»Kuningas ei ole kotona.»
»Missä hän sitten on?»
»Várpalotassa, jossa ei kukaan saa häntä häiritä.»
Herra Rostó raapi korvantaustaan ja murisi jotakin sentapaista, »että
kuninkaan pitäisi aina olla Budassa», niinkuin vesiruukun, josta jano
sammutetaan, aina tuli olla samassa paikassa, pikku penkillä tuvan
edessä.
»No, hitto vieköön minut, jos tiedän, mitä meidän nyt on tehtävä,
lapsikullat.»
Suuri ihmisjoukko oli kokoontunut ympäröimään heidät; tuollaisissa
paikoissa on katu täynnä tyhjäntoimittajia.
Komeat ritarit ja palatinit pysähtyivät katselemaan kauniita naisia.
Missä on hunajaa, siellä on pian ampiaisiakin. Yksi ja toinen yritti
aloittaa keskustelua. Kuinka häpeämättömiä ovatkaan kaupunkilaisherrat!
»Mitä te tuotte, herra serkku?»
»Sen voin sanoa vain kuninkaalle», vastasi herra Rostó pidättyvästi;
»paha kyllä meille, ettei hän ole kotona».
»Hänen sijaisensa, valtakunnanpalatini, on tavattavissa.»
Herra Rostó mietti: »Tosiaankin, lähdenpä palatinin luo. Ellei se
hyödytä, ei se vahingoitakaan.»
Ei ollut helppo päästä valtakunnanpalatinin puheille.
Herra Mikael Országh oli ylen suuri herra.
He odottivat runsaan tunnin, kunnes ovenvartija vihdoin avasi heille
oven ja laski heidät sisään.
Valtakunnanpalatini, kumarainen, valkohapsinen ja valkopartainen vanha
herra, hämmästyi ikihyväksi nähdessään kolme kaunotartamme. — Tuntui
kuin kolme sulotarta olisi seissyt hänen edessään, viehättävinä,
pelokkaina ja lumoavina.
Herra Rostó kokosi voimansa pitkään latinankieliseen puheeseen, mutta
jo muutaman sanan perästä hän takertui.
»Älkää kiusatko itseänne suotta», keskeytti valtakunnanpalatini hänet
ja kääntyi sitten ystävällisenä naisten puoleen.
»Mitä lähetystöä te olette?»
»Ei tämä ole mikään lähetystö, teidän ylhäisyytenne, vaan
mallikokoelma.»
»Mallikokoelmako?» kummasteli palatini. »Ette kai ole oikein
tolkussanne. En ymmärrä teitä.»
Sitten herra Rostó perin hämillään ja vähän väliä sotkeutuen kertoi
koko jutun alusta saakka. Hän oli Nagyszebenin kreivin prefekti, ja
kun kuningas oli halunnut saada Szelistyen naisista malleja, lähetti
Nagyszebenin kreivi täten pyydetyt naiset todistukseksi, että he olivat
kauniit, j.n.e. Mutta koska hänen majesteettinsa kuningas ei ollut
Budassa, olivat he tulleet hänen sijaisensa luo.
Palatini hymyili.
Perintätavalle uskollisena hän otti somaa pikku Vucaa leuasta ja sanoi
sitten kierrellen harmaita viiksiään: »Ah, hyvä mies, on kyllä totta,
että olen kuninkaan sijainen, mutta en kykene edustamaan häntä kaikissa
asioissa, ja minusta tuntuu, että tämäkin kuuluu niihin.»
»Mitä teidän ylhäisyytenne siis neuvoo meitä tekemään?»
»Odottakaa, kunnes kuningas tulee takaisin.»
Järkevästi sanottu, muuta neuvoa ei ollut. Herra Rostó läksi siis ensi
töiksi etsimään asuntoa. Hän tunsi Budan majatalot hyvin, koska hän
oli nuorena ollut kreivi Andreas Baumkirchnerin, nykyisen Pressburgin
kreivin, kamaripalvelijana. Hän tiesi, missä molemmat majatalot
»Oravainen» ja »Musta puhveli» sijaitsivat. Ne seisoivat yhä vielä
silmä vastatusten sillä paikalla, missä aatelispalatsien rivi loppui,
siinä missä nyt on valtiovarainministeriö, mutta »Oravaiseen» kuului
vielä osa Matiaskirkon tonttiryhmää.
Saavuttuaan paikalle he jäivät neuvottomina seisomaan molempien
samannäköisten talojen eteen.
»Mustassa puhvelissa» oli vilkas elämä käynnissä. Avonaisesta ikkunasta
kuului iloista puheensorinaa, ja silloin tällöin tulivat vieraiden
päät näkyviin. »Oravainen» taas näytti hiljaiselta, kuolleelta (vaikka
neitsyt Marian kirkon kellot juuri äsken olivat ilmoittaneet vasta
puolipäivänajan), kuin lumotulta linnalta. — Siellä ei varmaankaan
ollut ainoatakaan vierasta, sillä isäntä itse istui penkillä oven
edessä ja soitti viulua.
»No kumpaanko poikkeamme, tipuseni?»
»Orava on kauniimpi kuin puhveli», vastasi Anna Gergely, joka
tarkasteli oven yläpuolella olevaan syvennykseen sovitettua oravaa.
»Hm», tuumi herra Rostó, »mutta puhveli on voimakkaampi».
»'Oravainen' on hiljainen paikka», arveli lempeä Maria Schramm.
»Hm», sanoi herra Rostó, »mutta 'Puhvelissa' tarjoillaan varmaankin
parempaa viiniä; muutoin ei sinne tunkisi niin paljon vieraita».
»Ah, hyvä Jumala, kuinka ihanaa soittoa!» huusi pikku Vuca, Rostón
lemmikki, ihastuneena. »Menkäämme sinne, jalosukuinen herra».
Nyt Rostó ei voinut vastustella, ja he poikkesivat siis »Oravaiseen»,
jonka isäntä ällistyi suunnattomasti ja lopetti viulunsoiton siihen
paikkaan.
»Mitä haette?» kysyi hän uteliaana.
»Päivällistä ja majapaikkaa», vastasi Rostó, »hevosille tallia ja
rehua. Annatteko vai ette?»
Tämän kuultuaan majatalon isäntä riuhtaisi lakin päästään ja huusi
täyttä kurkkua majatalon sisähuoneisiin: »Äiti, äiti, vieraita on
saapunut!» Sitten hän kääntyi tulokkaihin päin: »Heti paikalla saatte
mitä haluatte, olkaa vain hyvät ja astukaa sisään.
Isännän huudoista sipsutti esille vanha äiti, jolla oli jäykäksi
silitetty valkoinen palttinahilkka, laahustavat tohvelit, valkoinen
esiliina ja vyöllä kaliseva avainkimppu. Voi nähdä, ettei hän ollut
uskonut pelkkää huutoa, vaan tuli itse omin silmin katsomaan sitä
suurta ihmettä, että »Oravaisessa» oli vieraita.
»Ai, ai, siis todella... ah, pikku kullat» (hän katseli kauniita
tulokkaita tarkoin); »jokaisen tomuhiukkasen puhallan pois
istuimiltanne, kun olette näin kunnioittaneet meitä. Minulla on hanhia
ja kanoja, jokainen niistä karhun kokoinen.»
Ja hän hyöri ja pyöri kuin hyrrä, ja vanha palvelijatarkin pääsi
liikkeelle, ja neljännestunnin perästä alkoi sellainen keittäminen ja
paistaminen, että kaikki Szentgyörgyin ja Garan koirat kokoontuivat
keittiön eteen ahmimaan sieltä tulvivaa hienoa tuoksua.
Muuten ei majatalolla siihen aikaan ollut paljon merkitystä, kun
jokainen talo oli vieraille avoin, Majatalo ei ollut niin tuiki
tarpeellinen vieraita varten, kuin paremminkin porvareita itseään
varten, sillä mitäpä he kotona ikävissään tekivät varsinkaan milloin
heillä ei ollut vieraita? Sitäpaitsi miellytti senkin synkän vuosisadan
ihmisiä päästä porvarillisesti joskus ulos ja elää hetki aviovaimotta.
Sen ajan porvarit olivatkin jäyhiä miehiä, vähän toisenlaisia kuin
nykyiset. He kuluttivat yhä maineen leipää, jolla he jo niin kauan
olivat ravinneet itseään. Heidän muistissaan ja perimätietona eli vielä
suuri vallankumous, jolloin Budan porvarit Ludvig-pappinsa johtamina
juhlallisesti syöksivät paavin pyhän Pietarin istuimelta.
Paavi ei tätä päätöstä noudattanut, mutta sehän on hänen
yksityisasiansa. Voitto oli kuitenkin heidän.
Ne nauttivatkin siitä, mutta suurten tekojen muistosta voi iloita vain
viinilasin ääressä puolueettomana alueella, missä samalla voi hiukan
meluta. Lyhyesti, majatalo oli porvareille itselleen välttämätön.
Mutta yksi riitti kaupungille, kahta se ei tarvinnut. Sen johdosta
oli »Oravaisen» ja »Puhvelin» välillä ankara kilpailu, jopa niin
sanoaksemme ikuinen sota.
Nyt oli »Puhveli» huudossa, vieläpä hyvin vahvassa.
»Puhvelin» isäntä oli kolmisilmäinen, Wolfgang, joka siihen aikaan, kun
Ladislaus Hunyadi mestattiin, oli seissyt tehottavan kansan joukossa
ja joka sitten, kun pyöveli vielä neljännen kerran vauhtia ottaakseen
heilutti kirvestään, oli syöksynyt hänen kimppuunsa ja antanut hänelle
sellaisen korvapuustin, että mieheltä oli heti toinen silmä vuotanut
kuiviin.
Siitä alkaen hän oli kansan suosiossa, ja yleinen mielipide liitti
hänen silmänsä arvomerkiksi sen silmän, jonka hän oli puhkaissut
mestaajalta, sanomalla häntä kolmisilmäiseksi Wolfgangiksi.
Tämä teko tuotti Wolfgangille satumaisen rikkauden. Porvarit olivat
ottaneet »Mustan puhvelin» muotiin, tosin uhraamalla »Oravaisen», jonka
pihalla ja kynnyksellä rehoitti rikkaruoho.
»Oravaisen» isäntä, Wenzel Korják, jonka liike aikaisemmin niinikään
oli menestynyt melko hyvin, yritti monta keinoa pelastautuakseen
joutumasta täydelliseen perikatoon. Hän tarjoili parempaa viiniä,
keitti parempaa ruokaa, mutta turhaan: koko kaupunki oli ja pysyi
rakastuneena »Mustaan puhveliin».
Sitten hän alensi hinnat.
Mutta se se vasta paha juttu oli, sillä se vain tehosti »Puhvelin»
hienoutta.
Hän koetti kaikkia maailman keinoja, kävipä tapaamassa
Kulifinytó-vanhusta, Besnyön satavuotista munkkia, jonka valkoinen
parta kronikan mukaan ulottui polviin saakka ja joka antoi neuvoja
ruhtinaille ja kreiveille mitä erilaisimmista vaikeista ja
epämiellyttävistä kysymyksistä. (Hän elelikin sitten varsin hyvin
Besnyön luostarissa ja paisui kuin hämähäkki.)
Rukoiltuaan turhaan hyvää Jumalaa Korják vetosi asiassaan Kulifinytón
viisauteen ja lähti pyhiinvaellusmatkalle Besnyöön.
Hän valitti munkille »Oravaisen» taantumista ja omia turhia
ponnistuksiaan; sitten hän lausui munkille seuraavat sanat: »Oi,
sanokaa minulle, isä, mitä minun on tehtävä, mihin ryhdyttävä ja kuinka
taivutettava ihmiset, jotta he kävisivät minun majatalossani.»
Satavuotias Kulifinytó siveli maailmankuulua pitkää
partaansa ja vastasi seuraavasti: »Sinä, poikani, älä puhu; kenenkä
kanssa sinä haluaisitkaan puhua? — Puhukoon karitsa hevoselle. — Oletko
ymmärtänyt? Sillä enempää en sinulle totisesti sano.»
Eikä hän sanonutkaan enempää, mutta Korják ei liioin ymmärtänyt häntä.
Mitä karitsaa ja mitä hevosta se Kulifinytó lienee tarkoittanut?
Hän oli tosin hyvän neuvon palkaksi tuonut kolme karitsaa, mutta
hevosesta ei ollut mainittukaan. Olisiko Korjákin pitänyt käsittää
asia niin, ettei hänellä ollut ymmärrystä enempää kuin hevosella,
koska hän salli munkin uskotella hänelle mitä tahansa? Mutta sekin oli
mieletöntä, sillä karitsat hän oli kerta kaikkiaan luovuttanut, ja mikä
kerran joutuu munkkien haltuun, sille ei kukaan enää milloinkaan puhu.
Poloinen Korják oli kotimatkalla tulla kaistapäiseksi tätä
sekasotkuista neuvoa tuumiessaan, kunnes kotona hänen äitinsä arvasi,
kuinka se oli selitettävä.
»Näetkös, poikaseni, se tarkoittaa tietysti soittoa, sillä hevonen
puhuu lampaalle, kun käyrällä kosketetaan viulun kieliä.»
Hyvinkin mahdollista, että munkki tarkoitti soittoa, sillä käyrä on
tehty hevosen jouhista ja kielet karitsan suolista. Piti siis saada
ohjelmaan soittoa.
»Oravaisen» nuori isäntä riensi hankkimaan soittokunnan, jonka tuli
soittaa iltapäivisin.
Mutta sillä hän teki itsensä ihan naurettavaksi, sillä
mustalaissoittokaan ei houkutellut ketään hänen taloonsa.
Palkatut kuusi ruskeaa miestä soittivat tyhjille seinille, muut eivät
kuunnelleet kuin korkeintaan sirkat, jotka itsekin soittelevat.
Kun öisin kurkisti ikkunasta sisälle, oli näky suorastaan aavemainen:
nuo kuusi mustalaista istuivat yksikseen ja soittelivat otsa hiessä
tanssikappaleitaan. Moni erikoisen taikauskoinen kuvitteli näkevänsä
ilmestyksiä.
»'Oravaisessa' pitävät vainajien sielut tanssiaisia. Kuusi mustalaista
soittaa heille, ja haamut pyörähtelevät piirissä ja karkelevat
zsárdasia ja palotásia, niin että luut luskuvat.»
Kaupungissa kerrottiin siitä moninaisia hirveitä juttuja.
Valtakunnan suuret vainajat kuuluvat pitävän siellä tanssiaisiaan.
Ladislaus Hunyadi karkeloi Maria Garan kanssa muiden pyörivien mukana
ja pitää irtihakattua päätänsä kainalossaan... Muuan varteva haamu
kiepsahtaa tuon tuostakin tanssiparin luo, sieppaa pääkallon kantajansa
kainalosta ja leikkii sillä pallolla tunnin ajan. Se on Brankovicsin,
serbialaisen voivodin, sielu, ja se on hänen haudantakainen
rangaistuksensa eräästä tunnetusta kirjeestä... Rouva Szapolyai-vainaja
kuuluu ratsastavan sinne joka yö pukilla... Mutta sen voi nähdä vain,
jos on syntynyt Lucian päivänä hetkellä, jolloin iltatähti nousee. Muut
kuolevaiset näkevät siellä vain kuusi tämän maailman mustalaista, jotka
siellä soittelevat.
Osittain nämä kummitusjutut, osittain kalliit kustannukset saivat Johan
Korjákin luopumaan tästä viimeisestäkin keinosta, josta oli koitunut
vain se hyöty, että hän oppi ikävissään itse soittamaan viulua.
Senvuoksi hän pani soittokunnan viralta ja mietti juuri itsekseen,
eikö hänen olisi ryhdyttävä katsomaan itselleen toista toimialaa,
haudaten katkeran mielialansa ja synkeät ajatuksensa alakuloisen laulun
säveliin, kun vanha Rostó saapui szelistyeläisnaisineen.
Korják avasi heille kauneimman huoneensa ja kattoi sitten pöydän.
Senjälkeen hän ryhtyi keittiöpuuhiin päivällistä varten — kun äkkiä
alkoi ruokasalista kuulua kovaa kilinää ja meteliä.
Hän syöksyi paikalle katsomaan, olisiko koira ehkä vetänyt jotakin
permannolle. Mutta taivaan vallat, mitä oli tekeillä! Kaksi hovilaista
siellä koputteli sinettisormuksellaan pöytään huutaen: »Hei, isäntä,
isäntä!»
Heidän kannuksensa kilisivät, heidän sapelinsa kalisivat; niiden ääni
hiveli ihanasti hänen korvaansa.
»Mitä haluatte?» sopersi poloinen Korják pelästyneenä, sillä hän luuli,
että hänet vangittaisiin.
»Viiniä me haluamme ja parasta lajia, yksi, kaksi, kolme, heti!»
Hän toi heille viiniä ja hieroi kummastuneena silmiään.
Näistä kahdesta soreasta upseerista oli sillä välin tullut kahdeksan.
Nämäkin vaativat viiniä, ja kaksi ensiksi tullutta alkoi udella:
»Onko totta, että Szelistyen naiset ovat majoittuneet tänne?»
»En tiedä, mistä he ovat, mutta vastikään tuli tänne kolme naista erään
vanhan herran seurassa», vastasi isäntä joltisenkin ylpeästi.
»Ovatko he hyvin kauniit?»
»En ole tarkkaan katsonut — pyydän alamaisimmin...»
»Olette narri, Korják, tietysti he ovat. — Mutta missä he nyt ovat ja
mitä he tekevät?»
»He haluavat päivällistä.»
»Tulevatko he tänne syömään?»
»Kyllä, tänne he tulevat.»
Ja hän osoitti katettua pöytää, jolla ohutkaulaisessa astiassa heloitti
kolme helluntairuusua.
Ah, Korják ei ole narri. — Hän tietää jo, mikä on kohtuullista.
Kun hän puheli upseerien kanssa, kävi ovi ehtimiseen; taukoamatta
se kääntyi saranoillaan, kun uusia vieraita tulvi sisälle, milloin
kokonainen magnaattiseurue, milloin taas joku porvari, linnan
ylimielisiä iloisia hovipoikia, vanhoja keikareita, paksuja,
kaksoisleukaisia talonherroja, joukossa joku »Mustan puhvelin»
kantavieraistakin. Mikä taivaan ihme olikaan tapahtumaisillaan!
Herra Korják ihan kauhistui. Mitä oli hänen majatalolleen tapahtunut?
Tämä ei voinut tulla Jumalasta; se oli varmaankin paholaisen kepponen.
Vaikka hän olisi jakautunut kymmeneen osaan, ei hän olisi ehtinyt tuoda
viiniä sitä haluaville ja muun touhun ohessa jokainen halusi puhua
hänelle — kymmeneltä taholta häntä huudettiin:
»Yksi sana, Korják!»
»Tulkaa tänne, isäntä!»
»Oletteko kuuro vai mitä?»
Ja jokainen kyseli tietoja taloon saapuneista vieraista, kuiskaavalla
äänellä ja tuiki uteliaana ja jännittyneenä.
Ahaa — nyt hän ahtoi ymmärtää — kauniit talonpoikaisnaiset toivat nämä
monet vieraat!
»Tulen, tulen!» huusi hän milloin sieltä, milloin täältä. Kovasti
meluten hän syöksyi hikoilevana ja huohottavana portaita alas kellariin
noutamaan viiniä.
Toiselle vanhalle palvelijattarelleen hän oli uskonut vieraiden
palveluksen, mutta toisen hän lähetti Hafnerkadun varrella asuvan
veljensä luo, jolla oli siellä lihakauppa, sanomaan, että hän tulisi
koko joukkonsa kanssa avuksi, sillä vieraat olivat hyökänneet
valtaamaan »Oravaisen».
Kun Szelistyen naiset tulivat ruokasaliin istuakseen päivällispöytään,
olivat jo kaikki paikat, joka nurkka ja kolo niin täyteen sullottuna,
että vanhalle Korják-rouvalle jäi tuskin tilaa tuoda pöytään ja viedä
pois lautaset, joilla höyrysi ihania, juuri valmistettuja ruokia. — Ja
yhä tuli uusia vieraita.
Katsokaa, nyt tulee haukanpyynniltä palaava loistava seurue.
Mukana ovat herra Losouczy ja herra Dragffy metsästystorvet kupeella.
No niin, kaupunkiin oli salamannopeasti levinnyt tieto, että kuninkaan
malliksi haluamat Szelistyen naiset olivat saapuneet ja majoittuneet
»Oravaiseen». Tuossa tuokiossa koko Buda oli liikkeellä. Sillä ne piti
nähdä, vaikka olisi ollut puolikuollut!
Kun ei sisällä enää ollut vieraille tilaa, iloittiin siitä, että
saatiin paikka pihalta tai oven edestä.
Mutta kaikella on rajansa. Vihdoin ei ulkonakaan ollut yhtään sijaa;
tosin oli nyt suloisen leuto kevätiltapäivä, eikä viini Korjákin
kellarissa ollut vielä loppunut, mutta vaikka koko ympäristön tuolit ja
pöydät oli haalittu yhteen, ei niitä sittenkään ollut tarpeeksi.
Korják pöyhkeili riemusta; hänen kasvonsa loistivat iloa ja
tyytyväisyyttä, ja kiitollisena hän katseli Szelistyen naisia.
Taivas, kuinka kauniita he olivat!
Varsinkin pikkuinen tummaverinen, joka aina nauroi!
Tuo hymy voitti auringonpaisteenkin.
Vanha rouva Korják sipsutteli ja huojui hänkin vieraiden parissa,
mutta nainen on aina nainen, sillä hän ei pitänyt vierastulvaa onnen
ensimmäisenä hymynä kuten hänen poikansa, vaan ainoastaan tilaisuutena
kostaa kaiken sen, mitä hän vuosikausia oli saanut kestää nöyryytyksen
kärsimystiellä, ja kun pöydät ja tuolit loppuivat, lähetti hän
palvelustytön »Mustan puhvelin» emännän luo seuraavin terveisin: »Rouva
majatalonemäntä lähettää terveisiä rouva majatalonemännälle ja pyytää,
että rouva lainaisi hänelle tyhjät pöytänsä ja tuolinsa, sillä meillä
ei vieraille enää ole istumapaikkoja tarpeeksi.»
Tämän kuultuaan ei »Puhvelin» emäntä, vaikka jo lähenteli
kuuttakymmentä, hidastellut, vaan syöksyi päätä pahkaa nurkkaan
hakemaan luudan ja olisi varmaankin piessyt sanantuojan
pahanpäiväisesti — mutta samassa hetkessä tuli paksu, verevä
kolmisilmäinen Wolfgang, joka juuri oli etsimässä laskuja
pöytälaatikosta, äkkiä näiden sanojen johdosta tulipunaiseksi vihasta
ja kaatui lattialle huutaen: »Sen hävyttömyyden Korják saa vielä
maksaa!»
»Voi minua!» huusi puhvelinemäntä sydäntäsärkevästi ja pudotti luudan.
»Hän on kuollut! Apua! Vettä, vettä!»
Hän kumartui miehensä puoleen, jonka pään hän otti käsiensä väliin.
Mutta hyväsydäminen Verona, »Oravaisen» palvelijatar, juoksi noutamaan
vettä ja alkoi pirskottaa sitä sairaan päälle. Mutta isäntä tunsi vasta
sitten helpotusta, kun kiireesti paikalle kutsuttu Konstantinus Koszta,
budalainen kirurgi, saapui ja iski hänestä suonta, sillä — se oli
tapahtunut — kolmisilmäinen Wolfgang oli saanut halvauksen.
Verona palasi kotiin tärkeännäköisenä; hän jaksoi töin tuskin odottaa,
kunnes sai kerrotuksi asian isäntäväelleen.
»No, tuolla vastapäätä on tekeillä kaunis paisti: 'musta puhveli' on
saanut halvauksen.»
Korják ja hänen äitinsä pelästyivät.
»Kas vain, se se herättää ihmisissä taas pahaa verta.»
Mutta tapahtuikin päinvastoin.
Kun vieraat saivat kuulla tapauksesta, sanottiin yleisesti: »Se on
omansa sille kateelliselle koiralle! — Siinä näette! Kun Korják-rukalla
kerrankin on pari vierasta, suuttuu hän niin, että saa halvauksen.
Korják sitävastoin on vuosikaudet hiljaa ja alistuvasta kärsinyt
kohtalon raskasta kättä. Entä kuinka erinomaista viini täällä on,
ja huoneistokin, Jumala tietää miksi, on täällä miellyttävämpi kuin
'Puhvelissa'.»
Lyhyesti sanoen, halvauskohtaus vei ihmiset Korjákin puolelle.
Sillä onni on sellainen: kun se kerran suosii jotakuta, punoo se
suojatilleen seppeleen vaikka hänen vioistaan.
Szelistyen naiset lähtivät iltapuolella herra Rostón kanssa katsomaan
kaupunkia, varsinkin liikkeitä ja myymälöitä, joissa venetsialaiset
ja kreikkalaiset kauppiaat näyttelivät ihania tavaroitaan. Siitä
huolimatta virtasi vieraita yhäti »Oravaiseen», sillä tiedettiin
naisten palaavan sinne illalliselle.
Koko illan, tunkeili siellä ihmisiä, ja majatalon lähettyvilläkin
vilisi väkeä.
Illallisen aikaan kiiruhti moni ylpeä korkea herra, joka muutoin ei
astunut jalallaankaan tavalliseen majataloon, tekemään tuttavuutta
herra Rostón kanssa, saadakseen tilaisuuden hiukan puhutella kuuluja
Szelistyen naisia.
Huomenna olisi seurapiirin halutuin henkilö se, josta sanottaisiin:
»Tuo vekkuli oli eilen Szelistyen naisten kanssa tekemisissä.»
Niin, sellainen on muoti, tuo voimakas kiihoitin! Vähäpätöisten
jumalatar, mutta mahtava; samalla tavalla se hallitsee Zeuksen,
Jupiterin ja Jehovan aikana. Eikä kristilliseen jumalakäsitteeseen
kuulu vain kolme persoonaa — neljäs on muoti.
Vaikka Szelistyen naiset noin kymmenen ajoissa vetäytyivät huoneisiinsa
mennäkseen levolle, huvitteli väkijoukko »Oravaisessa» vielä keskiyöhön
saakka, ja kun aamupuolella yötä vihdoin tuli rauhallista, ja emäntä
vapisevin käsin levitteli pöydälle päivän suuret rahatulot, taalareita
ja kultarahoja, sanoi hän pojalleen: »Tiedätkö, poikani, mitä saamme
kiittää tästä päivästä?»
»Szelistyen naisia.»
»Sinun viuluasi», oikaisi äiti, »niinkuin veli Kulifinytó sanoi».
»Mitä tarkoitat, rakas äiti?»
»Olen puhunut naisten kanssa, kun vein heidät makuulle. Molemmat
pitemmät ovat leskiä. — No, sanoppas, oletko koskaan nähnyt näiden
veroisia kaunottaria? Jospa olisin mies, Johan! Mutta mitä minun
pitikään sanoa? Aivan oikein, kolmas on neito, valakkilainen tyttö. No,
onneksi olemme kotoisin Grosswardeinista ja osaamme romaniankieltä,
ja minä voin siis jutella hänen kanssaan. — Onpa se kerrassaan soma
olento! Kaikki on hänessä somaa, mitä näet ja mitä et näe. Ymmärrätkö
minua? Olin läsnä, kun hän riisuutui. Eikö totta, nyt jo ymmärrät?
Punastutko? Katso minua silmiin, Johan! Pikkuinen miellyttää sinua? —
Mutta mitä minun vielä pitikään sanoa?
— Niin, kun siinä puhelin hänen kanssaan erilaisista asioista, tuli
sekin puheeksi, minkävuoksi he olivat poikenneet tänne eivätkä
'Puhveliin'. Silloin hän kertoi, että se vanha herra, joka toi heidät
tänne näyttääkseen heidät kuninkaalle, halusi poiketa 'Puhveliin',
mutta pikku Vuca, sillä Vuca on hänen nimensä, oli kuullut sinun
soittosi ja siitä ihan haltioissaan pyytänyt, että majoituttaisiin
tänne. — Näetkö, on sittenkin hyvä, kun karitsa puhuu hevoselle. —
Mutta mitä minun piti sanoa? Ahaa, kyllä jo tiedän. Päässäni pyörii se
ajatus, että hevosen pitäisi jo puhua lampaalle. Tämä tyttö tuottaisi
meille onnea; puhu siis hänelle. Jumala itse on lähettänyt hänet
luoksemme. Minulla on taikauskoinen aavistus, että meidän ei pitäisi
päästää häntä käsistämme. Tosin hän on vain talonpoikaisnainen, mutta
vähät säädystä — hän on kauniimpi kuin ruhtinatar. Jos olisin sinun
sijassasi, en laskisi häntä enää täältä, vaan ottaisin hänet omakseni,
menisin hänen kanssaan naimisiin — mitä minun vielä piti sanoa? Sain
hänet tunnustamaan, ettei hänen sydämensä ole sinulle vieras.»
»Mitä sanottekaan!» huusi Korják säihkyvin silmin.
Niin sattui sitten, kun naiset aamulla tulivat aterioimaan, että Korják
ojensi kummallekin leskelle ruusun, mutta Vucalle kaksi, valkoisen ja
punaisen.
Molemmat rouvat katsoivat toisiinsa kasvoillaan pilkallinen ilme,
ikäänkuin olisivat tahtoneet sanoa: »Katsokaapa tuota töllistelijää,
joka pitää tyttöä meitä sievempänä.»
Rostó tiuskaisi hänelle puoleksi leikillä: »Kuulkaa isäntä, kuinka
uskallatte antaa etusijan yhdelle suojateistani? Se jää kuninkaan
tehtäväksi.»
Korják vastasi romaniankielellä, joka kummastutti kaikkia, enimmän
kuitenkin Vucaa: »Kuningas arvostelee vain silmillään, mutta minä
katselen myös sydämelläni!»
Vucan kasvot hohtivat kuin tulisoihtu, ja hän loi katseensa ujosti
maahan.
»Mitä sinä puhut, senkin peto?» huusi julmistunut prefekti.
»Minä sanon, teidän armonne», ja isännän ääni muuttui juhlalliseksi,
»että kun naiset menevät hänen majesteettinsa luo vaatimaan miehiä,
saavat he heti yhden, nimittäin minut. Antakaa minulle neito vaimoksi,
teidän armonne.»
Vuca hypähti tuolilta seisomaan ja aikoi juosta tiehensä, mutta ovelta
hän jälleen kääntyi takaisin; silloin olisi ehkä voitu kuulla hänen
sydämensä lyövän, ellei herra Rostó olisi nostanut sellaista meteliä.
»Olisinko minä narri, kuuletteko? Oletteko menettänyt järkenne? Minäkö
hajoittaisin vaivalla haalitun kokoelmani?»
Mutta silloin hän tukki suunsa kädellään. Hän muisti äkkiä
lörpötelleensä tyhmyyksiä — eihän hänen sopinut paljastaa, että
Szelistyen naiset oli koottu.
»Muutoin», jatkoi hän rauhallisesti, »emme ole tulleet tänne naimaan,
toisin sanoen, että he menisivät naimisiin. Me etsimme täältä
miehiä emmekä tuo tänne naisia. Eikä tyttökään tahdo, ei ainakaan
toistaiseksi. Nyt on ensimmäinen tehtävämme päästä kuninkaan eteen.
Kuningas antaa meille vallan toisenlaisia miehiä, eikö totta, pikku
veijari?»
Hän etsi silmillään Vucaa.
»No, puhuhan toki, pikku unikko, anna hänelle rukkaset!»
Mutta pikku »unikko» asteli lanteitaan keinuttaen vilpittömänä kuin
turmeltumaton lapsi Korjákin luo ja laski kätösensä hänen suureen
kouraansa sulkien silmänsä, ikäänkuin ne olisivat äkkiä vuotaneet
häneltä pois.
»Sinä miellytät minua», sanoi tyttö rohkeasti; »minä tahdon tulla
vaimoksesi... majatalon emännäksi».
»Hitto vieköön hameväen!» raivosi herra Rostó, ja asiasta olisi
varmaan noussut kamala riita, ellei Verona-palvelijatar olisi juuri
tällä hetkellä riuhtaissut ovea auki ja hengästyneenä huutanut:
»Kuninkaallinen airut!»
Avatusta ikkunasta voi nähdä ja kuulla kuninkaallisen esiratsastajan
pihalla hyppäävän vaahtoavan ratsunsa selästä ja tiedustelevan
Szelistyen naisia.
»Täällä minä olen!» huusi vanha prefekti ja pisti harjaksisen päänsä
ikkunasta.
»Te ette ole nainen», vastasi esiratsastaja yliolkaisesti.
»Naiset ovat myös täällä. Minä olen tuonut ne tänne.