Päättynyt on päivätyö linnassa, jossa vangeilla teetetään maa-
ja kivitöitä. Vangit, jotka päiväkauden ovat vääntäneet kiviä ja
luoneet maata, saavat vihdoinkin huokaista, ja he ovat pysähtyneet
yksi sinne, toinen tänne rintavarustuksen luo katselemaan kesäillan
rauhaisaa kirkkautta ja meren tyyntä pintaa. He odottavat illallista
ruoka-annostaan, päästäkseen sitten lavereilleen lepäämään, --
muutamien tuntien perästä alkaa raataminen taas.
Siihen aikaan, johon tämä kuvaus kuuluu, viime vuosisadan alkupuolella,
ei ollut vielä niin viljalti vankiloita Suomessa kuin nyt; elinkautisia
vankeja pidettiin sen vuoksi enimmäkseen erilaisissa ruunun töissä. Ja
sellaisia vankeja olivat nämäkin raatajat linnan valleilla.
Eräs vanha vanki on istahtanut kivelle, lähelle rantavallia, nojautuu
siinä raskaasti lapionvarteen ja katselee muurin ja ulapan yli
kaukaista, vihantarantaista saarta, jossa hän näkee elonkorjaajain
palaavan työstään. Hän on väsynyt, työstä ja vanhuudesta väsynyt,
hengitys kulkee ahtaasti ja omituinen, sammuva tuli on hänen
katseissaan, kun hän ne suuntaa yli siintävän meren kohti vihantaa
rantaa. Mutta hän ei näe merta eikä rantaa. Hänen raukeaan katseeseensa
kuvastuu kaukaisten muistojen loihtima rakkaampi näköala, selvempänä
ja kirkkaampana kuin koskaan tuo edessä oleva merimaisema. Hän näkee
edessään kappaleen kotoista Karjalan kangasta, näkee metsäisen
ahonrinteen ja sen liepeelle avatun halmeen, jossa kellertävissä
kuhilaissa kypsänä hohtaa kultainen terä. Ja sieltä leikkuuväki laulaen
palaa työstään taloa kohden, jossa sauna törmällä lämpiää.
Surunvoittoinen, kalahtava ääni kuuluu linnan vangeille varatusta
matalasta rakennuksesta; rautalevyä helistetään, vangeille on
illallinen valmis, ja joukottain vetäytyvät he ääntä kohden
vahtisotamiehet perässään. Yksi vain, tuo raukeakatseinen vanki
rantavarustuksen luona, hän ei noudata kutsua, hän ei kuule sitä, hän
ei liikahda paikoiltaan. Jalat eivät tunnu enää kannattavan, hän vaipuu
yhä hervottomammin varustuksen nojaan ja vartijatkin jättävät hänet
siihen, -- mihinkäpä se siitä karkaa kahlehdittu vanhus vartioidusta
saaresta!
Yksin istuu hän siinä laskeutuessa kesäisen päivän ja öisen rauhan
levitessä hänen ympärilleen. Ja hän tuntee kuoleman lähestyvän, tuntee
sen viileän hengähdyksen kuumeisella poskellaan, tuntee sen vetävän
utuisen verkkonsa hämärtämään hänen katseensa ja uuvuttamaan hänen
ajatuksensa. Mutta hän ei usko kuoleman vielä tulevan, sen aika ei
ole vielä käsissä, hän on siitä varma, aivan varma. Se henkii kyllä
lähellä, mutta se ei voi häntä tempaista, ennen kuin hän on saavuttanut
elämässään oikeutta.
Hän uskoo horjahtamatta, että hänelle vielä tässä elämässä muutos
tapahtuu. Sitä hänen uskoaan ei voi mikään taittaa, se on kestänyt niin
kauan ja kokenut niin paljon, se ei voi murtua. Se usko on ollut hänen
elämänsä ylläpitäjänä ja kannustajana kohta kaksikymmentä vuotta, se ei
voi häntä nytkään pettää. Sitä on, tuota hänen uskoaan, tosin paljon
pilkattu ja horjutettu, mutta hän ei ole sitä heittänyt eikä heitä
nytkään. Mutta kun hänen voimansa yhä enemmän voipuvat ja kostea harso
hänen katseensa peittää, silloin hän näkee kuin häilyvinä utukuvina
edessään elämänsä katkerat vaiheet ja hänen hämärtyvän muistinsa ohi
lennähtävät ne raskaasti sivuutetut taitekohdat hänen taipaleellaan,
joilla hänen uskonsa oli yrittänyt pettämään.
Hän muistaa nuo ajat, jolloin, hänen ollessa parhaissa vuosissaan
ja hänen terveimmissä voimissaan raataessaan kotinsa, Harsian maan,
kohottamiseksi, ensiksi rupesi leviämään huolettavia huhuja, että
heidän, talonpoikain, maat julistettaisiin lahjoitusherrain omiksi ja
että heistä omilla konnuillaan tehtäisiin toisten vuokralaisia. Hän
ei sitä ollut uskonut, oli kieltänyt toisiakin uskomasta sellaista
mahdollisuutta ja lujaan uskoonsa luottaen hän oli vain ennallaan
raatanut... Heidän maansa olivat lahjoitusmaita, sen he tiesivät,
mutta he käsittivät ne sittenkin omikseen. Sitten tuli kun tulikin se
asetus, jonka sanottiin riistävän häneltä ja hänen naapureiltaan heidän
isiltä perityt, itse viljelemänsä maat, heidän kotinsa ja tavaransa.
Se oli kolaus Karjalan kansalle. Monelta meni tarmo ja taittui usko,
mutta Harsialtapa ei taittunut. Hän vain vakuutti itselleen ja muille,
että tässä täytyy olla erehdys, tässä on tapahtunut virhe, joka
vielä korjautuu, hän kehoitti kehoittamalla naapureitaan pysymään
sitkeinä viljelyksillään ja luottamaan siihen, että lahjoitusherrat
kyllä saisivat verot, mutta että maat lopultakin jäisivät heille. He
jäivät tiloilleen elämään ja raatamaan, tekivät päivätöitä, maksoivat
veroja, sitä myöten kuin niitä lisättiin ja uusia vaadittiin, mutta
oikeudestaan he eivät luopuneet; määräystä, joka heistä olisi tehnyt
lampuoteja, he eivät oikeaksi tunnustaneet.
Vanhus näkee edelleen, valliin nojautuen, raukean katseensa edessä
liitelevän sarjan kirjavia kuvia niiltä ajoilta, jolloin hänen uskoaan
yhä tiukemmin horjutettiin. Saapui uhkauksia, herrat käyttivät
pakotuskeinoja. Mutta talonpojat raatoivat edelleen konnuillaan ja
luottivat siihen, että vielä se oikeus heille avuksi ehtii. Mutta se
viipyi. Jo tultiin heitä tiloiltaan häätämään, talot tyhjennettiin
autioiksi, vilja korjattiin pelloilta, vietiin koti ja kontu, vietiin
leipä... Ja monelta meni taas usko, yhä useammat hänen kupeeltaan
kaatuivat pois ja alistuivat pakon alle, taipuivat lampuodeiksi; he
olivat joutuneet epätoivoon lopullisesta voitostaan. Mutta Harsia
ei joutunut epätoivoon, hän ei luopunut uskostaan. Heitä oli vielä
syrjäisellä metsäkulmalla ryhmä miehiä, jotka häädettyinäkin palasivat
asumaan talojaan ja viljelemään peltojaan, vaikka niistä toinen jo oli
sadon korjannut. Tämä on ohimenevää vain, niin he uskoivat, tämä kaikki
vielä korjautuu, hyvityksen hetki tulee. Niinkauan kuin uskoa kestää,
niin kauan on elämää olemassa, -- niin oli hän neuvonut viimeisiä
naapureitaan ja he kestivät hänen kanssaan.
Mutta koettelemusten mitta ei ollut vielä täysi. Heidän rauhallisille
metsäkulmilleen saapui eräänä päivänä herrain väkeä pakolla masentamaan
kansaa ja riistämään siltä lopultakin sen maat ja viljelykset. Silloin
metsäkulmalaiset taistelivat talojensa puolesta, luopumatta niistä.
Syntyi kahakka, keihäät välähtivät, seipäät sinkoilivat...
He sortuivat ylivoiman alle, heidän kätensä kytkettiin kahleisiin,
heidät teljettiin vankikoppeihin. Ja taas kaatui miehiä Harsian
rinnalta, viimeistenkin usko vihdoinkin katkesi. He taipuivat. Hän
vain ei taipua voinut, ei vaikka ikuiseksi kiinnitetyt kahleet hänen
käsissään ja jaloissaan kalskuivat. Siitä oli nyt kulunut parikymmentä
pitkää vuotta. Hän oli kahleissa kiviä vääntänyt, raatanut pakkotöissä
vuoden vuotensa perästä, hän oli kuollut maailmalta ja omaisiltaan,
unohtunut, haudattu. Ne ihmiset, jotka nyt polkivat Harsian maita
Karjalan kaukaisilla kankailla, ne eivät enää tienneetkään, että
vielä eli mies, joka varmasti uskoi, että hänelle tuo maa, hänen
maansa ja mantunsa, takaisin annettaisiin, että hänelle vielä kerran
tarjottaisiin hyvityskin siitä, minkä hän oli kärsinyt. Ei kukaan sitä
tiennyt. Mutta hän tiesi sen itse, tuo kokoonpainunut, raukeakatseinen
mies, joka kesäillan viileässä yksin istui linnan kaukaisimman siiven
vallitetulla rannalla ja raskain henkäyksin, läähättävin rinnoin
ylläpiti itsessään elämänsä sammuvaa kipunaa, kunnes aika ehtisi
toteuttamaan hänen lujan uskonsa.
Hän tunsi, kuinka kalma kylmää huokuen hänen ympärillään hiipi ja
heilutti terävää viikatettaan, mutta hän ei sitä ensinkään pelännyt,
hänen väsyneet kasvonsa sille hymyilivät puolittain surunvoittoisesti,
puolittain ilkkuen sitä, että kuoleman voima hänen uskonsa rinnalla
on tehoton. Hän ei suinkaan olisi tahtonut karttaa kalman viikatteen
viiltoa, hän oli kärsinyt jo siksi, että hän sen vapauttajakseen,
pelastajakseen käsitti ja että hän mielellään olisi väsyneen ruumiinsa
ja kiusatun henkensä sen kylmään helmaan heittänyt. Mutta hän oli niin
varma, että kuolema ei häntä matkaansa saa, ennenkuin hänen uskonsa
on täyttynyt, että hän säälien ja surumielisesti hymyili lähestyvälle
viikatemiehelle.
Päivä oli laskenut. Sumua ei ollut nyt enää ainoastaan yksin istuvan
vangin raukeassa katseessa; meri levitti yli saaren raskaan, tiheän
usvaverhon peittäen kaikki esineet harmajaan vaippaansa. Äänetön
oli yö. Kuului ainoastaan kituvan vangin vaivaloista hengitystä
rantakiveltä ja korahtavan kuului joskus sisäänpainunut rinta.
Käsivarsi ei jaksanut enää kannattaa päätä lapion varren nojassa,
harmaja tukka ja keltainen otsa vaipui kosteaa hiekkavallia vastaan ja
hervottomaksi solahti käsivarsi, kilauttaen kerran kahletta, niin että
yö hiljaisuudessaan säpsähtäen kajahti. Vanhus avasi raolleen raukean
silmänsä. Hän näki harmaakauhtanaisen kalman ihan vieressään kosteaa
kylmää huokumassa ja hänen huulensa vetäytyivät vielä kerran hienoon
hymyyn, koska hän tiesi kalman yhä vain turhaan huokuvan, niin kauan
kuin täyttymättä oli hänen luja uskonsa.
Sitten sulkeutui taas silmä ja rinnan korina heikkeni ja läähättävä
hengitys lakkasi. Hymy jähmettyi vainajan huulille. Uskoonsa luottanut
lahjoitusmaan talonpoika ja talonpoikain johtaja oli lähtenyt pois,
uskostaan luopumatta.
Iltahuudon jälkeen saapui vahtisotamies hakemaan vankia, joka oli
myöhästynyt, työpaikalleen. Pian hän löysikin vanhuksen rantavallin
luota, heilautti häntä käsivarresta... kahle kilahti taas kimakasti
yön hiljaisuudessa. Ja hakija oivalsi, että vanki oli lähtenyt pois
viikatemiehen matkassa.