Raskaasti kahlasivat kantajat syvän nietoksen halki, kun he arkkua
reestä haudalle kantoivat. Koko aamun oli näet pyrynnyt ja pyrysi
vieläkin, joten hautakin oli puolillaan lunta. Mutta empimättä siihen
kantajat arkun laskivat, käsiä näet palelsi kantohihnoissa.
Arkun jäljessä kahlasi kaksi vanhanpuoleista miestä, väljät
sotilasturkit yllään, sekä heidän jäljessään pappi ja lukkari, joka
viimeksimainittu hautaryyppyjen takia oli lähtenyt mukaan. Ja siinä
se ruumissaatto sitten olikin. Pappi tasoitti leveillä lapasillaan
turkin kaulusta tiukemmas poskilleen ja rupesi ulkoa lukemaan
hautasiunausta. Suorina kuin vahdit seisoivat vanhukset toisella
reunalla ja paljastivat toimituksen alkaessa kunnioittaen päänsä; niin
yritti lukkarikin tekemään, mutta luopui siitä aikeestaan ja siirsi
naapukkansa ainoastaan hiukan kallelleen toiselle korvalle. Kantajat,
joiden vielä oli luotava hauta umpeen, syrjäytyivät petäjän taa, joka
siinä sivummalla kasvoi, ja lierittivät mällin poskeensa. Eikä kuulunut
lumisessa luonnossa muuta kuin papin yksitoikkoinen luku.
Sen kuluessa asteli maantietä myöten kirkolle päin pari miestä
kalmiston ohi. He pysähtyivät, äänen kuullessaan tuokioksi katsomaan
matalan kiviaidan ylitse hautuumaalle.
-- Ketähän siinä tämmöisellä pyryllä haudataan?
-- Taitaa olla se Piekolan vanha kersantti siinä vainajana, koska
majuri on saattamassa.
-- Ja Kivimaan herra toisena, niinpä on. -- Vai se se nyt on kuollut,
mikähän lienee ollutkin eläjä aikoinaan.
-- Ka kersantti, ruotsalainen kersantti.
-- Sillä nimellähän se kulki, mutta raaka sotamies se ei ollut,
tekeytyi vain.
-- Niinhän ne on sitä hokeneet, menepä hänet ja tiedä. Vaan olipa mikä
oli, tuossa kai se nyt on tallella.
-- Jos lie siinäkään.
-- Ka, jos ei lie siinä, niin olipa missä tahansa.
Miehet kääntyivät tielle ja jatkoivat matkaansa kirkolle päin, ja
tuiskun tuhinaan häipyi kalmistossa lukevan papin ääni.
Se oli Sysmän hautuumaalla vuonna 182-.
* * * * *
Yhtä pyryinen talvipäivä se oli ollut, jolloin kersantti Gråman
ensiksi ilmestyi Sysmään, jonne hän sitten oli jäänytkin loppuikäänsä
viettämään.
Se oli tapahtunut melkein heti sodan jälkeen. Vähää ennen olivat
enimmät suomalaiset upseerit, jotka Suomen väistyvässä armeijassa
olivat kulkeneet Ruotsiin, rauhankirjan nojalla palanneet kotimaahansa,
ja niin olivat Piekolan ja Kivimaan herratkin jälleen asettuneet
tiluksilleen, jotka koko sodan ajan olivat olleet vihollisten
jaloissa. Aika oli silloin alakuloinen ja epävarma. Mielissä lainehti
vielä myrskyn maininkeja, tunteissa oli paljon ristiriitaista ja
vakaantumatonta, jonkinlainen arkuus ja salaperäisyys vallitsi
yleisessä käsityksessä ja ilmeni seuraelämässä ja kaikessa
kanssakäymisessä. Vanhat aateliset soturisuvut seurustelivat melkein
yksinomaan suljetuissa piireissä, mutta olivatkin, kuten esim. Piekolan
ja Kivimaan perheet, hyvin läheisessä yhteydessä keskenään.
Niin pysyi kersantti Gråmaninkin saapuminen Piekolaan kauan aikaa
jonkinlaisena salaisuutena näiden talojen kesken, eivätkä hänestä
pitäjäläiset myöhemminkään saaneet tietää juuri muuta, kuin että tuo
muukalainen tulokas oli joku vanha kersantti, joka oli palvellut
majurin lipun alla ja nyt tullut Piekolaan jonkunlaisen rengin
asemaan. Mistä hän tuli, sitä ei kukaan tiennyt; ummikko hän oli eikä
koskaan suomea oppinutkaan, eikä hän yleensä antautunut keskusteluihin
kenenkään oudomman kanssa. Jörötti vain vanhan rakennuksen
porstuakamarissa, joka hänelle oli asunnoksi annettu, jossa hän oli
nikartelevinaan ja kutovinaan verkkoa ja jossa hänellä myös oli
joitakin kirjoja ja papereita. Puettuna hän kulki vanhaan, kuluneeseen
kersantinpukuun, piti tukkansa pitkänä ja partansa pörröisenä. Mutta
silti hän ei ollut missään ruotilaisen asemassa. Hän oleskeli paljon
sisässä majurin luona, siellä söi ja joi ja olipa tavallisesti sisässä
silloinkin, kun Piekolassa pitoja pidettiin taikka paikkakunnan
aatelisia muuten vieraissa kävi. Mutta silloin hän, pitäjäläisten
läsnäollessa, aina esiintyi nöyränä ja osoitti majurille ja muille
upseereille kunnioitusta, niin kuin sotamies päällikölleen ainakin,
eikä koskaan pitempiin pakinoihin puuttunut. Ulkotöissä häntä ei
Piekolassa koskaan näkynyt, ainoastaan kun majuri kävi Kivimaassa --
ja se tapahtui usein, -- oli hän aina mukana muka hevosta hoitamassa,
vaikka muut ne silloinkin saivat hevosen hoitaa.
Niin hän oli Piekolassa ollut jo monta vuotta ja ihmiset olivat vanhaan
kersanttiin niin tottuneet, ettei kukaan enää sen tarkemmin kysellyt,
mikä hän oli miehiään. Mutta kerran hän sitten yht'äkkiä nosti yleisen
huomion puoleensa ja antoi aihetta paljoihin, epäileviin puheisiin.
Kivimaassa oli kestit eräänä talvipäivänä ja tavallisuuden mukaan oli
kersanttikin majurin matkassa siellä, istui sisässä herrain puolella
punssi- ja arrakkimaljain ääressä. Pidot oli alettu hyvissä ajoin, oli
syöty ja juotu vankasti ja illan tullen oli elämä vieraiden joukossa
jo äänekästä ja mieliala kiihkeää. Gråmankin oli juonut tavallista
enemmän, mutta istuskeli silti niin kuin ainakin enimmäkseen ääneti
ja kuunteli toisten porinata. Mutta hänen silmänsä paloivat ja kädet
tekivät tiukkoja liikkeitä.
Keskustelu liikkui niinkuin tavallisestikin näiden entisten soturien
kesken menneiden kysymysten alalla, ja varsinkin oli tänä iltana
vanhan emämaan oloista, joita vielä tarkoin seurattiin, paljon
väitelty ja niitä arvosteltu. Ruotsissa oltiin juuri tähän aikaan
tärkeässä käännekohdassa, tuulet muuttelivat, valtiolliset uudistukset
seurasivat toinen toistaan, -- nämä seikat ne vielä kaukaisessa Suomen
sydämessäkin jännittivät mieliä ja kiihoittivat Kivimaan kesteissäkin
eroavat mielipiteet yhä tulisemmiksi ja kiivaammiksi.
Gråman kuunteli äänetönnä, mutta yhä enemmän hänen poskensa
punoittivat; hän käveli levotonna edestakaisin ja joi lasinsa tiheästi
pohjaan. Ja niin hän yht'äkkiä pysähtyi ja puuttui säkenöivällä
kiihkolla keskusteluun. Hänen vartalonsa oikeni suoraksi, hänen otsansa
kirkastui ja hänen liikkeensä olivat intohimoiset ja terävät.
Hän puhui ranskaa, joten pitäjäläisistä harvat häntä ymmärsivät, puhui
nopeasti ja sujuvasti, näytti asiastaan niin perin vakuuttuneelta,
näytti oikein uhalla purkavan esiin kauan ummessa haudottuja
mielipiteitään. Pitäjän herrat ällistyivät, nimismiehet, voudit
ja tuomarit jäivät suu auki toisiaan katsomaan ja kuuntelemaan ja
koko tuossa äsken äänekkäästi surisevassa seurassa vallitsi äänetön
hiljaisuus.
-- Mitä hän sanoo?
-- Mitä kieltä hän puhuu?
-- Onko se tuo tosiaankin Gråman?
Supattamalla heittelivät ihmettelevät herrat toisilleen tällaisia
kysymyksiä. Mutta entiset upseerit, Piekolan ja Kivimaan herrat,
olivat käyneet kalpeiksi ja hätääntyneinä katselleet toisiaan, kun
Gråman koroitti äänensä. He nousivat kiireesti ylös, nykivät Gråmania
käsivarresta ja sopottivat hänen korvaansa. Mutta ei apua, ukko oli
päässyt innostumaan ja jatkoi puhettaan.
-- Gråman on humalassa, huusi silloin Kivimaan herra.
-- Ulos, olet päissäsi, vaati majuri, ja rupesi käsivarresta
taluttamaan Gråmania eteiseen. Mutta tämä loi häneen halveksivan
katseen ja huudahti ruotsiksi:
-- Sinäkö käsket minut ulos!
-- Minä, vastasi majuri kalpeana. -- Ja sinun täytyy poistua, muuten...
Siihen kersantti vaikenikin ja hänen isäntänsä sai Kivimaan avulla
hänet sivuhuoneeseen, jossa he viipyivät hetken ja johon he lukkojen
taa salpasivat Gråmanin. Ja sieltä palatessaan käski isäntä vieraidensa
tuosta pienestä häiriöstä välittämättä entiselleen jatkaa illan iloa,
ja majuri pyysi anteeksi, että hänen vanha kersanttinsa oli ryypännyt
päänsä täyteen ja puhunut pötyä. Ja ennen pitkää entinen mieliala ja
entinen hurina taas olikin vallalla rähisevässä juomaseurassa.
Mutta seuraavana päivänä pitäjän herrat koettivat häkäisissä päissään
selvitellä, mitä he eilen olivat nähneet ja kuulleet ja sen jälkeen
kulki pitkät ajat Gråmanista kaikenlaisia puheita. Arvailtiin ja
supatettiin, puhuttiin Ruotsin hovijuonista ja koetettiin hiljaa
kuiskaamalla sovittaa tapahtumaan tunnettuja nimiä -- von Fersen,
Piper, Ugglas, jopa kapteeni Gustafssoniakin, -- mutta mitään varmaa
tai todenmukaistakaan ei keksitty. Ja Piekolan ja Kivimaan herrat
nauroivat näille jutuille vakuuttaen, että kersantti raukka oli ollut
humalassa ja puhunut pötyä.
Ja Gråman itse näytti osoittavan katumusta, oli entistään nöyrempi,
pysyi kauan kotona kamarissaan eikä juonut enää mitään sittenkään,
kun hän, tapauksen jäätyä unohduksiin, taas rupesi olemaan isäntänsä
huoneissa taikka Kivimaan pidoissa. Kauan aikaa hän katseli hieman
arasti pitäjäläisiä, joiden hän epäili itseään uteliaisuudella ja
epäluulolla tarkastelevan. Aika kului ja olot palasivat entiselleen.
Mutta tarkasti Piekolan ja Kivimaan herrat sittenkin aina seuroissa
pitivät huolta, ettei kersantti saanut liikaa maljaa maistaa.
Muuanna talvena sitten kersantti katosi. Posti oli tuonut Piekolaan
sekä kirjeitä että sanomalehtiä, joissa taas oli uusia kuulumisia
vanhasta emämaasta. Vanha kuningas, viimeinen Vaasan sukua, oli kuollut
ja Napoleonin entinen kenraali oli noussut Ruotsin valtaistuimelle;
puolue-elämän aallot nousivat ja laskivat nopeasti. Niitä uutisia oli
luettu ja niistä oli puhuttu Piekolassa iltamyöhäiseen ja aamulla
varhain saattoi Piekolan hevonen vanhan kersantin ensi taipaleelle
länteen päin.
Pitäjällä siitä ei tiedetty mitään ja vasta kevätpuoleen, kun ihmiset
rupesivat kaipailemaan vanhaa kersanttia, selitti majuri hyvin
välinpitämättömästi, että Gråman on lähtenyt käymään sukulaisissaan.
-- Palaako hän vielä?
-- Luultavasti ei... taikka mahdollisesti palaa. Majurista se näytti
olevan aivan yhdentekevää, mutta saattoi sen silti huomata, että hän
oli varsin huolissaan tuosta matkasta.
Gråman palasi takaisin. Ilmestyi eräänä kesäpäivänä vanhassa
kersantinpuvussaan vanhaan porstuakamariinsa, jossa kuten ennenkin
rupesi kutomaan verkkoja ja nakertelemaan lapsille leikkikaluja. Mutta
hänen vartalonsa oli nyt entistä kumarammassa ja hänen harmaja partansa
kajasti jo hopealle. Eikä häntä enää nähty Kivimaan pidoissa eikä
isolla puolella Piekolassakaan, kun siellä kylän väkeä kävi vieraissa.
Paitsi kerran. Kesä oli kauneimmillaan; ruis heilimöi aaltoilevilla
pelloilla ja suvea tuoksuivat laajat heinämaat. Piekolan isäntä vietti
juhlaa täyttämänsä 60 ikävuoden johdosta ja vieraita oli saapunut
läheltä ja kaukaa. Talo oli peitetty köynnöksiin ja kukkasiin ja
lehtevissä lehtimajoissa ilahdutti nuorison hilpeä lauma vanhaa
juhlanviettäjää leikeillään ja lauluillaan. Ilta oli käsissä,
hämärtämään kävi kesäinen päivä, mutta katkeamatta kajahteli vielä
nauru ja laulu puistikon tanterella.
Syrjäisessä katveessa istui siellä vanha kersanttikin yksin katsellen
nuorten ja vanhain iloa. Hän nojasi leukansa kämmentä vastaan ja hänen
silmissään kimalteli kyyneleitä. Palavissaan ja pohteissaan kulki
päivän sankari siitä ohi, näki vanhuksen, näki kyynelen tämän silmissä
ja pysähtyi:
-- Miksi, vanha ystävä, kimaltaa tänään silmässäsi kyynel? Sinä et ole
tottunut itkemään?
-- Minä olen vanha, luontoni taipuu. Ja näin muitten juhliessa
juuri tunnen yksinäisyyteni ja kaipuuni syvemmin, tunnen kuinka
olen erotettuna omistani kaukana vieraalla maalla, unohdettuna ja
haudattuna. Olisinhan minäkin voinut onnellisena niinkuin sinä
omaisteni keskessä viettää vanhuuteni.
-- Ja sinä sen olisit ansainnut... niin, sinun on täytynyt liiaksi
kieltäytyä. Mutta tule, veli, juo malja minun onnekseni, sinunkin
onnesi voi vielä kääntyä.
-- Sinun onneksesi voin juoda, omani on mennyt...
Sen enempää ei leikkivä nuoriso naurunsa kesken ehtinyt kuulla
vanhusten tarinaa. Eikä vanhaa kersanttia sen jälkeen enää näkynyt
ihmisten ilmoilla. Syyspuoleen hän kääntyi vuoteen omaksi, ja kun talvi
oli puolessa, hän oli vainajana. Piekolan majuri korjasi huolellisesti
porstuakamarista pois hänen kirjansa ja paperinsa ja toimitti kaikessa
hiljaisuudessa vainajan viimeiseen lepoon.
* * * * *
Pappi kiirehti lukuaan mitä lopummalle ehti, romautti kolmesti lapiolla
lumensekaista hiekkaa arkun kannelle ja hotasi aamenensa. Ja sillä
aikaa kuin kantajat kävivät luomaan umpeen hautaa, kahlasi hän jo
lukkarin seurassa alas tielle, jossa hevoset odottivat.
Mutta molemmat vanhat soturit seisoivat suorina ja vakavina haudan
reunalla, kunnes se oli täyteen luotu ja kantajat lapioineen
poistuneet. Silloin he kääntyivät vastakkain, puristivat toistensa
kättä ja lähtivät haudalta hekin.
Tuokion kuluttua oli jo kylmä pakkaslumi peittänyt vereksen
hautakummun. Eikä sen lumen keväällä sulattua enää kukaan muistanut
paikkaakaan, missä vanha kersantti lepäsi, eikä sitä kukaan muistanut
kyselläkään.