Oli kerran poika Lauri, jota sanottiin pikku Lassiksi, koska hän
oli niin pieni. Hän oli urhollinen mies ja matkusteli ympäri koko
maailman herneenpalko-veneessään.
Oli se aika kesästä, jolloin herneenpalot kasvoivat paraillaan
vehreinä ja pitkinä puutarhassa. Lassi ryömi hernemaahan penkkien
välille ojaan, jossa herneenvarret ulottuivat paljon ylemmäksi hänen
lakkiansa, ja kokosi seitsemäntoista suurinta ja suorinta palkoa,
kuin suinkin löysi. Pikku Lassi ehkä ajatteli, ett'eihän kukaan
nähnyt häntä sieltä, mutta se oli hyvin tyhmästi, sillä Jumalan silmä
näkee kaikkialta, joka paikasta.
Sattuipa puutarhuri astumaan siitä ohitse, pyssy olalla, ja kuuli
jotakin rapisevan hernemaassa. "Taitaapa olla siellä varpusia", sanoi
hän. "St! ssst!" Mutta sieltä ei tullutkaan varpusia, sillä pikku
Lassilla ei ollut siipiä, kaksi pikku jalkaa vain.
"Maltahan, kun lataan pyssyni ja ammun varpuset!" sanoi puutarhuri.
Silloin pikku Lassi peljästyi ja ryömi pois hernemaan ojasta.
"Antakaa anteeksi, hyvä puutarhuri", sanoi hän; "minä vain etsin
kauniita veneitä."
"Olkoon nyt täällä kertaa", virkkoi puutarhuri. "Mutta toiste pitää
sinun pyytää lupa etsiäksesi veneitä hernemaasta."
"Kyllä pyydän!" vakuutti Lassi, ja sitte juoksemaan rantaan. Siellä
hän availi palkonsa nuppuneulalla, halkasi ne huolellisesti ja katkoi
pikku tikkuja soutupenkeiksi eli teljoiksi. Herneet, jotka olivat
olleet paloissa, asetteli hän painoksi veneihin. Muutamat palot
menivät rikki, toiset pysyivät ehyinä; ja kun oli kaikki valmiina,
oli pikku Lassilla koko kaksitoista venettä. Mutta eivätpä ne Lassin
mielestä olleetkaan veneitä, vaan suuria sotalaivoja: kolme suurta
linjalaivaa, kolme frekattia, kolme prikiä ja kolme kuunaria.
Suurimman linjalaivan nimi oli Herkules ja pienimmän kuunarin Kirppu.
Pikku Lassilla olivat ne kaikki vedessä, ja ne uiskentelivat niin
komeasti, ett'ei mikään suuri tosi laiva kauniimmin tanssi meren
aalloilla.
Nyt piti laivain lähteä purjehtimaan ympäri maailman. Suuri saari
tuolla ulompana oli Aasia, suuri karikivi Afrikka ja pienempi saari
Amerikka; pikku kivet olivat Polyneesia eli Tyynenmeren saaristo, ja
ranta, josta laivat läksivät purjehtimaan, oli Europpa. Koko laivasto
läksi laskettelemaan kauas eri maanosiin. Linjalaivat purjehtivat
suoraa päätä Aasiaan, frekatit Afrikkaan, prikit Amerikkaan ja
kuunarit Polynesiaan. Mutta pikku Lassi seisoi Europan rannalla,
heitellen huviksensa pikku kiviä aavaan valtamereen.
Olipa siinä rannassa suurikin vene, isän oma, kaunis, valkoiseksi
maalattu vene, ja pikku Lassi kiipesi siihen. Palkoveneet olivat jo
ehtineet niin kauas, että niitä tuskin enää näkyi hienon hienoina
heinäkorsina aavalla selällä. Pikku Lassin alkoi tehdä mieli itsekin
matkustaa tuonne toisiin maanosiin. Isä ja äiti olivat sen huvituksen
kyllä kieltäneet, mutta eipä pikku Lassi kieltoa muistanut. Minä
soudan vain vähäsen matkaa, ajatteli hän. Minä soudan kiinni
Herkules-laivan tuolla lähellä Aasian rantaa ja sitte soudan takaisin
Europpaan.
Pikku Lassi vähän nyki nuoraa, jolla vene oli sidottu kiinni rantaan,
ja merkillistä, että se pääsi auki. Pari risausta vain, sillä mies on
toki mies, ja Lassi läksi vesille.
Niin, tottahan hän osasi soutaa, koska oli jo niin monesti ennen
soutanut kotona, rappuset veneenä ja isän suuri keppi airona. Mutta
kun pikku Lassi yritti soutamaan, ei veneessä ollutkaan airoja. Ne
olivat lukon takana ranta-aitassa, eikä Lassi ollut kiireessään
ehtinyt huomaamaan, että vene oli tyhjä. Eipä olekkaan niin helppo,
kuin ehkä monikin luulee, soutaa Aasiaan ilman airoja.
Mitä oli pikku Lassin nyt tehtävä? Vene oli jo vähän matkan päässä
rannasta vesillä, ja tuuli, puhallellen maan puolelta, ajoi sitä
yhä etemmäksi. Pikku Lassi peljästyi ja alkoi huutaa. Suuri varis
vain istui yksinään suuressa koivussa; koivun juuressa hiiviskeli
puutarhurin musta kissa varista väijyen. Ei kumpikaan huolinut yhtään
pikku Lassista, joka oli järvellä tuul'ajolla.
Voi, miten nyt Lassi katui, että oli ollut tottelematon ja mennyt
veneesen, vaikka isä ja äiti olivat niin monesti kieltäneet! Nyt oli
katumus myöhään, nyt hän ei enää mitenkään päässyt maalle. Ehkäpä hän
jäi aivan kuolemaankin tälle suurelle selälle! Mitä piti hänen tehdä?
Huudettuaan itsensä väsyksiin ja huomattuaan, ett'ei sittekään kukaan
kuullut, pani hän pikku kätensä ristiin ja sanoi: "Hyvä Jumala, älä
ole vihoissasi pikku Lassiin!"
Ja siihen hän nukkui.
Vaikka nyt olikin keskipäivä, istui vanha Nukku Matti Höyhensaarten
rannalla onkimassa pikku lapsia pitkällä onkivavallansa. Hän kuuli
hiljaiset sanat, jotka pikku Lassi puhui Jumalalle, ja heti hän veti
veneen luoksensa ja vei Lassin nukkumaan höyhenvuoteelle.
Sitte hän antoi käskyn eräälle unelle: "leiki pikku Lassin kanssa,
ett'ei hänelle tule ikävä!"
Se oli pieni unipoika, hyvin pieni, pienempi Lassiakin, ja hänellä
oli siniset silmät, vaalea tukka, hopeanauhoilla koristettu punainen
lakki ja valkoinen mekko, kaulus kirjaeltu helmillä. Hän tuli pikku
Lassin luo ja sanoi: "tekeekö sinun mielesi purjehtia ympäri koko
maailman?"
"Tekee!" sanoi Lassi unissaan; "tottahan sellaiselle matkalle!"
"No, lähde sitte!" sanoi unipoika, "ja purjehtikaamme sinun
herneenpalko-laivoillasi. Sinä purjehdi Herkuleella, minä lähden
Kirpulla."
Niinpä he läksivät höyhensaarista ja pikkuisen ajan kuluttua
olivat jo Herkules ja Kirppu Aasian rannalla, tuolla kaukana
maailman äärissä, jossa Jäämeri valaa Beringinsalmen kautta kylmää
Tyyneenmereen. Etäällä talvisumussa näkyi Nordenskiöld höyrylaivalla
Vegalla etsivän itselleen avonaista väylää jäiden välitse. Siellä oli
kylmä, hyvin kylmä. Korkeat jäävuoret välkkyivät niin ihmeellisesti
ja suuret valaskalat asuivat nyt katon alla; he eivät jaksaneet
pistellä reikiä jäähän kömpelöllä päällään. Ylt'ympäri autioilla
rannoilla oli lunta ja paljasta lunta niin laajalti kuin silmä
kantoi. Pieniä harmaita ihmisiä, yllä nahkapuku, jossa karvat oli
ulospäin, käveli siellä lumen seassa taikka ajeli lumikinosten läpi,
mutta rekien edessä oli valjaissa koiria.
"Nousemmeko tähän maalle?" kysyi unipoika.
"Emme nouse", sanoi pikku Lassi, "minua niin kovin pelottaa, että
valaskalat nielevät meidät ja nuo suuret koirat meitä purevat.
Purjehtikaamme toiseen maanosaan!"
"Lähtekäämme vain!" sanoi punalakkinen ja hopeanauhainen uni; "ei
tästä olekkaan pitkä matka Amerikkaan." Ja samassa he jo olivat
siellä.
Oli päiväpaiste ja hyvin lämmin. Pitkät palmut seisoskelivat pitkissä
riveissä pitkin rantaa, latvassa komeita kokospähkinöitä. Ihmisiä,
punaisia kuin kupari, ratsasteli täyttä laukkaa äärettömän laajoilla
vehreillä niityillä, heitellen keihäillänsä puhvelihärkiä, jotka
tavoittelivat terävillä sarvillaan ahdistelijoitansa. Suunnattoman
suuri kuningaskäärme oli matanut ylös pisimmän palmun latvaan ja
heittäytyi sieltä alas pienen lama-eläimen päälle, joka söi ruohoa
palmun juurella. Yksi leukojen losaus vain, niin se pikku elukka oli
käärmeen vatsassa.
"Nousemmeko tähän maalle?" kysyi unipoika.
"Emme nouse!" sanoi pikku Lassi, "minua niin pelottaa, että
puhvelihärjät puskevat meitä, ja tuo suuri käärme saattaisi syödä
meidät. Menkäämme toiseen maanosaan!"
"Menkäämme vain", sanoi valkomekkoinen uni; "tästä onkin vain
hiukkanen matkaa Polyneesiaan!" ja samassa he jo olivatkin siellä.
Siellä oli vielä kuumempi, niin kuuma kuin saunan lautasilla, kun
äsken on heitetty vettä uunille. Siellä kasvoi rannalla paraimpia
maustimia: pippuripensas, kanelipuu, inkivääri ja sahrami sekä
kahvi- ja teepensaat. Pitkäkorvaiset ja paksuhuuliset, ruskeat ihmiset,
kasvot rumasti maalattuna, ajelivat keltaista, pilkullista tiikeriä
rannalla korkeassa bambu-ruo'okossa; tiikeri kääntyi ja iski
kyntensä yhteen ruskeaan mieheen; kaikki muut pakenivat.
"Joko tähän nousemme maalle?" kysyi unipoika.
"Emme nouse!" sanoi pikku Lassi, "etkö näe tiikeriä tuolla
pippuripensaan luona? Purjehtikaamme toiseen maanosaan!"
"Purjehtikaamme!" myönsi sinisilmäinen unipoika, "pian tästä
Afrikkaan pääsemme." Ja heti, kun hän niin sanoi, he jo olivat siellä.
He pysähtyivät suuren joen suuhun, jonka rannat olivat niin
vehreät kuin vehrein sametti. Vähän matkan päästä alkoi ääretön
hieta-aavikko. Ilma oli keltainen; aurinko poltti kuumasti, niin
kuumasti, kuin olisi sen tehnyt mieli polttaa maa tuhkaksi; ja
ihmiset olivat mustat kuin kirjoitusmuste. He ratsastelivat pitkin
aavikkoa suurilla kameleilla. Leijonat kiljuivat janoissaan,
ja suuret krokotiilit pistivät joesta ylös pieniä, harmaita
sisiliskonpäitään, joiden ammottavista kidoista terävät hampaat
välkkyivät.
"Emmeköhän tähän nouse maalle?" kysyi unipoika.
"Emme nouse!" vastasi pikku Lassi. "Aurinko polttaa meitä, leijonat
ja krokotiilit tekevät meille pahaa. Purjehtikaamme toiseen
maanosaan."
"No, voimmehan purjehtia takaisin Europpaan", sanoi valkotukkainen
unipoika. Ja samassa he sinne saapuivatkin.
He laskivat erääsen rantaan. Siellä oli niin vilpoista, tuttua ja
ystävällistä. Siinä seisoi nuori koivu riippuvin lehdin; sen latvassa
istui vanha harakka, ja saman puun juuressa hiiviskeli puutarhurin
vanha kissa. Vähän matkan päässä rannasta oli talo, jonka pikku Lassi
oli ennenkin nähnyt. Talon vieressä oli puutarha, ja puutarhassa
hernemaa, jossa kasvoi hyvin pitkiä palkoja. Vanha puutarhuri, päässä
vehreä lakkinsa, käveli katselemassa, olivatko gurkut jo kypset.
Pelle-koira haukkui rappujen luona ja nähtyään pikku Lassin alkoi
huiskuttaa häntäänsä. Tuolla vanha Tiina lypsi lehmiä karjopihassa.
Hyvin tuttu rouva, hartioilla ruutuinen villahuivi, astui katsomaan,
miten kankaat valkenivat ruohokolla. Siellä astuskeli myöskin hyvin
tuttu herra, yllä keltainen kesänuttu ja suussa pitkä piippu,
katsellen leikkuuväen työtä ruispellolla. Rannalla poika ja tyttö
juoksentelivat huutaen: "Pikku Lassi! pikku Lassi! tule pois kotiin
syömään voileipää!"
"Nousemmeko tähän maalle?" kysyi unipoika, katsoen niin
veitikkamaisesti sinisilmillään.
"Tuleppas sinäkin, niin minä pyydän äitiä antamaan sinulle voileipää
ja maitoa!" virkkoi pikku Lassi.
"Maltahan vähän!" sanoi unipoika. Ja pikku Lassi näki kyökin oven
olevan auki, ja sieltä kuului hiljaa miellyttävä rätinä, aivan kuin
olisi lusikalla pantu pannukakku-velliä paistinpannuun.
"Emmeköhän nyt lähde takaisin Polyneesiaan?" kuiskasi iloinen
unipoika.
"Emme, ne paistavat nyt lättyjä Europassa", sanoi pikku Lassi ja
yritti hyppäämään maalle, mutta ei päässytkään. Unipoika oli sitonut
hänet kiinni kukkanauhoilla, niin ett'ei hän osannut liikahtaakaan.
Nyt alkoivat kaikki muutkin unet kokoutua hänen ympärilleen, tuhannen
tuhansia pikku lapsia. Ne kaikki asettuivat piiriin ja rupesivat
laulamaan pikku laulua:
Suuri, suur' on maailma,
Lassi, Lassi pieni.
Suurempi kuin uskot sa,
Lassi, Lassi pieni!
Siell' on kylmää, kuumuutta,
Lassi, Lassi pieni!
Kaikki kaitsee Jumala,
Lassi, Lassi pieni!
Monet siellä asuvat,
Lassi, Lassi pieni!
Onnekkaat on hurskahat,
Lassi, Lassi pieni!
Enkeli kun kanssas on,
Lassi, Lassi pieni!
Käärmekin on vaaraton,
Lassi, Lassi pieni!
Missä viihdyt parhaimmin?
Lassi, Lassi pieni!
Koto-olo herttaisin,
Lassi, Lassi pieni!
Unet, laulettuaan laulunsa, hyppäsivät kaikki pois näkymättömiin, ja
Nukku Matti kantoi Lassin takaisin veneesen. Kauan makasi hän aivan
hiljaa, ja yhä vielä kuului lättypannun rätinä kotikyökistä. Rätinä
tuli yhä selvemmäksi, se kuului aivan pikku Lassin vierestä. Siitä
hän viimein heräsi ja avasi silmänsä.
Hän makasikin veneessä, johon oli nukkunut. Tuuli oli kääntynyt, niin
että kun toinen tuuli vei ulos merelle, tämä toinen toi takaisin
rantaan, ja Lassi vain nukkui koko ajan. Mutta se, joka Lassista
oli kuulunut lättypannun rätinältä, olikin vain aaltojen hiljaista
loisketta rantaan. Mutta eihän pikku Lassi ollut niin vallan väärin
kuullut, sillä voihan kirkkaita siniselkiä katsoakin suuren suuriksi
pannuiksi, joilla Jumalan kaunis aurinko joka päivä paistaa lättyjä
hyville lapsille.
Pikku Lassi vähän hieroi unta pois silmistään ja katseli ympärilleen.
Kaikki oli entisellään: varis koivussa, kissa ruohossa ja
herneenpalko-laivasto rannalla. Muutamat laivat olivat hukkuneet,
toiset palanneet takaisin. Herkules oli tuonut kantamuksensa tavaraa
Aasiasta; Kirppu oli palannut Polyneesiasta. Ja kaikki Lassin
maanosat olivat juuri samoissa paikoissaan kuin ennenkin.
Pikku Lassi ei oikein tiennyt, mitä hänen piti uskoa. Hän oli niin
usein ollut Höyhensaarien luolassa, vaan ei kuitenkaan tiennyt, miten
unet leikittelevät. Mutta eipä pikku Lassi huolinut ruveta vaivaamaan
päätänsä sellaisella; hän kokosi laivansa ja astuskeli ylös rannasta
taloon.
Veli ja sisko juoksivat sieltä hänelle vastaan ja huusivat jo kaukaa:
"Missäs sinä olet ollut niin kauan? Tule pois kotiin, niin saat
voileipää!" Mutta kyökin ovi oli auki, ja sieltä kuului omituinen
rätinä.
Puutarhuri seisoi likellä porttia kastelemassa kyökkikasveja. "No",
sanoi hän, "missäs nyt pikku Lassi niin kauan oli?"
Pikku Lassi nykäytti mahtavasti päätään ja vastasi: "Minä purjehdin
herneenpalko-veneessä ympäri maailmaan!"
"Ohoh!" sanoi puutarhuri.
Hän oli näet jo unhottanut kokonaan höyhensaaret.
Mutta sinähän et niitä unhota, sinä tiedät, että ne on olemassa,
ja sinä tunnet niiden loistavan luolan. Puhtaat hopeaseinät eivät
koskaan ruostu; säkenöivät timantit eivät koskaan tummu, eikä soitto
lakkaa koskaan hiljaa kaikumasta luolan suloisessa iltahämärässä.
Niinkuin kirkkaat tähdet eivät koskaan vanhene, niin eivät myöskään
vanhene nuo keveät, ilmaiset unet Höyhensaarien saleissa. Ehkäpä
olet nähnyt vilahduksen heidän hienoista siivistään, kun ne
ovat lennelleet päänalusesi ympärillä? Ehkäpä olet nähnyt saman
sinisilmäisen ja valkotukkaisen unipojan, jolla on punainen,
hopeanauhainen lakki ja valkoinen mekko helmikauluksineen? Ehkäpä
hän on joskus näyttänyt sinullekin kaikki maailman maat ja kansat,
kylmän ja aution erämaan polttavan kuumat hieta-aavikot, moniväriset
ihmiset, meren ja metsän monet pedot, että oppisit kaikki, mutta
palaisit ilolla takaisin kotiin? Niin kukapa tietää? Ehkä olet
sinäkin jo kerran matkustellut herneenpalko-veneessä ympäri avaran
maailman?