IV

Tykkien pauke on vaijennut Turun linnan torneista ja myöskin linnan

edustalta, piirittävän sotajoukon varustuksista. Siellä sisällä on

nyt kaikki niin oudon hiljaista äskeisen pauhun ja paukkeen jälestä,

ihmiset pysyttelevät huoneissaan tai hiipivät kuin lymyten pihaseiniä

pitkin. Pelon ja kauhun jälestä on mielet nyt vallannut alakuloisuus ja

tylsyys. Eilen vielä tuprahtelivat tykinluodit linnaan, tunkeutuivat

seinien läpi asuinhuoneisiin, särkivät huoneet ja huonekalut ja

kylvivät soraa ja savua ja peljästystä ympärilleen. Eerikki kuninkaan

sotaväki oli piirittänyt Juhana herttuan hänen linnaansa ja, senjälkeen

kuin herttuan kannattajat yksi toisensa perästä olivat luopuneet

kuninkaan puolelle, oli ylivoima murtanut heikentyneen vastarinnan.

Nyt oli Juhanan täytynyt ilmoittaa antautuvansa piirittäjäin armoille,

hänen lähettiläänsä olivat juuri kuninkaan sotaväen leirissä

viimeisistä antautumisehdoista sopimassa ja linnassa oli sillaikaa

kaikki kuollutta rajumyrskyn jälkeen.

Toivottomuus vain vallitsi linnan huoneissa, sekä ylhäällä herttuan

upeissa suojissa että alhaalla palvelijain siipirakennuksissa. Mikä oli

heidän kohtalonsa oleva? kysyivät kaikki. Miten käy herttuan, miten

niiden, jotka häntä puolustaen ovat uskaltaneet kuningasta ja hänen

valtuutettujaan vastustaa?

Siitä neuvottelivat miehet, jotka jo aseensa olivat riisuneet,

talleissa ja pihoilla, siitä ne harvat aatelisherrat, jotka loppuun

asti olivat herttuan luo jääneet, hänen yksityishuoneissaan. Siellä he

koettivat lohduttaa herttuaa ja nuorta herttuatarta, joka ainoastaan

yhden onnellisen vuoden oli saanut miehensä kanssa elää, -- lohduttivat

heitä, mutta toivoivat samalla Suomen herttuan vielä kaatuneenakin

voivan suoda heille turvaa ja suojelusta.

Mutta erillään muista seisoi linnan sivusiiven pienen ikkunan ääressä

yksin Kaarina-rouva, seisoi siinä levotonna odottaen tietoja asiain

menosta, odottaen miestään, odottaen omaa kohtaloaan. Omin valtoinsa

se kohtalo oli häntä viime aikoina viskellyt. Herttua oli, ollen itse

aikeissa tuoda herttuattaren linnaansa, naittanut hänet uskolliselle

asemiehelleen ja toverilleen Klaus Antinpojalle, joka oli kelpo mies,

urhea ja suora, ja joka viimeisiin asti oli jäänyt linnaan herttuan

luo puolustustöitä johtamaan. Taipuen kohtaloonsa oli Kaarina tuohon

avioliittoon suostunut; hänen keväiset unelmansa olivat taittuneet,

hän totteli nyt vain herransa käskyä. Mutta kalvenneet olivat ruusut

noilta pehmoisilta poskilta ja hänen säteileviä silmiänsä varjosti

itkettyjen öiden jättämä harso. -- Ratsumies saapuu viestiä tuoden,

karauttaa linnansillan poikki, nousee kiireesti herttuan huoneisiin. --

Minkähän sanoman se tuo? kysyy kasvavalla levottomuudella yksinäinen

nainen. Mutta ei kukaan vastaa. Ja hänen ei sovi nousta linnan saleihin

epätietoisuuttaan tyydyttämään, -- hänen yksin ei. Katkeruutta

sekaantuu levottomuuden sekaan hänen rintaansa. Näin hänet on hyljätty,

ja kumminkin hän käsittää, että hänenkin kohtalonsa yhä vielä riippuu

entisen, ylhäisen suosijansa kohtalosta.

Kaarina poistuu ikkunasta lastensa luo, joita peljästynyt hoitaja

sisähuoneessa vaalii. Vitkaan kuluvat hetket. Vaan jo kuuluu huutoja

ja melua pihalta, kuuluu ratsujoukon töminää, kun se ajaa sillan yli,

kuuluu komentoja ja kirouksia. Valloittaja sieltä saapuu linnaan

ottamaan sen haltuunsa, yhä uusia sen joukkoja tulvii laskusillan

yli. Niitä asetetaan valleille ja torneihin, niitä sijoittuu oville,

portteihin ja pihoille, niitä tunkeutuu sisälle linnan suojiin. Ja

ylempiä päälliköitä astuu joukko herttuan omiin huoneisiin.

Taas on Kaarina kiirehtinyt ikkunaan, hänen rinnassaan kasvaa

levottomuus ja hätä! Hän näkee jo linnan palvelijoita talutettavan ulos

ja niiden jälestä herttuan apulaisia ja kirjureita ja aatelisherroja,

joita sotilaat paljastetuin miekoin saattelevat. Jo näkee hän siinä

joukossa miehensäkin, Klaus Antinpojan. Hänellä on vahva vartija joukko

ympärillään, vaan hän kävelee pää pystössä, uljas on ryhti ja rohkea

katse..., hänelle on soturikunniansa kaikki, perhettään, omaisiaan ei

hän näytä muistavankaan. Vai ajatteleeko hän heitä, vaikka sen salaa,

haettaako hän perheensä luokseen vai unhottaako sen?

Saattue marssii sillan yli ja katoo ulos portista. Yksin jääneen

naisen käy aivan tukalaksi hillitä levottomuuttaan, hänen on mahdoton

kestää sisällä huoneessaan. Hänen täytyy saada puhutella jotakin

ihmistä, turvautua johonkin auttavaan olentoon. Avopäin juoksee hän

pihalle sotamiesten keskelle, kysymään edes mitä on päätetty, mitä

nyt tapahtuu. Vaan kukaan ei häntä kuuntele eikä hänestä välitä, ei

kenelläkään ole aikaa vastata hänen kysymyksiinsä. Hänelle tiuskitaan,

häntä töykitään ja muutamat soturit, jotka hänet tuntevat, rupeavat

laskemaan hänestä karkeita sukkeluuksia.

-- Kas, siinähän on herttuan entinen henttu.

-- Onpa ylhäinen hemppu. Vaan taitaa jo meille joutua...

Tuskissaan juoksee Kaarina takaisin huoneisiinsa, syöksähtää lastensa

luo avutonna, neuvotonna. Mutta itkunsa keskelle kuulee hän taas uutta

melua ja komentohuutoja pihalta ja kannuksia kilisee kivikkoportaissa.

Nuori nainen arvaa, mitä tämä merkitsee, ja hän kiirehtii taas

ovelle. Aivan oikein, linnasta tuodaan nyt herttuaa ja herttuatarta,

tuodaan sotilaallisella kunnioituksella, mutta vahvasti vartioituina.

Niin kalpealta, niin laihalta nyt herttua näyttää, tuo ylpeä pää on

kumarassa, hän ilmeisesti välttää ympärillä olevain katseita. Hänen

rinnallaan kävelee hänen puolisonsa, kävelee prinsessan ylhäisellä

ryhdillä eikä hänessä murtumista näy. Mutta hovinaiset, jotka heidän

jälessään kulkevat, itkevät ääneensä ja valittavat ja surkuttelevat

nuoren herttuan ja herttuattaren kovaa kohtaloa.

Yksinäistä naista, joka seisoo ovella vartioivan sotamiehen takana, ei

kukaan huomaa. Mutta Kaarinan sydän on kuin kouristunut, hän ei tiedä

mitä hän tahtoo, hänessä herää vain hillitön halu juosta herttuan luo

ja vielä viimeisen kerran suudella tuota kättä, joka häntä niin monesti

on hyväillyt. Mutta vartioiva sotilas pidättää häntä keihäällään ja

työntää hänet takaisin, -- vangittu herttua kulkee ohi, hänen silmänsä

ei edes käänny jäähyväiskatsettakaan heittämään.

Ilta on käsissä, pilvinen elokuun ilta. Lapset ovat nukahtaneet

vuoteelleen, niiden peljästynyt hoitaja on paennut, yksin on Kaarina

hämärtyvässä huoneessaan ja hän painuu poikkipuolin vuoteelle ikäänkuin

suojelemaan pienokaisiaan. Ulkoa kuuluu humaltuvien sotilaiden karkeata

naurua, ovia paukutetaan, raskaita askeleita tömisee käytävissä.

Herttuan ja hänen seurueensa poistuttua on koko linna nyt jäänyt

avoimeksi piirittäjäin käsiin. He hajaantuvat linnan suojiin, saleista

kellareihin asti, ottavat ne haltuunsa ja kokoovat saalista, lyövät

auki viinitynnyreitä ja nauttivat niiden sisällöistä. Ja he käyvät yhä

kovaäänisemmiksi.

Jo kuuluu rytinää siinäkin linnan sivusiivessä, jossa Kaarina rouva

vapisee lastensa vuoteessa, ja miehiä tunkeutuu hänen huoneeseensa. He

sytyttävät tuohukset ja tarkastavat löytöään.

-- Totta tosiaan, täällähän on herttuan hempukka, hänet olimme unhottaa.

-- Hiisi vieköön, täällä kai ovat siis myös kaikki ne kalliit

lemmenlahjat, joita herttua on naikkoselleen tuhlaillut.

-- Tutkitaanpa. Nouse näyttämään aarteesi, ylös!

Yksi mies joukosta tempasi Kaarinan käsivarresta lattialle. Hän oli

joukon johtaja, -- Kaarina tunsi hänet hyvin, suomalainen aatelismies,

Juho Kurki, Laukon herra se oli. Hän oli linnan entisiä, uutteroita

vieraita, monissa pidoissa oli hän Turun linnan juhlapöydässä istunut,

monet suosionosoitukset oli hän Juhana herttualta saanut. Vaan

nähdessään herttuan joutuvan heikommalle puolelle oli hän, niinkuin

monet muut, siirtynyt kuninkaan joukkoihin, taistelemaan entistä

hyväntekijäänsä vastaan. Nyt ryösteli hän herttuan tavaroita ja

Kaarinaa hän puhutteli karkealla pilkalla.

-- Sinustahan kerran seppelöitiin Suomen herttuatar, olin mukana

silloin. Sinuahan meidän kaikkien piti kumarrella. Näytä nyt

herttuakuntasi -- tai tutkimme sen itse.

Ja he kävivät Kaarinan tavaroihin käsiksi, repivät seiniltä alas

vaatteet ja verhot ja koristeet, kasasivat lattialle arkut ja astiat ja

hepeneet, ja jakoivat ne keskenään. Mutta itse Kurki penkoi laatikoita

ja lippaita, hakien herttuan lemmitylleen lahjoittamia kalleuksia. Jo

löysikin hän sen kätketyn lippaan, johon Kaarina oli vuosien varrella

koonnut lahjaksi saamansa arvoesineet, kultavitjat ja sormukset ja

rintaneulat ja rannerenkaat. Hän nosti esiin nuo raskaat kultavitjat,

joiden sydämessä jalokivet tuohusten valossa kirkkaina helmeilivät

ja kiljaisten raa'alla riemulla tyhjensi hän ne taskuihinsa. Silmät

kiiluvina haki hän lisää. Ja hänen miehensä, joihin kullan näkeminen

vaikutti kuin kiihoittava juoma, repivät irti seinälaudat ja

lattiapalkit, hakien salakätköjä ja avuttomalta naiselta riistivät he

vaatteet yltä, nähdäkseen, oliko hän kalleuksiaan päälleen kätkenyt. He

penkoivat nurin vuoteet, viskoivat lattialle nukkuvat lapset, purkivat

patjat ja peitot, särkivät pöydät ja penkitkin.

Puolialastonna seisoi onneton äiti sen hävityksen keskellä, koettaen

varjella itkeviä lapsiaan raivoavain ryöstäjäin jaloista. Hän ei enää

vavissut eikä itkenyt, hän vain katsoi, kuinka hänen kadonneen onnensa

muiston muruja yksi toisensa perästä katosi ryöstäjäin käsiin tai

särkyi heidän jalkoihinsa. Hän oli kaunis siinä seistessään, hänen

ylpeä kylmyytensä vaikutti, etteivät juopuneet ryöstäjät rohjenneet

kädellään häneen enää koskea. Ainoastaan Kurki-herra tarttui, kun

oli lopettanut etsimisensä ja hävitystyönsä, hänen paljaaseen

käsivarteensa, nauroi hänelle ilkkuen ja huusi:

-- Tässä linnassa ei enää tarvita herttuan hempukoita. Linnan

tarvitsevat nyt kuninkaan miehet. Vie siis pois täältä ruhtinaasi

penikat ja hae heille kattoa mistä löydät.

Kaarina riuhtausi irti, astui askeleen mennäkseen, mutta katsahti

puolialastomia lapsiaan ja pysähtyi. Hänen oli vaikea käsittää, että

hänen näiden raukkain kanssa oli lähdettävä ulos kosteaan yöhön ja

siksi hän vielä viivähti.

-- Mitä viivyt, mene!

Silloin keräsi äiti lattialta revityn päällyshameensa riepuja,

kääräsi niihin nuorimman lapsensa, joka hänen käsivarrellaan värisi,

-- muut lapsenvaatteet olivat jo kaikki viedyt tai ulos viskatut.

Toisen, itkevän pienokaisen, joka lattialla ryömi, nosti hän toiselle

käsivarrelleen, ja kolmas -- valkotukkainen, nelivuotias tyttö, --

juoksi parkuen perästä hänen liepeestään pidellen. Niin läksi hän

asunnostaan, käveli pihan poikki, astui sillan yli ja poistui Turun

linnasta. Sotamiesten rämäjävää naurua ja pistopuheita kajahti hänen

ympärillään, mutta hän ei niitä kuullut, hän käveli vain ulos pimeään

yöhön.

Siellä linnan ulkopuolella oli nyt kaikki hiljaista ja kuollutta,

ainoastaan viileä tuuli tohisi mereltä päin, repostellen hänen

revittyjä vaatteitaan. Nuori äiti puristi lapsiaan lujemmin rintaansa

vastaan, kiirehtien askeleitaan. Ei hän tiennyt minne hän meni eikä

mistä hän suojaa löytäisi, yksi ainoa ajatus oli selvänä hänen

rikkirevityssä mielessään: -- Nämä minulle jäivät onneni aalloista. Muu

hukkui kaikki, kaikki!

V

Verkalleen sateli suuria lumia. Ne putoilivat alas hiljaa kuin

hiipimällä, ja vähitellen mutta varmasti peittivät ne luonnon ja kaikki

sen esineet pehmoiseen, kaikkea tasottavaan vaippaansa.

Vanha lampuoti lakasi lunta päärakennuksen oven edustalta Vääksyn

kartanon väljällä pihalla. Monet talvet se oli tämä oven edusta saanut

ollakin ummessa, soma oli sitä taas kerran puhdistaa. Vanha mies

nojausi luudanvartta vastaan ja katseli ylöspäin: piipusta nousi savu,

siellä sisällä huoneita lämmitettiin. Monet talvet ne jo olivatkin

lämmittämättä olleet nuo huoneet, hauskan näköistä oli, kun talosta

kerran taas savu nousee.

Vanha lampuoti lakaisi vähän matkaa tietäkin kujalle päin. Se oli

oikeastaan tarpeetonta, sillä pian se taas tuprusi umpeen, vaan

huvikseenhan sitä teki, mieli oli hyvä siitä, kun taas oli tulossa

asukkaita Vääksyn kartanoon. Se oli ollut kylmillä aina siitä syksystä

asti, jolloin sen omistaja Klaus Antinpoika oli Juhana herttuan

apulaisena mestattu Tukholmassa ja hänen tiluksensa olivat peruutetut

ruunulle. Mutta nyt oli Vääksyn kartano taas joutunut entisen

omistajansa leskelle, sellainen keikahdus oli yhtäkkiä tapahtunut. Se

oli vanhasta lampuodista hauska keikaus, sillä nyt tulee toki taas

väkeä ja eloa Vääksyyn. Siksi oli vuosikausia autiona ja kylmänä

seisonutta päärakennusta nyt korjattu ja siistitty ja lämmitetty

tulokkaita varten ja siksi vanha lampuoti niin huolella pihaakin

puhdisti heitä odotellessaan.

Niin, keikahdus oli taas tapahtunut seitsemän vuoden perästä. Uusia

myrskyjä oli käynyt yli maan ja uudet tuulet olivat kääntäneet onnen

laineet. Ruhtinaalliset veljekset Eerikki ja Juhana olivat vaihtaneet

osia ja paikkoja. Eerikki kuningas oli sortunut Ruotsin ja Suomen

valtaistuimelta, sortunut oman mustan mielensä kaivamaan kuiluun, ja

Juhana oli noussut kuninkaaksi tälle valtaistuimelle. Vankilaan, jossa

Juhana vuosia oli viettänyt, oli nyt vuorostaan teljetty suistunut

Eerikki. Eikä tämä keikahdus tuntunut ainoastaan itse ruhtinaisiin,

se ulottui pian heidän kannattajiinsakin ja ystäviin, ylhäisiin ja

läheisiin ensiksi, sitten vähitellen etäisempiinkin ja alhaisempiin.

Viestejä noista tapahtumista lennähteli pian Turkuunkin, jossa Juhana

herttuan entinen, hyljätty lemmikki köyhyydessä ja unhotettuna kasvatti

lapsiaan ja niitä työllään elätteli, ja ne herättivät sielläkin

toisissa huolta ja levottomuutta, toisissa rohkeutta ja toivoa. Mutta

Kaarina rouvan syrjäiseen asuntoon ne viestit eivät vaikuttaneet,

hän ei toivonut enää mitään uutta onnen aalloilta eikä niiden pauhua

senvuoksi kuunnellutkaan, hänelle oli elämänsä jo kuin ollutta ja

mennyttä. Hän oli kerran ollut liiankin onnellinen, mutta sittenkin oli

hän haaveksinut vielä enempää, -- siksi kai oli kohtalon kosto hänet

niin syvälle kaatanut, eikä hänellä enää ollut haluakaan nousta.

Mutta onnen laineet tempasivat hänet sittenkin mukaansa. Hänen matalaan

majaansa Hämeentullin luo saapui eräänä päivänä ylhäinen herra,

jommoisten kanssa hän ei enää vuosiin ollut tottunut seurustelemaan.

Se oli Turun uusi käskynhaltija, Juhanan edustaja Suomessa, Pertti

Eerikinpoika, ja hän toi viestin itse kuninkaalta. Juhana ei ollut

unhottanut nuoruuden lempensä hedelmiä, Suomen herttuan hilpeinä

aikoina syntyneitä lapsiaan eikä niiden äitiä, hän oli taas valtaan

päästyään tahtonut taata heille hyvityksen ja riittävän toimeentulon.

Siksi oli hän lahjoittanut Kaarina Hannuntyttärelle hänen miehensä

entisen läänin, Vääksyn kartanon, ikuiseksi omaisuudeksi.

Niin oli kertonut ylhäinen viestintuoja ja hän oli antanut Kaarinalle

lahjakirjan, jonka alla oli Juhanan nimi. Siksi odotettiin nyt uutta

isäntäväkeä Vääksyyn, siksi lämpisivät kauan kylminä olleet suojat ja

siksi oli vanha lampuoti niin hyvillään.

Jo kuuluikin aisakellon kilinää järveltä ja lankeevien lumien keskitse

saattoi nähdä kuomureen nousevan törmälle. Siitä hypähti ensiksi esiin

iloisia lapsia, jotka kohta kiirehtivät rakentamaan tuttavuutta vanhan

lampuodin kanssa. Viimeisenä nousi reestä keski-ikäinen nainen: vartalo

suora ja solakka, ryhti arvokas, pää pysty. Kaarina Hannuntytär ei

ollut ulkonaisesti taittunut onnen aalloissa. Hänen kasvonsa olivat

vielä kauniit ja niistä saattoi hyvin tuntea ne herttaiset piirteet,

jotka kerran hurmasivat Suomen nuoren herttuan. Vaan silmäin alle

olivat pitkät surun vuodet kyntäneet syviä vakoja ja katseesta kuvastui

hitaasti sammutettua kaihoa.

-- Olemmeko nyt perillä, kyseli vilkas, 8-vuotias poikanen, joka

iloisena jo portailla hyppeli.

-- Olemme. Toivon, että olemme lopullisesti perillä, lapseni, vastasi

äiti.

-- Ja tämä siis on uusi kotimme. Miksi et ole iloinen, äiti, kun,

vihdoin uuteen kotiin pääsimme?

-- Enkö ole iloinen -- olen kai. Iloitkaa tekin lapset täydestä

sydämestänne. Ja nyt käymme sisään lämpöiseen tupaan.

Aikaseen nukahtivat lapset illalla matkasta väsyneinä. Kaarina istui

heidän vuoteensa luona ja katseli heidän viatonta untaan. "Nythän

olemme vihdoin perillä", -- äiti muisteli pienokaisensa iloa. Ja hän

ajatteli: Niin, nythän lienen minäkin perillä. Saavutettuko päämäärä,

onniko vihdoin tavattu? Ei, ei onni, mutta ehkä rauha myrskyjen

jälkeen, ehkä asettuvat vihdoinkin levottomat aallot.

Tuntui niin tyynnyttävältä tuossa hiljaisessa kodissa, niin

turvalliselta, ja ajatukset pyrkivät syventymään menneisiin muistoihin,

joita ne muuten huolten päivinä olivat koettaneet välttää. Sillä nuo

hävinneet onnen muistot olivat aina hänen mieleensä palatessaan tuoneet

sinne katkeruutta ja tuskaa, ne olivat ärsyttäneet kiusaantunutta

sydäntä ja repineet auki sen haavoja. Siksi oli hän niitä muistoja

pelännyt ja karttanut. Vaan nyt ne eivät palanneetkaan kiusaavina eikä

kirvelevinä, ne tulivat mieleen nyt tasaisina ja leppoisina ja melkein

kuin lääkitsevinä ja lohduttavina. Kaarina sitä aivan hämmästyi, hän

oli tottunut tuntemaan ne muistonsa vihollisikseen ja nyt ne tulivatkin

ystävinä hänen luokseen.

Ja hän otti ne ystävinä vastaan. Hän antoi mietteensä valtoinaan

syventyä noihin valoisiin aikoihin, jotka jo tuntuivat niin etäisiltä,

nuoren onnensa ihaniin päiviin, joissa oli niin paljon nautittua ja

uudelleen nautittavaa. Ja vaikka muistot ja mietteet sitten siirtyivät

nöyryytyksen ja tuskan ja häpeän raskaisiin vuosiin, eivät ne

sittenkään häntä raadelleet, niinkuin ennen, nekin tuskat olivat jo

kuin sovitetut. Siitä Kaarina iloitsi, sillä hän huomasi, että hänelle

niistä muistoista oli muodostuva arvokas aarre elämänsä iltapuoleksi.

-- Onnea en luullut täällä löytäväni, ainoastaan rauhaa etsin, puhui

yksinäinen nainen itsekseen. -- Vaan nyt käsitän, että täällä voin olla

vielä onnellinenkin -- yksinäisten muistojeni kautta.

Mutta ulkona putoili yhä edelleen suuria lumia, peittäen luonnon

pehmoisen vaippansa alle.