Mieliala Haapaniemen kadettikoulussa oli juhlallinen ja vakava. Nuoret
soturinalut seisoskelivat alakuloisina pienissä ryhmissä käytävissä
ja kuisteilla supatellen salaperäisiä tuumia ja luoden aina toisinaan
vihaisia katseita pihan toisella puolella olevaan opettajiston
rakennukseen, jonka ovet pysyivät sitkeästi suljettuina. Lamassa olivat
nuoret mielet ja syksyinen tihkusade, joka alinomaa liotti luontoa,
teki senkin vielä harmajan ja ikävän näköiseksi.
-- Sääli hilpeää miestä ja iloista toveria! virkahti melkein huoahtaen
eräs siinä supattavassa poikajoukossa:
-- Mutta sehän on mahdotonta, intoili toinen vastaan, -- antaisimmeko
me näin riistää joukostamme reippaimman kumppalin, parhaan miehemme, --
ei koskaan. Meidän täytyy vielä yrittää jotakin Oton hyväksi.
-- Mitä? Voipalan Oton syntiluettelo on jo liian pitkä ja paksu ja ukko
tuolla sisässä on nyt kerrankin oikein vakavasti vihassa.
"Ukolla" tarkoitti nuori puhuja Haapaniemen kadettikoulun silloista
johtajaa, eversti Heikki Yrjö Jägerhornia, joka parastaikaa toisten
opettajain kanssa oli sulkeutunut huoneustoonsa neuvottelemaan hetken
vereksestä, ikävästä tapauksesta.
-- Olkoon, meidän täytyy sittenkin käydä häntä vielä puhuttelemassa, ja
ellei se tepsi, silloin...
-- Ettäkö erottaisiin mekin...?
-- Kuin yksi mies silloin pois Rantasalmelta! Nähtäisiinpä, eikö ole
vielä ukon pakko peräytyä.
Miettiä sitä sieti, yritys oli uhkarohkea, toiset puistelivat päätään.
Ja varmaa päätöstä tekemättä nuorukaiset jäivät jännityksellä
odottamaan, mitä ratkaisevaa nyt iltahuudossa oli kuuluva.
Mutta se sankari, jota kaikki nämä neuvottelut koskivat ja
jonka syntiluettelo oli niin pitkä, istuskeli yksin vihellellen
arestihuoneessa, joka oli hänelle jo hyvin tuttu paikka. Hän oli
melkein ylisillään, märät jalkineet ja muut vaatteet oli hän näet
riisunut pois ja siinä asussa hän vihellystensä sekaan aina väliin
lämpimikseen teki putkan kapealla lattialla muutamia reippaita,
jänteviä voimistelutemppuja, -- ja vihelteli taas.
Näitä harjoituksia oli hän tässä samassa putkassa saanut tehdä usein
ennen, -- eipä ollut kuin parisen viikkoa siitä, kun hän sieltä
viimeksi vapaaksi pääsi. Silloin oli häntä rangaistu siitä, että hän,
voittaakseen vallattoman vedon, oli eräänä yönä koulun haasta luvatta
ottamallaan hevosella ratsastanut naapuripitäjän kievarista noutamassa
leilillisen olutta, -- hän oli kyllä ennen aamua ehtinyt takaisin,
mutta koni, raato, oli ollut märkä kuin uitettu ja lamassa eikä kyennyt
mihinkään kokonaiseen viikkoon. Ukko oli uhannut pitää häntä koko
talven kotiarestissa, vaan viime sunnuntaina oli hän kumminkin päässyt
kumppaniensa kanssa metsälle -- ja siitähän se tämä uusi juttu nyt
oli lähtöisin. Jäneksiä oli jo muutamia ammuttu, kun koirat löysivät
revon ja tätä otusta jahdatessaan oli hän parin toverin seurassa
joutunut kauas toisista. Muutamalla niityllä hän halkasikin mikon tien,
ampui sen -- oikean pulskan hopearevon, -- mutta tovereita ei siihen
kuulunut, vaikka kuinka olisi huudeskeltu ja paukutettu... No sepä
ihme, ettei niitä saada ketun peijasiin, oli Otto huudahtanut. Heillä
oli mukanaan tulukset ja taulaa ja tuossa tuokiossa leimahutti täysi
heinälato liekkeinä korkealle taivaalle.
Osuivat sinne nyt toverit, mutta osuipa sinne muitakin, ja ennenkuin
he olivat metsäretkeltään ehtineet kotiin Haapaniemeen, oli "ukolle"
jo viety surkeita sanomia ja ukko näyttää nyt oikein tosissaan
suuttuneen... Otto oli ottanut koko syyn niskoilleen -- sinnehän
niitä mahtui --, vaan jo kuuluikin ukko aikovan erottaa hänet koko
laitoksesta... No, sittenpä tästä päästäisiin, johan tämä Rantasalmi
tunnetaan, eikähän tuo niin iloista ole istua aina joka toista viikkoa
putkassakaan... Ja nuori vanki vihelsi taas. Mutta ovi narahti,
aukeni, häntä tultiin noutamaan iltahuutoon ja noutajat olivat vakavan
näköiset... So, so, joko tässä nyt sitten taas jotakin tapahtuisi...
Syvässä, juhlallisessa äänettömyydessä seisoi Haapaniemen kadettikoulu
luokittain rivissä suuressa harjoitussalissa; levottomuudella ja
jännityksellä odotettiin ukon saapumista. Tuolta hän jo tuli, kookas,
valkoviiksinen eversti, kasvot harmaina, katse uhkaavana. Ja ääni
värähti, kun hän kohta ensimmäiseksi julisti, että "tänä päivänä on
Haapaniemen kadettikoulusta vallattoman ja parantumattoman käytöksensä
takia ja muunkin haitallisen vaikutuksensa vuoksi ainaiseksi erotettu
yksi sen oppilaista, jonka monet entiset rikokset jo olisivat tämän
viimeisen rangaistuksen aiheuttaneet, koska hän ei voi olla arvokas
pääsemään upseeriksi kuninkaallisen majesteetin armeijaan... Entinen
kadetti, aatelisnuorukainen Otto Johan Tandefelt astukoon ulos tästä
huoneesta, jättäköön pois hallussaan olevat ruunun aseet ja vaatteet ja
poistukoon ennen 12 tunnin kuluttua tästä laitoksesta, johon hän ei saa
enää koskaan palata..."
Käsketty poistui. Syvässä hiljaisuudessa sitä nuorukaisjoukko katseli
ja melkein kaipaavia silmäyksiä opettajatkin lähtevän jälkeen loivat.
Vaan kohta, kun iltahuuto oli loppunut ja nuoret laumat taas olivat
hajaantuneet makuuhuoneihinsa, syntyi syrjässä ovinurkissa ja pimeillä
makuulavereilla vilkkaita neuvotteluja ja uhkaavia päätöksiä tehtiin...
Lähetyskunta kävi vielä illan suussa toveriston puolesta pyytämässä
armoa suositulle, hilpeälle kumppanilleen. Sitä ei tullut: Voipalan
Oton mitta oli jo täysi, vihasena ajoi ukko armonpyytäjät luotaan ja
käski ankaralla äänellä heidän mennä hiljaa nukkumaan sanaakaan enää
karkotetusta puhumatta.
Vaan hänestä puhuttiin kumminkin salaa supattamalla yhä kiihkeämmin
pimeissä makuuhuoneissa, eikä asettuneet nuoret soturinalut sinä
yönä ajoissa käskyn mukaan vuoteilleen nukkumaan. Siellä väiteltiin
rohkeasta tuumasta, jonka parikymmentä nuorta aatelispoikaa jo oli
vannonut toimeenpanevansa.
-- Kohta puolenyön jälkeen tavataan kaikki Haapajärven rannalla, josta
yhdessä soutamaan lähdetään...
-- Vaan ulos on hiivittävä pienissä parvissa, ettei ukko saa liian
aikaisin vihiä.
-- Huomenna hän saa hakea poikiaan!
-- Silloin me ollaan maailmalla!
Hilpeällä mielellä varustautui nuori Voipalan herra yön selkään
matkalle -- hän ei tahtonut tarkoin kuluttaa hänelle myönnettyjä
tunteja -- ja hänen hilpeytensä rohkasi toisiakin. Leikkiä laskien
siinä kuiskien suunniteltiin sitä iloista pakoretkeä, jonka he
tulisivat yhdessä tekemään. Mutta olipa leikin seassa sentään muutakin.
Hetken jännittävä merkitys ja tuuman arveluttava rohkeus pitivät
pinnalta reippaina pysytteleviä nuorukaisia sisästä sangen levottomina
eivätkä he niin hiljaa ja varovasti malttaneet matkaansa valmistaa kuin
olisi pitänyt.
Jo oli puoliyö kulunut. Ovia raoteltiin, käytävissä kuului hiipiviä
askeleita. Ensimmäinen parvi pakolaisia tekee lähtöä ulos. Se saapuu
pimeään eteiseen...
-- Seis, junkkarit, sisään joka mies! kuuluu silloin ankara ääni
ulko-ovelta ja typertyneinä jäävät pakolaiset seisomaan paikoilleen.
"Ukolla" on ollut tarkat korvat, hän on kuullut supatusta huoneista
ja haistellut käryä. Ja pahimmoilleen on hän siinä nyt tiellä, kun
nuorukaiset pyrkivät ulos.
-- Sisään joka mies -- huomenna asianne tutkitaan! Yksi vaan ulos...
kas siinä sinä olet... sinulle on hevonen jo valjaissa pihalla, sinä
nouset vankkureihin ja ajat.
Niin joutui karkotettu kadetti yksin rattaille ajamaan syksyisessä
tihkusateessa pois Haapaniemen sotakoulusta. Mutta hän oli tyytyväinen
sittenkin ja tuskin oli hän kujansuuhun ehtinyt, kun hän jo heläytti
iloisen laulun.
Vaan alakuloisina hiipivät toverit makuulavereilleen ja supattivat
siinä vielä pettyneinä ja masentunein mielin toistensa korvaan:
-- Sääli hilpeää miestä... Se tapahtui syksyllä 1799.
* * * * *
Upseeriuraltaan näin syrjään viskattu nuorukainen ajoi kotiinsa
Sysmään eikä tuonut sinnekään suruja mukanaan. Hän oli Voipalan ja
Hovilan suurten aateliskartanoiden ainoa perijä, viimeinen suoraan
polveutuva vesa kunniakasta soturisukua. Hänen kantaisänsä neljännessä
polvessa oli Leipzigin tappelussa Kustaa Adolfin rinnalla otellessaan
menettänyt suustaan kaksi hammasta, saanut Kristiinalta aateliskilven
ja kaatunut Kaarlo Kustaan aikana Puolan sodassa. Tämän poika, hänen
esi-isänsä kolmannessa polvessa, haavoittui, oltuaan osallisena Kaarle
XII:nen kaikissa voitoissa, Pultavan tappelussa, elätti itsensä sitten
aseseppänä Venäjän vankeudessa ja kuoli sinne. Hänen isänisänsä oli
Viipurin rykmentin kapteenina mukana Hattujen sodassa ja kaatui
pienessä kahakassa Kymijoen varrella. Ja hänen oma isänsä vihdoin oli
nuorena vänrikkinä lähtenyt Pommerin sotaan, joutunut siellä vangiksi
ja saanut Spandaun linnassa viettää sotavankina kolmattakymmentä
pitkää vuotta unhotettuna ja kadonneena. Sukulaiset kotona jakoivat
hänen tavaransa ja tiluksensa. Vaan omistaja palasi vielä; karkasi
vankeudesta, tuli jalkapatikassa Venäjän kautta Suomeen ja saapui
eräänä päivänä vanhan kerjäläisen puvussa kotitalonsa Voipalan pihalle.
Saatuaan tiluksensa takaisin haltuunsa meni hän vanhoilla päivillään
naimisiin 18-vuotiaan tytön kanssa ja tästä syksyn ja kevään liitosta
syntyi se vilkas ja lahjakas, mutta levoton ja huimapää poika, joka
nyt, saatuaan matkapassin Suomen sotakoulusta, vietti iloisia päiviä
perintötiloillaan.
Hänen kasvatuksensa oli laiminlyöty. Isä, tuo pitkäaikaisessa
vankeudessa murtunut vanhus, kuoli hänen 4-vuotiaana ollessa ja nuori
äiti meni uusiin naimisiin. Poika sai toisin ajoin aivan ohjaksitta
olla omilla hoteillaan, toisin taas riuhtoi isäpuoli suitsia
tiukemmalle, kuin vikurin pojan luonto sieti; ja siitä hänen luonteensa
kasvoi epätasaiseksi, huikentelevaksi ja rajuksi, mutta synnynnäinen
hilpeys pysyi siinä aina.
Vallatonta, päämäärää vailla olevaa tyhjäntoimittajan elämää
vietti Voipalan Otto nyt tiluksillaan, joita hänen isäpuolensa
viljeli. Hän pani toimeen hurjia metsästyksiä, hirvenajoja ja
karhuntappoja, komenteli kujeihinsa tilojensa alustalaisia ja tärveli
ratsastusmatkoillaan talojen parhaita työhevosia. Isäpuoli, äkänen
herra, kiukustui ja kiroili ja äiti sai monesti kyyneleillä välittää
isintimän ja poikapuolen kahakoita. Kun isä uhkasi ajaa hänet pois koko
talosta, vastasi Otto yhtä huolettomasti kuin hilpeästi:
-- Talot ovat minun, niissä elän kuinka tahdon. Mutta tavallisesti hän
samassa lisäsi:
-- Vaan hoitele niitä sinä, näin on minusta hauskinta!
Ja taas hän lähti kujeileville ratsastusmatkoilleen, taikka kisailemaan
pitäjän neitosten karkeloihin. Hän oli korea poika, solakka,
mustasilmäinen, suustaan sukkela, voimiltaan väkevä. Ja vaikka hulivili
olikin ja hurja, hurmasi hän yhtenä talvena kotipuolensa aatelisneidet
järjestään. Kaikkia hän liehakoi, muttei kukaan tiennyt nauttivansa
hänen suosiotaan, ja siitä huokaili monen tytön kaino povi.
Tuli kesä. Eräänä pyhäaamuna oli Voipalan herra nurjimmalla
ratsastustuulellaan. Ihmiset kulkivat hartaina kirkkoon, kun hän
heidän ohitseen pyyhkäsi maantiellä, kaateli ojaan miehisiä miehiä ja
painoi pelästyneitä akkoja aitaa vasten. Hänkin ajoi kirkolle. Kirkon
ovet olivat seposelällään, kirkko jo puolillaan kansaa. Täyttä neliä
lasketit hän sisälle kirkkoon, pyöräytti ristikäytävällä hevosensa
ympäri ja karautti samaa vauhtia taas takaisin ulos, kirkkorahvaan sitä
kummalla ja kauhulla katsellessa.
Jo kuuli hän suuttumuksen huutoja takanaan ja siitä hän rupesi
aavistamaan pahaa. Hän älysi, että hänen oli kohta lähdettävä
kotipitäjästään käpälämäkeen, muuten oli sekä järjestysvalta että
kiukustunut kansa hänen niskassaan. Silloin hän ratsasti suoraa päätä
pitäjän toisessa laidassa olevaan omistamaansa Hovilan kartanoon ja
pyysi satulasta puhutella talossa asuvaa nuorta neitosta, jalosukuista
neiti Jeannette Bröijeriä.
Tämä tuli ulos nuorukaista vastaan, joka hypähti alas satulasta ja
seisoi pihalla pidellen ratsuaan kuolaimista. Neitonen pysähtyi
hämmästyneenä.
-- Minä matkustan tänään maailmalle, koettelemaan onneani. Tahdotteko
ruveta morsiamekseni, jalosyntyinen neiti?
Näin kosi siinä pihamaalla koristelematta 18-vuotias huimapää,
-- pitkiä puheita hän ei rakastanut. Ja hän sai kohta myöntävän
vastauksen, -- nuori Jeannette oli hänkin silmittömästi rakastunut
soreaan hulivilipoikaan ja lupasi häntä uskollisesti morsiamena
odottaa vaikka kuolemaansa saakka. Vankka kädenpuserrus vain siinä
sunnuntaisessa aamupäiväpaisteessa, nuorukainen hyppäsi satulaan ja
kihlattuna miehenä ratsasti hän nyt kotipitäjästään maailmalle.
Vaan isäpuoli kiroili ja äiti itki ja pitäjän tytöt, nuo muut kaikki,
huokailivat kainoissa sydämissään:
-- Sääli hilpeää miestä...!
Monta vuotta hurjasteli nuori seikkailija sitten Suomen pääkaupungissa,
Turussa. Hän meni siellä sotaväkeen, yleni kersantiksi, oli kaikkien
tovereidensa suosikki, sotilaitten lempipoika, reipas, iloinen
ja vankka. Levoton hulivililuontonsa houkutteli hänet sielläkin
tosin kujeesta ja seikkailusta toiseen, usein viattomiin vaan
usein viallisiinkin. Mutta vaikka esimiehet hänen vuokseen monesti
tuskittelivat, niin hekin jo seuraavassa tuokiossa hänen hilpeydelleen
nauroivat -- ja antoivat anteeksi.
Turussa hän tutustui oikein veroiseensa huimapäähän, väkevään
parooniin, Otto Flemingiin, tämän kuuluisan suvun kuuluisaan latvaan,
joka näihin aikoihin oli vänrikkinä Turun rykmentissä; luonnollisesti
näistä kahdesta kohta tuli parhaat toverukset ja seikkailukumppalit.
Iloisia juominkeja pidettiin, öisiä retkiä ja päiväsiä otteluita;
rauhalliset turkulaiset pelkäsivät näitä hurjapäitä nuorukaisia ja
panivat kätensä ristiin aina kun uudesta hurjuustyöstä kerrottiin,
mutta heidän iloiset ilveet ja uskomattomat voimannäytteet olivat
samalla kaikkien ihailunsekaisena puheenaiheena.
Eräänä kesäpäivänä palasivat ystävykset hiestyneinä ja kurkut kuivina
sotaharjoituksista helteiseltä harjoituskentältä kaupunkiin ja kulkivat
kaupunginkellarin ohi, janoisia katseita sinnepäin luoden. Mutta matti
oli taskussa molemmilla, ei saanut irti kellarista ollutta; ei saanut
kastelluksi kuivaa kurkkua... Portin ohi mennessään näkivät he siinä
kapakan pienessä pihapuistossa neljä turkulaista porvaria mukavasti
istuvan suloisessa kesäisessä levossa olutpöydän ympärillä lehmuksen
viileässä varjossa... Aatelisherrat katsahtivat toisiinsa... kieltä
tuntui kuivaavan yhä enemmän ja väkevä parooni pysähtyi:
-- Miten saisimme nuo tervasaksat tarjoamaan?
-- Meidän täytyy lyödä poroporvarit hämmästyksellä. Tule, pieni
ponnistus, niin me istumme heidän keskessään.
Puistikon erotti kadusta korkeanlainen lauta-aita, jonka alla juuri
porvarit istuivat olutta juomassa. Väkevä parooni ymmärsi toverinsa
tarkoituksen, tarkasti silmämitalla lankun korkeutta... sen täytyy
sittenkin onnistua. Hän siirtyi vauhtia ottamaan kadun yli, toveri
jälessä... voimakas ponnahdus -- ja yhtäkkiä lentää säikähdyksestä
sokeain porvarien ylitse ja koko lehmuspuun lävitse mies ja kohta
jälestä toinen. Ja tervehtimättä, kursailematta istahtivat kuin
taivaasta pudonneina janoiset kujeilijat porvarien pöytään.
Nämä toipuvat vähitellen hämmästyksestään, tuntevat veitikat,
ymmärtävät yskän -- ja olutta tulee. Tarina luistaa, ilta kuluu ja
sen kuluessa tulee pöydälle vielä parempiakin juomia ja iloisessa
seurustelussa livahtaa kesäinen yö. Aamu on jo käsissä, kun porvarit ja
aatelismiehet käsikynkässä parhaina veljinä laputtavat kapakasta.
Mutta seuraavana päivänä, keskellä päivää, liikkeen ollessa
vilkkaimmallaan Turun sillalla, astelevat seikkailijaveljet siellä
rinnakkain päät pystyssä, jäykkinä sotureina ja aatelisherroina.
Siinä tulevat silloin tervasaksat, kaikki nuo neljä viimeöistä veljeä
ja hyväntekijää, heitä vastaan. Ylpeästi, päätään nyökäsemättä
vastaukseksi porvarien tervehdykseen, yrittivät kujeilijat astua ohi.
Vaan tuo pisti vihaksi porvareille, jotka kyllä kukkaroissaan tunsivat,
mitä uusi tuttavuus oli heille tullut maksamaan, ja yksi heistä virkkoi
paroonille harmillaankin:
-- Terve veli, eikö ole tapa kiittää kesteistä?
-- Huuti tomppeli, minuako kutsut veljeksesi...? Ja parooni ottaa
kahta porvareista rinnuksesta kiinni, nostaa sievästi kaidepuun
ylitse ja tipauttaa veteen. Samassa silmänräpäyksessä lentää kaksi
jälelle jäänyttä Voipalan herran nostamina samaa tietä... Säikähtynyt
ihmisjoukko juoksee huudellen pakoon...
Silta ei ollut korkealla vedestä eikä vesi siinä rannalla syvää,
hengenvaaratta pääsivät porvarit kahlaamaan maihin, mutta läpimärkinä
ja savisina. Mutta väkivallan teko oli ollut liian julkea ja julkinen,
vaivoin saivat seikkailijain ystävät suurilla rahoilla nuo kastetut
porvarit suositetuiksi, vaan kumpasellakin nuorukaisella oli siltä
kohta tiedossa ero virastaan sotaväestä.
Siihen päättyivät väkevän paroonin ja Voipalan herran yhteiset
seikkailut. Fleming sai suosijainsa avulla vielä virkansa Turussa
takasin, mutta nuori Tandefelt joutui joutilaaksi ja matkusteli
viratonna ympäri maata vieraillen sukulaisissaan ja huvittaen sekä
suututtaen heitä kujeillaan.
* * * * *
Tämä oli tapahtunut vähän ennen sotaa, Suomen v:n 1808 sotaa. Sodan
syttyessä oli seikkailijamme tietysti heti jalkeilla, täytyihän
hänenkin olla mukana. Hän otti pestin uudelleen ja seurasi sitten
kersanttina Turun rykmentissä Klingsporin väistyvää armeijaa aina
Siikajoelle asti ja palasi sen mukana myöskin kesän tultua takaisin
Adlercreutzin voittoretkellä, yhtä hanakkana tappeluissa kuin iloisena
toveriseuroissa.
Lapualla näytti Suomen armeijalle päivä kirkkaimmalta, väistyvä
venäläinen pääjoukko peräytyi jo Päijänteen rannoille ja Adlercreutz
toivoi jaksavansa ajaa sen sieltäkin yhä etelämmäs. Mutta hän tarvitsi
tarkempia tietoja vihollisten joukkojen lukumäärästä Sisä-Suomessa, --
tarvitsi rohkean ja vikkelän vakoojan.
Aina seikkailuhaluinen Tandefelt tarjoutui kohta tälle vaaralliselle
retkelle; tarjous hyväksyttiin ja nuori Voipalan herra erosi Suomen
armeijasta lähteäkseen valepukuisena vakoojana kuljeskelemaan
vihollisen hallussa olevan maakunnan läpi. Hän liikkui venäläisten
leiripaikkain ympärillä Suur-Savossa ja aina rajalle asti; urkki
tietoja mistä sai ja oli jo paluumatkalla armeijansa luo ilmoittamaan,
että uusia suuria venäläisosastoja oli Kamenskin johdolla rajalta päin
kulussa Venäjän armeijalle avuksi.
Silloin, rientäessään oijusteitä takaisin Päijännettä kohti, heräsi
hänessä yhtäkkiä luvaton halu pistäytyä ohimennen syntymäpitäjässään
Sysmässä, jossa hän ei ollut käynyt kahdeksaan vuoteen, tervehtimässä
morsiantaan, joka siellä Hovilassa alttiina ja uskollisena
kärsivällisesti odotti sulhoaan. Se yritys oli tosin arveluttava,
sillä juuri näissä kylissä majaili tähän aikaan tavallista lukuisammin
ruokavaroja hankkivia kasakoita,--mutta nuori seikkailija ei ollut
tottunut karttelemaan vaaroja. Eräänä kauniina syyspäivänä ilmestyi
hän metsäteitä kulkien resusessa talonpoikaispuvussa Hovilaan, jonka
kyökkiin hän meni istumaan. Hänen morsiamensa tunsi hänet siellä, he
saivat hetkisen puhutella toisiaan, mutta hätääntyneenä ja huolissaan
oli morsian sulhonsa vuoksi, sillä Hovilassakin vieraili juuri
parastaikaa kasakkaosasto, -- kunhan eivät toki keksisi valepukuista
vakoojaa!
Tuskin olisi kumminkaan talonväen kanssa seurusteleva talonpoika
erityisesti herättänyt venäläisten epäilyksiä, ellei yksi partaleuka
sattumalta olisi huomannut, että liian hieno paidankaulus pilkisti
esiin kuljeskelijan repaleisen sarkatakin alta. Silloin ruvettiin
ottamaan miehestä tarkempaa selkoa, löydettiin papereita, keksittiin
vakooja. Ja vakoojan palkka oli varma: tutkinto kävi lyhyeksi, tuomio
selväksi, seuraavana aamuna päivän koittaessa oli vanki ammuttava.
Yksi yö oli hilpeällä seikkailijalla siis vielä elämisen lomaa, sitten
oli tuleva loppu kaikista kujeista ja retkeilyistä. Se viimeinen yönsä
pidettiin häntä vankina eräässä huoneessa Hovilan päärakennuksessa,
jossa kasakat häntä vartioivat ja tarkkaan katsoivat, ettei häntä
talonväki saisi tavata.
Kauhulla kuuli morsian sulhonsa kohtalon, tuon kauan kaihotun pirteän
miehen, joka hänen vuokseen oli tähän vaaraan antautunut. Mutta turhaan
koetti hän kyyneleillä ja rukouksilla taivuttaa talossa vierailevaa
venäläistä upseeria armahtamaan vangittua sulhoaan, turhaan rukoili
hän edes sitäkään suosion kipenettä, että saisi vielä viimeisen kerran
puhutella tuota miestä, jota aamusta ei enää olisi olemassa, ja
jäähyväiset hänelle heittää. Turhaan. Ainoa armo, mikä kyynelissään
kylpevälle neitoselle suotiin, oli se, että hän sai luvan upseerin ja
kasakkain läsnäollessa viimeisenä uskonnollisena hartaustyönä veisata
virren yhdessä sulhonsa kanssa, -- kuolinvirren. Ja sitä varten vihdoin
laskettiin neitonen sulhonsa vankihuoneeseen.
Tarkoin valvoivat vartijat, ettei vanki ja neitonen saaneet antaa
toisilleen mitään tietoja tai merkkejä. Murtunut morsian lankesi
polvilleen ja vapisevalla äänellä aloitti hän virren, johon vanki,
hänkin kerran elämässään vakavaksi käyneenä, hiljaa yhtyi. Alkusanat
neitosen virressä tuntuivat tutuilta, vaan pian vanki jatkuvissa
säkeissä huomasi outoja sanoja, omatekoisia. Hän hyräili hiljaa ja
hartaasti, mutta sydämessään hän hymyili.
Sillä tyttönen veisasi näin:
"Polvillesi lankee ja sanojani tarkasti kuule. Yön ensimmäisellä
tunnilla kuulet ikkunan alta hiljaisen loiskeen. Venhe on siihen
silloin sinua varten tuotu. Vartiaisi käsistä itsesi äkkiä riuhtase ja
hyppää ikkunasta ulos. Putoot silloin suoraan venheeseen, joka sinut
pelastaa. Aa-amen."
Ja vanki toisti hartaasti:
"Amen."
Liikuttava hartaushetki oli lopussa ja murtunut morsian vietiin
tuomitun sulhonsa luota. Mutta nuori sysmäläinen tunsi tarkoin talon
rakenteet ja tiesi, että joki virtasi juuri sen huoneen ikkunan alla,
joka hänelle oli vankihuoneeksi valittu. Hän makasi muka sikeästi
nukkuneena pahnoilla lattialla, mutta valppaasti hän seurasi, kuinka
vartijat, joita talossa oli kestitty vankalla oluella, torkkuivat ja
uupuivat uneen. Puoliyö kului, kaikki oli äänetöntä.
Ulkoa syysyön hiljaisuudesta kuuluu silloin pienonen loiskaus. Samassa
silmänräpäyksessä on vanki hurjalla hypyllä loikannut vartijainsa yli
suoraan lasista ikkunaa vastaan ja kadonnut sen läpi pimeään yöhön.
Vartijat karahtavat pystyyn, katsovat toisiaan: venhe kuuluu vinhasti
soutaen etenevän rannasta. He rientävät ulos, juoksevat rantoja
pitkin... ei ole venhettä missään; he ampuvat summia pimeälle joelle,
mutta eivät osaa nopeasti loittonevaan alukseen...
Kuolemaan tuomittu on pelastettu, rohkea morsian saattaa sulhonsa läpi
yön kauas Päijänteelle ja palaa rantoja hiipien takaisin. Vaan suruton
seikkailija soutaa Päijänteen poikki ja saapuu kenenkään estämättä
Padasjoelle.
Siellä hän kuulee surullisia sanomia. Suomen voittoisa armeija on taas
pakomatkalla pohjoiseen päin; Adlercreutz on Oravaisissa vielä kerran
koettanut ponnistaa kaiken tarmonsa, mutta se ei enää kestänyt ja hänen
joukkonsa pirstaleet ovat nyt väistymässä yhä ylemmäs. Myöhää on nuoren
vakoojan enää lähteä sen surullisia jälkiä seuraamaan ja sille viestejä
viemään. Hän vetäytyy siitä syystä vihollisen hallussa olevan maan läpi
länttä kohden, saapuu rannikolle ja päättää paeta koko synnyinmaastaan
pois Ruotsiin. Turussa hän pääseekin ulkomaiseen laivaan, joka hänet
viepi Tukholmaan.
* * * * *
Menetetty on Suomi ja mielet Ruotsissa siitä kiihkoiset ja katkerat.
Levottomat ja meteliset ovat ajat Ruotsin pääkaupungissa; kuningas
sukuineen viskataan valtaistuimelta, kansa halveksii hallitusta, jossa
miehet tiheään vaihtuvat; puolueriidat kuohuvat korkeina, vehkeitä
punotaan joka taholla; intohimot tarttuvat ylhäältä alaspäin, kansa
panee toimeen metelisiä mielenosoituksia milloin yhden, milloin toisen
julkisen miehen hyväksi taikka häntä vastaan. Valitaan perintöruhtinas,
hänestä tulee kansan mielikki, mutta hän kuolee kesken kaiken ja huhu
leviää yli syvien rivien, että hän on kaatunut suistetun kuninkaan
suvun hyväksi vehkeilevän marskin, kreivi Aksel von Fersenin salaisiin
juoniin.
Kansa raivostuu, huutaa kostoa murhaajalle.
Kaatuneen perintöprinssin, kansan lemmikin, ruumis tuodaan
juhlasaatossa Tukholmaan. Kiihtyneet väkijoukot tunkeilevat kaduilla,
hampaita purraan ja nyrkkiä puistetaan ja uhkaava murina käy läpi
lainehti vain laumojen. Salaliittoja on ollut tekeillä, juonia
viritetty toisesta jos toisestakin puolueesta, salaista kuisketta
kulkee katurahvaan kiihtyneissä riveissä.
Jo saapuu hautasaatto, vaivaloisesti matkaten ahertavain joukkojen
lävitse Ritariholman kirkkoa kohden. Muhkeat vaunut toistensa perästä
vierivät ohi, vaunuissa istuvat ylhäiset herrat saavat sulattaa
katurahvaan äänekkäitä pistoksia ja solvauksia. Ensimmäisten joukossa
saattokulussa saapuvat muita upeammat, umpinaiset juhlavaunut, kuuden
valkoisen hevosen vetämät, punaiset ja kullatut vaunut, jotka anastavat
puolet kadun leveydestä.
-- Se on Fersen! Kosto prinssin kaatajalle!
-- Tuo salamurhaaja uskaltaa vielä ajaa vainajan hautasaatossa!
-- Hän meille ilveilee...!
Väkijoukosta lennähtää kiviä juhlavaunuja kohti, ensin yksitellen,
sitten tulee kokonainen kivituisku. Ajaja sortuu verissään ajolaudalta,
hosuessaan ruoskalla kiljuvia laumoja, hevoset korskahtelevat,
hyökkäävät väkijoukkoon, polkevat ihmisiä alleen... Kansa raivostuu,
ryntää vaunuja vastaan, joiden ikkunat ovat pirstaleina. Eräs roteva
nainen tempaa vaunujen oven auki ja kiskasee nurkkaan kyyristyneen,
kalpean, juhlapukuisen herran ulos raivoavaan väkijoukkoon.
Ferseniltä raastetaan kullalla kirjailtu takki päältään, hän
pääsee paitahihasillaan puikahtamaan väkijoukon lomitse erääseen
porttikäytävään. Mutta hänet tunnetaan, hurjistunut kansa, jonka
intohimoja ei enää mikään hillitse, ryntää jälestä. Ylhäinen herra
tallautuu väkijoukon jalkoihin ja eräs karkea matruusi rutistaa
polvillaan hänen rintakehänsä murskaksi.
Vihattu kreivi on surmattu. Mutta sotaväkikin saapuu vihdoin paikalle,
kadut ja portit suljetaan, kaikki talossa olijat vangitaan. Talo
tutkitaan tarkoin ja eräästä huoneesta löydetään sängyn alta naiseksi
puettu mies, -- se on suomalainen seikkailijamme Otto Johan Tandefelt,
Voipalan ja Hovilan perijä.
Levottoman seikkailijaluonteensa mukaisesti on hänen tietysti täytynyt
olla näissäkin meteleissä mukana, jopa toimeliaimpana ja hurjimpana
kaikista. Ja nyt hänet vangitaan pahimmin epäiltynä kreivi Fersenin
murhaajaksi ja jäseneksi siinä salaliitossa, joka tätä murhaa varten
nähtävästi jo edeltäpäin on ollut laadittu. Raudoissa istuu nyt
seikkailijamme, Tukholman vankilassa, istuu kauan.
Sillä tämän murhajutun tutkiminen on pitkällistä ja ankaraa, --
olihan koetettava päästä perille salajuonen ylhäisistä virittäjistä.
Mutta suomalainen seikkailijamme ei tunnustanut mitään, ei tietänyt
mitään. Ja vihdoin lankesi tuomio: Otto Johan Tandefelt on huomattu
syylliseksi, mutta riittäviä todisteita kumminkin vielä puuttuu
kuolemantuomion langettamista varten. Hänet suljettiin siitä syystä
tunnustuksille Elfsborgin linnaan. Täällä häntä pidettiin kovassa
vankeudessa puolen kolmatta vuotta. Mutta hän ei tunnustanut sittenkään
mitään. Vihdoin keväällä 1814 valmistui hänestä lopullinen tuomio.
Hänet tuomittiin menettämään aatelisoikeutensa ja nimellä Pettersson
karkoitettavaksi maanpakolaisuuteen Ruotsista, kuoleman tuomio uhkana,
jos hän sinne palaa.
Maanpakolaisuuteen karkoitettu olisi nyt tahtonut palata tiloilleen
Suomeen, jossa häntä morsiamensa yhä uskollisesti odotti, mutta
Suomeen häntä ei laskettu; tämä maa oli liian lähellä Ruotsia ja
Fersenin murhassa osallisena ollut oli liian vaarallinen valtiollinen
vehkeilijä. Hänet vietiin sen sijaan puutavaroilla lastattuun laivaan,
joka juuri oli lähdössä Espanjaan, ja niin joutui suomalainen
seikkailija etelän kuumille rannoille.
Yksin, tuntemattomana, rahatonna, kieltä taitamattomana hän sinne
joutui, vaan hän oli kaikissa tapauksissa taas vapaa ja elämä vielä
rikkaana edessään, -- ainahan sukkela mies nahkansa pelastaa. Ja
iloisena ja huoletonna hän rupesi Espanjassa elelemään.
Lankun kantajana täytyi hänen aluksi Cadixissa henkeänsä elättää, mutta
pian potki onni hänet ylemmäs. Taipumuksensa veti hänet soturiuralle
eikä aikaakaan, niin hän jo palveli sotilaana Espanjan armeijassa.
Pulskana, urheana soturina, taitavana ampujana ja miekkailijana
hän siellä pian arvoasteissa kohosi ja onni häntä yhä suosi. Hän
oli osallisena Rafael Riegon voittoisassa kapinassa itsevaltiutta
vastaan, yleni siinä upseeriksi ja hänellä oli nyt kaunis ura auki
vielä korkeammallekin kohotakseen. Mutta levoton seikkailijaluonne ei
sallinut hänen kovin kauan yksillä urilla toimia ja sen lisäksi rupesi
nyt yhä enemmän koti-ikäväkin vaivaamaan maailmalla yksin ajelehtivaa
miestä, joka ei ollut enää mikään nuorukainen. Hän oli pitkän ajan
kuluttua taas kerran kirjoittanut kirjeen kotiinsa Sysmään ja sai
sieltä nyt hartaat, kaipausta kertovat kirjeet vastaan. Hänen vanha
äitinsä eli vielä Voipalassa ja ikävöi niin sanomattomasti poikaansa,
jota hän ei vuosikymmeniin ollut nähnyt, jota hän jo monesti kuolleena
oli itkenyt, mutta joka yhä siltä pysyi hänen äidillisen rakkautensa
esineenä. Ja morsian, tuo uskollinen ja uhraava Jeannette Bröijer,
odotti yhä vielä entisellä uskollisuudella sulhoaan...
-- Nyt lähdetään kotiin! huudahti espanjalaisena upseerina
palveleva suomalainen nämä kirjeet luettuaan ja hän rupesikin
kohta varustautumaan kotimatkalleen. Matkarahoja oli hän säästänyt
riittävästi kokoon ja hän läksi nyt pyytämään eroa armeijasta.
Kaipauksella esimiehet ja toverit erosivat tästä rotevasta
suomalaisesta, ja espanjalainen kapteeninvaltakirja oli hänellä
taskussaan, kun hän Euroopan halki lähti matkalle pohjoiseen päin.
-- Kotiin, Suomeen!
Siellä aikoi hän loppuikänsä -- hän oli jo yli neljänkymmenen iässä
-- rauhassa viettää perintötiloillaan; hänen elämänsä alkupuoli oli
ollut myrskyä ja maininkia, sen loppupuolen piti nyt kulua levossa
omaisten hellässä helmassa, syrjäisen sisämaan kätkössä. Kohta kotiin
tultuaan aikoi hän mennä naimisiin jo vanhenemassa olevan morsiamensa
kanssa, joka häntä yli 20 vuotta oli uskollisesti odottanut, ja
lempeydellä hän aikoi omaisilleen palkita ne monet kaihot, jotka hän
heille huikentelevaisuudellaan oli tuottanut. Ja milt'ei levottomalla
kiireellä hän matkusti Euroopan halki pohjoiseen päin.
-- Kotiin, Suomeen!
Jännityksellä omaiset kotona Sysmässä odottivat kadotettua
tuhlaajapoikaa, joka niin varmasti oli ilmoittanut kotimatkalle
lähtevänsä. Heidän odotuksessaan oli aluksi iloa ja luottavaa
varmuutta, sitten ihmettelyä ja ikävää, vihdoin epäilystä ja
toivottomuutta. Sillä viikkoja kului, kuukausia kului, vuosia kului,
-- odotettu pysyi vain yhä poissa. Hän ei koskaan saapunut Suomeen. Ja
taas oli oma seikkailuhalu siihen syynä.
Vielä kerran oli tämä näet hänet vallannut, kun hän Kööpenhaminassa
odotti purjelaivaa, joka hänet veisi kotimaahansa. Sitä kesti
odottaa kauan, ja silloin lennähti yht'äkkiä matkustajan päähän
tuuma vielä kotimatkalla pistäytyä Ruotsiin uudistamaan vanhoja
muistoja ja tervehtimään vanhoja tuttavia. Ja kohta hän toteutti tuon
päähänpistonsa, vaikka hänet niin ankaralla uhalla oli kielletty
Ruotsiin palaamasta. Mutta sepä juuri häntä houkutteli...
Espanjalaisena upseerina kulki Tandefelt-Pettersson Ruotsin kautta
ja saapui Tukholmaan. Mutta liian julkisesti hän siellä seurusteli
vanhain tuttavainsa, epäiltyjen salaliittolaisten, kanssa; hänet
tunnettiin, vangittiin ja taas sai seikkailijamme viettää kuukausia
Tukholman vankilassa, joka hänelle jo entuudesta oli tuttu paikka. Ja
armotta aiottiin nyt entinen tuomio panna toimeen: maanpakoon ajettu,
epäilty valtiollinen vehkeilijä oli kiellosta huolimatta vielä saapunut
takaisin vehkeilemään, -- hänen mittansa katsottiin olevan täyden.
Taas oli silmukka kaulassa levottoman miehen.
Mutta vielä kerran onnen viskelemä seikkailija sukelsi irti silmukasta.
Hänellä oli mukanaan espanjalainen kapteeninvaltakirjansa, ja se
hänet pelasti. Kuolemaan jo tuomittuna vetosi hän Tukholmassa olevaan
Espanjan lähettilääseen, anoen tämän suojelusta, ja lähettiläs
rupesikin hänen auttajakseen: eihän Espanjan kansalaista, espanjalaista
upseeria, käynyt niinkään helposti Ruotsissa hirttäminen. Hallitusten
välisiä käsittelyjä kesti kauan, mutta lopputulos olikin, että Ruotsin
hallitus vielä oli pakotettu päästämään linnun käsistään, laskemaan
vangin vapaaksi.
Mutta Suomeen hän ei nytkään päässyt, niin hartaasti kuin hän sitä
jo halusikin. Espanjan hallitus oli kansalaisenaan vaatinut hänet
vapaaksi, Espanjaan siis Tukholman poliisi lähetti tuon kiusallisen
miehen, joka sieltä juuri oli tullut matkalla Suomeen. Ja toisen
kerran joutui seikkailijamme siten tekemään tuon pitkän merimatkan
kauppalaivalla Cadixiin.
Mutta murtuneena ja masentuneena hän sinne tällä kertaa tuli. Hän oli
nyt jo väsynyt; vaivaloiset matkat ja vankina istuminen oli hänet
heikontanut. Hän olisi jo halunnut päästä lepoon, rauhassa iltaansa
viettämään omaistensa keskuudessa; olihan hän jo liian vanha alkamaan
uudelleen alusta seikkailuelämää vieraalla maalla. Mutta matkarahat
olivat loppuneet, armeijasta hän oli eronnut, työlääksi kävi taas
hankkia jokapäiväistä leipääkin.
Siksi vanha äiti ja jo vanhaksi käynyt morsian odottivat kotona
ikävällä ja kaiholla. Näihin asti oli Otto seikkailuretkillään pitänyt
kunnianasianaan olla näiltä omaisiltaan mitään apua pyytämättä. Mutta
nyt hän oli vanha ja murtunut ja hän kirjoitti sen vuoksi kotiinsa
Sysmään, pyytäen matkarahoja Suomeen päästäkseen. Ja varmoilla
toiveilla hän niitä odotti.
Mutta niitä ei tullut. Hän kirjoitti vielä toisen kerran. Ei tullut.
Olot kotona Voipalassa olivat nyt sellaiset, ettei sieltä hänelle
mitään apua liiennyt. Äiti makasi vuoteen omana avutonna ja isäpuoli
ei halunnutkaan karkulaista, joka koko ikänsä oli ollut tiloiltaan
poissa, niihin takaisin, -- hän piti niitä jo ominaan ja tahtoi jättää
ne perintönä omille lapsilleen. Ja Jeannette Bröijer, tuo 50-vuotias
morsian, eli varatonna sukulaistensa armoilla --, sellaista summaa,
minkä matkat tuohon aikaan maksoivat, hän ei mistään saanut irti.
Ja siksi täytyi kotimaahansa ikävöivän miehen yhä edelleen jäädä
puutteissa ja ahtaissa oloissa elämään vieraalle maalle.
Vielä viimeisen kirjeen hän Espanjasta morsiamelleen kirjoitti. Entinen
hilpeys ja luottamus oli siitä poissa, raskasmielisyyttä huokui
riveistä ja rivien väliltä. Hän kaihoili kirjeessään hukkaanmennyttä
elämätään, katui nuoruutensa vallattomuutta ja kevytmielisyyttä,
valitti, ettei hän miehenäkään ollut miehistynyt, valitti, että oli
seikkailujen hyrskyihin laskenut purtensa valloilleen, hakematta
ajoissa rauhaisaa satamaa. "Liian myöhään huomaan nyt joutuneeni
auttamattomasti tuuliajolle, nyt en satamaa enää saavuta, ennen kuin
haudassa. Ja pahempi on, että olen sinunkin retkesi tärvellyt. Paljon
olisi sinulla, Jeannette, mulle anteeksi annettavaa, jos minulle
anteeksi antaa voisit. Autioksi korveksi olen sinun elämäsi tehnyt,
sinun, joka kerran nuoruutesi lemmellä vannoit minua odottavasi ja
uskollisena pidit valasi, jota en todellakaan olisi ansainnut. Oi,
paljon olen rikkonut ja liiaksi saanut anteeksi; ansaittu palkkani on,
että nyt saan kuolla yksin vieraalla rannalla ilman isänmaata ja ilman
rakkautta. Tässä maassa liikkuu nykyjään vaarallinen rutto, keltakuume;
joka päivä näen ihmisiä ympärilläni kaatuvan, kuolevan kaduille ja
pihoille ja porraskäytäviin. Ei kukaan välitä hankkia selkoa näiden
ruttoon kuolleiden vainajain nimestä eikä kotipaikasta, niitä kootaan
suuriin, umpinaisiin ruumisvaunuihin ja vedetään öisin vartavasten
kaivettuihin, syviin, yhteisiin ruttohautoihin. Ehkäpä lepäävät jo pian
minunkin levottomat, nyt väsyneet luuni sellaisessa nimettömäin suuressa
perhehaudassa..."
Sen koommin ei mitään kuulunut suomalaisesta seikkailijastamme. Vielä
parikymmentä vuotta odotti harmaapäinen morsian Hovilassa sulhoaan,
odotti luottamuksella ja toivolla, kunnes uskollisena morsiamena
laskeutui lepoon. Eikä ole kukaan ottanut selkoa, missä seikkailijan
"levottomat luut" lepäävät.
Usein hänen retkiään ja kujeitaan kotipitäjässä sukulaisten kesken
muisteltiin, niistä kerrottiin kummallisia kaskuja ja niitä kuvailtiin
lapsille kuin huikentelevaisuuden ja vallattomuuden varottavina
esimerkkeinä. Mutta usein kumminkin samalla lisättiin:
-- Sääli oli sittenkin hilpeää miestä, -- hän oli aina niin reipas ja
iloinen...