Joulunalusviikolla ajoi tavallisuuden mukaan pitkämatkaisia kuormia
Kuopion markkinoille. Ne olivat tavarakuormia, joissa tuotiin
markkinamyötävää Pohjanmaan rantakaupungeista asti. Halki Suomen ne
olivat tulleet, usein umpeen tuiskuttuneita talviteitä myöten. Miehet
olivat kävelleet kolmisenkymmentä penikulmaa kuormainsa perässä ja
mäkilöissä auttaneet hevosiaan kuormia vetämässä ja runsas viikko oli
sillä taipaleella vierähtänyt. Ilo oli siis miehillä mielissä, kun he
vihdoin Kuopioon ehtivät ja saivat asettua tuttaviin majataloihinsa
kunnolleen lepäämään yhdeksi yöksi, ruvetakseen aamulla myöskentelemään
noita pitkän matkan takaa vaivalla kuljettamiaan kauppatavaroita.
Se oli siihen aikaan, jolloin kukaan ei vielä Suomessa ollut nähnyt
untakaan rautateistä ja jolloin ei Saimaan kanavakaan vielä muodostanut
kauppatietä itäsuomalaisille. Savonkin kauppa kävi vielä halki Suomen
Pohjanmaan rantakaupunkeihin, -- taikka, toisin sanoen, nämä hommasivat
savolaisille kotiin heidän välttämättömimmät tarpeensa. Kuopio oli
vielä kaupunkina nuori ja vasta-alkava eikä sillä ollut rantakaupunkien
oikeuksiakaan.
Ja se oli myöskin siihen aikaan, jolloin eivät mitkään viina-asetukset
estäneet väkijuomain vapaata kuljetusta ja kauppaa milloin ja missä
tahansa. Tämä seikkakin kuuluu asiaan. Sillä noissa kaukaa tulleissa
kuormissa, jotka joulunalusviikolla saapuivat Kuopion markkinoille,
oli muun kauppatavaran joukossa melkein säännöllisesti myöskin
rommilekkereitä, jotka usein anastivat varsin suurenkin sijan
kuormasta, -- rommin muodossa sitä silloin parempia jouluviinoja
enimmäkseen viljeltiin, ei tietty Suomessa silloin vielä paljoa
konjakeista eikä muista punsseista. Niinpä oli niissäkin kahdessa
kuormassa, jotka eräänä iltana jouluneellusviikolla ajoivat Kuopioon,
nassakka nassakan vieressä ja se oli hyvää rommia. Sillä nuo kuormat
olivat tulleet poikki Suomen Raahesta, ja Raahe oli tunnettu hyvästä
rommistaan.
Pian siis levisi Kuopion markkinaväessä tieto näiden kuormain
saapumisesta ja markkina-aaton aamuna rupesi ostajia jo saapumaan sen
talon pihalle, johon nuo molemmat kuormat olivat ajaneet.
Toista näistä kuormista oli ajanut raahelainen kauppias Turkkunen itse
ja toista hänen puukhollarinsa, luokkisäärineen Villperi. Ja siellä he
nyt markkina-aaton aamusta asti seisoivat kinoksessa poronnahkaisissa
kallokkaissa ja naapukka takaraivolla ja mittasivat halstoopeilla
lekkereistään rommia ostajille, jotka ruplat kourassa heidän rekiensä
ympärillä tungeskelivat. Kaupat luonnistivat mainiosti, ostajat sekä
myöjät olivat tyytyväisiä, sillä rommi oli hyvää, jos oli hintakin hyvä.
Mutta kun markkinain aattopäivä kului lopulleen ja ostajat vihdoinkin
katosivat majatalon pihalta, silloin tekivät Turkkunen ja Villperi,
kahdenkesken jouduttuaan ja päästyään pakinoihin päivän kaupasta, erään
havainnon, joka oli yhtaikaa ilahduttava ja harmillinen. Rommi oli niin
hyvin mennyt kaupaksi, ettei ollut enää itse markkinapäiväksi jälellä
kuin yksi täysi astia ja toisessa vähän pohjalla.
-- Mistä nyt nykitään kun parta loppuu? tuumii Villperi. -- Huomenna
vasta markkinat oikein alkavat.
-- Niin, ollappa nyt rommia vielä muutamia lekkereitä, kyllä ruplat
irti lähtisivät, arveli Turkkunen, ja lisäsi korvallistaan kynsien: --
Toista astiaa vain jälellä, -- kun saisi sitä millään kumman kujeella
edes vähän jatketuksi!
Villperi hymähti:
-- Miksei sitä saa jatketuksi, onhan sitä jatkettu väliin kotonakin.
Vettä vain astioihin!
-- Hm! Ajetaanhan kumminkin kaivolle hevosia juottamaan, eihän niitä
ole joutanut juottamaan koko päivänä.
Kyllä Villperi älysi mistä oli kysymys ja ratit hän ensiksi haki
reen pohjalta esille. Ja sitten ajoivat miehet talvi-illan pimeässä
naapuritalon pihalle, jossa tiesivät hyvän kaivon olevan. Hevoset
saivat nyt mielin määrin juodakseen. Mutta juottoämpäristä mätti
Villperi hallin toisensa perästä kaivovettä tuohon vajaaseen
rommiastiaan ja Turkkunen tasoitteli sillaikaa rommia täydestä
astiasta vajanaiseen, niin että sitä tuli olemaan yhden verran, noin
puoli astiaa kummassakin. Sanaakaan ei siinä puhuttu, hiljaa vain
poronnahka-kallokkaissa tassittiin pehmoisella lumella ja hommattiin
illan pimeässä.
Jo olivat molemmat astiat taas melkein täydet, eivät toki vielä aivan.
Silloin pysähtyi Villperi työstään ja kysyi arkaillen:
-- Vieläkö minä panen vettä astioihin? -- Hänen mielestään sitä
jatkoa jo oli tullut hyvä joukko ja häntä rupesi se liika vetevyyskin
epäilyttämään. Mutta Turkkunen komensi:
-- Pane, pane, astiat täyteen!
Pian olivat astiat aivan täydet ja raahelaiset ajoivat takaisin
majataloonsa, sen lämpöiseen pirttiin nukkumaan päivän töistä väsyneinä.
Mutta seuraavana aamuna, ennenkuin päivä vielä oli vaiennutkaan,
alkoi kaupan käynti uudelleen. Turkkunen ja Villperi seisoivat
taas kumpikin rekensä ääressä ja mittasivat yhä taajalukuisemmalle
ostajakunnalle tuota nyt vähän ohkaisemmaksi käynyttä rommia. Mutta
siitä he luonnollisesti eivät mitään puhuneet eivätkä toisilleen paljon
silmääkään iskeneet, vakavina vain mittasivat ja kiersivät rahoja
turkkiensa taskuihin. Ei ollut vielä murkinan aika käsissä, kun heiltä
lopullisesti kaikki rommiastiat olivat tyhjät ja myöhästyneet ostajat
saivat palata ilman majatalon pihalta. Silloin menivät kauppiaat
pirttiin, söivät vankan aterian ja arvelivat ruveta pieniä ettoneunia
ottamaan, ennenkuin iltapäivällä kotimatkalle lähtisivät. Villperiä
kyllä se makuulle rupeaminen vähän epäilytti, -- omatunto kun ei ollut
ihan puhdas, -- ja jo hän kerran isännälleen ehdottikin, että eiköhän
olisi viisainta lähteä heti ajamaan kotiin päin ja levätä sitten
taipaleella. Mutta niin painosti sentään häntäkin, että hän hetkeksi
vetäysi penkille pitkäkseen.
Mutta kauan ei hän ollut siinä maannut, kun hän yhtäkkiä karahti
pystöön. Hän oli kuullut ääniä pihalta ja kun hän ikkunan läpi sinne
silmäili, näki hän miesjoukon siellä seisovan, syleskelevän ja
kiroilevan, ja hän tunsi siinä joukossa aamuisia ostajiaan. Turkkunen
oli samoihin aikoihin tehnyt saman havainnon ja molemmat he heti
ymmärsivät, mistä oli kysymys. Ja he arvasivat, että pian ne miehet
sieltä tupaankin työntyvät.
Turkkunen hätäysi, pyörähti pari kertaa lattialla neuvotonna ja juoksi
sitten uunin taa. Sieltä hän neuvoi Villperi raukkaa, joka yksin
avutonna jäi keskelle lattiaa seisomaan:
-- Vastaa sinä, että olet vain puukhollari etkä tiedä mistään mitään.
Sano minun jo lähteneen kotimatkalle.
-- Mutta jos ne mulle selkään antavat, tuskitteli Villperi. Vaan
enempää hän ei ehtinyt. Sillä jo tulla kolisivat miehet suurella
rymyllä pihasta pirttiin ja astuivat uhkaavina lattialla seisovan luo,
kellä savipullo tai leili, kellä tuopin mitta heristetyssä kourassaan.
-- Petit meidät, vettä möit, vesisaksa, juo itse tämä sinukkasi, mutta
meille anna rahamme takaisin.
Niin he murisivat ja haukkuivat ja hyvin lähelle kävivät Villperiä,
joka verkalleen heidän edestään peräysi pirtin perälle. Tämä koetti
selittää, että syy ei ollut hänen, hänellä ei ollut mitään rahoja, hän
on vain puukhollari. Mutta siihenkö ne suuttuneet ja petetyt rommin
ostajat olisivat asiansa heittäneet!
-- Rahat taikka selkään! uhittelivat he. -- Eilen möitte oikeaa
tavaraa, tänään vesisintua, -- maista! Anna rahat tänne, niin saat
pitää sotkusi, muuten selkään!
He tarttuivat jo hyvin ilkeällä tavalla Villperiä kaulustaan ja toiset
tahtoivat väkisin pakoittaa häntä juomaan myymänsä rommin. Villperi
raukka oli helisemässä, varma selkäsauna oli hänellä tiedossa ja häntä
sittenkin harmitti se, että Turkkunen itse lymyili uunin takana ja
säilytti nahkansa.
Mutta miehet tiukkasivat:
-- Rahat takasin ja heti!
Jo rupesi selkään paukkumaan. Silloin Villperi raukka, joka ei muuta
neuvoa keksinyt, huusi:
-- Tule pois Turkkunen uunin takaa, tule! Miehet tahtovat rahojaan,
muuten minut pieksävät.
Salaisuus oli ilmaistu, miehet läksivät uunin taustaa tutkimaan.
Tyytymättömänä ja suutuksissaan astui Turkkunen sieltä esiin ja hänen
puoleensa nyt koko puijattujen kiukku kääntyi. Eikä siinä auttanut
Turkkusen muu, kuin maksa pois rahat vaatijoille. Sekoitettu rommi
kaadettiin takasin astioihin ja siten vihdoin, joskin häpeällä,
ostajista selvittiin.
Mutta nyt eivät raahelaiset enää majatalon pihalla kauan virnailleet.
Kiireellä he valjastivat hevosensa, istuivat rekiinsä tyhjien lekkerien
rakoon ja lähtivät täyttä kyytiä ajamaan Kuopion kaupungista pois
länttä kohden, ehtimättä majatalonkaan väelle paljon hyvästiä sanomaan.
Kauan he niin hyvää juoksua ajoivat kertaakaan pysähtymättä ja
toisilleen sanaakaan virkkamatta; Turkkunen itse ajoi edellä ja
Villperi hytyytti perässä. Vihdoin, kun Kuopion kaupunki ja ne rommin
ostajat, jotka eivät olleet ehtineet petosta huomata, olivat penikulman
päässä takana, antoi Turkkunen eräässä ylämäessä hevosensa astua ja
huusi jälempää tulevalle Villperille:
-- Sitä ruokalepoa meidän ei pitänyt ruveta ottamaan!
Mutta Villperi, joka vielä oli sen mielialan vallassa, jolloin nyrkit
hänen niskassaan paukkuivat, vastasi murahtaen:
-- Eikä pitänyt liikoja sitä vettäkään rommiin panna!
Turkkunen ymmärsi yskän, vaan ei ollut huomaavinaankaan, virkkoi vain:
-- No, sitä älä sure, että vielä hiukan astiain pohjalla hilkkasee.
Kyllä me se jäännös tällä kotimatkalla myödään, kaikki myödään loppuun
ja ihan täydestä rommista!
Ja taas hölkkäsivät hevoset hyvää vauhtia eteenpäin Raahen kaupunkia
kohti.