Oli talvi-illan hämärä. Ulkona oli taivas harmajassa pilvessä; lunta
tuprusi pitkin teitä ja pihoja ja linnan asuinhuoneiden pienet
ikkunatkin rupesivat menemään lumen peittoon. Mutta naiskammion
korkeassa takassa paloi räiskyen tuli ja sen ääressä permannolla
leikki pikkupiika pienen tytön kanssa, jolla oli iloiset silmät ja
punakeltaiset kutrit. Taaempana siimeksessä lepäsi kehdossa kapalolapsi
ja sen ääressä, sitä verkalleen liekutellen, istui nuori äiti, nojaten
leukaansa kämmeneensä ja katsellen roimuavaa liekkiä. Hän kuunteli,
mutta ei kuullut mitään, ei askeleita, ei kulkusten kilinää, kaikki oli
linnassa äänetöntä ja hiljaista, ikäänkuin kuollutta.
-- Oi, kun hän jo palaisi! huoahti nuori äiti, ja vaipui taas tulta
katsomaan.
Herttuata hän odotti. Herttua oli poissa linnasta, oli matkalla
kartanoihinsa, jonne hän väliin seurueineen muutamaksi viikoksi lähti,
kun linnassa rupesi tuntumaan yksitoikkoiselta. Ja silloin oli linnassa
aina hiljaista ja kuollutta, silloin ei kuulunut ratsujen töminää
pihalta eikä kannusten kilinää kivirappusista eikä leikarien soittoa
iltapidoista.
Nuori äiti liekutti ikävissään kehtoa. Lapsi äännähti, hän nosti
sen upeille rinnoilleen ja katseli sitä siinä hellästi. Kukoistavan
näköinen hän oli siinä istuessaan, valkoinen vaippa hartioillaan.
Hän katseli kauan käsivarrellaan lepäävää lastaan ja hänen katseensa
kiintyi sitten kultaiseen renkaaseen, joka oli lasta pitelevän käden
ranteessa. Sen lukossa oli herttuan kruunu, jonka kehään oli piirretty
nimi: "Kaarina". Sitä hän miettien katseli, sillä se oli viimeinen
lahja, minkä hän oli herttualta saanut, silloin kuin tämä pikkuinen
syntyi. Mutta siitä oli jo aikaa, oli monta kuukautta, tiheämpään
niitä lahjoja ennen oli tullut... Ja tiheämpään oli herttua itse ennen
hänen luonaan istunut, istunut illat pitkät, leikkinyt ja tarinoinut.
-- No niin, muut asiat vetivät nyt jo enemmän hänen huomiotaan
puoleensa, valtiolliset kysymykset, Liivinmaan riidat, Ruotsin kiistat,
kirjeenvaihdot, neuvottelut ja matkat.
-- Mutta hän tulee kyllä taas pian, leperteli nuori äiti lapselleen, --
hän tulee ja tuo meille lahjoja, tuo leikkikaluja, tuo iloa ja elämää
koko linnaan. Hän tulee kyllä omiensa luo.
Niin puheli nuori äiti lapselleen ja hän näki jo edessään sen vilkkaan
elämän, jonka herttuan tulo taas oli linnaan tuova. Iloisia pitoja ja
juhlia, joiden keskustana taas on "Kaarina rouva", niin, "rouvaksi"
häntä linnassa sanotaan, sanoopa herttua itsekin. Ja ikävä häipyy ja
matalat mietteet. Aika kuluu, vuodet vierivät, lapset kasvavat. Silloin
isä lapsensa omikseen omistaa ja lasten mukana niiden äidin, silloin on
onni täydellinen.
-- Te olette onneni pantit, te pienet herttuan lapset, teitä siis
aarteenani vaalin.
Niin unelmoi nuori äiti siinä pienokaistaan syöttäessään ja sille
tarinoidessaan. Ja niissä unelmissa kuvastui hänelle tulevaisuus
valoisana, onnekkaana, rusohohteisena.
Koputus ovelle katkaisi äkkiä äidin unelmat ja yksitoikkoisuuden.
Pikkupiika kävi avaamaan ja sisään astui pehmoisin askelin mestari
Henrik Gipfert, herttuan sihteeri ja suosikki, tuo siropuheinen
saksalainen, joka aina niin kohteliaasti herttuan lemmittyä oli
palvellut. Kaarina laski lapsen kehtoon ja kiirehti iloisena herttuan
käsikirjuria vastaan.
-- Terve tuloa, mestari Henrik. Te tuotte aina hyviä uutisia, tuottehan
nytkin, terveisiä herttualta, niinhän? Eikö totta, hän palaa pian tänne
meidän luo?
Mutta mestari Henrik oli nyt tavallista jäykempi ja virallisempi. Hän
heitti mustan viitan hartioiltaan ja näytti kädessään olevaa kirjettä.
-- Niin, herttualta on saapunut kirje, hän viipyy vielä pitemmän ajan
matkoillaan.
-- Viipyy, ja antaa meidän ikävöidä! Miksi hän viipyy?
Mestari kävi kasvoiltaan yhä kylmemmäksi.
-- Täällä tulee taas linnan asuinhuoneissa toimeenpantavaksi
korjaustöitä ja muutoksia, me olemme saaneet käskyn siitä huolehtia. Ja
sen johdosta tulin teidänkin luoksenne, neiti.
Kaarina hytkähti: "neiti", ei siis enää "rouva".
-- Istukaa, kertokaa! sopersi hän.
-- Niin, teidänkin täytyy nyt muuttaa näistä huoneista pois..., muualle.
-- Pois naiskammiostako? Minunko muuttaa... minne?
-- Teille järjestetään huone linnan toisessa osassa...,
toistaiseksi..., ulkopiharakennuksessa, olen saanut sen toimekseni.
Veri rupesi katoamaan Kaarinan poskilta, hänessä kävi kamala aavistus
kuin hiipien heräämään. Mutta hän ei sitä tahtonut uskoa, ei voinut
sitä ymmärtää.
-- Ulkopiharakennuksessako, palvelijain puolella, mitä te puhutte!
Sehän on mahdotonta, ei, te olette pahasti erehtynyt. Herttua ei siihen
koskaan suostu, miten voisi hän sinne tulla tapaamaan lapsiaan... ja
minua!
Kylmäkasvoinen sihteeri oli hetkisen vaiti. Kaarina jatkoi rohkeammin:
-- Te olette erehtynyt, mestari. Minä en muuta täältä mihinkään, en
uskalla sitä tehdä... ennenkuin herttua käskee.
-- Hän sen on käskenyt. Meidän täytyy vain totella.
Nyt vavahti jo nuori äiti, hänen aavistuksensa rupesi muuttumaan
varmuudeksi ja hän tapaili uunin reunaa, ettei kaatuisi. Ja
hiljaisella, murtuvalla, mutta vieläkin toivovalla äänellä hän kyseli:
-- Mitä, karkoittaako hän minut -- ja lapsensa? Oi, mestari Gipfert,
sanokaa selvemmin, onko tämä pahaa pilaa vai mitä... Vai onko tuo käsky
ymmärrettävä karkoitukseksi?
Mestari ei vastannut, hän vain nyökäytti kylmästi päätään.
-- Mutta miksi? Onko hän kyllästynyt minuun, onko joku toinen anastanut
hänen sydämensä, -- sanokaa, sanokaa pian!
Nyt herttuan sihteeri istahti alas ja rupesi selittämään. Vähän
hakaltaen kertoi hän:
-- Tässä ei ole kysymys ainoastaan sydämestä, valtioasiat tähän enemmän
vaikuttavat. Herttua aikoo ottaa itselleen puolison ja silloin --
ymmärrättehän...
-- Oi, en, en ymmärrä mitään. Puolison, sanotte, toisenko naisen?
Mestari hymähti.
-- Niin, ylhäissukuisen ruhtinattaren, siitä ovat neuvottelut jo
alulla. Viestit kulkevat parastaikaa Turun ja Krakovan välillä ja
mikäli on kuulunut, on Katarina Jagellotar herttuallemme sangen
suosiollinen.
-- Puolan prinsessa! Voi minua, porvarin tytärtä! Maa tuntui huojuvan
nuoren naisen jalkojen alla, pohjaton syvyys näytti hänen eteensä
avautuvan. Hän lyyhistyi istumaan, hän tarttui kehdon reunaan,
ikäänkuin siitä kiinni pidelläkseen. Kotvaan aikaan ei lähtenyt sanaa
hänen suustaan, tuska tulppasi rinnan. Vihdoin sieltä puhkesi syvä
huoahdus:
-- Hyljätty rakastajatar siis! Yksinäinen äiti, aviottomat lapset,
potkitut maailman jalkoihin!
Mestari Henrik oli saanut asiansa ilmoitetuksi ja keveämmällä mielellä
saattoi hän nyt ruveta murtunutta naista lohduttelemaan. Häntä
säälittikin äsken vielä niin mahtavan kaunottaren alennus ja suru ja
lempeämmällä äänellä hän nyt puhui:
-- Elkää lannistuko, siihen ei ole mitään syytä. Te olette kerran
voittanut Juhana herttuan sydämen ja lemmen, sitä hän ei unhota, siinä
on teille aina turva. Eikä hän suinkaan teitä maailman jalkoihin
potkittavaksi jätä, sitä ei hänen käskynsä tarkoita. Hänen valtansa
ja suosionsa teitä edelleen suojelee ja auliisti on hän teidän
ja lastenne toimeentulon turvaava. Ja hän tahtoo saattaa teidät
kunniallisiin naimisiin jonkun nuoren aatelisherran kanssa ja runsailla
huomenlahjoilla on hän teitä muistava, -- herttuan suosio on teidät
kyllä vielä onneenne saattava.
-- Kun olen hänen rakkautensa menettänyt!
-- Olkaa järkevä, kehoitti mestari, -- eihän sitä voinut ijäti
kestää. Herttuan täytyy tietysti mennä naimisiin ja ymmärrättehän,
että kuninkaasta syntyneen täytyy ottaa arvonsa mukainen puoliso, --
muutahan ette tietysti ole voinut uneksuakaan.
Kaarina huoahti raskaasti. Hän kuuli nuo järjen sanat, vaan veitsenä ne
viilsivät hänen sydäntään. Mutta herttuan sihteeri nousi.
-- Te siis ymmärrätte, eikö totta, miksi teidän nyt on vetäydyttävä
siimekseen. Ja teidän on kaikesta huolimatta syytä kiittää ruhtinasta,
että hän edelleen on teille jalomielinen.
Hän kumarsi ja poistui. Taas oli hiljaista naisten kammiossa, jonka
takassa tuli oli palanut alas hiilokselle, jättäen huoneen melkein
pimeäksi. Takan edessä leikki tyttö ennallaan lelujensa kanssa ja
pikkupiika lepäili unisena hänen vieressään.
Vaan kehdon ääressä istui nuori äiti kumarassa ja koetti turhaan
selventää ajatuksiaan. Vieras oli sanonut niin paljon, hän ei muistanut
sitä kaikkea, ei puoltakaan, hän ei jaksanut vielä koko kohtaloaan
käsittää. Vain muutamat poistuneen kirjurin sanoista olivat syvimmin
painuneet murtuneeseen mieleen ja hän hoki niitä siinä hiljaa
itsekseen: "Muutahan ette ole voinut uneksuakaan."
Niiden sanain ympärillä kiertelivät nyt hänen särkyneet mietteensä.
-- Oi, jospa en koskaan olisi muuta uneksinut! Hänen lempensä
lämpö idätti unelmat sydämeeni ja kasvatti niitä siellä. Siksi on
niin raskasta, kun ne taittuvat... Mitä jää jälelle niiden sijaan,
lemmen unelmain sijaan? Jääkö kylmä armo, elatusapu linnan ulkopihan
rakennuksessa, unhotetussa siimeksessä? Ja kuitenkin, hänen lempensä
oli niin lämmittävä, niin luottamusta antava...
Hiilos takkavalkeassa laskeutui yhä matalammaksi ja musteni vähitellen.
Sen häilyvässä valossa sattui nuoren äidin katse taas renkaaseen, joka
hänen ranteessaan kimalteli ja jonka lukossa hohteli herttuan kruunu.
Hän irroitti verkalleen ja kuin itseään viileskellen tuon renkaan
ranteestaan ja laski sen vieressään olevaan lippaaseen, johon se
kilahtaen putosi, -- siellä olivat entisetkin lemmen pantit. Ja lippaan
kansi rupsahti kiinni ja se tuntui sulkevan sisäänsä kaiken kadonneen
lemmen, kaikki nuoret, keväiset unelmat.