»Teidän pitää huomenna toisena helluntaipäivänä päivällisaikaan tulla
hänen eteensä.»
Määräys tuotti Rostólle suurta iloa.
»Vai niin, kuningas tietää siis jo, että olemme saapuneet. Hän lähettää
meitä noutamaan. Se on hyvä merkki, lapset, oikein hyvä merkki. Hän
haluaa nähdä meidät, se on suuri asia! Me lähdemme matkalle varhain
aamulla, sillä puolipäivän aikaan hän haluaa nähdä meidät luonaan; ehkä
hän pyytää meitä jäämään sinne päivälliselle.»
Loistavia, utuisia mielikuvia ilmestyi hänen näköpiiriinsä. Hän
maalasi mielessään vastaanottokohtauksen, minkä jälkeen hän lapsen
lailla hajoitti kirjavat rakennuskivet sommitellakseen niistä uuden
rakennelman. Se oli hänestä ylen huvittavaa, hän kun oli jo tällä
pitkällä matkalla eläytynyt seikkailuun siinä määrin, että piti
itseäänkin szelistyeläisnaisena.
Tähän iloiseen mielialaan sekaantui myöhemmin hienoista
tyytymättömyyttä.
Vucan ja isännän välillä syntynyt rakkaus kehittyi ihmeellisellä
tavalla, kuten Amaryllis-kuningattaren kirsikkapuu, joka kahdessa
tunnissa versoi siemenestä, sai lehdet, työnsi nuput ja alkoi kukkia.
Korják näytti piittaavan perin vähän siitä, että hänen talossaan
tänäänkin kävi suunnaton joukko vieraita (niin että kolmen
naapurivaimon täytyi tulla keittiöpuolelle apuun). Hän meni
iltapäivällä vielä kerran herra Rostón ja tämän seuralaisten
huoneisiin, mutta nyt äitinsä seurassa, ja pyysi toistamiseen Vucan
kättä.
»Minä en voi luovuttaa häntä», vastasi ukko äkeissään.
»Siitä ei tule nyt mitään.»
»Mutta minä tahdon saada hänet miehekseni ja saankin», uhmasi tyttö.
»Vaiti, sammakko! Sinä olet Georg Dóczyn maaorja, ja vain hän voisi
määrätä kohtalosi! Sinä olet nyt sitäpaitsi matkalla kuninkaan luo, ja
Jumala yksin tietää, mitä hän teille tekee.»
»Minä en mene kuninkaan luo», sanoi tyttö, »nyt en ainakaan».
Ja hän polki jalkaa kuin raisu varsa.
»No, saammepa nähdä!» raivosi prefekti nyrkkiä heristäen.
»Ainoastaan jos panette minut kahleihin, teidän armonne, voitte viedä
minut täältä, muutoin ei. Näin kahlehdittuna kuljetettakoon minut
kuninkaan eteen; siellä kyllä sanon hänelle, 'oikeamieliselle', miksi
minua näin kohdeltiin.»
Mutta siihen haihtuikin hänen rohkeutensa viimeinen pisara — hän alkoi
itkeä.
Vanha Rostó oli hyväsydäminen ihminen, raivosi vielä tuokion, sitten
alkoi silitellä Vucan korpinmustaa tukkaa ja yritti rauhoittaa häntä
kauniin sanoin.
»No, älä tee tyhmyyksiä, sydänkäpyseni, se voisi tärvellä kauneutesi,
ja silmäsi tulehtuvat. — Tule järkiisi, pikku Vuca. — Huomenna tähän
aikaan voit minun puolestani itkeä mielin määrin, mutta nyt et saa.
Voi sinua pikku hupakkoa, minäkö panettaisin sinut kahleihin! Kuinka
mokoma ajatus juolahti mieleesikään? Kytkeä kahleihin sirot nilkkasi! —
Silloinhan olisin kelvollinen hirtettäväksi.»
Mutta kaikki rauhoituskokeet ja kaikki lupaukset olivat turhia. Pieni
olento ei ottanut lauhtuakseen, ei tahtonut syödä eikä juoda, vaan itki
yhä.
Iltapuolella Rostó lähti erään korutavarakauppiaan luo, jonka hän sai
houkutelluksi avaamaan myymälänsä, ja osti Vucalle pitsejä ja nauhoja.
Mutta tyttö halusi vain Korjákin; uhmaten hän viskasi kaikki sievät
tavarat permannolle.
Prefekti väänteli epätoivoisena käsiään mitä oli tytölle tehtävä?
Hän tunsi romanilaisveren; hän tiesi, kuinka itsepäisiä romanilaiset
ovat. Jutusta tulisi ikävyyttä, vieläpä häpeää!
Toisaalta hän pelkäsi Korjákin asettuvan vastarintaan.
Vihdoin pitkän sisäisen taistelun jälkeen hän piti järkevimpänä —
_necessitas frangit legem_ — sopia siitä, että vuohi saisi syödä
kylliksensä ja hänellekin jäisi ruohoa.
Hän selitti Korjákille juhlallisesti, että tyttö tulisi hänen omakseen,
jos hän lähtisi huomenna hangoittelematta kuninkaan luo ja esiintyisi
siellä kiltisti.
»Annatteko kunniasananne, teidän armonne, että tuotte hänet minulle
takaisin?»
»Hyvä», huohotti Rostó ja tarjosi hänelle kätensä.
»Sellaisena kuin viette hänet täältä?»
Rostón käsi peräytyi.
»Sellaisena kuin saan hänet takaisin.»
Ja nyt peräytyi Korjákin käsi. Hän nauroi pilkallisesti, ja hänen
hampaansa nirskuivat. »Mitä hänestä jää jäljelle, tarkoitatte?»
Prefekti kohautti hartioitaan.
»No, kulta voi kuningasta käskeä?»
Silloin miehet joutuivat sellaiseen toraan, että herra Rostó tahtoi
heittää Korjákin ulos huoneesta ja Korják herra Rostón koko majatalosta.
Edellinen uhkasi lähteä palatinin puheille, jälkimäinen sanoi
vetoavansa Elisabet Szilágyiin, joka aina katkaisi kärjen mokomilta
jumalattomuuksilta. Vasta sydänyön korvissa, kun muut vieraat jo olivat
hajaantuneet, solmittiin rauha Korjákin äidin välityksellä (sillä
kinastelevat miehet eivät puhuneet enää toisilleen).
Sovittiin seuraavasta: Vuca lähtisi toisten Szelistyen naisten mukana
kuninkaan luo (olihan kuningas kunnianmies, joka ei ajatellut pahaa).
Mutta Korják lähtisi myös heidän matkaansa ajomiehenä (sillä Korják oli
urhea poika, joka osasi torjua kaiken pahan).
Niin he sitten lähtivät: aamuhämärässä herra Dóczyn kuulut, nauhaniekat
vaunut alkoivat vieriä Veszprémin suunnalle. Korják istui, päässä
pyöreä hattu ja yllä Dóczyn liveripuku, ajopenkillä ja yllytti hevosia
usein ruoskansivalluksin.
Naiset olivat uupuneina uinahtaneet. Ja vain kun vaunut tärskähtivät
tavallista ankarammin, aukenivat milloin mustat, milloin siniset
silmät. Täysin valveille he tulivat vasta kun polttava aurinko alkoi
kutkuttaa heidän kasvojaan ja paahtaa niitä punaisiksi.
»Kukko kiekuu!» huusi herra Rostó leikiten heidän korvaansa. »Herätkää,
kanakullat, ja sinäkin, kananpoika!»
Hymyillen he aukaisivat silmäparit ja hieroivat sormillaan niistä
unenrippeet.
Hei, Majmuna-haltiatar, matkaasi metsään!
Ah, se oli tosiaankin ihana metsä, joka etäältä tummanvihreänä
viittoili heille!
Rostó selitteli heille: »Se on Bakonyn metsä, siellä asuu kuuluisia
rosvoja.»
Toisella puolella, kaukana, niin etäällä, että silmä tuskin ylti sinne,
näytti sininen silkkikangas olevan vedetty niittyjen katteeksi.