I
Hämeentullin portin luona Turussa istui kirkkaana kesäaamuna nuori
tyttö ojan partaalla lähellä tietä, kudelma kädessään. Hän oli siitä
läheisestä talosta kaupungin laidasta ja hän vartioitsi siinä pieniä
siskojaan, jotka pellon pientareella leikkivät. Lauhkea tuuli kävi
maista päin, pehmoisesti se notkautteli pellolla heilimöivää viljaa ja
puhalsi ohimennen ominlupinsa alas tytön hartioille sen ohkasen huivin,
joka oli peittänyt hänen kellertävän tukkansa ja varjostanut päivältä
hänen vaaleita kasvojaan. Se paljasti herttaiset, lapsekkaan tuoreet
tytönkasvot, iloiset, veitikkamaiset silmät ja solakan, valkoisen
kaulan, jonka kevyt kesäpuku jätti peittämättä. Tyttö naurahti tuulen
leikille, hänen poskensa painautuivat pehmoisille kuopille ja hän laski
kudelman kädestään, korjatakseen taas liinan päähänsä. Sitä tehdessään
kohotti hän päänsä ja kohensi kiharan otsaltaan, -- vaan silloin hän
jäikin hetkeksi niinikään liikahtamatta istumaan, huivi ojennetussa
kädessään. Sillä hän oli samassa nähnyt maantieltä, kaupungista päin,
tulevan jotakin kiiltävää ja komeaa, joka hänen katseensa oli vallannut.
Sieltä ajoi Turun linnasta päin muhkea ratsastusseurue. Vaskiset
päitsikoristeet ja kultaset kannukset välähtelivät päiväpaisteessa
ja ratsastajain väljät, värikkäät viitat ja hattujen kepeät töyhdöt
hulmusivat tuulessa. Ratsujoukko läheni porttia, tyttö tunsi jo
tulokkaat: se oli herttua seurueineen, linnan aatelisherrat olivat
metsästysretkelle lähdössä, -- palvelijat tulivat taaempana kantaen
torvia ja pyssyjä ja taluttaen vitjoista virmoja ajokoiria. Joukon
keskessä ratsasti nuori Juhana herttua itse punaisessa samettipuvussa
ja kullankarvaisissa damastisaappaissa, ratsasti siinä laskien leikkiä
seurueensa kanssa ja vallattomasti hypitellen sirojalkaista orhittaan.
Hän oli vielä hento kuin poikanen, vaalea parranpohja varjosti
tuskin näkyvästi hänen nuorekkaita huuliaan; mutta pitkä hän oli ja
varreltaan solakka ja notkea. Hän oli nyt äsken 19-vuotiaana, isänsä
Kustaa Vaasan palattua Turusta Ruotsiin, jäänyt yksin vasta saamaansa
Suomen herttuakuntaa ja Turun linnaa hallitsemaan, ja hänen reippaasta
ilomielisyydestään näkyi, että hän aivan avomielisesti nautti
vereksestä herttuankilvestään ja uudesta käskijävallastaan.
Tyttö, joka ojan partaalla istui, sitoi seurueen lähestyessä taas
kiireesti huivin päähänsä, veti sen alas kasvojaan varjostamaan ja
painautui käsityötään kutomaan. Hän oli punastunut tuon komean seurueen
nähdessään, hänen sydämensä oli ruvennut tykyttämään -- ei tiennyt
hän itsekään miksi -- ja nyt tahtoi hän istua kumarassa siinä tien
partaalla, kunnes metsästysseurue oli ratsastanut ohi. Vaan tyttö kuuli
-- kauhukseen --, ettei se ajanutkaan ohi. Hän ei päätään nostanut,
vaan hän kuuli ratsun pysähtyvän hänen kohdalleen tielle, ensiksi yhden
ja sitten useampia, ja puhetta ja naurua kuuli hän aivan viereltään.
Ja aivan hän pelästyneenä säpsähti, kun hän yhtäkkiä kuuli äänen, joka
ilmeisesti puhutteli juuri häntä.
-- Terve, tyttö siinä ojan partaalla... mikset tervehdi herttuatasi?
Nuoren herttuan katse oli osunut tyttöön juuri sillä hetkellä, jolloin
tämä hiuksiltaan valahtanutta liinaa oli ollut päähänsä sitomassa, --
hän oli nähnyt solakan, valkosen kaulan, punehtivain poskien kuopat
ja iloisesti hymyävät silmät, ja se näky oli hänestä ollut niin
miellyttävä, että hän pysähdytti hevosensa puhutellakseen ojan reunalla
istuvaa tyttöä. Hän ei malttanut ajaa ohi, hän oli niin nuori vielä,
niin iloinen, niin vapaudestaan vallaton. Tyttö nousi punastuen,
notkisti syvään polvensa ja jäi katse maahan luotuna, arkuudesta
vavisten, siihen ääneti seisomaan.
-- Kenen sinä olet tyttö, mikä on nimesi, sano nimesi, uteli komea
nuori herra hevosensa seljästä.
-- Kaarina, vastasi tyttö ujosti.
-- Elä pelkää, Kaarina, sinua emme metsästä. Kuka on isäsi?
-- Hannu porvari... tullin luona tuossa.
-- Matala talo, mutta isäsi ei ole köyhä. Sillä hänellä on kallis helmi
talossaan, -- sinä punastut, tyttö, sinä tiedät kyllä, mikä se helmi
on. Sen nimi on Kaarina.
Nuori herttua oli aivan haltioissaan edessään ujona seisovan tytön
kauneudesta. Herkästi oli hän syttynyt ja innostuneena kääntyi hän
seurueensa puoleen virkkaen:
-- Katsokaa, mitä olen löytänyt. Me kaipasimme jo täällä Turussa
nuoruutta, iloa, kauneutta, -- mutta sitähän löydämme täältä runsain
mitoin.
Aatelisherrat naurahtivat herttuan hehkulle. Mutta tämä kääntyi taas
ääneti seisovan tytön puoleen ja jatkoi:
-- Tervehdi isääsi, sano, että Juhana herttua piakkoin tulee
Hannu-porvarin luo vieraisiin. Siihen asti hyvästi!
Seurue kulki edelleen. Kaviot tömisivät, kannukset välähtelivät
päiväpaisteessa ja hattujen töyhdöt hulmusivat tuulessa. Ojan
partaalla, loivasti lainehtivan pellon pientareella, istui tyttö ja
katseli pölypilveä, joka kohosi ilmaan, kun metsästysmatkue ratsasti
portista ulos. Hänen poskensa paloivat, hänen rintansa aaltoili
korkealle, sillä siellä sisällä ristelivät voimakkaina vastakkaat
virrat: vuoroin oli siellä voitolla pelko ja ujous, vuoroin orastava
riemu ja suuren onnen aavistus. Sillä hänkin oli nuori ja hänkin oli
syttymään herkkä.
Niin istui hän kauan. Kudelma oli pudonnut hänen käsistään pientareen
kukkien keskelle ja sormet nyppivät päivänkakkaran valkoisia terälehtiä:
-- Onniko? Eikö? Onniko? Eikö?...