Viipurin linnan vanha päällikkö, Krister Niilonpoika Vaasa, oli äkänen
ja sydämmikkö ukko. Hän oli tarmokas mies ja voimakas maaherra,
ylhäistä sukua ja arvoltaan korkea, mutta luonteeltaan oli hän niin
ankara ja äreä, että häntä enemmän pelättiin kuin kunnioitettiin.
Kolmattakymmentä vuotta oli hän jo Karjalan linnassa isännöinyt
koko Itä-Suomen käskynhaltijana, mutta eipä muistanut kukaan linnan
väestä eikä kaupungin asukkaista tavanneensa ukkoa iloisena tai edes
tyyneellä tuulella, -- aina hän oli kärtyinen ja vihainen, puheissaan
kiivas ja käytökseltään tyly. Kaupungin porvarit tosin arvailivat,
että mahtoi ukko sentään kaikessa hiljaisuudessa joskus olla itsekseen
hyvilläänkin, kun oli saanut merellä kaapatuksi jonkun luvattoman
lastin tai kiskastuksi maakunnasta uuden veron, mutta sitä hän ei
kenellekään osoittanut, ei edes omalle perheelleen, jota hän kohteli
yhtä ankarasti kuin kaikkia muita.
Ukko Krister ei näet ollut ainoastaan äkänen vanha herra, vaan sen
lisäksi perin ahnas ja itara, tarkka ruumin puolesta, mutta vielä
tarkempi omastaan. Hänen saituudestaan kulki sen ajan Viipurissa --
salaa tietysti -- paljon kaskuja. Niin oli hän kerrankin ottanut
periäkseen Räävelistä Viipurin Karjaportin luostarille lahjoitettuja
testamenttivaroja, joita piti olla melkoiset määrät, mutta kun hän
sitten laski pois kulunkinsa ja vaivanpalkkionsa, jäikin jälelle
luostarille vain kolme hopealusikkaa ja vanha tinakannu, -- ja siitä
eivät harmajat veljet häntä paljon siunanneet. Viipurin porvariston
ja raadin hän kerran sai urakalla hankkimaan linnaan koko talven,
muonat, mutta kun maksun aika tuli, kuittasi hän koko jutun -- eräällä
kuninkaallisella kauppalupakirjalla, jonka kaupunki oikeastaan jo
muutamia vuosia sitten oli saanut. Talonpojat eivät uskaltaneet
nureksia hänen määräämistään veroista, sillä kun he kerran niistä
olivat tehneet Krister-herraa vastaan valituksen kuninkaalle, kiskoi
ukko heiltä siitä rangaistukseksi -- uuden veron, aivan ylimääräisen.
Hän ymmärsi näin ollen itse, ettei häntä juuri rakastettu, mutta siitä
hän ei välittänyt, kunhan häntä toteltiin ja hänelle -- maksettiin.
Niin murjotti ukko kesät talvet synkässä kivilinnassaan ja aina oli
hänellä jotakin syytä olla äreä.
Mutta eräänä kesäpäivänä -- se oli vuonna 1437 -- oli Krister
Niilonpoika tavallista vihaisempi. Linnan suuressa asehuoneessa kulkea
kääpitti hän käppyrässä -- hänen, selkänsä oli näet jo vanhuuttaan
koukussa -- ja takoi rautaista miekanhuotraansa kivilattiaan,
niin että holvit kaikuivat, ja hänen pienet, tihruiset silmänsä
verestivät kiukusta. Hän torui nyt alapäällikköään, linnanvouti Antero
Stoolpannaa, joka kalpeana seisoi hänen edessään, ja huusi tälle:
-- Ne ovat verukkeita, se mies on otettava kiinni, olet toiminut
huonosti.
-- Mutta hän ei ole enää koko maassa, hän on laivallaan lähtenyt
tiehensä, luultavasti Rääveliin.
-- No, pane laiva hakemaan hänet sieltä.
-- Hän on Räävelin porvari...
-- Olkoon, hänet on pantava kiinni ja tuotava tyrmään tänne, kunnes
sammalet päähän kasvaa. Hä, etkö ymmärrä, hän on häpäissyt minut ja
vahingoittanut minua hallituksen edessä ja tehnyt minut naurettavaksi
Turussa ja Viipurissa ja kaikkialla -- hä, etkö ymmärrä? Te olette
samanlaisia lurjuksia kaikki, -- no, suoria käskyjäni täyttämään, eläkä
siinä verukkeitasi mukita!
Vouti läksi miettiväisenä pois. Mutta kesken kaikkea täytyi hänen
hymähtää.
Sillä ukko Kristerillä oli todellakin tällä kertaa vähän syytä olla
harmissaan; hän oli kuin olikin kärsinyt pienen tappion ja joutunut
naurettavaksi. Mutta syy ei oikeastaan ollut tuon rääveliläisen
porvarin, jonka hän nyt kiukussaan välttämättä olisi tahtonut tyrmään
sulkea, vaan hänen oman itaruutensa ja ahneutensa, -- se kai häntä enin
sapettikin.
Seikka oli näet se, että Raaseporin linnanherra Iivar Fleming,
joka, niinkuin Raaseporin linnanherrain tapa oli, sivuelinkeinonaan
harjoitteli kaappausta ja muuta huonompaa meriliikettä, tässä
kevätkesällä oli ottanut haltuunsa rääveliläisen porvarin Olavi Vinken
kauppalaivan, joka verkalastissa oli menossa Novgorodiin. Raasepori
oli yleensä tällaisesta väkivaltaisuudesta huonossa huudossa, mutta
tällä kertaa oli tuohon kaappaukseen sentään ollut vähän oikeuden
varjoakin, koska Vinken lastin seassa oli ollut joku määrä aseita. Jo
monta vuotta sitten oli näet Ruotsin hallitus kieltänyt hansakauppiaita
ja muita merenkulkijoita viemästä aseita Novgorodiin, jonka vallan
kanssa alituiseen oltiin hienossa riidankähmässä, ja Krister-herra oli
Viipurin päällikkönä äskenkin uudistanut tuon kiellon. Fleming vei siis
valtaamansa laivan Raaseporiin ja Vinkelle tuli hätä käteen.
Siinä tuskassaan oli hän rientänyt Viipuriin, Krister-herralta apua
hakemaan. Vanha saituri oivalsikin kohta, että tässä on jotakin
ansaittavana ja hän lupasi Vinkeä auttaa, mutta kovilla ehdoilla:
puolet verkalastista piti hänen saada palkkiokseen. Siitä hinnasta
suostui hän ottamaan koko lastin omiin nimiinsä ja omanaan vaatimaan
sen takaisin ja pelastamaan laivan. Olihan hän Raaseporin herraa paljon
mahtavampi ja voimakkaampi, hänellä oli aina keinoja pakottaakseen
Flemingiä taipumaan. Sopimus tehtiin. Krister Niilonpoika antoi
rääveliläiselle porvarille sinetillään varustetut kirjat, joissa
vakuutti lastin omakseen ja sillä syyllä vaati laivan takaisin.
Kevenneellä mielellä ja hyvillä toiveilla läksi hätääntynyt porvari
Raaseporiin hommaamaan laivansa ja lastinsa irti.
Juoni olikin onnistua, -- Iivari Fleming ei suinkaan uskaltanut
Viipurin ankaraa käskynhaltijaa vastustella, vaan lupasi heti toimittaa
hänen tavaransa takaisin. Mutta viime hetkessä hän sittenkin rupesi
vikuroimaan -- lienee mies juonen älynnyt -- ja selitti jättävänsä
asian oikeuden ratkaistavaksi. Sehän oli ilmeistä koiruutta,
Krister-herra sen heti älysi asiasta kuultuaan -- ajateltakoon vain
sitä ristiriitaa, että Raaseporin vanha merirosvo kerran kiltisti
turvautui lakiin, ilkeyttähän se oli kaikki! Mutta Vinke meni loukkuun,
purjehti Flemingin kanssa Turkuun, jossa asia alistettiin sikäläisen
käskynhaltijan Hannu Kröpelinin tuomittavaksi. Ja siitä tulikin kova
tutkimus -- sulaa ilkeyttä, päätteli Krister, joka tiesi, ettei
Hannukaan ollut hänen ystäviään -- Vinke parka pantiin lujalle lastinsa
johdosta, hän erehtyi puhumaan ristiin ja lopuksi täytyi hänen suoraan
tunnustaa, että lasti olikin hänen omansa ja että Krister-herra oli
antanut aivan perättömät paperit kiertääkseen omia määräyksiään ja
ansaitakseen puolet verkalastista.
Juttu tuli julkiseksi, siitä Hannu ja Iivari kyllä huolta pitivät, sitä
he vain lienevät tahtoneetkin. Turun käskynhaltija lähetti Krister-ukon
sinetöidyt todistukset ynnä kertomuksen asiasta Tukholmaan, jossa
juuri uutta kotimaista hallitusta tanskalaisten sortovallan katkettua
järjesteltiin, ja itse vanhalle herralle hän myös kirjoitti isälliset
nuhteet. Muuten tuomittiin laiva ja lasti Vinkelle, ainoastaan aseet
hän menetti, ja onnellisena lähti pitkässä hädässä ollut rääveliläinen
porvari purjehtimaan verkapakkoineen kotiin Suomenlahden poikki,
aavistamatta, minkä harmin hän oli viipurilaiselle auttajalleen
tuottanut.
Krister-herra oli pian saanut tiedon verkalastin kohtalosta ja hänellä
oli sappi ollut haleta. Sillä hän tunsi luissaan sen vahingonilon,
millä kaikki kiusautuneet aatelismiehet ja Viipurin viekkaat porvarit
näkivät hänelle tapahtuneen tappion ja häpeän. Ja asiasta tehty
ilmoitus Tukholmaan oli juuri tällä hetkellä aivan hiidestä heitetty,
sillä ukolla oli siellä parastaikaa verkkoja vesillä, hän aikoi
kaukaisesta linnaläänistään hinautua sinne järjestettävän hallituksen
jäseneksi ja hänellä olikin nyt, Engelbrektin kaaduttua ja herrain
ollessa keskenään riitaisia, paljon toiveita sinne päästä. Vaan nyt ne
saivat hänen vihollisensa siellä taas keppihevosen ratsastaakseen. Entä
sitten se puolen verkalastin hinta, joka luiskahti läpi hänen ahnaitten
sormiensa, se ihan polttamalla kirveli hänen sydäntään!
Ja siksi hän vielä sanantuojan mentyä kiukkuillen kalisti rautaista
miekanhuotraansa kivilaattiaan ja kiroili:
-- Se hirtettävä saapas-saksa, se petti minut kuin moukan. Itse
laivansa pelasti, minut häpeään jätti. Mutta vielä minä sen verkalastin
perin. Tulet sinä vielä Viipuriin ja silloin... ehkä me voimme saada
tuomioistuimen toimeen täälläkin! Mutta ei hän sentään uskaltanut
oikein toivoakaan, että Räävelin porvari, kerran pelastuttuaan,
hevillä taas hänen kynsiinsä antautuisi. Vielä vähemmin sitä uskoivat
muut, Viipurin porvarit eivät varsinkaan, joista monet olivat Olavi
Vinken hyviä ystäviä ja jotka salaa sydämessään kiittivät häntä hänen
kepposestaan. He nauraa hihittivät nurkkain takana, kun joskus ukon
näkivät sillalla liikkeessä, ja kutittivat, että saa se nyt äreä Risto
nielasta sappensa, -- kyllä kai Vinke Viipurin rannat välttää!
Mutta toisin kävi.
Kaikkien kummastukseksi ja monen kauhuksi laski vielä samana syksynä
Viipurin lahteen rääveliläinen laiva, josta Olavi Vinke verkalleen
maihin astui, hän juuri ihan rauhallisena ja varmana, niinkuin ei
mitään olisi tapahtunut. Ei tiennyt mies varoa mitään pahaa, hänellä ei
ollut sairas omatunto, hän tuli aivan vahvassa turvassa selvittämään
joitakin asioita, jotka häneltä kesällä siinä kiireessä jäivät
selvittämättä. -- Onko mies hullu! siunailivat Viipurin porvarit hänet
nähdessään ja kiirehtivät hänelle salavihkaa suihkasemaan neuvon, että
hän kiireisellä paolla pelastaisi nahkansa. Mutta se oli jo myöhää.
Linnan miehet, joille ukko oli antanut niin ankarat käskyt, saivat myös
vihiä isäntänsä vihaaman porvarin tulosta ja ennen iltaa löysi Olavi
Vinke itsensä kauhusta kankeana Viipurin linnan syvimmästä tyrmästä.
Kirkastuivatko edes hetkeksi nytkään Krister Niilonpojan kuivat kasvot,
kun hän näin odottamatta sai halutun saaliin käsiinsä, sitä ei kukaan
varmuudella tiennyt, sillä ukko ei näyttänyt kasvojaan kenellekään.
Mutta Viipurin porvarit arvailivat, että kyllä kai hän siellä kaikessa
hiljaisuudessa nyt sentään päästi leveän naurun, leveän ja pitkän.
Porvareilla itsellään oli sitävastoin mieli matalana, he katselivat
kaupungin rannalta surumielin saarilinnaa, jonka vahvojen kiviseinien
takana heidän rääveliläinen toverinsa nyt tyrmässä yksin virui, ja he
kuiskailivat toisilleen:
-- Sääli miestä, mutta varomaton hän olikin.
-- Sääli, -- sinne jäänee nyt Vinkeparka todellakin virumaan, kunnes
sammalet päähän kasvaa. Niin virkkoi Viipurin pormestari Martti
Degen, joka monet hyvät ateriat oli Räävelissä syönyt ystävänsä
Vinken vieraanvaraisessa talossa ja joka turhaan mietti keinoa hänet
pelastaakseen.
-- Niin kuuluu ukko uhanneen, ja hän on sydämikkö, huoahti raatimies
Erik Varg, jolla oli Vinken kanssa selvittämättömiä asioita.
-- Sinne lahoo mies! -- --
Mutta porvarit eivät nytkään arvanneet oikein. Vanha Krister-herra oli
pitkän kiukkunsa aikana miettinyt toisenlaisen kostotuuman, laajemman
ja tehokkaamman ja juuri Viipurin porvareille pirullisemman. Hän oli
hänkin päättänyt hankkia asialleen oikeuden varjon ja ennen kaikkea
tahtoi hän voittaa takaisin tuon puolen verkalastin hinnan, joka vielä
hänen sappeaan kuohutti. Hän päätti hänkin vedota tuomioistuimeen.
Ja niin sai Viipurin kaupungin pormestari ja raati eräänä syyspäivänä
linnanherralta lyhyen ja virallisen käskyn ottaa tutkittavakseen ja
tuomittavakseen rääveliläisen porvarin Olavi Vinken "epärehellinen
menettely". Ja Krister Niilonpoika lähetti samalla vangitun porvarin
heidän vastuullaan tutkinnon ajaksi raatihuoneelle säilytettäväksi.
Ja sanantuoja tiesi kertoa, että nyt oli Risto-ukko ainakin kerran
myhäillyt.
Sillä hän tiesi saattaneensa pormestarin ja raadin mitä kiusallisimpaan
välikäteen. He olivat hänen vahingolleen ilkkuneet, -- nyt tuomitkoot
tai vapauttakoot!
Porvaristo ja raati kokoontui perin vakavana ja huolestuneena Viipurin
kivistä rakennetulle raatihuoneelle neuvottelemaan. Se oli todellakin
joutunut pahempaan kuin pulaan. Asianhan tunsivat kaikki ja raati tutki
sitä vieläkin pitkällisesti ja juhlallisesti. Ja jokainen oli selvillä,
minkä tuomion hän olisi tahtonut antaa. Mutta meneppäs tuomitsemaan
vastoin Krister-herran tahtoa! Ja sitäpaitsi: Vinke oli tehnyt
sopimuksen linnanherran kanssa, tunnusti itse luvanneensa ukolle puolen
verkalastia, vaan olikin sitten menetellyt sitä sopimusta vastaan, --
ukolla oli todella oikeudenkin varjoa puolellaan.
Raati neuvotteli pitkään ja perusteellisesti suljettujen ovien takana,
pyöritti asiaa joka puolelta, mutta se oli aina vain kovin kiusallinen
juttu.
-- Syytönhän mies on, lasti on hänen omansa, meidän pitäisi hänet
tuomita vapaaksi. -- Niin puhui Eerikki Varg, raatimies, joka oli
Vinken kanssa asioissa.
-- Mutta me emme voi, tuskaili pormestari Martti Degen, jonka sydäntä
enin kirveli, koska Vinke oli hänen vanha, hyvä ystävänsä.
-- Emme uskalla, sanokaamme se suoraan, huomautti nuoremmista
porvareista joku.
-- Niin, hm, tankkaili pormestari. -- Ja jos oikein katsotaan, oli
Vinke tehnyt sopimuksen, tuhman tosin, mutta...
-- Mutta ukko vain tahtoi kohtuuttomasti ansaita hänen hädästään.
-- No niin, tuomitkaa sitten hänet vapaaksi! Mutta sitäpä ei
uskallettu. Pormestari ja raati ei voinut tulla muuhun kuin
langettavaan johtopäätökseen. Surullista se oli, mutta mihinkäpä siitä
pääsi.
Tuo samainen nuori porvari silloin virkahti:
-- Annetaan miehen karata!
Raatimiehet katsoivat toisiaan, -- tuuma heitä kaikkia miellytti. Mutta
samassa oli epäilyskin valmis:
-- Ei hän meiltä saa karata, me olemme hänestä vastuussa.
-- Pääsee hän linnastakin, jos vähän autetaan. Mutta pormestari lopetti
ne keskustelut:
-- Paetkoon jos pääsee, onnekseen menköön. Vaan meidän täytyy nyt antaa
tuomio.
Ja silloin se annettiin. Viipurin pormestari ja raati havaitsi Olavi
Vinken syylliseksi ja tuomitsi hänet maksamaan linnan päällikölle,
jalosukuiselle Krister Niilonpojalle puolen verkalastin hinnan,
niinkuin heidän kesken sovittu oli, eli 2 000 Riian markkaa, joksi
se hinta arvattiin. Päätöksestä annettiin tieto Krister-herralle ja
vangittu rääveliläinen lähetettiin takaisin linnaan.
Apealla mielellä porvaristo hajaantui. Mutta yhden ja toisen mielessä
kyti kumminkin salainen toivo, että vanki toki pääsisi karkaamaan,
he tiesivät, että auttajista ei ollut puutetta. Ja se heitä hiukan
lohdutti. -- --
Mutta hullusti kävi.
Viikon, parin perästä oli Viipurin porvaristo taas koolla
raatihuoneella ja piti siellä pitkiä ja alakuloisia neuvotteluita.
Sillä hullusti oli taas käynyt. Vangittu rääveliläinen Olavi Vinke oli
tosin päässyt karkaamaan linnasta ja se uutinen oli päiväksi, pariksi
ilolla täyttänyt porvarien mielet. Mitä apua hän lie saanutkin, siitä
ei mitään puhuttu, vaan valmiiksi varustettua köyttä myöten oli hän
eräänä syysyönä hinautunut linnan muurilta alas veteen ja uinut maihin
ja taas oli apulaisia ollut häntä suojaan saattamassa. Hätääntyneenä
oli mies silloin rientänyt Karjaportin luostariin, sieltä ensimmäisen
turvapaikan löytääkseen, ja hän oli luullut vihityn luostarin pyhässä
suojassa olevansa varmassa turvapaikassa mahtavan maaherrankin vihoja
vastaan. Niin olivat luulleet muutkin. Mutta Krister-herran kiukulla ei
ollut rajoja eikä hänen mahtisanallaankaan. Taas oli hänellä, vangin
karattua, ollut sydän kiukusta haleta ja kuultuaan miehen piilevän
luostarissa vaati hän sieltä heti vankiaan tiukasti takaisin, muuten
uhkasi tulla aseväellä ottamaan. Eipä olisi luostarin päällikkö eivätkä
hurskaat veljet tahtoneet antaa alttiiksi miestä, joka heidän luotaan
oli hakenut Jumalan-turvaa, mutta niin suuri oli äreän herran herättämä
pelko koko Karjalassa, ettei luostarikaan uskaltanut hänen vaatimaansa
miestä suojassaan pitää. Se luovutti hänet pois ja taas istui Vinke
linnan tyrmässä, entistä lujempien lukkojen takana.
Hullusti oli siten taas käynyt, perin hullusti.
Olavi Vinke oli tyrmästään lähettänyt Viipurin porvareille surkean
pyynnön, että he kaiken ihmisyyden nimessä maksaisivat linnanherralle
nuo hänelle tuomitsemansa rahat, jotta hän pääsisi vapaaksi. Porvarit
olivat koettaneet pyytää armoakin Vinken puolesta, vaan Krister-herra
oli antanut kylmän ja äreän vastauksen: Ei puhettakaan armosta! Jos
maksatte verolastin hinnan, nuo 2 000 Riian markkaa, niin mies saa
mennä, muuten ei. Ja hän oli järkähtämätön, sen tiesivät kaikki.
Pormestari ja raati ja kaupungin porvaristo oli nyt taas koolla
neuvottelemassa siitä, mitä olisi tehtävä, ja mieliala oli sangen apea.
Eihän asia tosin oikeastaan heitä koskenut. Mutta he itse olivat Vinke
paran tuominneet ja nyt oli heillä omatunto sairas.
-- Se on paljon rahaa, 2 000 Riian markkaa, valitteli pormestari Martti
Degen neuvotonna.
-- Paljon, niitä ei Vinke raukka täällä kaukaisessa linnassa vankina
ollessaan koskaan saa kokoon, ijäkseen hän tyrmään jää, surkutteli
raatimies Eerikki Varg, jota vielä huolettivat nuo omat, Vinken kanssa
selvittämättä olevat asiat. Ja hän lisäsi: -- Mehän hänet tuomitsimme.
-- Oli pakko, emmehän olisi tahtoneet.
-- Mutta voimmeko nyt olla häntä auttamatta? Mitä sanomme, kun taas
purjehdimme Rääveliin asioille?
Kiperä kysymys, hyviä välejä naapurikaupungin kanssa ei olisi sopinut
rikkoa. Mutta säälitti se summan suuruuskin, kaiveli vielä pahemmin,
kun se äreälle Krister-herralle oli maksettava ja osaksi omasta syystä.
Äh, kun se kirveli, mutta eihän siinä auttanut. Porvarit päättivät
lopuksikin keskuudessaan koota nuo lunnasrahat ja maksaa ne linnan
itaralle isännälle Vinke-paran pään päästimeksi. Sillä häneltä tuli
hätäviesti toisensa perästä. Rahat vietiin siis linnan portille, mutta
käsistään ei niitä Martti-pormestari laskenut, ennenkuin onneton
rääveliläinen tuotiin esiin linnan kellarista. Hän tuli sieltä kuin
röyhitty tarhapöllö, tukka pystössä, silmät pullollaan ja läähättäen
hän vain pyysi päästä linnasta pois. Mutta saita linnanherra luki
ensiksi tarkkaan lunnasrahat, luki yksin markoin, pyyhkäsi ne sitten
laukkuunsa, murahti ja kääntyi pois, eikä hänen äreillä kasvoillaan
näkynyt värähdystäkään. Mutta Olavi Vinke pääsi silloin vihdoinkin
auttajainsa Viipurin porvarien seurassa kulkemaan kaupunkiin.
Mutta kauan hän ei enää kaupungissakaan viipynyt. Oli jo myöhäinen
syksy ja myrsky kävi merellä, vaan siitä huolimatta vuokrasi hän
viipymättä satamassa vielä kelluvan laivan viemään itsensä meren yli
Rääveliin. Hän ei tahtonut enää tuntiakaan Viipurissa viipyä. Ja
kun laiva jo oli nostanut purjeensa ja Vinke kiitollisena hyvästeli
saattamaan tulleita porvareita, vakuutti hän heille kyyneleet
silmissään, ettei hän koskaan enää Krister-herran kanssa käy asioihin,
-- ei vaikka minkälainen hätä tulkoon -- eikä hän ukon Suomessa ollessa
enää Viipuriin tule. Sillä hän oli tuosta yhdestä verkakaupasta jo
saanut aivan tarpeekseen.
-- Se tuli vähän kalliiksi meille tuo Krister-herran verkalasti, virkkoi
pormestari Martti Degen, kun porvarit palasivat Vinkeä saattamasta
rannasta, josta laiva juuri oli täysissä purjeissa merelle lähtenyt.
-- Tuli, vastasi raatimies Eerikki Varg. -- Mutta vielä kalliimmaksi se
tuli ukolle itselleen.
-- Miten niin?
-- Valtionhoitajan toimi häneltä luiskahti ohi suun, ei tullut
Tukholmaan muutosta mitään.
Oli näet juuri-ikään viesti saapunut, että Kaarle Knuutinpoika Bonde
oli Tukholmassa valittu valtionhoitajaksi, Krister Niilonpoika Vaasa
oli vaalissa jäänyt vähemmistöön. Ja Viipurin kiusautuneet porvarit
lukivat sen tuloksen mielellään Krister-herran kuuluisaksi käyneen
verkalastin ansioksi -- se heitä toki hieman lohdutti.