Oli kerran soittaja, joka aina soitteli iloisia lauluja, ja
koska hänen nimensä oli Matti, rupesivat ihmiset sanomaan häntä
Ilo-Matiksi. Hän soitteli niin, että tikutkin tanssivat, kaikissa
häissä ja tanssiaisissa Alkulan kylässä, ja kun kaikki iloitsivat,
ei kuitenkaan ollut ketään iloisempaa kuin Matti. Hänellä oli viulu,
omaa tekoa ja nimeltä _Vinkura_. Se olikin muhkea viulu Alkulan väen
mielestä, ja Ilo-Matti osasi liritellä Vinkurallansa kuin lintu,
mutta kielet hän toki häpeän vuoksi osti kaupungista, ja aina hänellä
oli kaksi kvinttiä ja hartsipalanen taskussa, sillä kun ilo oli
korkeimmillaan, sattui kvinttikieli useinkin katkeamaan Raks! kuului
vain, ja silloin piti panna Vinkuraan uusi kieli. Mutta saatuaan
paikoilleen uuden kielen veteli Ilo-Matti joustansa niin sukkelaan,
että tuskin sormia näkyi ja muilla oli kyllin kyllä tekemistä tahdin
polkemisessa.
Ilo-Matilla oli vaimokin, aivan yhtä iloinen kuin hän itse. He
elivät kuin heinäsirkat pelkästä soitosta ja auringonpaisteesta,
kulkivat häistä häihin ja olivat kaikkialla tervetulleet, sillä Matin
soinnuttaessa Vinkuraansa puki Riitta morsiamen. Molemmat he olivat
nuoret ja katselivat elämää iloiselta puolen. Heillä oli pieni tupa
aivan likellä hautausmaata, mutta harvoinpa he siellä oleskelivat ja
harvoin heitä tavattiin niillä tienoillakaan. Heistä oli hauskinta
oleskella vain häissä, ja kun kaikki oli, niinkuin pitikin olla,
ja Matti rupesi soittamaan, oli Riitta aina ensimäinen tanssissa
morsiamen jälkeen; olihan morsiamen pukeminen tärkeä ja kunniallinen
toimi.
"Kyllähän sinä voisit mullata perunat, niin kasvavat paremmin", sanoi
Riitta kerran, kun ei ollut häitä ainakaan seitsemää peninkulmaa
lähempänä, eikä siis Ilo-Matilla ollut mitään tekemistä.
"Minäkö tarttuisin lapioon!" sanoi Matti. "Eihän toki, silloin sormet
kangistuisivat makkarapuikoiksi, ja mitäs Vinkura siitä sanoisi?"
Seuraavalla viikolla oli häät Nokin talossa, ja Matin piti siellä
soittaa häämarssi. Mutta kun hän, Vinkura kainalossa, saapui Nokkiin,
tuli hänelle veräjällä vastaan ruumissaatto, sillä Nokissa olikin
kaksi taloa, ja toisessa niistä oli häät, toisessa hautajaiset. Matti
ei suosinut hautajaisia, sillä niissä ei kukaan huolinut Vinkurasta,
ja se suututti häntä, että kukaan saattoi surra silloin, kun hän
itse oli iloinen. Niinpä hän nyt harmissaan teki jotakin, joka ei
ollut ollenkaan soveliasta. Hän asettui seisomaan veräjän pieleen ja
alkoi soittaa häämarssiansa ruumissaaton kulkiessa ohitse. Ja kun
saattoväki pyysi häntä olemaan vaiti, soitti hän vain sitä kiivaammin
ja seurasi saattoa vielä vähän matkaa tiellekin, soittaen marssin
jälkeen iloista polskaa.
Se nyt oli hyvin pahoin tehty, mutta saipa hän siitä kärsiäkin.
Sillä kun hän sitte yritti soittamaan häissä, tuntuivat sormet niin
kummallisen kankeilta, ja siitä päivästä asti tuli hänelle leini
vasempaan käteen, jota hän niin välttämattömästi olisi tarvinnut
kielien näpyttämiseen. Matti kulki kaikkien viisasten ämmäin luona
kautta koko kylän, ja meni viimein lääkärinkin luo, mutta sormet
vain yhä kangistuivat, että tulivat aivan samanlaisiksi kuin
makkarapuikot, ja silloin tietysti tuli Matin soitosta loppu ja loppu
kaikista marsseista ja polskista. Vinkura ripustettiin naulaan kuin
vanha nutun hylky, mutta kyllä Vinkura yhä oli iloinen ja terve,
Matillehan se vain leini olikin tullut vasemman käden sormiin, niin
että hän ei enää tiennyt, mitä hänen piti tehdä.
"Kyllä minä tiedän", sanoi Riitta, joka ei koskaan ollut neuvoton.
"Rupea haudankaivajaksi Niilo Kalma ukon jälkeen, joka haudattiin
viime sunnuntaina."
Ilo-Matti irvisti pahasti tuosta ehdotuksesta, sillä eipä ole koskaan
nähty ketään haudankaivajaa iloisena, mutta yhdenhän se piti ensinnä
olla, ja Ilo-Matti rupesi ensimäiseksi iloiseksi haudankaivajaksi.
Oikea käsi oli vielä terve, ja hyvin se hautojen kaivaminen kävikin,
vaikka ei Vinkuran soittaminen. Siispä Ilo-Matista tuli haudan
kaivaja monelle niistäkin, joille hän ennen oli soittanut häämarssia,
ja ihmisten mielestä se oli aivan oikein, koskapahan elämäkin on
jaettuna tasan häiden ja hautajaisten kesken. Alussa oli Ilo-Matti
kyllä mieluisemmin soittanut häissä, mutta kun hän kerran ehti
vähän tottua, niin oli hänen mielestään toinen yhtä hyvä työ kuin
toinenkin, niin että hän nyt yhtä hartaasti veisasi virsiä, kuin
ennen soitteli polskia. Eikä Riittakaan enää ollut sama kuin ennen;
hän alkoi tanssin sijaan tehdä työtä ja iloisten laulujen sijaan
lukea Jumalan sanaa. Voipihan hautakin olla opettaja.
Matilla ja Riitalla oli kaksi lasta, joilla oli molemmilla
vanhempainsa nimet. Pikku Riitta oli seitsemän ja pikku Matti viiden
vuoden ijässä. Molemmat olivat hyvin hyvät lapset, muuten aivan
erilaiset, sillä Riitta oli valkoverinen ja iloinen, niinkuin hänen
vanhempansakin, vaan Matilla oli tumma tukka, suuret, melkein mustat
silmät, jotka välistä näyttivät niin ihmeellisen syviltä, sekä
hiljaisempi ja vakavampi luonne kuin hänen iloisella ja vallattomalla
sisarellaan.
Koska nyt lasten koti oli aivan hautausmaan vieressä ja isä usein
oli työssä siellä haudoissa, olivat siis lapsetkin kasvaneet aivan
kuoleman vieressä. Oli niin hiljaista ja rauhallista tuuheapuisella
hautausmaalla, jossa oli niin monta ristiä ja kultakirjoituksista
hautakiveä. Lapset aina mieluisimmin leikittelivät siellä hautojen
välissä eikä heille ollenkaan johtunut mieleen, että siellä oli
surullisempaa kuin metsässä tai kylässä. Tosin he näkivät paljon
hautajaisia ja kyyneliä, he kuulivat usein papin vakavia sanoja ja
lukkarin virsiä, mutta silloin he kiipesivät hautakivelle paremmin
näkemään, ja se heistä oli yhtä hauskaa kuin mikä hyvänsä muukin.
Usein pitivät he itsekin leikillään hautajaisia, heillä oli oma
hautausmaansa eräässä kiviaidan nurkassa, ja siihen he hautasivat
kuolleita lintuja, hiiriä, perhosia ja kukkia taikka kuolleiden
puutteessa myöskin kiviä ja puupalasia. Pikku Matti kaivoi haudat ja
pikku Riitta vaatetti vainajan; sitte oli Matti pappina ja Riitta
saattoväkenä. Se oli hyvin hauskaa heistä; vieläpä he pystyttivät
jonkun tikun ristiksikin haudalle taikka panivat ylhäisten vainajain
haudalle kiven, ihan niinkuin on tapana tässä maailmassa.
Tulipa eräänä päivänä uusi pappi hautausmaalle ja nähtyään lasten
leikittelevän kysyi heidän nimiänsä. Tyttö vastasi: Riitta, ja poika:
Matti. "No niin", virkkoi pappi, "niin ihmiskieli lausuu teidän
nimenne, mutta enkelien kastekirjaan on kirjoitettuna _Vita_ ja
_Mors_."
"Miksi niin?" kysyi Ilo-Matti, "eihän almanakassa ole sellaisia
nimiä."
"_Vita_ merkitsee elämää ja _Mors_ kuolemaa", vastasi pappi. "Tuo
hyvä tyttö on Elämä ja tuo hiljainen poika Kuolema. Nyt he leikkivät
elämän lyhyttä leikkiä vehreillä haudoilla."
Sitä ei Ilo-Matti ymmärtänyt, vielä vähemmin hänen lapsensa. Mutta
jonkun ajan kuluttua kääntyikin lasten äiti, Ilo-Matin vaimo
Riitta, kipeäksi, ja kaksi viikkoa maattuaan sairaana tuli hän
aivan hiljaiseksi, ei enää puhunut eikä avannut silmiänsäkään.
Lapset olivat yksin kotona, sillä isä oli edellisenä iltana
lähtenyt lääkäriä tapaamaan eikä palannut siltä matkalta ennenkuin
aamusilla. Lasten piti vuorotellen valvoa koko yö, oli isä sanonut,
mutta se heistä, joka oli valvomassa, sattuikin nukkumaan, ja joka
nukkui ensin, hän nukkui yhä edelleen heräämättä. Aamusilla palasi
Ilo-Matti, tuoden lääkkeitä apteekista, ja lapset kertoivat äitin
makaavan niin ihmeellisen hiljaa, että hän nyt varmaankin paranee.
Ilo-Matti ei tullut vähääkään iloiseksi niistä sanoista; hän
heittäytyi vaimonsa vuoteelle ja alkoi itkeä. Lapset peljästyivät ja
kysyivät, mitä hän itki.
"Äiti on kuollut!" sanoi Ilo-Matti ja sanat olivat vähällä tarttua
kurkkuun.
Hetkisen seisoivat lapset hämmästyksissään vaiti, sillä he olivat
hyvin rakastaneet äitiänsä, ja koska isä itki, rupesivat hekin
itkemään. Mutta vaikka he olivat niin usein nähneet kuolleita
haudattavan, eivät he siltä ollenkaan ymmärtäneet, mitä kuoleminen
merkitsi. "Haudataanko äiti?" kysyivät he.
"Haudataan", vastasi isä, "vaan paljon mieluisemmin minä kaivaisin
oman hautani."
"Saammeko mekin tulla saattoväkeen?" kysyivät lapset vielä.
"Saatte ja te kaksi saatte astua juuri vainajan jäljestä", vastasi
isä huoaten.
Sepä oli jotakin erinomaista, ajattelivat lapset. He tiesivät,
mitä niin suuri kunnia merkitsi, ja he enemmän ajattelivatkin
sitä kuin surua äitistänsä. Sitte todella tapahtuikin niin, että
se suuri kunnia tuli heille. Äiti haudattiin, lapset astuivat
ensinnä saattojoukossa ja itkivät välistä, milloin muutkin, mutta
olivat välillä aina iloiset ja katselivat papin pitkää nuttua sekä
ajattelivat saavansa haudalta palattua kotona rinkilän. "Kas, tuossa
se Ilo-Matti astuu molempine lapsineen", sanoivat ihmiset.
Ilo-Matti pystytti haudalle ristin, suri jonkun ajan ja nai
uudestaan. Niinpä tuli häät siihen, jossa ennen oli ollut
hautajaiset, Vinkura otettiin esille seinältä ja Ilo-Matti koetti
soittaa entistä häämarssiansa. Huonosti se kävi, sillä sormet olivat
kankeat, mutta ihmiset ihmettelivät, että haudankaivajasta oli
jälleen tullut Ilo-Matti, ja sanoivat lapsille: "tanssikaapas nyt,
kun saatte uuden äitin!"
Lapset katsoivat uutta äitiään, ja hän antoi heille piparkakkuja.
He olisivat niin mielellään iloinneet, mutta eivät voineet; heidän
sydämmessään oli jotakin, joka veti heitä häätalosta hautausmaalle.
Oli kaunis kesäilta, juuri vuotta myöhemmin, kuin olivat haudanneet
oman äitinsä, ja nyt he istuutuivat ristin juurelle hänen
haudallensa. Vinkuran ääni kuului yhdessä hääväen iloisen hälinän
kanssa, mutta se ei tuntunut hyvältä lasten korviin; he kääntyivät
pois päin ja kuuntelivat ennemmin lintujen laulua pitkistä puista.
Kukat tuoksuivat ylt'ympärillä; kaikki oli niin hiljaista, ja lasten
silmät kyynelöityivät.
"Minä lähden kotiin äitin luo", sanoi Riitta. "Mutta hän on niin
syvällä maassa; miten pääsemme sinne?"
"Me kaivamme tästä ristin juurelta, niin pääsemme sinne", sanoi Matti.
Siellä oli lapio ja lapset alkoivat kaivaa, mutta väsyivät pian ja
kävivät pahoillansa istumaan kuopan laidalle. "Ei, ei tästä tule
mitään", sanoi Riitta, "liian syvä se on meille."
Nuori pappi seisoi katselemassa lapsia, sama pappi, joka oli kerran
ennen sanonut heitä Elämäksi ja Kuolemaksi. Hän sanoi lapsille:
"Miksi te etsitte elävää kuolleiden seasta?"