TEINI

Käsivarsiaan heilutellen ja ruumistaan puistellen juosta hölkötti

pitkäkoipinen teini pimeitä kujosia myöten aamukylmässä kouluun.

Hän koetti kääriä kulunutta, mustaa takkiaan tiukemmin ruumiilleen,

mutta se ei tahtonut tepsiä kylmää vastaan. Ja kumminkin hänestä

tuntui, ettei nyt tänä aamuna ollut kovinkaan pakkanen, vaan se oli

se syömättömyys, nälkä, joka häntä kylmäsi, -- viimeisen leipäpalansa

oli hän äsken pistänyt poskeensa noustessaan ylös Eenokki-sepän

tuvassa. Mutta se pala oli ollut liian pieni, se ei riittänyt

lämmittämään luisevaa ruumista. Ja sillä ravinnolla sitä nyt piti

kestää puoleenpäivään saakka, jolloin taas saattoi odottaa Portin

Pietarin keittiössä lämmintä ruoka-annosta. Jos sieltäkään enää saa...,

kärtyisiä ovat olleet viime aikoina.

Teini Antti Antinpoika juoksi kinosten väliin polettua polkua pitkin

tuulimyllyjen ja navettarakennusten lomitse kunnes vähän leveämpi,

mutkainen katu aukeni eteen. Mutta sekin oli vielä aivan pimeä,

ainoastaan jonkun porvarin keittiön ovenraosta taikka sarvesta höylätyn

ikkunan läpi kuumotti arka valon säde. Aamu oli vielä hyvin varhainen.

Kun kolmikulmainen rauta raastuvan tornista viisi kertaa helähti,

silloin piti teinien olla koulussa, mutta varalta täytyi heidän jo

lähteä kotoaan paljo aikaisemmin.

Koulutalon ovi oli auki ja siitä loimusi talviaamun pimeyteen

takkavalkean punertava hohde. Ovella telmi jo toisia teinejä ja he

tahtoivat vetää Antinkin mukaan leikkiinsä. Vaan Antti ei ollut tänään

sillä tuulella. Hän haki toveria, jolla olisi evästä mukanaan, mutta

sitä ei ollut nyt kellään sellaisella, jolta hän sitä olisi voinut

pyytää, ja hän istahti senvuoksi alakuloisena seinään kiinnitetylle

penkille, kauas katveeseen. Sieltä katseli hän hiljaa tuota jo

tuttavaksi kodiksi itselleen käynyttä kouluhuonetta, opettajan

pöytätuolia johon juuri neljä talikynttilää sytytettiin, karkeatekoista

kirjastokaappia, jonka harvoja, mutta kallisarvoisia kirjoja hän oli

oppinut rakastamaan, noita mataloita penkkejä, joissa hän opetusta oli

saanut nauttia. Mielihaikealla hän ajatteli, että hänen nyt ehkä täytyi

ne jättää ja katkaista kesken opintonsa ruoan puutteessa, ja ryhtyä

muuhun ansioon.

Niinkuin useimmat tovereistaankin oli Antti köyhän talonpojan lapsi,

joka oli lähtenyt kaupunkiin, koettamaan onneaan opin ohdakkeisella

polulla. Eväskontti seljässä ja sauva kädessä oli hän kouluun saapunut,

saanut armosta jäädä asumaan Eenokki-sepän matalaan tupaan ja porvarien

keittiöissä hän oli, niinkuin toverinsakin, kerran päivässä keiton

saanut. Niin oli eletty ja luku oli luistanut ankaran Martti-mestarin

opastuksella hyvää vauhtia. Pari kertaa talvessa oli eväskontti täytenä

saapunut kotoa markkinamiesten matkassa ja niin oli aina eletty siihen

asti, kunnes lomalle lasketut teinit kaikki olivat pienissä parvissa

lähteneet maakuntaa kiertämään ja keräämään varoja, rahoja, vaatetta

ja ruokaa taas uudeksi lukukaudeksi. Mutta nyt oli Antin kontti

kesken talvea aivan tyhjentynyt, eikä täytettä ollut kotipuolesta

saapunut, köyhyys kun vallitsi sielläkin, ja porvarit rupesivat käymään

kärsimättömiksi kärttäjille, -- nyt oli seinä noussut Antille eteen.

Näitä hän surumielisenä mietti, kun opettaja, ankara Martti-mestari,

astui sisään ja kävi latinaksi latinalaiseen kielioppiinsa käsiksi.

Antin kimppuun ei mestari monesti päässyt, vaan tänään Antti oli

hajamielinen, sekausi vastauksissaan ja kun aamulukujen päätyttyä

teinit hajautuivat päivällisille, oli hän alakuloisuutensa lisäksi

tyytymätön itseensäkin. Ei ollut tosin Martti-mestari patukkaa

käyttänyt, joka oli ainoa, jokapäiväinen parannuskeino teinien

hajamielisyyttä ja huonolukuisuutta vastaan, mutta ukon suupielien

vinkeistä näkyi, että hän oli vihassa.

Porvarien pojat riensivät koteihinsa kaupunkiin, rikkaammat

maalaispojat majapaikkoihinsa, köyhimmät kuokkimaan sääliväin ihmisten

keitoille. Antti käveli Portin Pietarin keittiöön ja asettui ovensuuhun

odottamaan, -- nälkä kurni suolta ja ruoan haju melkein huimasi päätä.

Mutta pisteliäästi häntä nyt Pietarin palvelijat kohtelivat.

-- Tulit eilen ja tulit tänään, -- taasko huomenna tulet? --

veistelivät he. -- Saa nähdä, riittääkö taas keitto muulle väelle, kun

sinä pääset popsimaan.

-- Se ei tämä Antti syö muuta kuin sen ainoan kerran päivässä, mutta

silloin sille pitäisikin olla erityinen padallinen, -- kappa nauriita

ja puoli lehmän reittä.

-- No, siinä on nyt taas täysi kuppi, katsotaan sitten, kantavatko nuo

kapeat koivet naurisvellistä paisunutta vatsaa...!

Niin veisteli keittiössä talonväki, joka rupesi kyllästymään näihin

jokapäiväisiin vierailuihin. Antti söi, mutta nieli kyyneleitä vellin

mukana. Kiitettyään ruoasta läksi hän kiirein askelin takaisin kouluun

ja astui ankaran Martti-mestarin tupaan, jossa tämä perheensä kanssa

asui ja koetti saada vuoden ympäri riittämään sen puolen lästiä rukiita

ja saman ohria, jonka hän nautti opetustyöstään palkakseen. Antin oli

aikomus pyytää mestarilta elatuksenapua niistä teinirahoista, joita

koululle maakunnasta kannettiin. Vaan ne olivat mestarilta jo aikoja

sitten menneet, niitä oli syöty ja jaettu ja sen vuoksi hän ankarasti

Antille tiuskasi: -- Mitä teinirahoja, ne olen jo jakanut ja omistani

lisää pannut, niin että en enää tiedä, mitä omille lapsilleni annan.

Olethan itsekin saanut, -- parempi olisi, jos te joskus toisitte

minulle kotipuolestanne tulijaisiksi jonkun juuston tai voinaulan, kuin

että aina mangutte teinirahoja, jotka sitten olueen juotte.

-- Mutta minulla ei ole nyt enää mitään syötävää, sopersi Antti.

-- Koeta hankkia, koeta hankkia, ja ole ahkera ja tarkka, eläkä hölmö,

niinkuin tänään, niin minä jonkun vuoden perästä ehdotan sinut saamaan

apulaispapin viran.

Antti huomasi jo, että hänellä ei ollut muuta neuvoa, kuin lähteä maata

kiertämään ja maakunnasta elatuksenapua keräämään. Hän tiesi, että

sekin oli oikeastaan jo kielletty, mutta mikäs siinä auttoi, kun hätä

käski.

-- Antaisiko mestari minulle teinin todistuksen teiniapuja kerätäkseni,

pyysi hän ujosti.

Mutta siitä mestari tuskastui.

-- Tiedäthän, että minun ei ole lupa antaa sellaista todistusta, laki

sen kieltää, -- vai tahdotteko, että minulta tämä viheliäinen virkani

vietäisiin!

Omin neuvoinsa täytyi nuoren teinin lähteä suoriutumaan. Palatessaan

mestarin luota koulutupaan olivat siellä toiset koululaiset koolla

harjotellen iloisina ja reippaina latinalaisia koululauluja.

Pääsiäinen oli tulossa, ja silloin he, samoin kuin jouluna ja

pyhäinmiestenpäivänä, aina kulkivat talosta taloon laulaen porvarien

perheille noita kauniita joululaulujaan, joihin he usein itse sanoja

sepittivät. Silloin oli teineillä hyvät päivät, porvarien juhlaruu'ista

saivat he runsaita annoksia, ei säästetty silloin silavaa eikä olutta,

eikä niin huonoa teiniä ollut, joka ei olisi silloin jaksanut humalaan

päästä. Voudin oli m.m. tapana vuosittain antaa teineille, kun he

saapuivat kuninkaankartanon portaille veisaamaan, 6 kannua olutta,

puolen leiviskää leipää, palvatun lampaan ja naulan kynttilöitä, --

se kirjoitettiin "porttirahoina" oikein voudin tileihin ja siitä

teineillä ilon kestejä kesti. Nämä makeanleivän päivät olivat taas

tulossa ja kadehtien katseli Antti, kuinka hänen toverinsa niitä

varten valmistautuivat, -- hänen itsensä täytyi lähteä pois maakuntaa

kiertämään...

-- Tule pääsiäislauluja laulamaan, kehottivat toverit.

-- Elä aina märehdi sitä latinalaista kielioppia, pistelivät he.

Vaan Antti hiipi hiljaa koulutalosta pois, käveli kinoksiin polettua

polkua pitkin tuulimyllyjen ympäri ja navettain ja tallien välisiä

kujia myöten Eenokki-sepän pirttiin, josta hän haki konttinsa ja

suksensa. Ja verkalleen lähti hän potkimaan kaupungin portista ulos

yksin talviseen metsään.

Entisinä aikoina, paavin uskon aikoina, joista vielä vanhat kertoivat,

olivat ihmiset armeliaampia koululaista kohtaan ja näiden toimeentulo

luostari- tai kaupunginkouluissa oli parempi. Katoolinen kirkko julisti

hyväksi työksi köyhäin koululaisten auttamisen ja myönsi sadan päivän

aneet jokaiselle, joka teinille almun antoi. Rikkaiden luostarien tai

piispanistuimien yhteydessä olevat koulut olivat siksi äveriäitä,

että niiden kannatti hyvin palkata opettajat ja avustaa ja vaatettaa

oppilaitakin. Ja silloin oli myöskin teinien kulku maakunnissa aivan

luvallista ja tavallista. Mutta uskonpuhdistuksen jälkeen joutuivat

koulut Suomessa rappiolle, hallitus riisti kirkon varat eikä sen

laitoksia kumminkaan ylläpitänyt; opettajain palkat pienennettiin,

näiden tiedolliset edellytykset samalla supistuivat eikä kukaan

ajatellut köyhien teinien avustamista. Päinvastoin hallitus kielsi

näitä kulkemasta maaseudulla teiniapuja keräämässä, koska se muka

vietteli laiskuuteen ja aikaansai pahennusta, -- hallitus tahtoi itse

kiskoa talonpojilta verot niin tarkkaan kuin nämä suinkin jaksoivat

suorittaa eikä sallinut muiden kerjätenkään käydä heitä verottamassa.

Sen sijaan hallitus itse kantoi "teinirahoja" talonpojilta,

tarkoituksessa jakaa niitä koululaisille, mutta ne rahat supistuivat

hyvin vähiin, mitkä teineille lopullisesti annettiin.

Siihen aikaan, noin kolmesataa vuotta sitten, jolloin pitkäkoipinen

teini Antti Antinpoika yksin lähti kaupungista maalle hiihtämään,

kerätäkseen varoja lukujensa jatkamista varten, oli koululaisilla

siis hyvin vaikeat olot, ja hyvin hämärät olivat Antinkin toiveet.

Hän mietti siinä hiihtäessään, olisiko parempi muuttaa uraa, jättää

luvut sikseen, opille annettiin näinä sotaisina aikoina hyvin vähän

merkitystä. Maantiellä kulkijakin näki kyllä, kenellä niihin aikoihin

oli mahti käsissään ja menestys edessään. Tuhkatiheään ajoi Anttia

vastaan vallattomia ratsumiesparvia hoilaten ja laulaen. He poikkesivat

taloihin ja ottivat väkisin ruokaa ja juomaa mitä parasta oli

saatavissa ja elivät yhdessä huumauksessa. Ja pilkkaa he tekivät kontti

seljässä hiihtelevästä teinistä.

-- Kas siinä hometoukka, joka on kirjojensa äärestä lähtenyt metsään

tuulottautumaan, sanoivat he ivalla.

-- Hanki itsellesi miekka ja ratsu, niin sinusta vielä mies tulee,

koipia sinulla ainakin on. Ei latina sinua elätä. Vaan tule

sotaretkelle. Siellä saat viiniä kypärästä juoda ja viileskellä vehnää

ja silavaa, ja kultia ja hopeita saat saaliina kotiisi kantaa. Ja mitä

se maksaa soturin kunnia ja maine!

Antti taivalsi edelleen antautumatta väittelyihin raakojen ja rajujen

sotilasjoukkojen kanssa. Hän hiihti Turun lähimpäin maatalojen ohi, --

niitä kävivät teinit liian usein verottamassa -- alkaakseen kerjuunsa

etempätä. Ilta rupesi jo tulemaan ja hän hiihti vielä metsäistä

taivalta.

Saapui hän kumminkin ennen illan tuloa suureen taloon ja ilmaisi ujosti

asiansa. Mutta siellä oli jo liian usein käynyt samoja asiamiehiä ja

niille oli opittu vastaus antamaan. Kuningas oli kieltänyt teinikulun

ja kieltänyt heille almuja antamasta. Joka ei työllään itseään elätä,

se on käsketty lähettää muitta mutkitta sotaväkeen, varokoon Antti,

ettei ruunun miehiä satu hänen taipaleelleen.

Yöksikään ei Antti uskaltanut taloon jäädä, hän lähti hiihtämään

edelleen, vaikka väsymys jo painosti ponnistuksiin tottumattomia

raajoja ja mieli apeana asui. Kotvan hiihdettyään pysähtyi hän maantien

varrella pienelle kunnaalle, istahti kaatuneelle hongalle ja kyynel

tirahti silmästä nuoren miehen. Niin toivottomalta tuntui kaikki,

pystöön näytti taival nousevan opin tiellä. Vielä vuosia täytyi ehkä

näin kihnuttaa, ennenkuin saattoi toivoa lukuajan loppuvan, -- ja

mitä oli silloinkaan edessä? Parhaassa tapauksessa joku vaivainen

apulaispapin paikka jonkun kitsaan kirkkoherran luona ruokapalkalla,

ja siihen asti täytyi vielä nähdä niin paljon nälkää! Miksei hän

viskannut kulunutta, mustaa teininmekkoaan hiiteen ja sen mukana kaikki

grammatiikat ja retoriikat ja dialektiikat, ja tarttunut miekkaan,

joka avasi viinin ja vehnäsen maat? Sotaväen kirjureita vilisee joka

kylässä, -- ei tarvitse muuta kuin ilmoittautua sellaiselle, niin ovat

pestirahat taskussa ja ruumin ase kädessä, jolla itse ottaa, mitä ei

mielisuosiolla anneta...

Tähän suuntaan kävi nuoren teinin ajatuksenkulku, mutta kaihoa ne

tuumat kasvattivat hänen mieleensä, -- kirjat olivat jo käyneet hänelle

rakkaiksi, hän olisi tahtonut syvemmin niihin tutustua. Mutta hänen

siinä istuessa sitä synkempänä mieleltään, kuta pimeämmäksi ilta kävi,

kulki yksinäinen nainen maantietä, pysähtyi nuorukaista puhuttelemaan

ja armahti häntä sekä vei hänet läheiseen matalaan majaansa yöksi.

Ja aamulla vielä evään konttiin antoi ja siunasi taipaleelle. Ja

rohkeammalla mielellä taas nuori teini lähti hiihtämään, yhä kauemmas

sydänmaata kohti. --

Kuta syvemmäs sisämaahan hän hiihti, sitä avuliaammiksi ihmiset

kävivät. Hänen konttiinsa kertyi leipää, lihaa, voita ja kalaa, hän sai

korjata resuset kenkänsä ja vaatetta hän sai ohkasen mekkonsa lisäksi.

Suksikeli loppui ja jalan hän jatkoi kiertokulkuaan sulalla maalla.

Kevätmarkkinoille kaupunkiin lähteväin mukana saattoi Antti jo lähettää

Eenokki-sepän majaan runsaat muonat ja kun hän itse paluumatkalla

koulukaupunkia läheni, painoi kontti taas raskaasti hänen hartioitaan.

Mutta mieluistapa oli sitä takkaa kantaa; nyt sai taas huoletta viipyä

puolen vuotta kirjojen ääressä eikä kurninut nälkä suolissa. Poissa

oli epäilys ja apea mieli ja halveksuen hän nyt katseli raakoja

ratsumiesjoukkoja, jotka kompasanoja lasketellen hänen ohitseen ajoivat.

* * * * *

Oli Juhannusaatto, kun Antti taas koulukaupunkiin ehti. Juhlaa varten

panemastaan oluesta ja leipomistaan leivistä olivat taas porvarit

antaneet teineille heidän osansa ja kaupungin laidassa nämä hilpeät

nuorukaiset nyt kokkoa polttivat ja runsaita eväitään nauttivat, kun

Antti raskasta konttiaan kantaen metsästä saapui. Riemulla riensivät

he häntä tervehtimään ja joukkoonsa kutsumaan. Mutta Antti vei

ensiksi konttinsa kaupunkiin Eenokki-sepän taloon, kätki raskaasti

kerätyt lukumuonansa visusti sepän muijan aittaan ja kantoi loistavin

silmin Martti-mestarille paksun leipäjuuston ja komean voimöhkäleen

tulijaisiksi. Ja kyynel kiilsi mestarin silmässä, kun hän palannutta

teiniään tervehti ja juustosta viipaleita lapsilleen leikkeli.

Iloisin ja reippain koko teinijoukosta oli Antti, kun hän illan

yöksi vaihtuessa taas istui toveriensa keskuudessa ja kertoi heille

roihuavan kokon ääressä matkansa vaiheista. Porvarien väkevä olut

teki tehtävänsä, ja kun teinit käsi kaulassa laulelivat latinalaisia

juhlalaulujaan, kaikui korkeimpana joukosta Antin ääni. Ja laulun

loputtua toisti hän vielä kerran yksin:

Gaudeamus igitur

Juvenes dum sumus.