Suuressa, muhkeassa huoneessa eräässä Pietarin keisarillisessa
palatsissa istui kaksi miestä, vanha ja nuori, uutterassa työssä
kookkaan kirjoituspöydän ääressä. Äänetöntä oli koko talossa, ei
kuulunut muuta kuin hanhenkynän pirteää rapinaa tai joskus käännetyn
paperin kahinaa. Vihdoin päätti nuorempi mies kirjoituksensa, lukaisi
tarkasti läpi viimeisen lauseen, lisäsi vielä jonkin pilkun ja siirsi
kynän pois. Vanhempi kirjoitti vielä tuokion, laski sitten hänkin
valkoisen sulkansa syrjälle ja virkahti:
-- No, se on valmis nyt?
-- Se on valmis, nimiä vailla.
-- Ne tulevat siihen huomenna. Niin, ystäväni, me olemme tänään
päättäneet suuren työn. Minä lisään näihin perusteluihin muutamia
näkökohtia ensi aikain käytännöllisistä toimenpiteistä, jotka myös
esitän hyväksyttäviksi, ja sitten...
Vanhempi mies heilautti iloisesti päätään ja hänen suuret, kauniit
silmänsä leimahtivat niin kirkasta riemua, kuin olisivat ne säteilleet
kasvavan nuorukaisen toivehikkaasta päästä. Hänen ilonsa tarttui
hänen työtoveriinsakin, joka nyt laski kätensä äsken kirjoittamalleen
paperille ja virkkoi kuin edellisen puhetta jatkaen:
-- Ja sitten on Suomi taas ehyt ja kokonainen, Vanha Suomikin saa
kasvaa, varttua ja kehittyä nuoremman rinnalla yhteiseen kukoistukseen.
Silloin hypähti vanhempi mies työtuoliltaan, oikaisi suoraksi kookkaan,
komean vartalonsa ja lähti vilkkain askelin mittelemään lattiaa
edestakaisin. Ja sitä tehdessään hän nopeasti, innostuneesti puhui:
-- Niin juuri, yhteiseen kukoistukseen. Me työskentelemme täällä
luodaksemme uuden, kukoistavan Suomen, sisällisesti voimakkaan
ja onnellisen maan. Ja miksi emme siinä onnistuisi, kun meitä
pyrinnöissämme auttaa jalon, kaukokatseisen hallitsijan ylevä mieli
ja hyvä tahto? Nyt se vasta Suomi syntyy, ja minä puolestani olen
onnellinen, saadessani olla mukana sen ensi askeleita ohjaamassa ja sen
vastaista uraa suunnittelemassa. Niin, niin, Suomi syntyy nyt juuri
tällä hetkellä. Sillä mitä se oli Ruotsin alaisena? Syrjäinen, palasiin
pilkottu maakunta, vailla itsenäisen ja omintakeisen kehityksen
mahdollisuutta, se oli lampuotimaa, josta mielin määrin kiskottiin
veroja ja sotaväkeä. Nyt siitä tulee ehyt maa ja ehyt kansa, joka
omien lakiensa ja laitostensa turvissa saa itsenäisesti kehittyä
onnellisemmissa taloudellisissa oloissa ja rauhassa ja turvassa.
Meidän on laskettava perustukset tälle kehitykselle, lujat, varmat
perustukset, ja kaikkein lujimman kulmakiven laskemme juuri nyt, kun
saamme vanhan Suomen yhdistetyksi uuteen. Ja vaikka tämä kansa onkin
vielä kuin tupessa, köyhä, unelias ja hidas, niin minä luotan tuon
kansan sitkeään elinvoimaan ja kykyyn pysyä pystyssä laskemillamme
perustuksilla. Olen jo vanha mies, tautien ja kärsimysten taittama
ja raihnainen, ja usein toivon ainoastaan hautaa vapauttajakseni.
Mutta toisina hetkinäni sentään, kuten taas nyt, toivoisin saavani
elää vielä kauan, nähdäkseni työstäni kypsät hedelmät, nähdäkseni
ehyen, varttuneen, heränneen Suomen kansan elävän onnellisena nyt
laskemillamme perustuksilla. Nuorempi mies oli ihaillen ja ihmetellen
kuunnellut tätä sanatulvaa, seuraten silmillään lattialla kävelevää
ryhdikästä, säkenesilmäistä miestä seinästä seinään, edestakaisin.
Sitten hänen suunsa vetäytyi ystävälliseen hymyyn ja hän virkkoi
hilpeästi:
-- Aina sama optimisti, aina tulena ja intona! Lattialla astujakin
pysähtyi nyt, istahti nojatuoliinsa ja vastasi naurahtaen:
-- Niin, minä olen vuosikseni liian nuori, kyllä hymysi ymmärrän. Mutta
miksi emme olisi optimisteja? Kuvastuuhan meille kansamme tulevaisuus
valoisana ja onnellisena ja me voimme vielä paljon tehdä sen hyväksi.
Minä tunnen kyllä epäilyksesi ja pelkosi ja tiedän vaaroja ja vastuksia
ilmestyvän rakennuksemme tielle, en ole koskaan kulkenut ummessa
silmin. Mutta me rakennamme aidat, joiden ohi se ei pääse horjahtamaan,
ja sitten saavat kansa ja sen johtavat miehet luoda lisiä olevalle
pohjalle. Minä en epäile.
-- En minäkään, vastasi nyt vakavasti nuorempi mies, nousten
istuimeltaan ja kooten papereita salkkuunsa. -- Alku on ainakin
lupaava. Ja suokoon Jumala, että te vaikutuksellanne ja innollanne
kauan saisitte johtaa kansaamme, toteuttaaksenne kauniin unelmanne.
-- Minun vaikutukseni ei ole pitkä, mutta jotakin luen kumminkin
ansiokseni, ja iloitsen siitä. Hyvästi, ystäväni, huomenna kun
tavataan, on Suomi jo yksi ja kokonainen.
Nuorempi mies kumarsi ja läksi. Se oli Pietarin uuden Suomalaisen
komitean toimekas ja taitava sihteeri, parooni Rehbinder, joka
viimeisteltyään ne asiapaperit, jotka koskivat Viipurin läänin
yhdistämistä Suomeen, nyt palasi siitä keisarillisesta palatsista,
jossa komitean virkahuoneisto sijaitsi. Tuo vanhempi mies,
harmaatukkainen ja kalpea, joka nyt yksin huoneeseen jäi, oli
Suomalaisen komitean puheenjohtaja, Aleksanteri I:sen neuvonantaja ja
persoonallinen ystävä, kenraali Kustaa Mauritz Armfelt.
Hän käveli huoneen perälle ikkunan viereen ja katseli ulos kadulle,
jonne hallava taivas harvakseen heitteli lumia, siten yhä kiirehtien
joulukuun varhaista hämärää. Oli näet joulukuun alku käsissä vuonna
1811.
Pietari kohisi siinä hänen allaan, mutta hän ei sitä huomannut, hänen
ajatuksensa jatkoivat äskeistä kulkuaan ja hän oli koko sielultaan
vaipunut niihin. Istahtaen nojatuoliinsa matki hän puoliääneen:
-- Toteuttaakseni kauniin unelmani, sanoi hän... Unelman -- olisiko
siis tässäkin taas edessäni unelma, eikö tässä nytkään ole täysi
todellisuus? niin jatkoi hän ajatustaan. -- Elämäni on ollut täynnä
unelmia, yhä uusia, toistaan kauniimpia, vaan ne ovat rauenneet melkein
kaikki, niin, kaikki. Minä luulin, että viimeinen elämäntyöni ei olisi
enää unelma, vaan että se olisi kaunis, valoisa, elävä todellisuus.
Minä halusin päättäjäisikseni luoda syntymämaahani lujat, varmat olot
ja rauhallisen, onnellisen kansan, halusin kuolla tietoisena siitä,
että edes yhdessä elämäntyössäni olen onnistunut. Olisiko sekin vain
unelma, kaunis mutta petollinen?
Yksin istui siinä paljon kokenut mies hämärtyvässä työhuoneessaan
ja kävi hiljaisia käräjiä omantuntonsa ja vakaumuksensa kanssa,
koettaen poistaa siitä kaikki, mikä olisi utukuvaista unta, hartaan
toivon synnyttämää petosta, vilkkaan mielikuvituksen lentävää
haaveilua. Hän oli elämässään kuvitellut paljon, rakennellut suuria
suunnitelmia, kohonnut korkeimmille vallan ja maineen kukkuloille,
ollut mukana valtaistuimia pystyttämässä ja kukistamassa ja aina
painanut raskaasti valtiollisten neuvottelujen vaa'assa. Ja mitä siitä
oli jäljellä? Kustaa III:nen rinnalla hän oli hänen uskollisimpana
auttajanaan pystytellyt Ruotsissa perinnöllistä kuninkuutta -- ja nyt
oli Kustaa III:nen poika maanpaossa ja hän itse karkoitettu entisestä
isänmaastaan. Hän oli sotapäällikkönä taistellut kuumasti ja urheasti
Suomen ja Pommerin säilyttämiseksi vanhalle emämaalle -- ja nyt oli
Suomi ja Pommeri lohkaistu ikipäiviksi vanhasta emämaasta pois. Parhaan
valtiollisen kykynsä ja tarmonsa oli hän vuosikymmenen kuluessa
käyttänyt Euroopan kaikissa maissa kootakseen kansat kukistamaan sen
verisen nousukkaan, Napoleonin, joka oli tuottanut ihmiskunnalle
niin paljon kurjuutta, ja nyt hän palveli valtiossa, joka oli saman
Napoleonin liittolainen. Mitä oli jäljellä hänen unelmistaan?
Höylänlastuja, saippuarakkoja, kärsimyksiä, nöyryytyksiä, karvaita
muistoja, katkenneita toiveita -- muuta ei...
Tuo kookas vartalo tuntui painuvan kokoon lepotuoliin ja äsken niin
kirkas katse oli raukea ja samea. Ja hän kysyi itseltään:
-- Miksi käy aina näin parhaiden ponnistusteni? Miksi kaikki, johon
kajoon, ikäänkuin särkyy ja hupenee? En ole koskaan tahtonut muuta kuin
hyvää, ihmiskunnan onnea, kansojen parasta, itselleni en ole mitään
pyytänyt. Ja kumminkin, minä tunnen voimani ja tahtoni ja maailma sen
tunnustaa. Pyrintöni ovat puhtaat, en arastele työtä, mihin ryhdyn, sen
ajan perille, voittaen vallat ja kansat puolelleni, ja kokemukseni ovat
rikkaat ja suuret. Turhuutta, turhuutta! Enkö todellakaan saa luoduksi
mitään pysyvää, mitään todellista, -- hupeneeko kaikki tyhjäksi?
Maailmaa kierreltyäni on kohtalon vallaton laine nyt viskannut minut
vanhana ja raihnaisena sen maan syliin, jossa oli lapsuuteni kehto, sen
kansan palvelukseen, jota ensimmäisenä opin tuntemaan ja rakastamaan.
Tämä kansa katsoo nyt minuun kuin korkeimman lähettämään johtajaansa ja
auttajaansa ja katsoo syystä, sillä sen pojista olen minä enemmän kuin
kukaan muu tilaisuudessa sitä hyödyttämään ja sen kohtaloita ohjaamaan
onnellista tulevaisuutta kohden. Ja tahtoni on vilpitön ja puhdas,
toivoni harras, soisin saavani kerran levätä povessa maan, jonka
onnellinen kansa, rauhallisena, eheänä, muistoani kiitollisuudella
siunaisi. Onko tämäkin unelmaa, saippuarakkoa, pettymystä, niinkuin
edelliset kaikki?
Hän kohottautui tuoliltaan, iski kätensä pöytään ja taas hänen
katseensa tulistui, kun hän lausui lujalla päättäväisyydellä:
-- Ei, ei, niin ei saa olla, niin ei voi olla. Minä tahdon nyt
kerrankin luoda jotakin kelvollista ja pysyväistä, jotakin, joka kestää
ajankin hampaat. Minä tahdon luoda kansalleni niin lujat perustukset,
että se pakostakin aina säilyy kansana kansakuntain joukossa, kuten sen
jalo hallitsija ennusti, tahdon käyttää viimeiset vuoteni, viimeisen
vaikutukseni ja viimeisen tarmoni siihen. Ja sen täytyy onnistua.
Hänen kauniissa kasvoissaan oli melkein peloittavan ankara piirre ja
hänen suuret silmänsä näyttivät voimaa säkenöivän. Mutta taas kohta
hänen piirteensä sulivat leppeämmiksi ja jonkinlainen onnellinen autuus
näytti kirkastavan hänen kauniit kasvonsa, kun hän jälleen paikoilleen
istui. Hän katseli siinä hengen silmillä sitä tulevaisuutta, jonka hän
edessään näki valoisana ja päiväpaisteisena ja hän vakuutti itselleen,
että hänen laskemansa perustus kestäisi.
Hän näki edessään pienen, hiljaisen kansan, joka uuraasti raatoi
taloudellisen viljelyksensä ja henkisen kehityksensä vainioilla,
vahvasti nojautuen vanhoihin perustuksiin. Sen oli otettava elatuksensa
karusta maasta, se ei siinä raataessaan ehtinyt eksyä hurjastelemiseen
eikä vaipua paheisiin, sen onnellisuus oli siksi lujassa, ettei
sitä kukaan voisi kadehtia. Hän näki kansan, pienuudessaan ehyen,
köyhyydessään tyytyväisen, jota voimakkaampi käsi varjeli, ja hän
iloitsi sydämessään ajatellessaan, että hän oli saanut olla mukana sen
onnen perusteita laskettaessa.
Se horoskooppi, jonka hän näin syntymämaalleen asetti, oli niin
valoisa, että hänen mielensä suli sitä katsellessaan. Ja hän tarkasteli
sitä vielä kerran ja tuli siihen päätökseen, että sen toteuttaminen oli
mahdollinen. Iloisella mielellä aikoi hän taas ryhtyä työhönsä, työhön
unelmansa toteuttamiseksi.
Tällä välin oli huoneen hämärä jo pimeäksi muuttunut ja ennenkuin hän
kutsui sisään tulta, käveli hän vielä pari kierrosta lattiata pitkin
tuon kauniin mielialansa vallassa ja nauttien siitä. Pysähtyi sitten
taas ikkunan luo katselemaan katuliikettä, jossa astujat ja ajajat
varjoina kuvastuivat puolipimeässä.
Yht'äkkiä häntä silloin puistatti. Hän oli nähnyt jonkun kuvan tuolla
kadulla, joka uusia mietteitä hänen mieleensä johti. Suuret, komeat
vaunut olivat vierineet hänen palatsinsa ohi ja hän oli ne tuntenut.
Niissä ajoi eräs hänen vastustajansa ja kadehtijansa, joka koetti häntä
syrjäyttää vaikutuksesta. Eikä se tuo ollut ainoa, niitä oli monta.
Siinä oli tekijä, jota hän ei ollut tarpeeksi ottanut lukuun.
Monia kokenut valtiomies tähysti ääneti kohden hallavaa taivasta ja
taas hänen mielikuvituksensa rupesi kapinoimaan äskeistä varmuutta
vastaan. Hän mietti:
-- Mitä hulluja, onko niin himmentynyt valtiollinen katseeni, etten
asemaa voi edessäni selvästi nähdä, vai seisonko, vanha, kokenut
valtiomies, tässä ja valehtelen itselleni, pettääkseni itseni ja
kansani. Enkö uskalla tarkastella kaikkea ja tunnustaa kaikkea,
uskottelenko sellaista, jota en usko, kavaltaakseni viimeisenkin
elämäni työn. Hä? Touhuanko tässä taas tuulimyllyjen taistelijana,
tahtomatta nähdä, että koko rakennus ensi myrskyllä kaatuu kuin
lastulinna...?
Taas häntä puistatti ja aivan toisenlainen kuva muodostui nyt
vähitellen mielikuvituksen synnyttämänä hänen henkisen silmänsä eteen.
Hän seisoi siinä ikkunan ääressä, katseet suunnattuina kohden harmajaa
taivasta, ja näki edessään surevan kansan, joka epätoivoisena kamppaili
kohtaloaan vastaan, joka oli sitä voimakkaampi. Hän näki pienen
kansan, joka karussa maaperässään raatoi ja puski, mutta jolta maa
livetti jalkojen alta ja joka turhaan koki kuokalleen hakea kestävää
perustetta. Se oli kaikki rakennettu juoksevalle hiekalle, paalutukset
olivat pettäneet ja hän näki avautuvan haudan, johon vähitellen solui
raataja toisensa perästä ja joka uhkasi niellä koko työläisjoukon
kuiluunsa. Hän koetti repäistä katseensa irti tuosta kuvasta, koetti
todistaa, että se on valhekuva, irvikuva, mutta hän näki sen niin
selvästi ja tunsi siinä oman työnsä, joka taas hupeni mitättömiin,
haihtui ja katosi. Hänen laskemansa perustukset olivat pettäneet, hänen
viimeinenkin ponnistuksensa oli ollut turhuutta, unelmaa...
Rinta läähätti ja veri poltteli poskia, kun vanha valtiomies vihdoinkin
sai temmaistuksi katseensa irti hallavalta taivaalta ja astutuksi
kirjoituspöytänsä viereen. Hän soitti kelloa rutosti, melkein äkäisesti.
Palvelija ryntäsi huoneeseen.
-- Tulet! komensi kenraali.
Palvelijan mentyä istahti hän työpöytänsä ääreen, koettaen rauhoittua
ja karkoittaa pois hämärän kiusoittavia kuvia. Ja puhdas omatunto
palautti pian mieleen tasapainon ja rauhan. Hän keräsi eteensä
paperinsa, laskeusi nojalleen niiden päälle ja kuiskasi hiljaa, melkein
kuin rukoillen:
-- Minä teen minkä voin, rakennan perustukset niin lujiksi kuin
taidan, lyön paalut niin syvälle kuin voimani riittävät, muuta en
osaa, muuta minulta älköön vaadittako. Minä olen ihminen, heikko,
puutteellinen ihminen; kohtalojen kulkua, salliman mahtavia viittauksia
en minä voi muutella, en siirtää pyykkipatsaita, jotka kaikkivalta
vanhurskaudessaan asetteli. Mutta vielä voin tehdä työtä, vielä on
minulla ehkä muutamia kuukausia, ehkä vuosiakin jälellä. Ne tahdon
käyttää syntymämaani hyväksi ja onneksi, eikä minua voida moittia
siitä, ett'en olisi antanut parastani, mitä minulla oli. Luota kansa
minuun, usko onnesi käsiini, vilpittömästi sitä vaalia tahdon, -- mutta
muista, että minä olen ihminen...
* * * * *
Tulet olivat sytytetyt ja palvelija oli hiljaa hiipinyt pois huoneesta,
jossa hänen isäntänsä näytti uinahtaneen paperiensa ääreen. Mutta kohta
tämä taas siitä kohottausi, vartalo oli jälleen suora, katse kirkas
ja kasvoilla tyyni, rauhallinen ilme. Ja taas ei kuulunut suuresta
työhuoneesta muuta kuin hanhenkynän pirteä rapse paperia vastaan, kun
vanha kenraali viimeisteli ehdotustaan Vanhan Suomen yhdistämisestä
Uuteen.