(Elämäkerrallisia piirteitä.)
Anders Erik Afzelius -- mikä merkillinen mies se on ollut? kysyy kai
moni nykyaikainen lukija. Se nimi ei kajahda tuttavalta sillekään,
joka joltisestikin tuntee ja muistaa äsken päättyneen vuosisadan
merkkimiehemme. Jonkun mieleen se nimi ehkä palauttaa kuvan Turun
yliopiston viimeisiltä vuosilta, mutta tuo nimi jää sittenkin kalpeaksi
muiden kirkkaampain rinnalla samoilta ajoilta.
Mikään erityisesti tärkeä henkilöhän ei Afzelius ole ollutkaan
isänmaamme eikä yliopistommekaan historiassa, sitä varten sai hän
opettajana korkeakoulussamme vaikuttaa liian lyhyen ajan. Mutta kenties
hän sentään jotakin muistamista ansaitsee sen vuoksi, että hänen
elämänvaiheensa muuttuivat niin kirjaviksi ja surullisiksi syistä,
jotka riippuivat ajan yleisestä hengestä, sekä sen vuoksi, että hän oli
harvinaisen itsenäinen luonne, joka, totellen ainoastaan sitä, mitä
hän katsoi oikeaksi, asettui vastustamaan toimenpiteitä, joita hän
piti väärinä. Hänen kohtalonsa on vielä traagillinen siksi, ettei hän,
joutumalla persoonallisesti ajan hengen uhriksi, sillä voinut hyödyttää
niitä aatteita, jotka pyrkivät kahleista vapauteen ja jotka olivat
hänenkin omansa.
Me luomme ensiksi silmäyksen muutamiin Afzeliuksen elämän ulkonaisiin
piirteisiin, päästäksemme sitä helpommin sitten itse aineeseemme.
Anders Erik Afzelius oli syntynyt Ruotsissa v. 1779, tuli ylioppilaaksi
Upsalasta, mutta harjoitti opintoja ja suoritti tutkintoja Turun
yliopistossa, josta hän 1799, siis 20-vuotiaana maisterina,
siirtyi dosentiksi Upsalan yliopistoon. Äsken päättyneen sataluvun
ensi vuosina häntä, kun oli tehnyt itsensä tunnetuksi taitavana,
teoreettisena juristina, käytettiin Ruotsissa monenlaisissa hallituksen
lainlaadintatoimissa, -- Ruotsin lainsäädäntöä näet näihin aikoihin
monesta kohdasta perinpohjin uudistettiin. Turun yliopistoon hän
kumminkin pyrki takaisin ja pääsikin sinne yleisen ja kotimaan
lakitieteen professoriksi v. 1818, siis 9 vuotta sen jälkeen kuin
Suomi oli erotettu irti hänen syntymämaastaan. Tästä virasta hän
erosi tai erotettiin jo neljän vuoden perästä, ja siitä alkoi hänen
vainonaikansa, joka päättyi vasta, kun hän 71 vuoden ikäisenä v. 1850
Riiassa heitti henkensä.
Mistä syystä joutui tämä tiedemies vainon uhriksi? Ymmärtääksemme sen
täytyy meidän luoda pikainen silmäys siihen aikaan, jonka keskuudessa
sattuivat ne tapahtumat, mistä tässä on puhe, vaikkakin voimme ajan
kuvina mainita ainoastaan muutamia piirteitä, jotka useimmille lienevät
tunnetut.
Aika oli, kuten tunnettu, pyhän alliansin aikaa Euroopassa, Wienin
kongressin jälkeistä pimeää taantumuksen aikaa, jonka kuluessa
hallitukset yhteen liittyneinä panivat suurimman huolensa ja
harrastuksensa tukehduttaakseen kaikki vapaammat aatteet, joita
kansoissa kyti perintönä suuren vallankumouksen ajoilta. Se oli
Metternichin varjonpelkoista aikaa, jolloin, niinkuin monesti muulloin
ihmiskunnan historiassa, mutta räikeämmin kuin koskaan muulloin,
hallitusmiehet, katsoen olevansa Jumalan armosta määrätyt tekemään
kansoja onnellisiksi rautaisilla kuristuskeinoilla, tekivät sen
siten, että ruhjoivat alas kansojen jokaisen pienimmänkin pyrinnön
itsenäisempään elämään, jokaisen vapaan hengen huokauksenkin. Raskas
oli paino ihmishengellä, joka oli ruvennut valveutumaan. Se paino
tuntui meidänkin syrjäisessä maassamme. Tuon kansojen onnellistuttavan
järjestelmän seurauksia saatiin näet täällä Suomessakin varsin
suoranaisesti kokea, ja lähinnä tietysti siinä ainoassa Suomen
paikassa, jossa yleensä saattoi otaksua itsetietoisia hengen ilmauksia
voivan syntyä, nimittäin yliopistossa. Me tunnemme erään Suomen
miehen kohtalon, miehen, joka, taistellessaan täällä vapaamman
maailmankatsannon puolesta, joutui tuon ahtaan taantumishengen vainon
alaiseksi ja pakoitetuksi muuttamaan kotimaastaan pois. Se oli Adolf
Ivar Arvidsson, Turun yliopiston opettajia hänkin, jonka kohtalo
muuten oli hyvin yhtäläinen kuin Afzeliuksen. Samana päivänä, samassa
esityksessä ratkaistiin näiden molempain miesten kohtalot. Ja heidän
"rikoksensakin" taikka syyt heidän joutumiseensa pois yliopistosta
olivat aivan samaa sukua, vaikka toisen, Arvidssonin, oli kirjailijan,
sanomalehtimiehen tointa, siis julkista taistelua vapaampain aatteiden
puolesta, jota vastoin toisen, Afzeliuksen varsinaista rikollisuutta ei
vieläkään yksityiskohdittain tunneta.
Arvidsson oli, oltuaan ulkomailla opintomatkoilla ja Upsalan
yliopistopiireissä valmistauduttuaan taisteluun Suomen kansan
kansallisen itsenäisyyden ja vapaamman hengenviljelyksen puolesta,
palannut v. 1819 Suomeen, Turkuun, nimenomaisella päätöksellä ja
nuoruuden hehkuvalla innolla herättääkseen torkkuvan kansansa ja
opettaakseen sen tuntemaan itsensä ja merkityksensä kansakuntain
joukossa. Hän oli ruvennut toimittamaan Åbo Morgonblad nimistä
lehteä ja siinä pelottomuudella, joka meillä oli aivan uutta ja
joka myöhemmälläkin kehityskaudella on ollut harvinaista, lausunut
herätyssanoja kansalleen, virittänyt sen kansallista itsetuntoa ja
todistanut suomalaisen kansan tulevaisuuden mahdollisuutta. Hän oli
m.m. taistellut nerolla ja voimalla sananvapauden puolesta, joka sekin
silloin tietysti oli lujilla, joskaan ei ainoastaan Suomessa. V. 1821
tämä hänen lehtensä lakkautettiin, koska siinä katsottiin olevan
liian paljon ajan vaarallista vapauteen pyrkimistä. Tämä tapahtui
samoihin aikoihin, jolloin vanha kustaviaani, isänmaalleen niin suuria
ansioita tehnyt mies, kreivi J. Fr. Aminoff nimitettiin yliopiston
varakansleriksi, tuo mies, joka sitten tässä toimessaan suuressa määrin
heikonsi sitä kansalaistensa rakkautta ja kiitollisuutta, jonka hän
siihenastisella julkisella toiminnallaan oli saavuttanut. Tämä mies se
nyt tuli ratkaisevasti ja suoranaisesti vaikuttaneeksi sekä Arvidssonin
että Afzeliuksen kohtaloihin.
Arvidssonin kohtalon täydensi lopuksi eräs hänen etevä kirjoituksensa
"Mietelmiä Suomen oloista", jonka hän v. 1822 julkaisi Linsénin
toimittamassa Mnemosyne-lehdessä ja jossa hän m.m. sotaväen
päällikkökuntaakin arvosteli. Arvidssonia ja hänen uusia aatteitaan
pidettiin vaarallisina etupäässä opiskelevalle nuorisolle, johon
hänen vaikutuksensa oli suuri. Ja siksi hän oli lähetettävä Turusta
ja yliopistosta pois, koska se "oppositsiooni", jota hän muka
herätti, mutta joka itse asiassa oli isoksi osaksi luuloteltua, oli
tukahdutettava. Työskenneltyään eronsa jälkeen yliopistosta vuosikauden
yksityisopettajana Porvoossa ja saatuaan varmuuden, että hänellä ei
olisi tulevaisuutta kotimaassaan, siirtyi Arvidsson Ruotsiin.
Toisenlaiset olivat Afzeliuksen synnit, vaikka nekin katsottiin
pohjaltaan johtuvan siitä ajan ajatuspyörteestä ja turmiollisesta
itsenäisyyden hengestä, jota niin pelättiin.
Hän oli, kuten mainittu, alkanut opettajatoimensa Turun yliopistossa
suurella menestyksellä. Luentosalit olivat hänen esitelmiä pitäessään
täpösen täydet, yksin kreivi Aminoffkin kävi, ennen kansleriksi
tulemistaan, hänen lainopillisia luennoitaan kuulemassa. Valtiosihteeri
Rehbinderin persoonallinen ystävä hän oli ja nautti siten mahtavain
tuttavuutta. Kaikki tunnustivat, että Afzelius oli erinomaisen lahjakas
ja hänen vaikutuksensa virkatovereihinsa yliopistossa ja erityisesti
konsistorioon oli hyvin suuri. Mutta juuri sen vuoksi kävi hän vallan
hoitajille vaaralliseksi ja epämukavaksi ja siksi oli hän taas
syrjäytettävä.
Siihen saakka kuin Aminoff tuli varakansleriksi olivat olot Turun
yliopistossa olleet varsin hiljaiset eikä Afzeliuksen kykyä eikä
vaikutustakaan oltu niihin asti suinkaan pidetty vaarallisena. Nyt
yhtäkkiä tapahtuva suunnan muutos ei kumminkaan riippunut Aminoffista
yksin eikä alkujaan hänestä itsestään, sen todistavat ne lähemmät
määräykset, joita hänelle hänen kanslerinvirkaan astuessaan annettiin.
Hän sai nimenomaan toimekseen vastustaa ajan lisääntyvää vallattomuutta
ja tukahduttaa niitä vääriä ja vaarallisia aatteita, joita Suomenkin
kansan joukkoon saattoi hiipiä, sekä yleensä vaikuttaa siihen
suuntaan, ettei opiskelevaan nuorisoon päässyt leviämään vääriä oppeja
eikä käsitteitä kansalaisten oikeuksista. Tätä tointaan piti uuden
varakanslerin hoitaa jyrkällä ankaruudella ja lakien koko kovuudella
rangaista niitä, jotka ajan aatteiden pyörteeseen ehkä olivat
heittäytyneet.
Kuten näkyy oli tämä toimi täydellisesti sopusoinnussa pyhän
alliansin yleisten ohjeiden ja ohjelman kanssa, jotka, kuten
tunnettu, vapaamielinen ja jalo Aleksanteri I:kin viime vuosinaan
oli omistanut ja joiden toteuttamista hän piti velvollisuutenaan
toisiakin hallituksia kohtaan. Mutta omituista on, että Aminoff,
joka vielä muutamia vuosia ennen niin suurella innolla oli koettanut
käyttää kaiken vaikutuksensa esim. meidän valtiopäivälaitoksemme
uudelleen herättämiseen ja siihen jo monta kertaa saanut lupauksenkin
suosijaltaan hallitsijalta, nyt lainasi itsensä yllämainitun ohjelman
toteuttajaksi. Hän näyttää kyllä siihen tehtäväänsä toisinaan
tuskastuneenkin, mutta erinomaisella innolla hän siihen ainakin kävi
käsiksi. Arvidssonin Åbo Morgonbladin lakkauttaminen oli ensi teko,
joka oli hyvin läheisessä yhteydessä hänen vaikutuksensa kanssa.
Ja pian toteutettiin sama ohjelma parin muun, Turun yliopistossa
sattuneen tapahtuman johdosta, joita tavallisissa oloissa olisi pidetty
pikkuasioina, mutta joista nyt tuli suuria mullistuskysymyksiä. Ne
vetivät vihdoin Afzeliuksenkin mukaansa.
Kohta kun Aminoff uudessa virassaan saapui Turkuun, sattui näet, että
muutamat ylioppilaat eräänä syysyönä 1823 antoivat jollekin ajurille
selkään Hämeentullissa ja löivät myöskin sotilasvahtia, joka sekaantui
kahakkaan. Ylioppilaita rangaistiin siitä kovasti, heitä pidettiin
kuukausmääriä karsserissa ja kaksi heistä erotettiin sitten iäksi pois
yliopistosta. Asia lienee ollut esillä siinäkin yliopiston asetusten
järjestämiskomiteassa, joka oli asetettu samassa yhteydessä kuin
Aminoff nimitettiin varakansleriksi ja johon komiteaan Afzeliuskin oli
jäseneksi kutsuttu, -- seikka joka m.m. osoittaa, ettei hän silloin
vielä ollut millään tavoin epäluulonalainen eikä epäsuosiossa. Jo tuon
ylioppilaita kohdanneen rangaistuksen suhteen lienee Afzelius koettanut
puolustaa vapaamielisempää ja anteeksiantavampaa selitystapaa. Mainittu
rangaistus pantiin kumminkin, Afzeliuksen vastaväitteistä huolimatta,
kaikessa ankaruudessaan toimeen.
Mutta tämä juttu ei ollut vielä loppuun käsitelty, kun Turun
yliopistossa sattui toinen tapaus, joka vielä suuremmassa määrin antoi
varakanslerille aihetta toteuttaa käytännössä tuon edellämainitun
ohjelmansa, jonka hän m.m. eräässä juhlapuheessa oli äsken tarkemmin
selittänyt. Eräs nuori ylioppilas, Gadolin, oli yhtäkkiä menettänyt
järkensä, mennyt kuuluisan professorin Israel Hvasserin asuntoon ja
lyönyt tätä siellä ylioppilasmiekallaan päähän, niin että pieni naarmu
syntyi kasvoihin. Hvasser itse todisti sen näin eräässä erityisessä,
huomattavassa sielutieteellisessä kirjoituksessa. Mutta Aminoff selitti
tapauksen ulkomailta tuotujen kirjoitusten ja ajan hengen seuraukseksi,
-- pari vuotta aikaisemmin oli Saksassa eräs ylioppilas Sand tehnyt
murhayrityksen prof. Kotzebueta vastaan, tapaus, jota kaikissa maissa
käytettiin aiheena yliopistojen henkisen vapauden tukahduttamiseksi.
Nuori Gadolin vietiin Seiliin, viranomaiset eivät antaneet hänen
isänsä, joka oli kemian professori yliopistossa, lähettää häntä edes
johonkin ulkolaiseen mielivikaisten parantolaan hoidettavaksi. Tästä
loukkautuneena pyysi masentunut isä eroa virastaan. Tämän tapauksen
yhteydessä, koetti Afzelius pitää onnettoman virkatoverinsa puolta
ja lienee hyvin pisteliäästi ja säälimättä julkisesti arvostellut
Aminoffin tavatonta virkaintoa, hän kun tämän "attentaatin" johdosta
oli aikeissa julistaa yliopiston jonkinlaiseen piiritystilaan. Siitä
rupesi Aminoff ensiksi Afzeliusta vieromaan ja vihaamaan. Ja tämä
kiukku kiihtyi yhä seuraavina kuukausina, alkuvuodella 1822.
Afzeliuksella oli liian suuri vaikutus konsistorioon, etupäässä
rehtoriin, ja myöskin yleisöön, hän oli liian hyväpäinen ja käytti
Aminoffin mielestä neronsa väärin. Aminoff päätti sen vuoksi uhrata
Afzeliuksen palauttaakseen järjestyksen ja kuuliaisuuden akatemiassa.
Mitään levottomuutta ei tosin nyt enää yliopistossa tapahtunut,
mutta professoreissa oli jonkinlaista vastahakoisuutta ryhtyäkseen
Aminoffin tahdon mukaisesti taisteluun tuota ajan henkeä vastaan,
joka heistä oli mahdotonta ja tarpeetonta taistelua. Afzelius oli kai
tämän itsenäisyyssuunnan johtavia henkiä. Mitään varmaa siitä tosin ei
jälkimaailmalle ole muistiin säilynyt eikä ole koskaan voitu osoittaa
mitään nimenomaista tekoa eikä edes nimenomaista yllyttelyä, jolla hän
olisi tuon suuren epäsuosion vetänyt päälleen. Mutta se mahtoi olla
hänen "yleinen vahingollinen suuntansa", joka oli rangaistava.
Yllämainitussa asetuskomiteassa kumminkin lienee Afzelius lopullisesti
täyttänyt varakanslerin suuttumuksen mitan. Hänellä oli terävä kieli,
ja sillä näkyy hän näihin aikoihin suututtaneen myöskin valtiosihteeri
Rehbinderin, joka kumminkin katsoi Afzeliuksen erinomaisia lahjoja
niin hyödyllisiksi yliopistolle, että viimeisiin asti puolusti hänen
säilyttämistään yliopistossa, joskin ankarasti aisoissa pidettynä.
Aminoff sitävastoin tahtoi Afzeliuksen aivan pois yliopistosta,
välttämättä, armotta, ja hänellä oli siinä kohden puolellaan Turun
läänin vt. maaherra L. G. v. Haartman, joka hänkin kuului tuohon
yllämainittuun yliopiston asetusten komiteaan ja joka aina oli valmis
mihin pyhän alliansin ohjelman toteuttamiseen tahansa. Aminoff kutsui
Afzeliuksen eräänä huhtikuun päivänä 1822 luokseen ja vakuuttamalla
hänelle, että hänelle annettaisiin ero ilman eläkettä, ellei hän
itse eroa pyytäisi, sai hän tämän jättämään erohakemuksensa, --
ei konsistorion kautta, joka olisi ollut tavallinen tie, mutta
varakanslerille suoraan. Asia oli siten täydellinen uutinen
konsistoriolle, kun kesäkuun alussa 1822 sen kokouksessa yhtäkkiä
luettiin Afzeliukselle myönnetty ero. Konsistorion pöytäkirja on
hyvin lyhyt tässä kohden. "Jonka jälkeen tohtori, professori Afzelius
nousi ja läksi", luetaan siinä merkitsevästi. Rehbinder oli esittänyt
Afzeliuksen erohakemuksen, samalla kuin Arvidssonin karkoittamisen,
toukok. 20 p:nä 1822.
Minkä vaikutuksen tämä pakollinen ero teki Turun yliopistopiirissä,
joissa Afzelius oli etevimpiä ja suosituimpia opettajia, jopa johtava
henki, siitä ei ole tarkempaa kuvausta säilynyt, vaan sen voi melkein
aavistaa. Arvattavasti yliopiston miehet kumminkin, katsoen kukin
omaa kohtaansa, säilyttivät mielessään arvostelussa, tuomatta sitä
julkisuuteen. Sitä paitsi Afzeliuksen eron muoto, kun hän sen itse
oli pyytänyt, vaikutti, että sen laillisuutta vastaan ei oikeastaan
ollut mitään sanomista. Kun Arvidssonin erottaminen yliopistosta pari
kuukautta myöhemmin tuli tunnetuksi, nosti se myrskyn konsistorion
kokouksessa, jossa useat professorit ankarasti arvostelivat
toimenpiteen laillisuutta, joten varakanslerin, Aminoffin, täytyi mitä
ankarimmin kieltää kaikki keskustelu tästä asiasta. Afzeliuksen suhteen
oli vielä omituista se, ettei kukaan oikein tiennyt, mistä syystä
hän oli saanut eronsa, oliko jotakin todellista rikosta tapahtunut
vai eikö. Aminoffkaan ei ole sitä sen tarkemmin määritellyt, kuin
eräässä kirjeessä Rehbinderille ilmoittanut, että Afzeliuksen täytyi
sittenkin poistua "vääräin periaatteidensa vuoksi ja halunsa vuoksi
herättää huomiota". Ja kun kymmenkunnan vuotta myöhemmin silloinen
kenraalikuvernööri Zakrevski koetti saada selkoa Afzeliuksen entisistä
rikoksista ja syistä hänen eroonsa yliopistosta, ei hänelle voitu
Suomen ministerivaltiosihteerin virastosta muuta ilmoittaa, kuin että
"Afzeliuksen rikos ei ole koskaan tullut oikein paljastetuksi eikä se
ole ollut sitä laatua, että siitä laillisesti olisi voitu rangaista".
Tämäkin selitys osoittaa, että varakanslerin epäsuosio ja varjonpelko
yksin oli karkoittanut yliopistosta tämän etevän tiedemiehen.
Jälkimaailman on yleensä vaikea ymmärtää Aminoffin tekoja ja
vaikuttimia tällä ajankohdalla. Se ei vielä itsessään ole niin
ihmeellistä, että hän mielipiteiltään joutui tuon yleisen reaktsioonin
pyörteeseen. Olihan hänellä, joka oli vanhan, vallankumousta
edelläkäyneen yhteiskuntajärjestyksen, kustaviaanisen ajan, ihailija,
edellytyksiä vastustaakseen niitä uudempia käsitteitä kansojen
oikeudesta ja yhteiskuntajärjestysten muodostumisesta, joita hän jo
kohta Kustaa III:nen kuoleman jälkeen niin ankarasti oli arvostellut ja
jakobismiksi leimannut. Hän ei voinut kärsiä sitä uutta koulua, joka
halveksi vanhaa, hyvää kustaviaanista aikaa. Mutta että hän, valistunut
ja paljon kokenut mies, jossa sydän ja omatunto paljon vaikutti,
hän, joka itse oli valtiollisesti vainottuna istunut vuosikausia
vankilassa, että hän rupesi harjoittamaan samanlaista valtiollista
vainoa kuviteltujen rikosten perustuksella ja ryhtyi suurenmoisesti
masentamaan luuloteltuja levottomuuksia, se on sentään vaikeammin
selitettävissä. Ja muuta selitystä siihen tuskin löytyy, kuin että
Aminoff halussaan palvella ja miellyttää sitä hallitsijaa, joka oli
hänelle itselleen ja hänen syntymämaalleen tehnyt niin paljon hyvää,
meni liian pitkälle, ajattelematta keinojen puhtautta ja muistamatta,
että yksilöt viattomasti joutuivat sortumaan tuon aaveiden pelon
vuoksi, jonka hänen itsensä lie täytynyt myöntää pohjaltaan turhaksi.
Meillä Suomessa on tuollaista aaveiden pelkoa ja siitä johtuvaa turhaa
ankaruutta tavattu useampina eri aikoina, mutta tämä tässä kosketeltu
lehti Turun yliopiston viime ajoilta on erityisesti synkkä siksi, että
silloin maamme omat pojat harjoittivat ajatuksen ja sanan vapauden
sortoa ja yksilöjen vainoamista.
* * * * *
Olemme viivähtäneet suhteettoman kauan noissa tapahtumissa,
jotka olivat yhteydessä Afzeliuksen syrjäytymisen kanssa pois
maamme korkeakoulusta. Mutta siihen hänen vastoinkäymisensä eivät
päättyneet; hänen vaiheensa olivat edelleen kirjavat. Sillä hänen
elämäntaipaleellaan, jota vielä kesti lähes 30 vuotta hänen eronsa
jälkeen yliopistosta, tapahtui yhä edelleen mitä ihmeellisimpiä
seikkoja, jotka onneksi ovat harvinaisia meidän historiassamme. Hänen
onnettomuutensa alkoivat oikeastaan juuri tästä vuodesta 1822.
Tosin olivat hänen seuraavat vuotensa verraten rauhalliset. Samassa
kun hänelle annettiin ero, käskettiin hänen lähteä ulkomaille,
pois Suomesta, ainakin pariksi vuodeksi kokoamaan aineksia teosta
varten, joka selvittäisi Suomen valtio-oikeudellista asemaa ja
lainsäädäntöä. Mutta Afzelius ei tätä käskyä totellut. Hän syytti
sairaloisuutta ja kun hän ei ollut tehnyt mitään rikosta, ei hän
myöskään tahtonut lähtemällä maanpakoon epäsuorastikaan myöntää
mitään luvatonta tehneensä. Huolimatta uudistetuista käskyistä hän
jäi Suomeen, ensiksi Turkuun, jossa eli saamallaan eläkkeellä ja
asettui sitten lähelle Helsinkiä elämään perheineen. Täällä hän,
taitavana lakimiehenä, harjoitti paljon asianajoa ja avusti m.m.
Viipurin läänin lahjoitustalonpoikia heidän oikeudenkäynneissään
lahjoitusherroja vastaan. Mutta juuri tällä köyhän kansan parasta
tarkoittavalla toimellaan saavutti hän yhä uusien mahtavien
henkilöjen vihan. Lahjoitusmaakysymys oli silloin polttava Suomessa,
venäläisten lahjoitusherrain omistusoikeudet olivat usein enemmän
kuin epämääräiset, vaikka Suomen omista miehistä muodostunut komitea
oli valmis uhraamaan talonpoikaimme oikeudet herrain hyväksi. Mutta
niin ollen oli taitava lakimies, joka piti talonpoikain puolta, hyvin
kiusallinen kappale, ja hän oli siis saatava syrjään. Niin alkoi
v. 1830 uusi vaino Afzeliusta vastaan. Tähän vainoon lienee ollut
yksityisempiäkin syitä: Afzelius oli, kuten ennen mainittu, hyvin
teräväkielinen ihmisiä ja oloja arvostellessaan ja ivatessaan ja
kerrotaanpa hänen m.m. taitavana ivakuvain piirtäjänä herättäneen
harmia. Kenraalikuvernööri Zakrevski johti tuota uutta vainoa
Afzeliusta vastaan. Kenraalikuvernöörin kansliaan jätti huhtikuussa
1830 helsinkiläisen santarmiston päällikkö, kenraali Benckendorff
ilmoituksen ja valituksen, että Afzelius panettelee järjestysvaltaa,
elää ihmisten kustannuksella, joita hän yllyttää oikeusjuttuihin, ja
että hän on jo 7 vuotta sitten tilattavaksi ilmoittanut kirjan, joka ei
vieläkään ole ilmestynyt.
Niinpian kuin Afzelius sai kuulla näistä epämääräisistä syytöksistä,
vaati hän niiden toteennäyttämistä. Kolme eri kertaa sai
kenraalikuvernöörin kanslia Pietarissa oleskelevalta Zakrevskiltä, joka
samalla oli sisäasiain ministeri, toimekseen koettaa toteennäyttää
yllämainittuja syytöksiä taikka tiedustella hänen muita rikoksiaan.
Kolmesti pani kenraalikuvernöörin kanslian päällikkö Merlin tiedustelut
toimeen, jolloin m.m. kuvernöörien ja yliopiston viranomaisten tuli
antaa lausuntoja ja ilmoittaa kaikki, mitä tiesivät, mutta kolmesti
täytyi hänen vastata Zakrevskille, että ei mitään syitä Afzeliusta
vastaan löytynyt, häntä vastaan tehdyt syytökset olivat perättömät.
Muuta ei tullut ilmi, kuin että Afzeliuksella oli huonot raha-asiat
ja että hän oli ottanut osaa niihin jäähyväispitoihin, jotka oli
pantu toimeen professori Israel Hvasserin kunniaksi, kun tämä erosi
yliopistosta ja siirtyi Ruotsiin. Mutta kaikesta tästä huolimatta
Zakrevski, nojautuen Benckendorffin yllämainittuihin todistamatta
jääneisiin syytöksiin, teki alamaisen ehdotuksen siitä, että Afzelius
viipymättä lähetettäisiin rajan taa pois Suomesta, jonne hänet
kiellettäisiin palaamasta. Kirjelmässä Rehbinderille, jonka tuli tämä
asia esittää, huomautti hän erityisesti, että hänen kirjeensä oli
sananmukaisesti esitettävä.
Mitään lakia, joka olisi oikeuttanut tuollaisen maasta karkoittamisen,
ei ollut olemassa. Mutta Rehbinder esitti kumminkin karkoittamisasian.
Siihen suostuttiin, mutta päätös tuli saamaan vähän toisenlaisen muodon
kuin Zakrevski oli tahtonut. Afzelius määrättiin korkeimmasta käskystä
lähtemään maasta pois, siis ei vietäväksi. Eläkkeensä hän sai pitää.
Mutta se näennäisesti suurempi menettelyvapaus, joka Afzeliukselle
tässä lopullisessa ratkaisussa myönnettiin, koitui hänelle vielä
suuremmaksi turmioksi.
Viranomaiset ryhtyivät heti Afzeliuksen maasta lähtöä toteuttamaan.
Pietarista lähetti Zakrevski viipymättä tiedon Uudenmaan ja Hämeen
läänin maaherralle, että hänen piti heti ottaa Afzeliukselta
kirjallinen sitoumus siitä, että tämä saamaansa käskyä totellen
lähtee Suomesta eikä sinne palaa. Afzelius asui silloin Helsingin
vieressä eräässä huvilassa ja kaksi Helsingin kaupungin raatimiestä
kävi toimittamassa hänelle annetun päätöksen sekä jättämässä hänelle
passin ulkomaille lähtöä varten. He vaativat häneltä nyt kirjallista
sitoumusta, että hän kolmen viikon kuluessa lähtisi maasta. Afzelius
antoi kirjallisen tunnustuksen, että oli saanut osan puheenalaisesta
päätöksestä, jota hän lupasi totella, mutta määräajasta, jonka kuluessa
hän lähtisi, hän ei sitoumuksessaan maininnut mitään, koska siitä ei
oltu mitään mainittu myöskään hänelle jätetyssä päätöksessä.
Tämä pieni niskoittelu kävi Afzeliukselle kovin kalliiksi, sen kautta
menetti hän vapautensa jälelläolevan elämänsä ajaksi. Ystäväinsä
kehoituksesta Afzelius kyllä teki jo lähtöä Suomesta, perheensä lähetti
hän jo edeltä Ruotsiin ja oleskeli itse lähtöhommissa Turussa. Silloin
hänet yhtäkkiä vangittiin. Jo ennenkuin nuo myönnetyt 3 viikkoa vielä
olivat loppuun kuluneet, lähetti Zakrevski Pietarista erityisen lähetin
Suomeen, Turun läänin maaherran luo, jonka hän käski heti otattaa
Afzeliuksen kiinni ja lähettää Pietariin, koska muka yliopiston
varakansleri kreivi Nesselrode tahtoi hänet puheilleen. Afzelius
oli silloin jo ehtinyt Ahvenanmaalle saakka, matkalla käskettyyn
maanpakoon. Siellä hän tavattiin, pantiin kiinni ja vietiin vankina
Pietariin.
Mikä saattoi aiheuttaa tämän viimeisen radikaalisen teon, mikä oli
syynä siihen, että Afzeliukselle tuo äsken tuomittu maanpakolaisuus
yhtäkkiä muutettiin vankeudeksi, sitä eivät asiakirjat selitä, se on
hämärän peitossa, niinkuin yleensä koko sen vainon syy, jonka alaiseksi
tämä tiedemies joutui. Selvää on, ettei tahdottu enää päästää häntä
ulkomaillakaan vapauteen. Näyttää siltä kuin hänen toimensa Itä-Suomen
lahjoitustalonpoikain asiamiehenä olisi ollut hänen suurin rikoksensa,
vaikka, kumma kyllä, siitä ei mitään mainita siinä virallisessa
kirjevaihdossa, joka vieläkin on tallella. Hän oli kesällä 1830 käynyt
Itä-Suomessa, Salmissa saakka. Kuten tunnettu oli lahjoitustalonpojilla
noina vuosina juuri asetuksen mukaan vielä tilaisuus todistaa
omistusoikeutensa tiloihinsa. Kaikilla virallisilla tahoilla
pidettiin, kuten tunnettu, aivan intohimoisesti lahjoitusherrain
puolta talonpoikia vastaan. Mikä liekään ollut loppusyy, Afzelius
vietiin nyt kaikissa tapauksissa vankina Pietariin. Hän olisi, sen
jälkeen kuin hänelle tieto annettiin maastakarkoittamisesta, hyvin
ehtinyt turvaan Ruotsiin, ennenkuin vangitsemiskäsky saapui. Mutta
hän vitkasteli, oli rauhallinen kai syyttömyytensä tuntien. Siksi hän
menetti vapautensa. Pietarissa häntä jonkin aikaa pidettiin vankina,
ja sieltä hänet lähetettiin Vjatkan kaupunkiin poliisin valvonnan
alaiseksi. Täällä vietti hän 4 pitkää vuotta. Hänen olostaan Vjatkassa
on yleensä hyvin vähän tietoja säilynyt. Mutta hänen kärsimyksensä
ja sieluntuskansa näkyvät olleen äärettömät, sen voi huomata
erinäisistä hänen kirjeistään Suomenmaan uudelle kenraalikuvernöörille
Menshikoffille, jolle hän koetti todistaa, että Suomen lakien mukaan
maasta karkoittaminen ilman edelläkäypää tutkimusta ja tuomiota ei
ole oikeudenmukaista. Hän huomauttaa noissa kirjeissään, ettei hän
vielä vuosikausia vankina oltuaan itse tiedä syytä, miksi häntä on
vaino kohdannut, ja kuvaa synkäksi olonsa siellä yksin ilman perhettä,
ilman kirjoja, ilman sielunhoitoa, niukoissa taloudellisissa oloissa,
sekä arvelee täytyvänsä jatkaa tuota kurjaa elämistään ainoastaan
osoittaakseen, kuinka pitkälle katkeruus ihmissielussa voi kehittyä.
Hän kertoo rukoilevansa, ettei kellekään Suomen miehelle, ei hänen
katkerimmalle vihamiehelleenkään, koskaan sattuisi sellaista kohtaloa
kuin hänelle. Nuo hänen valituksensa ovat teräviä, mutta samalla
sydäntä särkeviä.
Alussa vuotta 1835 sai Menshikoff aikaan sen, että
Afzeliukselle annettiin lupa muuttaa takaisin Suomeen, Käkisalmeen,
sotilasviranomaisten tarkastuksen alaiseksi. Mutta Käkisalmi, joka oli
aivan lahjoitusmaariitojen sydämessä, huomattiin kai sopimattomaksi
oleskelupaikaksi hänelle, koska määräys heti muutettiin siten,
että Afzeliuksen tuli asettua valvonnan alaiseksi Lappeenrantaan.
Sinne hän siirrettiinkin ja asui pari vuotta eräässä kaupungin
viereisessä talonpoikaistalossa. Mutta täälläkin näkyy hän joutuneen
poliisiviranomaisten taikka muiden viranomaisten epäsuosioon.
Muistettava on, että juuri 1837 kiristyivät lahjoitusmaariidat
huippuunsa, lahjoitustalonpojat, joita oli äärimmilleen kiusattu,
nousivat siellä täällä vastarintaankin, joten levottomuuksia tapahtui.
Arveltiin kenties, että Afzelius, talonpoikain entinen asiamies, oli
Lappeenrannassa heitä liian lähellä. V. 1837 siirrettiin hänet sieltä
pois, eikä hän sen koommin enää Suomessa käynyt.
Afzelius vietiin nyt vankina Wendenin kaupunkiin Liivinmaalle. Näihin
asti häntä karkoituspaikoissaan ei oltu vankina pidetty, mutta nyt
hän sai 4 vuotta viettää vankilassa. V. 1841 hänen oloaan vähän
huojennettiin hänen uudistettujen anomustensa johdosta ja hän sai
niistä puolin oleskella vapaana Itämeren maakunnissa, kumminkin sillä
nimenomaisella ehdolla, ettei saisi palata Suomeen, josta seikasta
myöskin Suomen viranomaisille tieto annettiin. Afzelius kuoli Riiassa
v. 1850.
Tämän tiedemiehen elämäntarina, johon tässä olemme silmäyksen luoneet,
on kuvaava niille oloille, joiden keskessä hän eli ja sille arkuudelle
ja tuskalliselle varjonkammolle, joka oli yhteiskunnan kaitsijain
tunnusmerkki silloin sekä Suomessa että muuallakin. [Lähteenä tähän
kirjoitukseen on käytetty etupäässä T. Haartmann'in (Finsk Tidskrift
1895) ja C.G. Estlanderin (Sv. Litteratursällsk. Förh. 8) asiaa
koskevia tutkimuksia.]