Turun linnassa oli iloinen juhla. Niitä oli siellä näinä herttuan
vuosina usein, ja toiset olivat toisiaan komeammat. Milloin pidettiin
turnajaisia, milloin soittajaisia, milloin katsottiin teinien
teatterinäytäntöjä, milloin kuunneltiin leikarein ja luuttuniekkain
säveleitä; väliin vietettiin syntymäpäiviä, väliin juhlittiin jonkun
saapuneen vieraan kunniaksi, väliin muuten vain Turun linnaan, herttuan
ympärille, kokoontuneen aateliston ratoksi. Herttua oli nuori ja hän
oli rikas. Vanhan linnan mustuneet suojat olivat hänen toimestaan
korjatut muhkeiksi ja loistaviksi: kalliit kuvaverhot peittivät niiden
seiniä, katoista riippui hohtavia haarakyttiläkruunuja, kiilloitetut
kilvet ja teräskuvastimet kimaltelivat pylvästöissä ja pehmoiset
patjatyynyt ja kallisarvoiset turkikset peittivät seinämiä kiertävät
istuimet. Tämän loiston keskessä liikkui linnassa arkioloissakin
viljalti väkeä, asemiehiä ja aatelisnuorukaisia, sotureita,
palvelijoita, hovipoikia ja neitosia, vaan juhliksi pukeutui linna
asukkaineen vielä upeampaan värikomeuteen, -- nuori ruhtinas rakasti
iloa ja kauneutta ja keräsi ympärilleen rattoisan, nuortean hovin.
Loistavia olivat linnan talviset juhlat, jolloin sadat valot
heijastivat kiiltävistä kilvistä ja hopea-astioista ja viulunsoittajat
ja luudunlyöjät pitkinä iltoina säestivät nuorison karkeloita ja
kohottivat juhlapöydässä, maljojen ääressä, istuvain iloja. Vaan nyt
oli vietetty kevään juhlaa ja siksi olivat linnan suojat ja käytävät
nyt puetut kukkasiin ja vihreään. Juhla oli jo aamulla alkanut
venheretkellä saaristoon ja sieltä palattua oli linnan pihassa katsottu
ratsuväen leikkejä ja kisailtu sen puutarhoissa. Nuoren herttuan oli
hänen hovinsa kevätjuhlan johdosta pukenut kukkaiskreiviksi, seppeleitä
oli solmittu hänen päähänsä ja kruunu niiden keskelle ja kukkaisvitjoja
oli ripustettu hänen kaulaansa ja rinnoilleen. Hänen piti tänään olla
kukkaiskuninkaana ja semmoisena olikin hän nyt ylimpänä ilonpitäjänä
liikkunut nuorison hilpeässä joukossa, jakaen kukkaislahjoja ja
rattoisuutta ympärilleen.
Neitosien parvessa hän parhaiten viihtyi ja neitosista oli yksi, johon
hänen suosionsa erityisesti kohdistui. Sen huomasivat kaikki, sillä
eipä herttua peitellytkään lempeään sitä nuorta tyttöä kohtaan, jonka
rinnalle hän aina ehätti missä käveltiinkään tai soudeltiin.
Se tyttö oli Kaarina, tyttö pellon pientareelta, Hannu-porvarin
matalan majan "helmi". Säädystään arkoja aatelisherroja se ei tietysti
miellyttänyt, eivätkä heidän rouvansa varsinkaan hyväksyneet, että
porvaristyttö näin oli kohotettu heidän neitostensa tasalle, jopa
keskustaksi hovin juhliin ja kisoihin, ja moni kantoi salaista kiukkua
ja kateutta mielessään tuota "kadulta löydettyä" tyttöä kohtaan, joka
niin oli voittanut nuoren ruhtinaan sydämen. Mutta herttuan ilmeinen
suosio vaimensi sen tyytymättömyyden ja tasotti porvarisneidelle tien
aatelisten pitoihin. Ja tyttö itse sulatti hiljaisella, vaatimattomalla
esiintymisellään ja luonnollisella iloisuudellaan monet karsaat
katseet. Hän oli niin suloinen, niin välitön, niin viaton, -- häntä ei
voinut vihata. Sillä hän ei ylvästellyt herttuan lemmestä, ei kopeillut
korkeasta suosiostaan, mutta ei sitä myöskään arastellut, hän näytti
siitä vain vilpittömästi iloitsevan.
Kevätjuhla oli ulkona vietetty, vaan linnan väljissä suojissa oli
juhla-ateria katettu, siellä tanakat tammipöydät notkuivat raskaiden
hopeamaljain, vatien ja korkeiden juoma-sarvien alla ja säteilevät
vahakynttilät valaisivat runsaita ruokia ja juomia, jotka juhlaväkeä
valmiina odottivat. Hopealla kirjailtuihin verkanuttuihin ja
punaisiin silkkisukkiin puetut edeskäyvät odottivat viinihaarikat
kädessään pitojoukon saapumista, juhlapukuiset henkivartijat
tekivät vahtipalvelusta ovilla ja käytävissä ja ketterät hovipojat
puikkelehtivat siellä kultareunaisissa samettitakeissaan valmiina
palvelemaan juhlaväkeä. Sillä se kuului jo nousevan linnan pihalta
juhlasuojiin.
Iloisina saapuivat sieltä nuoret parvet, parittain tulivat ja nauru
kajahti. Muuan puolalainen ylimys talutti sisään herttuan sisaren,
nuoren, vallattoman prinsessa Cesilian, joka oli Turun linnassa
veljensä luona vierailemassa, ja hänelle sekä hänen saattajalleen
osoitettiin paikka pöydän toiseen päähän. Mutta pöytään ei vielä
istuttu, herttuaa odotettiin ja hän hiukan viipyi. Vihdoin hän sieltä
tuli terveenä ja punakkana, kukkiin puettuna päälaelta vyötäisiin
saakka, ja hän kiirehti arvosijalleen pöydän toiseen päähän, huudahtaen:
-- Nyt olen siis kerran muutteeksi kuningas, kevään kuningas.
Iloitkaamme siitä!
Vaan hän ei vielä istahtanut. Hän katsahti vieressään olevaa istuinta,
silmäili ympärilleen neitosten joukkoon ja virkkoi:
-- Mutta missä on kuningattareni?
Ja salin poikki hän käveli, ojensi käsivartensa Kaarinalle, joka siihen
punastuen tarttui, ja talutti hänet viereensä juhlapaikalle pöydän
päähän. Siellä irroitti hän seppeleen omasta päästään, laski sen
Kaarinan pehmeille kiharoille ja lausui juhlallisesti:
-- Näin sinut kuningattarekseni kruunaan tässä jalossa seurassa. Ja
kuningattaren arvon sinulle myös vaadin.
Kuisketta kuului ympäri salin, hihinää aatelisneitosten parvessa. Ja
herttuan sisar, prinsessa Cesilia, lausui ikäänkuin leikkiä jatkaen:
-- Helppo sinun on kruunata kuningatar, päivänpä olet vain itsekin
kevään kuninkaana. Mutta herttuatarta toki vielä et valitse.
Mutta nuoren ruhtinaan veri oli kuumana päivän iloista. Hän irroitti
paksut, raskaat kultavitjat, joissa jalokivet helmeilivät, kaulaltaan
ja virkkoi:
-- Valitsen senkin.
Ja hän laski nuo hohtavat vitjat Kaarinan kaulaan, virkkaen:
-- Näin sinut Suomen herttuattareksi valitsen, tämä on sanojeni pantti.
Tässä on herttuattarenne, häntä on teidän nyt kunnioitettava kuin minua.
Ja hän painoi Kaarinan viereensä istumaan ja lausui vieraille:
-- Nyt aterialle, vieraat, valitkaa parinne ja paikkanne.
Parittain saapuivat parvet pöytään, tekivät kumarruksensa herttualle
-- ja "herttuattarelle", Hannu porvarin tyttärelle. Haluttomasti sen
toiset tekivät, pilkalla toiset, -- heistä meni herttuan vallattomuus
liian pitkälle, eivätkä he tienneet, oliko se totta vai leikkiä. Vaan
herttua sen vaati. Hän oli täydelleen mielialansa vallassa eikä tiennyt
hän itsekään, mitä myöten hänen puheissaan oli totta ja leikkiä.
Ujona ja suloisena kumarteli Kaarina kunnioitustaan kantavalle
juhlaväelle ja hänen silmissään säteili riemua. Sillä hänen sydämensä
oli pakahtua onnesta. Hän ei ajatellut, että hänen uusi arvonsa oli
hetken häipyvää huvitusta, herttuan vallatonta pilaa, hän tunsi vain,
että hän sillä hetkellä oli onnellinen ja siitä hän iloitsi.
Juhlaa jatkui. Leikarit heläyttelivät lempeitä säveleitään, kuljeksiva
laulaja esitti lemmen hentoja lauluja ja mielet heltyivät ja sulivat.
Kaarina katsoi rohkeasti vieressään istuvan herttuan silmiin, jotka
häntä ikäänkuin hivellen hyväilivät, ja hän luki niistä lempeä ja
luottamusta. Ja hän vastasi samalla katseella.
-- Malja Suomen herttualle! kajahti huuto aatelisherrain joukosta,
jossa veret jo olivat kuumenneet aterian iloista.
-- Ja malja Suomen herttuattarelle!
Ne sanat kohisivat nuoren neitosen korvissa, ne hänet hurmasivat
soinnullaan. Ne soivat kevätriemun lauluna, helähtivät lemmen,
kuiskeena, ne valtasivat kokemattoman mielen kokonaan. Eikä hän niitä
kuunnellessaan muistanut, että kevätjuhlaa ei ikuisesti kestä, että
sitäkin ilonpäivää seuraa ilta ja yö.