Ihana oli sekin tienoo, jota he nyt ajoivat. Heidän vaununsa kulkivat
kapean kyläpahasen laitaa, salavien reunus tämän kauniin puron vartta
pitkin. Niityt olivat täynnä valkoisia kukkia.
Kylän kirkontornista kuului kellojen läppäily.
»Kah, siellä soitetaan jo messuun.»
»Vasta ensi soitto», rauhoitti Korják kääntyen ympäri.
Hän oli aika soma ajomies, päässään pyöröhattu, johon oli pistetty
kamelikurjensulka, ja yllään punanauhainen, sininen dolman-levätti.
Purossa, joka milloin kaikkosi, milloin palasi näkyville, oli pikku
lapsia uimassa. He polskuttelivat siinä vallattomasti. Heidän
vaatteensa, pienet koltut, pienet pojanhatut, litteänappiset pikku
liivit, oli pantu pieniksi kääröiksi puron rantapensaikkoon, kussakin
käärössä lapsenpuku.
Pikku vekaroita odotti rannalla heidän isoäitinsä, joka huutaen torui
heitä: »Tulkaa jo pois vedestä, te vielä vilustutte.» Yksi lapsista
nousikin vedestä, ja isoäiti alkoi pukea sitä.
»Hm», tuumaili Vuca, »tuo vanha rouva on kovin nokkela».
»Miksi niin luulet, lapseni?» kysyi herra Rostó uteliaana.
»Koska hän osaa pukea lapset ja antaa kullekin heistä sopivan
vaatekappaleen. En voi käsittää, mistä hän voi erottaa, mikä lapsista
on poika, mikä tyttö.»
Tämän kuultuaan kaikki purskahtivat äänekkääseen nauruun, ja ajomieskin
kääntyi katsomaan taakseen onnellinen hymy huulillaan.
Mutta herra Rostó huusi päätänsä pudistaen: »No, onpa siinä pikku
hupakko, oi millainen hupakko, ja kuitenkin hän haluaa kaikin mokomin
naimisiin! Hitto naisväkeä ymmärtäköön, minä en totisesti ymmärrä.»
* * * * *
Várpalotan linna oli kukkulalla samalla paikalla, jonka nykyisen linnan
mahtavat portit, komeat holvit ja ylpeät tornit ovat vallanneet.
Matiaksen hallitessa rakennus oli vallan toisenlainen; se oli
eriskummainen goottilaisen ja romaanisen tyylin sekoitus, mutta sen on
aika jo kauan sitten korjannut pois.
Muurarit, jotka myöhemmin toisten omistajien aikana rakensivat sen
uudestaan, antoivat sille jälleen toisen ulkonäön, silloisen kuosin
mukaan barokin.
Vanha linna on ikiajoiksi hävinnyt vaikka pohjamuurit kuuluvatkin
olevan entiset. Mutta mitä se merkitsee? Kun tyttö kuolee ja toinen
pukee yllensä hänen nuttunsa, ei edellistä ole silti olemassa.
Matiaksen huvilinna on kadonnut. Sormusta pitelevä korppi [Matiaksen
vaakuna. Siitä nimi Matias Corvinus. — Suom.], joka komeili rakennuksen
päädyssä, leijailee nyt elävänä sen yläpuolella.
Moni muukin asia on senjälkeen muuttunut. Ihana Bakonyn metsäkin on
siirtynyt kauemmaksi. Metsänkaatajien lauma on ajanut sen pakosalle.
Matias tulee täällä mieleen vain, kun puutarhaa kaivettaessa
tavataan hopeasolki tai kannus tai pöyhitystä mullasta löydetään
vanha liivinnappi; se on kai joskus koristanut kauniin Anna Gergelyn
vartaloa..
Hylätyn puutarhan nurkasta kohottaa siellä täällä joku pähkinävarpu
päätänsä. Kukapa tietää, eikö sen varvun esi-isä viisisataa sukupolvea
sitten ollut siittänyt niitä vitsoja, joilla Matias oli uhannut
keittäjäänsä: »Várpalotan kepit ovat lukemattomat!» kun pöytään oli
tuotu hauki ilman maksaa. Sillä tapainturmelusta oli jo siihenkin
aikaan, ja sitä on tänäkin päivänä; sitä ei aika voi auttaa, eivät
muurarit tai puunkaatajat.
Muuten on perin ikävää, että niistä suurista itsevaltiaista, jotka
ennen Matiasta ja hänen aikanaan varastivat niin paljon, ettei
ainoastaan kansarukka, vaan myöskin poloinen kuningas Ladislaus Dozse
jäi puille paljaille, historia ei kerro mitään. Se pysyy salaisuutena,
vanhentuneena ja haalistuneena vaiteliaisuuden vaipan alla.
Nimenomaan vain Andreas Pogra-parasta kronikka tallettaa sen maininnan,
että hän oli kavaltanut hänen käsiinsä uskotun hauenmaksan.
Olipa sentään onni, ettei mestari Andreas Pogra vielä sinä päivänä,
jolloin odotettiin Szelistyen naisia, tiennyt vuosisatojen yli
ulottuvasta häpeästään, sillä se olisi kiusannut häntä. (Senvuoksi on
hyvä, etteivät kuolevaiset näe tulevaisuuttaan.) Hän keitti ruokia niin
innostuneena ja niin kunnianhimoisesti kuin Várpalotaan olisi odotettu
kolmea kuningatarta.
Porisevissa astioissa ja pannuissa oli kaikkea, mikä maailmassa on
hyvää.
Mutta jottei ruoka tärveltyisi kauan valmiina seistessään, kadottaisi
makuaan ja jotta kaikki osattaisiin panna oikealla hetkellä kasareihin,
putkiin ja pannuihin, sijoitettiin torniin vartiosto, jonka tuli
ilmoittaa, kun Szelistyen naisten vaunut tulisivat näköpiiriin.
Päivällishetki oli jo käsissä, kun tornivartija lopulta puhalsi
torveensa.
Heti alkoi kaikkialla linnassa ankara meno ja touhu ja juoksu.
»He tulevat, he tulevat!» Jokainen taisi jo osansa. Pian pian! Yhden
piti vielä pukeutua, toisen sijoittua juhlasaliin »hänen majesteettinsa
kuningas Matiaksen» viereen, kolmannen avata portti, mutta ensin
kokeilla, kuinka se kävi. Hovipoikien piti asettua portaille,
varjostimen kantajain etupihaan, minne vaunut pysähtyisivät, ja
viuhkanpitäjien vasemman käytäväoven pieleen. Pian, hyvät herrat,
joutukaa!
Siebenbürgiläisvaunut olivat vihdoin saapuneet linnan kivisen
ulkomuurin kupeelle.
»Olemme perillä», huusi Korják. »Tulemme oikealla hetkellä; aurinko on
keskitaivaalla.»
Tiukujen kilinältä ja valjaitten natinalta ei voinut kuulla heidän
sydämensä kovaäänistä jyskytystä, mutta epäilemättä oli ahdistava tunne
vallannut heidät: suuren tuntemattoman pelko!
»Katsokaa nyt tarkoin, missä on portti», huomautti Rostó ajomiehelle,
»jotta tiedämme, mistä sopii mennä sisälle».
»Tuolla seisoo kaksi keihäsniekkaa; totta kai siellä on portti.
Ajakaamme sinne Jumalan nimessä.»
»Entä ellei meitä lasketakaan sisälle», arveli Vuca.
»Varmasti lasketaan», kerskasi herra Rostó; »ensinnäkin, koska kuningas
itse on lähettänyt noutamaan meitä, ja toiseksi, koska minä tulen
Nagyszebenin kreivin edustajana.»
Ja tosiaankin, heti kun vaunut pysähtyivät, laskivat vartijat peitsensä.
Herra Rostó katseli ylpeänä ympärilleen.
»No, mitä minä sanoin? — Tuhat tulimmaista!»
Samalla hetkellä kääntyi portti saranoillaan kuin näkymättömän käden
kiepauttamana ja avasi houkuttelevana molemmat puoliskonsa.
Hevoset astelivat välinpitämättöminä suuren puusillan yli (mistäpä ne
olisivat tienneet, minne olivat menossa), ja portti sulkeutui jälleen.
He olivat pihalla, mutta mitä sanonkaan, pihallako? He olivat keskellä
paratiisia, sillä linnan etupiha oli täynnä erilaisia, ihmeellisiä,
heille tuntemattomia kasveja, kukkia, pensaita ja puita, joiden
latvoissa kaikenlaiset linnut visertelivät, jotta pienet kielet olivat
haljeta.
Ah, mitä kaikkea siellä olikaan! Tuhannen ja yhden yön loisto ja
komeus! Kukkasarkojen vieressä oli puupaaluihin kiinnitettyjä kirjavia
lasipalloja, joissa voi nähdä kuvansa; eräässä pienessä talossa oli
kaksi kahlehdittua elävää karhua. (Mitähän pahaa ne poloiset lienevät
tehneet?) Entä väen paljous! Kirjavaa palveluskuntaa kaikenvärisissä
puvuissa! Ja tämä kaikki näytti vain odottavan heitä. Se oli tuiki
kummallista ja kuitenkin juhlallisesti mieltä ylentävää. Herra Rostó
riuhtaisi hatun päästään kuin ei olisikaan Nagyszebenin kreivin
edustaja. Taustalla oli henkivartiosto kunniakujana; pistinten kärjet
välkkyivät ja loistivat polttavassa auringonpaisteessa.
Naiset eivät tienneet minne katsoa. Mutta sotilaat olivat sittenkin
kaikkein hauskimmat. Vain arka Maria Schramm etsi katseillaan seipäitä,
sillä kuninkaan luona pistetään ihmisten päät seipäiden kärkiin. Näin
kerrotaan saduissa.
Mutta älkäämme ihmetelkö naisia, kun tavaton näky sai hevosetkin
itsepintaisiksi. Esihevonen nousi takajaloilleen ja hirnui. Eräs
esiratsastaja kiiruhti tarttumaan sen ohjaksiin.
Sitten astui vaunujen luo isonenäinen nuorukainen, ilmeisesti
jonkinlainen hovivirkailija, hopeinen taistelunuija kädessään ja
tervehti herra Kostoa kohteliaasti hattuaan nostaen, minkä jälkeen
hänen armonsa riensi panemaan hatun päähänsä voidakseen ottaa sen
jälleen käteensä vastatessaan tervehdykseen.
Sitten puhui ensinmainittu: »Jumalan rauhaa, tervetuloa Várpalotaan,
teidän armonne ja tekin, Szelistyen naiset! Nouskaa vain vaunuista, jos
suvaitsette!»
Näin sanoen hän viskasi taistelunuijan, jonka ohikulkeva palvelija otti
huostaansa, ojensi kätensä pikku Vucalle, joka istui selin ajomiehen
vieressä, tarttui hänen vyötäisiinsä sen ajan tavan mukaan, heilautti
häntä ilmassa ja antoi hänen liukua maahan; kaksi muuta lakeijaa, tai
keitä lienevät olleet, teki samoin Anna Gergelylle ja Maria Schrammille.
Poloiset, suloiset olennot eivät puhuneet sanaakaan; he huohottivat
vain pelokkaina heidän käsissään kuin pikkulinnut kissan kidassa,
kummastelivat ja tuijottivat ympärilleen, punastuivat eivätkä tienneet
minne katsoa, minne mennä.
Ja nyt, ennenkuin he olivat ehtineet tointua hämmästyksestään,
juoksi esiin — ei edes tietty mistä — kolme pientä hovipoikaa,
yllään kirsikanpunaiset husaarintakit, jalassa keltaiset saappaat ja
kupeella pienet sapelit. Hovipojat kumarsivat syvään ja — oi, kuinka
ihastuttavaa ojensivat kullekin heistä kukkavihon. Siinä oli punaisia
kamelioita ja valkoisia kieloja.
Naiset ottivat ne vastaan, ottivat ne todellakin vastaan, mutta he
eivät vielä koskaan olleet nähneet niin ihania kukkasia. (Kotonahan oli
vain malvoja!) Mutta he hymyilivät kukkasille kuin vanhoille tutuille.
Eihän kukka voi olla tuntematta toista.
Nyt erosi piiristä kolme varjostinta kantavaa lakeijaa, jotka
asettuen kunkin naisen vasemmalle puolelle avasivat viheriät
päivänvarjot, niin että auringonsäteet pääsivät vain hipomaan kuulujen
szelistyeläisnaisten kasvoja.
Kulkue lähti liikkeelle. Voi, hyvä Jumala kuinka hullunkurista ja
kuitenkin sievää se olikaan, kun he astelivat näin juhlallisesti
avattujen päivänvarjojen alla!
Etunenässä käveli isonenäinen poika, pidellen jälleen kädessään
kohotettua taistelunuijaa, jonka hän taas oli löytänyt ties mistä.
Hänen takanaan tuli Anna Gergely ylpeänä kuin todellinen kuningatar.
Hän ei katsellut oikealle eikä vasemmalle, ikäänkuin olisi nähnyt
tällaista jo kotonaan.
Heitä seurasi Maria Schramm epävarmoin hoippuvin askelin, pää
painuksissa.
»Mikä sinua vaivaa?» kysyi varjostimen kantaja.
»Ah, pelkään kovin pyörtyväni.»
Sitten tuli pikku Vuca, astuen teeskennellyn pienin askelin ja
keinutellen lanteitaan kuin kotona paimentaessaan vuohia.
Kerran tai kahdesti hän kääntyi taakseen katsomaan Korjákia, hymyili
tälle, iski silmää heiluttaen lapsellisesti kukkavihkoa oikeassa
kädessään.
Kulkueen lopussa tulla vetelehti herra Rostó, joka ei voinut olla
tuntematta katkeruutta, kun hänen osalleen ei tullut minkäänlaista
kunnianosoitusta, vaikka koko valikoima oli hänen ansiotaan. Hänellekin
olisi pitänyt tuoda varjostin. Se ei olisi vienyt kuningasta häviöön.
Lisäksi piti Vucan ylimielinen käytös häntä alinomaisessa pelossa, ja
hän yritti näyttää tytölle tyytymättömyyttään tekemällä harjaksisilla
kulmakarvoillaan lakkaamatta merkkejä, kun Vuca kääntyi katsomaan
taakseen, mutta tyttö ei kertaakaan kääntynyt katselemaan häntä.
Varjostimenkantajat olivat koreita poikia ja taisivatpa olla oikeita
veitikoita, sillä he liimasivat katseensa naisiin, niin että näihin
valui hehku, joka oli voimakkaampi kuin mitä kuumimmat auringonsäteet
olisivat synnyttäneet, ellei päivänvarjo olisi niitä lieventänyt.
He käyttivät lyhyen matkan hyväkseen, ei vain herkutellakseen
silmillään, vaan myös vallattomaan lörpöttelyyn.
»Ovatko miehet siis Szelistyessä niin tuiki tarpeen?»
Kaunis Maria Schramm ei ollenkaan vastannut kysymykseen, vaan puri
huultaan.
»Oi, älkää kysykö minulta mitään, koko maailma pyörii silmissäni tässä
kuumuudessa.»
»Jos aiot pyörtyä, armaani», sanoi varjostimenkantaja vallattomasti,
»niin tee minulle palvelus ja pyörry nyt syliini, sillä myöhemmin
viuhkankantajat ottavat sinut huostaansa».
Maria hymyili ja pisti peukalon ilkamoiden hampaittensa väliin (sillä
nainen osaa ärsytellä, vaikka olisi puolikuollut).
»Silloin saatte kauan odottaa.»
Taistelunuijaa kantava nuorukainen kääntyi tuon tuostakin Anna Gergelyn
puoleen ja aloitti keskustelun hänen kanssaan.
»Pelkäätkö kuningasta, serkkuseni?»
Anna Gergely väänsi kasvojaan, mikä teki hänet vieläkin kauniimmaksi.
»Ei hän minua syö.» Sitten hän lisäsi: »Enhän ole varastanut mitään.»
Varjostimenkantaja kumartui hänen puoleensa.
»Varo, kaunis pikku nainen, varo, sillä ennenkuin aurinko laskee, ehdit
vielä varastaa monta sydäntä.»
Nyt taistelunuijaa pitelevä kääntyi jälleen.
»En olisi odottanut Szelistyessä puhuttavan niin hyvää unkaria.»
Nyt he olivat saapuneet linnan holvikäytävään. Kun he olivat päässeet
pylväiden pariin, kumarsivat nuo kolme varjostimenkantajaa ja hävisivät.