellä jo
ennestään oli, vaikka käsivarsi vielä oli heikko.
Se ei ollutkaan mikään leikkisota, vaan ilman ja meren voimat
olivat todella julistaneet sodan Yrjön valtakuntia vastaan. Kaikki
saaren puut taipuivat kaariksi vinkuvan myrskyn käsissä, ruohot ja
kukat paneutuivat pitkin maata, rauhalliset pikku salmekkeet olivat
kuohuvana vaahtona, sade näytti korkealta ruokometsältä, joka pisara
pieksi aaltoja, että niiden täytyi asettua, ja vesi juoksi virtanaan
pitkin vuorenrinteitä. Poliisimestari ei enää haukkunut vaan ulvoi,
huusi kapinaa ja ryömi niin syvälle kuin pääsi erääsen vuorenkoloon.
Hätäisesti vain ehti Yrjö katsahtaa salmelle päin, josta oli unissaan
nähnyt torniaallon hyökyvän. Ja toden totta siellä tulikin kokonainen
vuori mustanvehreää vettä, harja valkoisena kuohuen; se puristui
rantojen väliin, lakasi pois puut ja vyöryi Yrjönmaata kohti...
Enempää ei Yrjö nähnyt, hän ehti vain niinkuin unissaankin huutaa:
"olkaa varoillanne, linnat!" Hän heittäytyi pitkäkseen Päivölän
vuorenkoloon poliisimestarin viereen. Jättiläisaalto tuli, vierähti
vuoren yli, mutta murtui sen lujia muureja vastaan, jakautui ja pääsi
ainoastaan pikku hyökyinä tunkeutumaan saarelle, jota oli aikonut
hävittää. Sieltä täältä huuhtoutui pois joku kukkamätäs, sieltä
täältä taittui nuori haapa tai ruusupensaan oksa: mutta enempää ei
Ahti jaksanut hävittää. Ei ainoatakaan linnunpesää ollut turmeltunut,
ei ainoatakaan muurahaiskekoa hävinnyt; haltuunotto-torni ja linnan
kalliomuurit olivat koskematta. Päivölän linna oli pelastanut saaren,
ja läpimärkänä, mutta voitollisena nousi kuningas Yrjö suojelevan
muurinsa takaa seisomaan.
Ilmasota pauhasi vielä puoli tuntia täydessä raivossaan. Yrjö
tempasi airon ja juoksi keskelle taistelua, missä vaara oli suurin.
Tuntuipa koko saari saavan uutta voimaa, kun näki hänet. Taivaantasa
ja Pilvenparta sotivat nuoren metsän eturinnassa ja ottivat vastaan
myrskyn rajuimmat hyökkäykset. Tuuli tukisteli heidän tuuheita
latvojansa niin ankarasti, että havuneulaset sateena lentelivät ja
oksat paukkoivat. Sieltä täältä putosi joku oksa, pyöri ilmassa ja
lensi tuulen voimasta alas pauhaavaan mereen. Mutta Taivaantasa ja
Pilvenparta, samannimisten, yleväin isiensä turmeltumattomat pojat,
kestivät vähääkään horjahtamatta kaikki vihollisen rynnäköt. He eivät
tuumaakaan taivuttaneet vahvoja runkojansa: niihin murtui myrskyn
puuska, niinkuin aalto vähää ennen murtui kalliota vastaan, ja nuori
metsä oli pelastettu. "Voitto! voitto!" huusi kuningas Yrjö linnansa
tornista. "Voitto! voitto!" haukkui poliisimestari Passi, joka oli
muristen ryöminyt ylös linnan kätköstä.
Ankarat herrat harvoin kauan hallitsevat. Puolen tunnin kuluttua
oli ukonilma jo ehtinyt ohitse, taivas oli jälleen kirkas, myrsky
laimennut, ja meri lähetteli häpeeviä pikku aaltoja rantaan ikäänkuin
rauhaa hieromaan. Yrjö tunsi mielessään suurta kiusausta vaihtamaan
koko kuninkaan arvonsa kansalaisen kuoripiimään.
Hän katsahti sinnepäin, johon oli veneensä sitonut. Voi!
vihollisvoimat olivat sulkeneet häneltä paluutien kokonaan siten,
että olivat heittäneet veneen terävään kiveen, josta se oli saanut
laitaansa reiän ja tullut hylkiöksi.
Kuninkaan pitää toki osata auttaa itseänsä! arveli Yrjö, tukki veneen
reiän sammalilla ja souti uskaliaasti Passin kanssa pois rannasta.
Sammal kesti paraiksi kaksi syltä; silloin vesi pursuamaan veneesen.
Yrjön täytyi uskollisen kumppaninsa kanssa palata. Märjät olivat he
ennestään; mitäpä siitä, että nyt jalatkin kastuivat.
Missä nyt olivat kaikki ne monta tuhatta, jotka olivat olleet koossa
valtaistuimen ympärillä odottamassa hallitsijansa käskyjä? Ei kukaan
niistä kyennyt soutamaan häntä yli järven. Ell'ei kuninkaallinen
majesteetti tyytynyt mansikoihin ja mustikan raakaleihin, sai hän
jäädä ihan ilman päivällistä.
No, entä sitte? Eikö kuningas ollut voittanut suuressa taistelussa?
Eikö hän ollut torjunut meren ja ilman mahtavain kuningasten
rynnäkköä, jotka olivat hävittäneet niin monta mahtavaa laivaa?
Ja eikö myöskin moni sankari ollut niin monesti saanut jäädä
ilman päivällistä kuin nyt hän? Yrjö nauroi, kävi istumaan
Päivölä-linnaansa ja rupesi lauleskelemaan.
Laulu kaikui niin raikkaasti yli rannan ja järven. Leppäkerttu,
luullen itseänsä laululla tarkoitetun, vastasi heti, ja muut linnut
yhtyivät säveliin, niin että kohta koko metsä oli täynnä viserrystä.
Nytpä oli iloista Yrjönmaassa. Jospa alamaiset eivät voineetkaan
soutaa kuningastansa pois kotiin päivälliselle, niin he ainakin
pitivät huolta päivällismusiikista. Ja mansikat näyttivät rinteellä
niiaillen sanovan: "Olkaa niin hyvä, älkää katsoko ylön, mitä täällä
on tarjota!"
Mutta Yrjö _ei tahtonut_ tietää mitään näljästä. "Raahen pojalla" ei
ollut Ateenan linnassa mitään muuta syötävää kolmeenkymmeneen päivään
kuin kourallinen maissia ja muutamia papuja päiväksi. Se keino on
hyvä osata, jos milloin sattuisi sitä tarvitsemaan. Yrjö kuivaili
märjät vaatteensa auringonpaisteessa ja lauloi laulun toisensa
perästä.
Kello tuli yksi, tuli kaksi ja kolmekin; sen voi Yrjö huomata
auringon kulusta. Hän päätti vielä kerran vaeltaa ympäri saaren ja
korjaella kaikki vahingot, mitä sota oli tuottanut. Silloin näkyi
vene soutavan saarta kohti...
"No, löydänkö sinut viimeinkin?" kuului enon iloinen ääni veneestä.
"Minä olen etsinyt sinua kaikista kuningaskunnistasi. Ja osaathan
vielä laulaa ilman päivällistäkin ja sellaisen sodan jälkeen!"
"Oh, eno, vene on romuna, mutta minulla on urhollisia sotilaita ja
lujat linnat! Minä olen voittanut ilman ja meren kuninkaat; eiväthän
ne jaksaneet kukistaa edes minun tornianikaan. Miksipä en sitte
laulaisi!"
Poliisimestari Passi ajatteli toisin. Hän oli kyllästynyt pureksimaan
hevosenluutansa ja olisi mielellään vaihtanut koko voiton, kunnian ja
sankarimaineen tuoreesen lehmänhännän-tynkkään. Yhdellä aimo hypyllä
loikahti hän ensinnä enon veneesen.
Mutta kuningas Yrjö lauleskellen palasi odottelevalle päivälliselle.
* * * * *
Kului monta viheriöivää kesää ja lumista talvea. Meren ja ilman
kuninkaat tuontuostakin yhä hyökkäilivät Yrjön kuningaskuntia
vastaan, mutta aina heidät torjuttiin pois. Päivölä-linna puolusteli
sotapäällikköjen Taivaantasan ja Pilvenparran avulla Yrjönmaata
yhtä urhollisesti kuin ennenkin. Muurit eivät horjuneet, kalliot
eivät hajonneet; unet yhä tekivät iloista pilaansa uneliaille
purjehtijoille.
Mutta missä oli kuningas Yrjö?
Monen vuoden kuluttua tästä Yrjön kesästä soutelin eräänä kesänä
yksinäni peilikirkkaita salmia Yrjön kuningaskuntain ohitse. Siinä ne
olivat kaikki: Kamshatka, Japan, Persia, Madagaskar, Sahara, Guinea,
Madeira, Jamaika, Kuba, Kap Horn, Otaheiti, Sumatra, Uusi Seelanti,
Java, Borneo, Kreikanmaa, Italia, Espanja, Ranska. Englanti, Tanska,
Norja, Ruotsi ja Suomi. Muutamissa näin vielä tornin jäännöksiä
kukkuloilla. Vaan olinpa jo huomaavinani rappeutumisen merkkejä ja
jonkinlaista epäjärjestystä muutamissa saarissa. Kaatuneet puut
sulkivat polkuja; kaupunkien torit olivat täynnä meriruohoja ja
kuivia oksia, vaikka ne ennen muinoin olivat niin huolellisesti
laistut ja puhdistetut. Sataman varukset eli muurit ja padot olivat
monin paikoin kaatuneet kumoon. Minulla ei ollut aikaa tutkia saarten
sisäosia, mutta luulen jotenkin varmaan voivani sanoa, että varikset
taas hätyyttivät kottaraisten pesiä ja että ruskeat muurahaiset
sotivat mustia vastaan. Missähän nyt oli kuningas Yrjö?
Minä laskin Yrjönmaan rantaan. Oli kaunis ja lämmin päivä.
Haltuunotto-torni oli melkein eheänä Ararat-vuoren kukkulalla.
Lipputanko oli vielä entisellään pystyssä kivien välissä, mutta
siniruutuisen nenäliinan oli tuuli riistänyt ja vienyt teille
tietämättömille. Päivölän linna ja vanhat sotapäälliköt seisoivat
myöskin uljaina vahdissaan. Tuntui siltä kuin tämä ja kaikki muutkin
saaret olisivat odottaneet kuningastansa. Ruo'ot kumartelivat, puut
hurrasivat, pensaat olivat lipuilla koristetut, joka ruohonkorsi
näytti kunniaa kivääreillä, kukat niiailivat, heinäsirkat soittivat
viulua, itikat tanssivat katrillia ja sudenkorennot polkkaa,
välkkyvät aallot ylt'ympärillä lauloivat kansanlauluja. Ah, ne
olivat tunteneet minun veneeni ja luulivat minun tuovan heille
kuningastansa. Kun saavuin rantaan, kuulin heidän yhteen ääneen
huutavan: "Missä on kuningas Yrjö?"
Niin, missä hän oli? Jospa olisin tiennytkin sanoa sen heille, niin
ei minulla olisi ollut rohkeutta sanoa, sillä heidän rakas muistonsa
minua liikutti. Kaunis luonto oli kesäkukoistuksessaan, ja pyysi nyt
takaisin lapsuutensa kuningasta. Matta enhän minä tiennyt sanoa,
missä hän oli; sen vain tiesin, että hän oli kaukana, hyvin kaukana
poissa, oli kauniimmassa maassa, jossa on ijäinen kesä ilman myrskyä
ja sotaa, ja että hän siellä lauleli paljon kauniimpia lauluja kuin
milloinkaan ennen. He eivät olisi ymmärtäneet sanojani; minä ennemmin
jätin heidät tietämättömyydessään kukoistamaan ja kuihtumaan lyhyen
aikansa perästä. Onnellinen Yrjö, onnellinen kuningas lapsuutensa
kukoistavissa valtakunnissa, jotka ovat pysyneet sinulle uskollisina
ja joiden et nähnyt lakastuvan vanhuutensa syksynä!