Toinen "kuvamme kuluneilta ajoilta" voidaan sovittaa sille paikalle
Oulunjärven itäpäähän, jossa Kuhmonhaaran vedet laskevat mainittuun
järveen, siis jotenkin siihen, mihin nykyinen uusin rautatiemme
päättyy, -- Kajaanin kaupungin seuduille. Mutta siellä ei ollut silloin
mitään Kajaania, ei kaupunkia eikä linnaakaan, ei edes alkua niille
raunioille, joilta matkailija nyt Ämmäkosken kuohuja ihailee. Siellä ei
ollut silloin mitään paikallista asutusta ollenkaan, siellä oli erämaa,
asumaton, jylhä erämaa. Aika oli kumminkin vähän myöhäisempi kuin
edellisessä kuvassa.
Nämä seudut olivat silloin vielä etäisempäin asutusten takamaita,
eräkulkijain metsästysmaita ja kalavesiä. Kontio vielä kuninkaana,
hukka maitten mittarina.
Mutta näille asumattomille rannoille saapui kumminkin jo niihin
aikoihin aina kesäisin koko joukko kulkevaa väkeä, saapui lännestä,
etelästä ja idästä, ja usein nuo tulokkaat edellämainitulla
virranjuoksulla tapasivat toisensa, vuoroin rauhallisessa, vuoroin
vihamielisessä tarkoituksessa. Limingan ja Oulunsuun miehet
saapuivat vuosittain tänne vanhoille takamailleen metsänkäyntiin
ja hauvinpyyntiin, sauvoivat pitkässä jonossa verkoilla ja aseilla
lastattuja venheitään suvantopaikoissa ja vetivät niitä koskipaikoilla
köysillä rannalta. Heillä oli siellä kalajärvillä kullakin vanhat,
tietyt apajansa ja saunansa. Pohjois-Savon uutisasukkaat taas tulivat
poikkimaisin etelästä päin, selässään pyydyksiään kantaen, samoille
järville ja rakensivat sinne hekin kalamajoja, joihin väliin jäivät
talvenkin yli elämään ja metsänriistaa pyytämään. Karsain silmin heitä
pohjolaiset katselivat, milloin kalavesillään heitä tapasivat, vaan
savolaiset olivat rauhan miehiä eikä heidän kanssaan siis pahempaa
riitaa syntynyt. Mutta Maanselän takaa ja aina Vienan kylistä saakka
saapuivat karjalaiset laukkuineen ja keihäineen, kantoivat kepeitä
haapioitaan kannasten ja taipaleiden yli ja soutivat niitä vuolaissa
virroissa. Oli heillä kalanpyydyksiä heilläkin, mutta pääasiana heillä
oli kaupanteko, ja siksi he hakivat kalastavia erämiehiä näiden
lepopaikoilta. He tulivat rauhan miehinä, kättä pistivät, lahjoja
antoivat, avasivat laukkunsa ja kehuivat tavaroitaan. Pohjanmaan ja
Savon miehet möivätkin heille saaliitaan, nahkoja ja haukeja, ja
ostivat heidän rihkamoitaan. Siitä kehittyi varsinainen kauppapaikka
Oulunjärven itäpäähän Vuohenginkosken rannalle, jossa eräkävijät joka
kesä tapasivat toisensa ja jonne pitempimatkaisiakin kaupustelijoita
rupesi osaamaan, Käkisalmen karjalaisia ja muita. Sinne kohosi kosken
rannalle kauppakojuja ja savupirttejä ja Vuohenginkosken markkinat
kävivät nekin tunnetuiksi.
Mutta aina ei se yhtyminen niin rauhallista ollut, aina eivät nämä
markkinat sovinnolla loppuneet. Usein, kovinkin usein, seurasi
sovinnon kauppaa verinen riita. Vienan miehet olivat kepulia miehiä,
veljinä päivällä kättä löivät, vihollisina yöllä karkasivat nukkuvain
kimppuun, ryöstivät ja tappoivat. Syttyi siten tuimia tappeluita
noissa hiljaisissa erämaissa. Pohjanmaan miehet taas olivat sitkeää
ja pitkävihaista väkeä; he eivät voineet koskaan jättää kärsimäänsä
vääryyttä kostamatta, heidän piti saada silmä silmästä ja hammas
hampaasta ja siksi jatkui vihollisuuksia kesän toisensa perästä --
aina oli jollakin jotakin kostettavaa. Usein tehtiin kyllä sovinto,
tehtiin "ikuinen rauha" ja lyötiin kättä päälle. Ja taas käytiin kotvan
aikaa rauhan kauppaa Vuohenginkosken rannalla, kunnes jälleen se rauha
rikkoutui ja muuttui sodaksi, vainoksi ja kostoksi. Se oli nousua ja
laskua, oli vaihdellen rauhan hiljaista työtä ja sodan veristä melua ja
korvet kajahtivat vuoroin pyynnistä palaavain iloista juttua, vuoroin
haavottuneiden valittavaa tuskaa. Mutta vilkasta elämätä se oli, siinä
miehillä luonto karaistui ja hammas karkeni.
Pohjolaiset ja vienalaiset taistelivat siten kauan tuimasti keskenään
näiden erämaiden omistamisesta ja herruudesta. Savolaiset sitävastoin
väistivät riitaa ja harjoittivat vain hiljakseen pyyntiään, vaan
sitenpä laskivat juuri he vähitellen nämä takamaat alleen, omistaen ne
viljelijän oikeudella omikseen. He olivat rauhan raatajia ja siksi he
voiton perivät. Heitä jäi aina joku perekunta vuodessa sinne johonkin
lahden poukamaan rakentamaansa majaan vakinaisesti asumaan, pannen
siten alun itäisen Pohjanmaan kiintonaiselle asutukselle. Näiden lapset
ne ovat siellä sitten vuosisatain halki saaneet kestää toisenlaista
taistelua, taistelua karun luonnon kovuutta ja kitsautta vastaan, ja se
taistelu on ollut pitkä ja työläs. Mutta he eivät ole siihen taisteluun
kukistuneet, he ovat ponnistelleet aina talven yli kesään päästäkseen
ja odottaneet uuden ajan valkenemista.
* * * * *
Ehkäpä se uuden ajan sarastus nyt onkin lähellä, ehkä taasen
pitkää laskua seuraa näille maakunnille pitkä nousu, vilkkaamman
elämän rikkaamman toiminnan aika, joka taas muistuttaa noita kuvia
kuluneilta, eloisimmilta ajoilta, mutta joka on niitä rauhallisempi ja
turvallisempi.