Hämeenlinnassa,
Arvi A. Karisto Osakeyhtiö,
1929.
Maantieteellisessä luettelossa on seuraavat pari riviä Szelistyestä:
»Szelistye, Szebenin maak., Szelistyen piiriä, 3,750 as., 1,964
rakenn., tuomioist. Nagyszebenissä, piirioik. omassa kaup.;
rautat.-as., lenn., säästöp., postitoim.»
Neljä ja puoli vuosisataa sitten, niihin aikoihin, jolloin hänen
ylhäisyytensä Mikael Szilágyi oli Siebenbürgenin käskynhaltija, ei
Szelistyestä vielä olisi voitu kirjoittaa näin paljoa.
Silloin ei kaupungissa ollut näin monta asukasta, ei rautatietä, yhtä
vähän kuin siihen aikaan olisi voitu nähdä siellä sähkölennätinlankaa,
säästöpankin katolla mehiläiskekoa tai kuulla edes postitorven
toitotusta. Mutta kaikista näin luetelluista asioista ei ainoakaan ole
juuri se, mitä kaupungilta puuttui, mutta maantieteellinen luettelo ei
liioin vielä nytkään kerro mitään kallisarvoisimmasta, mitä siellä on.
Siihen aikaan oli vanha Mikael Dóczy, Johan Hunyadin entinen uskottu
ja linnanpäällikkö, Nagyszebenin esimiehenä. Hän koetti Nagyszebenin
kreivinäkin palvella isäntäänsä alati hyödyllisesti siten, että
keräsi ja lähetti hänelle sotamiehiä tienoolta ja omilta kaupungin
lähistöllä olevilta maatiloiltaan, jotka kasvattivat voimakkaita
isoluisia romanilaisia nuorukaisia. Johan Hunyadin tarvitsi vain sanoa:
»Vielä tuhat miestä, Mikael!» — ja hän haali kokoon tuhannen. »Vielä
tuhat, Mikael!» — ja hän keräsi kokoon pojatkin, jotta vaaditut tuhat
miestä voisivat lähteä. Sillä paavi vaati silloin paljon verta. Hänen
pyhyytensä näet lietsoi näitä sotia, ja jos sangollinen turkkilaista
verta piti vuodatettaman, maksoi se aina puoli sangollista unkarilaista
verta. Paavin käsityksen mukaan se oli otollinen teko rakkaalle herra
Jumalalle.
En tiedä, mikä oli Jumalan käsitys asiasta, mutta varmaa on, että
tästä tukuttain vuodatetusta verestä, joka oli suurimmaksi osaksi
unkarilaista, oli havaittavissa vain se näkyvä seuraus, että siitä
alkaen soitetaan kaikissa kristittyjen kirkoissa kelloa keskipäivän
aikaan, kuten hänen pyhyytensä paavi oli säätänyt, Belgradin taistelun
muistoksi, koska voitto ratkesi juuri hetkellä, jolloin aurinko oli
tavoittanut taivaanlaen keskikohdan.
Ah, hyvä Jumala, kuinka kalliiksi meille tulikaan tämä soitto! Ja
kuinka vähän se merkitseekään vertauskuvana! Sillä kukapa enää
tietää vieraissa maailmankolkissa tai edes täällä maalla jossakin
pikkukylässä, kun kirkon iso kello alkaa alakuloisesti läppäillä, että
sen äänissä Unkarin sielu itkee kaatuneita esi-isiään.
Totisesti, voin sen sanoa, näistä sodista ei koitunut paljon näkyväistä
hyvää.
Näkymättömästä hyvästä en tosin voi kertoa, sillä se on Jumalan
salaisuus. Eihän olisi sekään asia, josta nyt aion puhua, voinut
tapahtua ilman näitä sotia.
Mutta minun täytyy aloittaa sanomalla, että hänen ylhäisyytensä
käskynhaltija Mikael Szilágyi oli vuonna 1458 alkusyksyllä Fogarasissa
monilukuisen ja loistavan seurueen kanssa valakialaisen voivodin
vieraana.
Kuninkaamme olivat näet aina antaneet Fogarasin valakialaiselle
voivodille läänitykseksi sillä ehdolla, että tämä suojelisi heitä
turkkilaisilta. Valtio oli siihen aikaan ylimalkaan vahan toisenlainen
kuin nykyisin. Silloin se osoitti valtaansa siten, että se kykeni
antamaan toisille yhä lisää; nykyisin se loistaa siten, että se osaa
ottaa toisilta yhä enemmän. Vaikeata on ratkaista, kumpi on oikea
menetelmä, sillä silloinkin kaikki ärjyivät valtiolle, ja nykyisin on
laita samoin.
Szilágyi oli siis syyskauden alussa Fogarasissa voivodin vieraana ja
kävi usein metsästämässä kauriita Lumivuorilla, joiden kauneutta hänen
seuralaisensa ylioppilas Baltasar ylisti komein latinankielisin säkein.
Se oli ihanaa tienoota, jossa vilisi taimenia ynnä riistaa. Metsäsikoja
tuli parvittain alas kentille, ja ylhäiset herrat kiipeilivät kauriiden
perässä jopa »Strungu draculun», sen hirvittävän kuilun partaalle asti,
joka kulkee Negoi-vuoren pohjoispuolista kuvetta pitkin.
Siellä oli monenlaista pyyntiä. Alppien juurta peittävästä
mustikkavarvikosta syöksyi joka hetki ruskea karhu tömistellen
esille. Lempeät peurat saapuivat lähteelle sammuttamaan janoaan.
Tiheälehväisissä metsissä taas räpistelivät koirasmetso ja pyy, ja
korkealla halkoi ilmaa korppikotka.
Sitten vaikenivat metsästystorvet moniksi päiviksi, riistanajajat
hajaantuivat, ja aroiksi peloitetut otukset palasivat tyyssijojensa
lepoon. Mutta lumihangilla harhailevat kauriit voivat tyyninä katsella
kuvaansa Jezere Girszovin järvestä ja muista suonsilmistä. Näin
väliaikoina voivodi järjesti vaihteeksi Fogarasin linnaan komeita
juhlia vieraansa kunniaksi, sillä _suae aetatis oraculum fuit_ nuoren
kuninkaan enona ja myöskin kaiken vallan pitäjänä, jonka ainoa tutuksi
käynyt ja laajalle levinnyt lause kuului: »Oikeudenmukaisuus on kaunis,
jopa hyvä asia, mutta kun on valta, voi tulla toimeen ilmankin sitä.»
Eipä hän siitä tosin paljoa välittänytkään. Mutta hän oli pohjaltaan
hyvä ihminen, pehmeäsydäminen, iloinen, kuitenkin myös äkkipikainen.
Hänen toimistaan tuntee itsepäisen, omavaltaisen luonteen, turhamaisen,
kunnianhimoisen ihmisen, mutta samalla älykkään valtiomiehen.
Huvitteluissakaan hän ei unohtanut velvollisuuksiaan valtion päämiehenä.
Aamulla varhain hän kuunteli isä Ambrosiuksen messua, sitten otti
puheilleen anojat ja lähetystöt, edelleen Budasta saapuneet kuriirit ja
lähetti niiden mukana käskyt ja vastaukset takaisin.
Siihen aikaan hallitseminen ei ollut yksinomaan nimen pitkäveteistä
kirjoittamista. Kovin monta hupaista välikohtausta kietoutui kirjavasti
vakaviin, epämiellyttäviin tehtäviin.
Hauska juttu oli sekin, kun hovituomari Gabriel Sándor tuli
ilmoittamaan, että ulkona odotteli muuan naislähetystö.
»Mitä naisia?» uteli maaherra.
»He ovat Szelistyestä», vastasi hovituomari.
»Missä on Szelistye?»
»Se on minun omaisuuttani», huomautti nuori Georg Dóczy, Nagyszebenin
juurivalittu ispaani, joka pääsiäisenä kuollutta isäänsä surren oli
pukeutunut mustiin kiireestä kantapäähän ja nyt seisoi muiden ylimysten
joukossa.
»Tuokaa heidät sisään», käski maaherra. »Kuuntelemme heitä mielellämme
jo senvuoksi, että ne ovat serkku Dóczyn maaorjia.»
Pian senjälkeen astui huoneeseen kymmenkunta valakkilaista naista,
luisevia, leveäharteisia, rotevalanteisia olentoja. He olivat
pyhäasussaan, yllä kirjaillun rintalapun koristamat kureliivit, päässä
kirjavan verkon ja lasihelyjen somistama hilkka.
He eivät olleet kovin kauniita, eivät liioin kovin nuoria, mutta kuten
Paul Bánffy sanoi: »Pula-aikana kävivät nekin laatuun.»
Yksi naisista, näköjään vanhin, Marjunka-niminen, asteli rohkeasti
käskynhaltijan eteen, heittäytyi polvilleen, ja hänen suustaan lähti
valakkilaisia sanoja solkenaan kuin hirssijyviä reikäisestä säkistä.
Maaherra kuunteli häntä käsivarret ristissä rinnalla kärsivällisesti,
nojaten vuoroin toiselle, vuoroin toiselle jalalleen. Mutta lopulta hän
ei enää jaksanut, vaan sanoi hovituomarille:
»Tukkikaa toki tuon suu ja sanokaa mitä he ovat tuoneet mukanaan.»
Siihen aikaan oli vielä tapana, että lähetystöt aina toivat mukanaan
jotakin, näin suurille herroille tietysti jotakin erikoisen
harvinaista: kaksipäisen lampaan, maahan joskus piilotettuja
sekä sittemmin esille kaivettuja vanhoja astioita ja rahoja tai
jättiläiskokoisen maissintähkän, jota paikkakunnalla pidettiin ihmeenä,
lyhyesti, jotakin miellyttävän vähäpätöistä.
»Nouse siitä, typerä vaimo, eikä hiiskahdustakaan enää!» komensi
hovituomari Marjunkaa. Sitten hän sanoi maaherralle: »Naiset eivät ole
tuoneet mitään, mutta he vaativat jotakin.»
»Mitä sitten?»
»Teidän ylhäisyytenne olisi annettava heille miehiä.»
»Ovatko he mielettömiä?» kuohahti käskynhaltija.
»He sanovat, että kun heillä oli miehiä, he eivät osoittautuneet
kitsaiksi kuninkaalle, joka yhä uudestaan vaati paljon sotamiehiä.
Szelistyeen ei jäänyt ainoatakaan täysikasvuista nuorta miestä. Kylässä
asuu vain naisia. Pappi ja lukkari ovat kylän viimeiset miehet, mutta
nekin lähentelevät jo molempia mustia niittomiehiä. [Molemmat mustat
niittäjät merkitsevät rahvaankielessä kahta seitsemää, siis 77 vuotta.]
He ovat muka vain antaneet miehensä lainaksi, ja nyt olisi teidän
ylhäisyytenne annettava ne takaisin, ja elleivät ne ole enää tallella,
jos ne ovat kaatuneet taistelussa, pitäisi teidän ylhäisyytenne
toimittaa toisia tilalle, sillä toinen käsi pesee toisen, ja mikäli
kuningas haluaa edelleenkin Szelistyestä sotamiehiä, täytyy niiden
ensin syntyä, ja sentähden...»
Szilágyin käheä nauru keskeytti tulitin puheen.
»Hahaha, hohoho! Totta tietysti!» Ja jälleen hän nauroi niin, että
kyyneleet vierivät hänen silmistään. »Miehiä he tarvitsevat. Jumalauta,
se panee nauramaan. Ja ne ovat sinun naisiasi, Georg? No, ovatpa ne
pahassa pulassa. Mutta missä sinä olet? Älä piileskele noin. Laske ääni
itsestäsi, Dóczy.»
Dóczy oli murheellisena mennyt ikkunan luo. Käskynhaltijan sanat
palauttivat hänet esille.
»Tunnustaakseni totuuden, armollinen herra serkkuni», sanoi hän
änkyttäen, »minun Jumalassa lepäävä isäni on tosiaankin vienyt miehet
viimeistä kappaletta myöten sijoittaakseen ne autuaan korkeasyntyisen
herra Johan Hunyadin sotalaumoihin, niin että alueitteni pellot viruvat
paljaina eikä minulla ole niistä laisinkaan tuloja. Minultakin puuttuu
miehiä, teidän ylhäisyytenne, mutta minä en valittele.»
»Se merkitsee, että iloitset naisten ylenpalttisuudesta», nauroi
maaherra tullen jälleen hyväntuuliseksi. »Et tietenkään voi valitella,
lurjus.»
Kaikki herrat hymyilivät ja katselivat himoiten valakittaria, jotka
puolestaan nyt rohkeampina hymyilivät heille uhittelevasti. Vain
Baltasar, ylioppilas, jolla oli untuvanraikkaat kasvot, loi katseensa
kainosti alas, kun hän pöytäkirjan yli kumartuneena tavanomaisesti
merkitsi siihen anojien toiveet ja maalasi ensin alkukirjaimeksi
koukeroisen F-merkin, joka näytti kuin mikäkin hämähäkinverkolta. Hän
teki sen kaulalla riippuvasta pikku pullosta, jossa oli punetta. Toiset
kirjaimet hän piirsi tavallisin merkein isosta tolposta ottamallaan
musteella.
»_Femina e Szelistyenses supplicant viros a rege_ (Szelistyen naiset
anovat kuninkaalta miehiä).»
Linnantornissa alkoivat nyt kellot soida, ja hovipoika tuli
ilmoittamaan Szilágyille, että päivällinen oli valmis, ja
tiedusteli, halusiko hän syödä heti vaiko myöhemmin. Sillä näin
suuren vallanpitäjän varalle keitettiin siihen aikaan niin ylhäisen
kestitsijän luona kuin voivodi oli monta kertaa päivällinen. Jos
Szilágyi sanoi, ettei hänen ollut vielä nälkä tai että hänellä
oli muuta puuhaa, pantiin valmiit ruokalajit yksinkertaisesti
syrjään tai jaettiin köyhille, ja keittäjät, keittiöpojat ja monet
paistivartaankääntäjät ryhtyivät valmistamaan uutta päivällistä.
Jos mahtava vieras sensijaan katsoi ajan otolliseksi noudattaa
ruuat pöydälle, alkoivat kellot uudelleen kilistä, ja kaikkialla
linnassa nousi kuumeinen kiire ja touhu. Kamaripalvelijat, lakeijat,
yliviinurit juoksivat edestakaisin, mustalaiset kiipesivät viuluineen
ja symbaaleineen parvekkeille, mutta tykkimiehet juoksivat porteille jo
aikaisemmin panostettujen ruutimörssärien ääreen, sillä kun maaherra
istuutui pöytään, kumahtivat mörssärit, jotta ympäristö kuulisi ja
maaemokin vavisten tuntisi, että hänen armonsa juuri silloin suvaitsi
nauttia sen valmistamia tuotteita — olihan se vallan suuri kunnia
maaemolle.
Tunnusteltuaan tovin ruumiillista olemustaan Szilágyi oli tajuavinaan
heikkoa liikettä vatsassa; hän viittasi siis hovipoikaa viemään sanan,
että ruuat voitaisiin tuoda pöytään. Sitten hän ryhtyi käsittelemään
esillä olevaa asiaa.
»Naiset», sanoi hän hovituomarille, »ovat jossakin määrin oikeassa.
Sieltä täältä voitaisiin lähettää heille joitakin taistelukyvyttömiksi
tulleita tai kotinsa ja kontunsa menettäneitä sotamiehiä. Sanokaa
heille siis, että täytämme heidän toivomuksensa. (Hän käytti mielellään
monikkoa ikäänkuin olisi kuningas.) Ja kysykää, kuinka monta miestä he
suunnilleen tarvitsisivat.»
Baltasar, ylioppilas, merkitsi innokkaasti myöskin päätöksen:
»_Gubernator promisit_ (maaherra lupasi).»
Mutta hovituomari tulkitsi päätöksen naisväelle.
»Hänen ylhäisyytensä herra käskynhaltija täyttää armollisesti
toivomuksenne, Szelistyen naiset, ja kysyy teiltä, montako miestä
tarvitsette.»
Sen kuultuaan naiset puhkesivat ilohuutoon ja ryntäsivät korkean herran
luo; polvilleen langeten he tavoittivat hänen pitkää orvokinsinistä
pukuansa suudellakseen sen lievettä sen ajan tavan mukaan.
»Hei, _canis mater_», ärjyi hovituomari, »lähdettekö siitä heti
tiehenne? Mitä te syljette herra käskynhaltijan viitan täyteen? Nouskaa
ja sanokaa minulle pian, montako miestä tarvitsette, ja menkää sitten
hiiteen!»
Naiset nousivat, panivat päät yhteen kuin hanhet ja ryhtyivät
neuvottelemaan, aluksi vain kuiskaten, mutta pian yhä vilkkaammin,
kovasti räkättäen, niin että lopulta melkein kävivät toistensa tukkaan
kiinni.
»Ettekö vieläkään ole sopineet?» ahdisti heitä herra Aleksander Benedek.
»No katsokaamme siis, montako sielua on kylässä?»
»Kolmesataa.»
»Mutta joukossa on miehiäkin?»
»Pappi, lukkari ja muutamia poikia, jotka vielä juoksentelevat lyhyissä
housuissa.»
»Montako miestä te siis haluaisitte?»
Marjunka, kypsyneessä iässä oleva nainen, joka oli lähetystön johtaja,
kohotti kulmakarvansa korkealle otsaan syvästi miettien, sitten hän
laski käden sydämelleen ja vastasi:
»Kolmesataa, _domnule_, jokaiselle sielulle yksi.»
»Mieletöntä!» kiivastui hovituomari; »sisältyyhän sitäpaitsi noihin
kolmeensataan sieluun kehittymättömät tytöt ja raihnaiset vanhukset».
»Epäilemättä.»
»Silloinhan jokaiselle teistä tulisi enemmän kuin yksi mies.»
»Hyvä Jumala!» huokasi muuan nuori nainen, jolla oli sysimustat
hiukset, ja loi katseensa häveliäästi maahan.
»Ja olisiko se niin kovin paha asia?» tokaisi toinen nuori
rohkeakatseinen nainen, jonka kasvot punoittivat kuin omena ja jonka
otsa oli täynnä näppylöitä.
»Ah, hyvä herra Aleksander Benedek, jalosukuinen suuri herra», huusi
Marjunka nauraen, ja hänen valkoiset hampaansa loistivat (kaksi puuttui
jo).. »Katsohan vain, kuinka monta ampiaista liehuu yhden ainoan ruusun
ympärillä eivätkä ruusut tai ampiaiset ole siitä millänsäkään.»
»Naiset, naiset», torjui hovituomari heitä, päätään pudistaen, »älkää
ahmiko liikaa. Välittäkää hiukan Jumalastakin. Sillä totisesti te
suututatte hänen ylhäisyytensä, ja hän peruuttaa, mitä on teille
luvannut.»
Naiset hämmästyivät ja sopivat lopulta siitä, että käskynhaltija saisi
antaa heille niin monta miestä kuin voi; kuitenkin tulisi hänen antaa
ne niin pian kuin suinkin.
Suureen kuninkaalliseen kirjaan siis merkittiin: »_Gubernátor
promisit_.» Ei kissakaan raapisi sitä siitä enää pois.
Mutta on olemassa vallan toisenlainenkin kirja: kohtalon kirja. Ja
siihen oli nyt kirjoitettu, että nuori kuningas Matias eräänä päivänä
otattaisi vangiksi ja sulkisi Világosin linnaan enonsa, kaikkivaltiaan
Mikael Szilágyin, ennenkuin tämä ehtisi pitää huolta Szelistyen
naisista.
Naiset olivat toimittaneet asiansa käskynhaltijan luona, mutta
Szelistyen pappi välitti sen Jumalalle huonosti, kun ei osannut hankkia
käskynhaltijalle tarpeellista lykkäystä. Pikku Matiaksen eno oli tehnyt
hänestä, vangista, kuninkaan, mutta tämä teki sen korvaukseksi enosta
vangin.
Tällaisia narrimaisia vaihtokauppoja tapahtuu usein maailmanhistoriassa.
Se oli suuren kuninkaan ehkä ainoa väärä teko, ja merkillistä on, että
hän juuri senvuoksi sai nimen »Matias Oikeamielinen».
Sillä Mikael Szilágyin sädekehä oli jo suunnattomasti haalistunut.
Onhan se luonnollista. Onpa käskynhaltijan kädessä lapio tai luuta,
lyödään toinen tai toinen yhtä helposti hänen kädestään. Ja olemme
kuulevinamme, kuinka kuorma-ajurit, matkustavaiset, jotka kengityttävät
hevosensa, kirjeitä kuljettavat esiratsastajat tuovat tiedon Szilágyin
vangitsemisesta pieniin kylätaloihin ja kuinka pikku aatelismiehet
hengähtävät helpotuksesta: »No, Jumalan kiitos!» ja pohtivatᵥ
keskenänsä päivän, viikon ja kuukauden tätä suurta tapausta.
»Ai, ai sitä pikku Matiasta, kukapa olisi uskonut? Tuhat tulimmaista,
omaa enoaan hän tällä tavalla käsittelee!»
»Mutta juuri se siinä on kaunista. Mikä on oikein, on oikein. — Hänestä
tulee vielä suuri kuningas!» Ja sillä oli Matiaksen kohtalo ratkaistu.
Kansan sydän avautui hänelle ja omaksui hänet: sillä jos haluaa päästä
kansan sydämeen, pitää tehota sen mielikuvitukseen.
Mutta nuori kuningas itse, jolla kylläkin oli luja käsi, mutta samalla
pehmeä sydän, alkoi pian pahoitella asiaa. Unettomina öinä näyttäytyi
eno hänelle usein laihtuneena, parta hoitamattomana ja syyttävin
katsein.
Päivällä taas hän luki äitinsä silmistä eräänlaista salaista tuskaa.
Kohtalon tahdosta joutui eräänä päivänä hänen käsiinsä se kirja, johon
Baltasar hänen enonsa käskystä oli merkinnyt valtiolliset asiat; siihen
oli merkitty erilaisia anomuksia ja lupauksia.
Kuningas selaili sitä ja arveli, että olisi kohtuullista täyttää nämä
lupaukset, sillä mitä käskynhaltija on sanonut, on lopultakin yhtä
paljon, kuin jos kuningas olisi sen sanonut.
Tapahtui siis, että muun muassa Szelistyen naisten asia uudestaan
sukelsi esiin; se kummallinen merkintä, jossa kuninkaalta pyydettiin
miehiä ja käskynhaltija lupasi toimittaa niitä, herätti kuninkaassa
tavallista vilkkaampaa uteliaisuutta. — Mitä hullua! — ajatteli hän. —
Pitääpä heti tutkia.
Blasius Prónayn käskettiin lähteä Nagyszebenin kreivin, Georg Dóczyn,
luo ja tiedustella asian laitaa, sillä kuningas tahtoi täyttää, mitä
hänen enonsa oli luvannut.
Tämä tiedustelu sattui perin huonoon aikaan. Pienet jutut häviävät
muutoin suurten joukkoon, mutta Buda oli nyt rauhallinen: ei
ruohonkorsikaan värissyt politiikan kentällä. Ei ollut muuta
keskustelun aihetta kuin ne erilaiset suunnitelmat ja päähänpistot,
kuinka kruunu saataisiin takaisin.
Mutta tästäkin aiheesta oli harrastus jo katoamassa; vanha Gara oli
ratkaissut sen: »Joko raudalla tai rahalla.»
Siihen ei ollut enää mitään lisättävää. Lyhyesti sanottuna, hovissa oli
kurkkusesonki, ja Prónayn matka oli oikea herkkupala.
Toimettomat hovipojat, äitelät hovimiehet käyttivät sitä kiihoittavien
juttujen ja huonojen sukkeluuksien aiheena. Ylioppilas Klemens
kirjoitti tietysti Ujlakin toimesta häväistyskirjoituksenkin nimeltä
»Ratsuhevoskanan matka Siebenbürgeniin».
Niinkuin tiedämme, ei tuo kurja runo säästänyt itse kuningastakaan.
Mutta myöskin vakavat piirit moittivat herra Prónayta, että hän ryhtyi
moiseen tehtävään.
»Eikö hän häpeä», sanoivat he äänekkäästi nauraen. »Ihminen, joka jo
kampaa itseään pyyhinliinalla!» [Se merkitsee: hän on kalju.]
Bánffy sanoi eräillä päivällisillä Czoborin luona: »Kuningas tahtoo
tehdä vielä suuremman ihmeen kuin Jeesus. Jeesus on yhdellä kalalla
tyydyttänyt ties kuinka monta miestä, mutta kuningas lähettää yhden
vanhanpojan ties kuinka monelle sadalle naiselle.»
Sukkeluudet sinkoilivat sinne tänne; ne olivat tosin laadultaan karkeat
ja sopivat niihin raskaisiin saappaisiin, kypäriin ja panssareihin,
joita silloin käytettiin.
Hienot hiotut huomautukset uinuivat vielä niiden kivien alla, joista
kerran rakennettaisiin kouluja.
Mikä on totuus, on totuus. Ainakin oli turha lähettää Prónayta
Siebenbürgeniin, sillä kuningas sai kotonakin kuulla Fogarasissa
tapahtuneesta kohtauksesta. Bánffy, Rozgonyi ja Kanizsay, jotka siihen
aikaan kuuluivat Szilágyin seurueeseen, antoivat hänelle siitä tietoja.
»Teidät majesteettinne tekisi järkevimmin, jos kokoisi kaikki sokeat
miehet koko maasta ja lähettäisi ne Szelistyen naisille, sillä kautta
kunnian ja autuuden, kauniita he eivät ole.»
Tämä kaikki ei paljoa haitannut asiaa. Siitä puhuttiin. Se ei
tee mitään, puhuttakoon vain! Mutta paha johtui siitä, että nuo
vähäpätöiset myrkytetyt nuolet, pienet neulanpistot, leikillinen pilkka
suututtivat rouva Prónayn, o.s. Magdalena Gálsyn, Elisabet Szilágyin
[Elisabet Szilágyi oli kuningas Matiaksen äiti] rakkaimman hovinaisen.
Siksi siitä tuli suuri tapahtuma, ja nainen voi helposti siirtää
surunsa toisen naisen sydämeen, niin että Elisabet soimasi kuningasta
siitä, että tämä oli upottanut Prónay-raukan vanhan pään näin rivoon
juttuun pannessaan matkan hänen tehtäväkseen.
Matias hymyili.
»Ah, kiltti äitiseni, älä usko hoviväkeen. Sinunhan tulisi tuntea
heidät. He näkevät kaikki kierossa valossa ja kertovat sen vielä
kierommin. Nyt on kerta kaikkiaan puhe siitä, että erään tienoon miehet
ovat kuolleet sukupuuttoon ja pellot viruvat kesantona, joten naiset
siis vaativat työvoimaa.»
»Häpeämättömät oliot», sanoi rouva Elisabet halveksivasti; »sinä et
toivottavasti ole mokomaan suostunut?»
»Se ei ole minun vallassani», vastasi kuningas. »Mikael Szilágyi on jo
järjestänyt sen asian, ja minä haluan, että hänen määräyksensä pysyy
pyhänä.»
»Niinkö?» sanoi kuningatar-äiti otsa synkistyneenä. »Siis Mikael
Szilágyi — tosiaankin nyt hän onkin vain Mikael Szilágyi.»
»Tarkoitan, eno —»
»Voisit lisätä: enoni, 'rangaistusvanki'. — Voi teitä lapsia!»
Ja kyyneliä valui hänen kauniista, sinisistä silmistään. Matias tuli
ilmeisesti liikutetuksi.
»Kuinka hyvä onkaan, äiti kulta, että voitte itkeä. Nähkääs, kuningas
ei saa itkeä milloinkaan, ja kenties hänenkin sydämeensä usein koskee,
mutta itkeä hän ei saa. Kuningas on todellinen vanki, orja, koska hän
tietää olevansa kuningas. Hän ei saa olla turhantarkka eikä arka.
Teidän silmissänne asiat näyttävät toisenlaisilta, koska voitte nähdä
niistä vain yhden puolen. Kun asia on tällainen, että Szelistyeen on
toimitettava miehiä, jotta maa jälleen jotakin tuottaisi, silloin
se on teidän silmissänne järkevä aloite, mutta kun naiset vaativat
miehiä itselleen, pidätte te sitä häpeämättömänä. Kuningas sitävastoin
käsittää sen samaksi, sillä kuningas ei saa ajatella vain sitä, että
pelto työntää kortta, vaan että myöskin syntyy sotamiehiä.»
»Ja mihin sinä tällä kaikella tähtäät?» kysyi Elisabet terävästi.
»Sitä, rakas äitiseni, että on vaikea sekaantua kuninkaan asioihin.»
»Ymmärrän, teidän majesteettinne», sanoi korkeasukuinen rouva ylevän
pilkallisesti ja poistui huoneisiinsa pää ylpeästi koholla.
Niin paljon hän kuitenkin sai aikaan, että hän riisti kuninkaalta halun
puuttua tähän asiaan, ja vaikka Blasius Prónay liitti kertomukseensa
Nagyszebenin ispaanin anomuskirjeen, ei Matias ryhtynyt minkäänlaisiin
toimenpiteisiin.
Kuninkaitten muisti ei sekään ole parempi seulaa: pienet jyvät
putoavat, ja isot jäävät.
Kului vuosi, taisipa kulua puolitoista, kun kuningas Anna Drágffyn
häissä säkenöivän ilotuulisena tapasi eräässä salissa Georg Dóczyn,
Nagyszebenin ispaanin.
»Kas, sinäkin olet täällä, Dóczy? Mitä uutta kuuluu. Siebenbürgenistä,
kerro! Kuinka voivat uskolliset saksilaisemme ja kelpo
romaanialaisemme?»
Puhuteltu kumarsi syvään.
»He osoittavat teidän majesteetillenne nöyrää kunnioitusta.»
»Entä naiset, joista minulle mainitsit? Mitä naisia ne taas
olivatkaan?» naureskeli kuningas.
Kolme neljä läsnäolijaa ehätti hänelle selittämään.
»Szelistyen naiset.»
»Vallan oikein, Szelistyen naiset, kuinka he nyt jakselevat?»
»He odottavat yhä, mitä heille on luvattu», vastasi Dóczy hymyillen.
Kuningas vaipui mietteisiin, ja hänen otsalleen ilmestyivät
historiallisesti kuulut kolme ryppyä.
»No kah, asia ei olekaan niin helppo, kuin te arvelette. Sillä Bánffy
on sotkenut laskelmani aika lailla. Bánffy sanoo, etteivät ne naiset
ole vähääkään kauniit. Niin — silloin asia on ylen vaikea, sillä kenet
voin sinne lähettää. Taistelukyvyttömiksi tulleet sotamiehetkö? Sekö
olisi palkkio heidän sodassa suorittamistaan palveluksista, että heidät
viskataan ilkeitten noita-akkojen kynsiin? Vai lähettäisinkö sinne
muukalaisia sotavankeja siirtolaisiksi? — Hyvä Jumala, ne karkaisivat
sieltä ehdottomasti!»
»Teidän majesteettinne järkipäätelmä on nokkela ja täydellinen»,
vastasi Nagyszebenin ispaani leikkisästi; »vain lähtökohta ei ole
oikea, sillä Szelistyen naisia voi pikemminkin sanoa kauniiksi kuin
tavallisiksi».
Kuningas naurahti.
»No, selvitä se asia Bánffyn kanssa, sillä en tiedä enää ketä uskoisin,
tai paremminkin (ja hän vilkutti silmää), lähetä minulle pieni
mallikokoelma nähtäväksi.»
* * * * *
Kun peltomies kylvää, putoaa hänen vakastaan moni jyvä vakoon, moni
tien oheen, moni joutuu lintujen noukittavaksi, eikä näistä vartu
tähkäpäätä.
Kuningas on suurempi herra, mutta ei kaikista hänenkään sanoistaan
kehity tähkäpäätä; niistäkin menee moni hukkaan, monessa ei ole
laisinkaan siemenitua. Jos kuningas on viisas, ei hänen tule puhua
paljoa (ellei hän ole, tulee hänen puhua vieläkin vähemmän), sillä
pienempi paha on, ettei hänen jokaisesta sanastaan kehity tähkäpäätä,
suurempi paha on, jos moni sana työntää tähkäpään, vaikkei olisi
tarviskaan. Niinpä hänen on pidätettävä paljon siitä vähästäkin, mitä
hän voisi puhua.
Mitä tapahtui nytkin? Vain paholainen olisi voinut sen keksiä!
Helluntaiksi kuningas meni Várpalotan huvilinnaan. Se oli kuninkaan
meluisa nuorenmiehen asunto (rouva Ujlaky oli kastanut sen
»Kiirastulilinnaksi»).
Kim kuningas halusi viettää iloisesti päivän, pari, vetäytyi hän sinne
uskottujen tovereittensa kanssa, Czoborin poikien, nuoren Kanizsayn,
Paul Guthin, Gregor Rozgonyn, lyhyesti, eräitten ikäistensä ylimysten
seurassa. Hänen italialaiset opettajansa, hänen oppineensa ja
valtakunnan mahtimiehet, jopa Szilágyikin, olivat sen näin järjestäneet.
_Juventus ventus_: saakoon hänen päänsä levähtää paljosta oppimisesta
ja nauttikoon hän myöskin nulikkavuosien iloista.
Siellä voivat nuoret miehet syödä, juoda, telmiä, painiskella,
lyödä palloa, mitä vain teki mieli. Monesti he paiskasivat nuoren
kuninkaankin maahan, eikä se ollut majesteettirikos, sillä Várpalotassa
oli nimenomaan suuri tasa-arvo elämän erikoisuutena. Jääkööt hovitavat
Budaan.
Tänäkin vuonna he olivat kerääntyneet helluntaiksi linnaan.
Kuningas itse tuli Mujkó-nimisen narrinsa kanssa helluntain edellisenä
perjantaina. Suurin osa tovereista saapui lauantaina aamupäivällä, vain
Stefan Báthory vasta myöhään illalla karauttaen paikalle kuuluvalla
tammallaan, Lipityksellä.
Häntä tervehdittiin meluavasta.
»Mistä sinä tulet? Missä olet näin kauan kuhnustellut? Ei kai sinulla
ole ollut seikkailua?»
»Tulen suoraa päätä Budasta.»
»Mitä uutta sieltä aamun jälkeen?»
Hän aloitti kertomalla tuoreimmat maan ja hovin uutiset. Äkkiä hän
puhkesi käsiään paukuttaen sanoiksi:
»Ah, majesteetti, minkä ihmeen ihanan naiskolmikon Georg Dóczy onkaan
lähettänyt Szelistyestä malliksi!»
»Mitä sanotkaan!»
»Kasteesta ja kukkasista kudottuja haltiattaria! Koko Buda juoksi
ulos heitä kummastelemaan, kun he päivällä ajoivat kaupunkiin nauhoin
koristelluissa vaunuissaan.»
»Ovatko he todella niin kauniit? Etkö laske leikkiä, Báthory?»
»Teidän majesteettinne saa puhkaisuttaa silmäni, jos tulee ilmi, että
olen milloinkaan nähnyt kauniimpia.»
»Jumaliste!»
»Mitä heille on tapahtunut?»
»Teidän majesteettinne poissaollessa puhutteli valtakunnanpalatini
heitä.»
»Mitä palatini heille sanoi?»
»Olen kuullut hänen armonsa nipistäneen heitä poskesta — sellaisesta
ei voi vanhuskaan pidättyä — mutta en tiedä, mitä hän on sanonut
heille. Todennäköisesti joko että heidän on odotettava kuningasta tai
että riittäisi, kun hän on heidät nähnyt. Hän kyllä todistaisi heidän
kauneutensa...»
»No, niin hän toivottavasti ei ole sanonut», keskeytti hänet kuningas;
»olisihan ollut viisainta, jos hän olisi lähettänyt heidät suoraan
tänne. Jumaliste, meitä ilahduttaisi hiukan lörpötellä ja laskea
leikkiä yksinkertaisen paimenkansan lapsellisten tytärten parissa. Mitä
siitä sanotte, hyvät herrat?»
Kaikki iloiset toverit hyväksyivät kuninkaan sanat. Olisivathan he
yhtyneet niihin, vaikka niistä olisi kehittynyt vaara, saati sitten
nyt, kun niistä vain voi tippua hunajaa.
»Olisi hyvä lähettää esiratsastaja heitä hakemaan!» esitti Barnabas
Drágffy.
»Kutsunko jonkun?» tiedusti Gregor Rozgonyi, kaunis kotkannenäinen
poika, innokkaasti tarttuen tähän ehdotukseen.
»Oho! Malta hiukan! Sitä pitää ensin miettiä», torju Matias, joka
pikku asioistakin mielellään filosofoi. »Tämä juttu ei sittenkään ole
tavallinen, eikä siinä suinkaan ole mitään järkevää. _Ergo_ (siis) se
on narrimainen asia; niinpä on kysyttävä narrilta neuvoa. Kutsukaa
tänne Mujko.»
Neljä miestä riensi hakemaan narria. He etsivät häntä kuin nuppineulaa,
kunnes vihdoin löysivät hänet karjatarhasta sikolätin edestä, missä hän
oli tutkivinaan sikojen röhkinää. Sillä koko hänen taitonsa perustui
tällaiseen. Hovinarria ei tule kuvitella sellaiseksi kuin heitä
kirjoissa kuvaillaan: että sukkeluus ja äly heistä noin vain tupruaa
kuin laava Vesuviuksesta. Kaikkea vielä! Kaikki keskiajan narrit eivät
ole lausuneet niin paljon älykkäitä mietelmiä, että ne täyttäisivät
kymmentäkään sivua.
Nerokkaat ajatukset olivat yhä harvinaiset kuin valkoiset korpit, itse
Versaillesin hovissa — saati sitten Mujkólla.
Mujkó ei ollut muuta kuin aika miellyttävän näköinen, roteva, rappiolle
joutunut entinen ylioppilas, joka, jos hänestä olisi tullut sotilas
tai jotakin muuta hyödyllistä, olisi hyvinkin tullut toimeen. Mutta
elää tyhjäntoimittajana miellytti häntä paremmin. Hän oli tavallinen
boheemi, jolla oli hiukan vilkkaampi järjenjuoksu kuin ympäristöllä ja
jonkun verran matkimiskykyä.
Hän huvitti isäntäänsä epäilyttävän arvoisilla kepposilla ja
sukkeluuksilla. Hän osasi erinomaisesti jäljitellä kaukaista
koiranhaukuntaa, kissan naukunaa, Elisabetin hovinaisten keinuvaa
käyntitapaa ja heidän kasvojensa eleitä.
Mutta parhaiten hän matki Ladislaus Garaa, entistä
valtakunnanpalatinia, niin että usein, kun hän pöydän alle
piiloutuneena alkoi puhua entisen palatinin äänensävyyn, jokainen olisi
voinut vannoa, että sieltä kuului hänen armonsa ääni ja että palatini
oli jonkun erikoisen ihmeen kautta joutunut sinne.
Mujkó toimitettiin pian paikalle. Hän tuli pitkin harppauksin, päässä
leipävasu, joka alinomaan putoili, mutta aina kun se putosi, sieppasi
hän sen jalallaan kiinni ja nosti sen, yhä jalallaan, takaisin päähän.
Tällaisiin temppuihin olivat herrat tietysti rajattomasti ihastuneita.
»Kuule, narri», puhutteli kuningas häntä, »anna meille nyt viisas
neuvo»..
Ja hän kertoi narrille Szelistyen naisten tulosta Budaan ja että heidän
matkansa tänne oli nyt pohdittavana.
Narri virnisti (hän näkyi tekevän sen vain virkansa puolesta), sitten
hän alkoi puhua samaan äänensävyyn kuin arkkipiispa, mikä herätti
yleistä iloisuutta.
»Hm, ymmärrän sinut, veljeni Kristuksessa, oi kuningas (hän kohotti
kulmakarvansa otsaan). Sinä haluat rauhoittaa omaatuntoasi, ja siihen
kelpaa laastariksi narrin sana. Totisesti minä sanon sinulle, sinä teet
juuri samalla tavalla kuin jos kottarainen kysyisi rastaalta: saako
maistella kiellettyjä rypäleitä?»
Kuningas hymyili ja kysyi kärsimättömänä: »No, mitä rastas siihen
vastaa?»
»Rastas viheltää näin: Teidän majesteettinne, herra kottarainen, jos
haluatte olla säädyllinen, älkää kysykö minulta syntiseltä rastaalta,
vaan vaivautukaa kääntymään pellonvartijan puoleen. Kysyköön teidän
majesteettinne Granin arkkipiispalta.»
»Hahaha!» nauroivat herrat. »Eipä olisi hullumpaa! Mitähän hänen
korkea-arvoisuutensa siitä arvelisi?»
Matias hypisteli pukunsa pieniä hopeanappeja hieroen niitä vuoron
perään käsiensä välissä, kuten hänellä oli tapana, jopa myöhemminkin,
kun hän oli hämillään eikä voinut sillä hetkellä tehdä päätöstä. Mutta
tätä kesti vain minuutin verran.
»Arkkipiispat ovat», sanoi hän iloisesti, »tuiki varovaisia
tyyliniekkoja, Mujko-ystäväni. Herra arkkipiispa vastaisi minulle
kenties, kuten hänen edeltäjänsä kerran: _Nolite timere, bonum est; si
omnes consentiunt, ego non contradico_. [Älkää pelätkö, se on hyvä, jos
kaikki suostuvat, en minä väitä vastaan.] Mutta tämä vain sivumennen
sanottuna. Varovainen arkkipiispa on varsin paikallaan. Mutta mitä
on sanottava varovaisesta narrista, jollainen sinä olet? Silloin on
maailma jo nurinniskoin. — No, olkoon niin, hyvät herrat, kääntäkäämme
se päiväksi nurin ja oikein perinpohjin! — Rozgonyi, anna käsky,
että esiratsastaja valmistuu noutamaan Szelistyen naiset. — Panemme
Várpalotassa toimeen narrimaisen pienen kujeen. — Järjestä muu kaikki
keittäjämme, Paul Thegen kanssa. — Mutta näissä pidoissa — pankaa
se tarkoin mieleenne, hyvät herrat — käännetään kaikki ylösalaisin:
lakeijoista tulee ylimyksiä, mutta meistä palvelijoita, jotka heille
tarjoilevat. — Ymmärrätkö minua, Báthory?»
»Kyllä, kuinka vain asia otetaan, majesteetti, ymmärrän — enkä ymmärrä.»
»Ja asia on kuitenkin perin yksinkertainen! Katsokaa! — Jos
kohtaisimme naiset ylimyksinä, niin meitä eivät palvelijat voisi
käskeä käyttäytymään säädyllisesti, mutta jos he ovat herroja, niin me
määräämme, että heidän tulee pysyä siivolla. Se on ensimmäinen pykälä.
Niinpä palvelijat eivät uskalla tehdä mitään pahaa, eikä voi nousta
puhetta siitä, että herrat olisivat käyttäytyneet jollakin lailla
huonosti. Näin ei siitä voida Budassa jaaritella. Jos me sittenkin
huvittelisimme hiukan tuttavallisesti, pantaisiin se palvelijoiden
tiliin, se on toinen pykälä. Kolmanneksi saamme ne monet hupaiset
kepposet ja kirjavat pilat, jotka tästä hullunkurisesta tilanteesta
syntyvät.»
Iloiset toverit yhtyivät riemuiten tähän ehdotukseen ja kuiskailivat
tuiki salaperäisinä keskenään. (Siihen aikaan ylistettiin suuruuksia
vielä harvoin vasten kasvoja.)
»Hänellä on pikku sormensa kynnessä enemmän järkeä kuin meillä yhteensä
tyhjissä kalloissamme.»
»Ja milloin naiset saapuisivat?» kysyi Anton Vojkffy.
»No suunnilleen ylihuomenna aamupäivällä — pitää niin järjestää.»
»Mutta pila vaatii suuria muutoksia.»
»Palvelijat pitäisi oikeastaan pukea loistovaatteisiin.»
»Purppuraan ja samettiin.»
»Aivan oikein — häikäisevää komeutta pitäisi olla.»
»Totta kyllä», sanoi kuningas, »mutta täällä Várpalotassa meillä ei
ole juhlapukuja. — Ja se on paha kohta, sillä te olisitte kenties
nykyisissäkin pukimissanne tarpeeksi hyviä valtakunnanherroja, mutta
palvelijat eivät kelpaa teidän vaatteissanne. Synnynnäisen ylhäisyyden
ja alhaisen sukuperän välillä on varmaan silminnähtävä ero, ammottava
aukko. Jumala on niin määrännyt, en tiedä miksi, mutta ei ole pitänyt
sitä tärkeänä, sillä hän on sallinut, että hyvä räätäli voi täyttää
tämän aukon. Välttämätöntä on, että väkemme näyttää joltakin, muutoin
voisivat jopa Szelistyen naisetkin päästä pilan perille. — Tehän
tiedätte, että naisilla, vieläpä niinsanotuilla tyhmilläkin, on
erikoisia kykyjä ja vaistoja. — Niin, niin, asia pitää hyvin järjestää;
olipa hyvä, että siitä mainitsit, Vojkffy. — Lähetettäköön vaunut
Budaan noutamaan pukuja; Mujkóa varten on sitäpaitsi tuotava vanha
käytetty kärpännahkaviitta.»
* * * * *
Kirjailijat, näyttämöt ja varhaisemmat maalarit ovat levittäneet
vääriä luuloja entisajan herrojen puvuista. Emme voi kuvitella heitä
muuten kuin juhla-asuisina, kaikissa papukaijan väreissä, nyöritetyssä
sametti- tai kirjosilkkipuvuissa, sapeli kalisemassa.
Mutta entisajan suurmiehetkään eivät aina istuneet maalarin mallina tai
astelleet kruunauskulkueessa.
Kreivi Czobor tai herra Gara kävivät välillä tallissa tarkastamassa
hevosia ja pellolla satoa, ja silloin tällöin, jos asianomainen
oli leski, pistäydyttiin myös talonpoikaistaloissa hiukan leikkiä
laskemassa kauniin naisväen kera, eikä heillä tällöin ollut
panssaripaitaa tai kirjosilkkistä husaarintakkia yllä, eivätkä he
panneet päähänsä jalokivien ja höyhentöyhdön koristamaa hattua.
Juhlapuku oli siihen aikaan yhtä toisarvoinen kuin nytkin, eikä
jokaisella herralla sellaista ollutkaan, tai ainakaan se ei välttämättä
ollut hieno. Usein kävi saman perheen kolme sukupolvea hovissa samaan
krispiniin puettuna, jolloin mainitun vaatekappaleen kyynärpäät tai
muut kohdat saattoivat olla paikatut.
Kirjailijamme ja oppineet miehemme, jotka ovat tehneet tutkimuksia
tältä alalta, ovat kohdistaneet huomionsa vain hovipukuihin; niinpä me
nyt tarkoin tiedämme, millaista pukua esi-isämme eivät ole pitäneet,
mutta kukaan ei välitä siitä, jota he ovat pitäneet.
Ylhäisen herran arkipuku erosi tavallisen miehen puvusta vain siinä,
että kangas oli hienompaa lajia. Se oli osoittamassa, millainen
asema sen käyttäjällä oli. Yläruumista peitti useimmiten sininen tai
musta, sivulta halkinainen puolalaistyylinen viitta, joka oli vähän
nyöritetty. Sitä sanottiin siihen aikaan »kabadioniksi». Matiaksella
itselläänkin oli tällainen mustasta sametista tehty nuttu; nykyaikaisen
näköiset ahtaat mustat unkarilaiset housut ja pieni pyöreä hattu
täydensivät puvun.
Vain juhlapuvut vaihtelivat usein eri kuninkaitten aikana, sillä ne
olivat tavallisesti erilaatuisten ulkomaisten vaikutteiden alaisia;
arkipuku sensijaan pysyi samanlaisena kautta vuosisatojen.
Hovimestarit eivät katsoneet kannattavan koskea niihin, eikä se olisi
ollut mahdollistakaan, sillä koristepuutarhan kasveja on kyllä helppo
muutella, mutta suunnattoman niittymaan ruoho pysyy sellaisena kuin se
oli.
Pienaateliset edistivät kyllä erinäisten muotiesineiden leviämistä,
usein tuntematta niiden merkitystä. Niinpä tulivat esim.
kamelikurjensulkien sijasta kurjensulat nyt yleiseen käytäntöön, ja
ne kiinnitettiin hatun takaosaan. Se oli pelkkää imartelua: Johan
Hunyadi-vainaja piti niitä näin (Wienin hovikokoelmaan kuuluvassa
kuvassa).
No niin, koko maa pysyi uskollisena, ja harvainvaltakin meni
äärimmäisyydestä toiseen.
Hiljan vielä katseltiin halveksien Hunyadi-suvusta polveutuvaa
kuningasta, eikä sitä suinkaan salattu, mutta kun hän oli sulkenut
enonsa vankilaan ja kukistanut keisari Fredrikin kanssa liittoutuneet
sissit, syöksyivät kaikki pelästyneinä hänen jalkoihinsa.
»Kas vain, pikku kuningas osaa siis puhuakin? — Se on jo vallan toista.»
Bysanttilaisuus otti Budan hovin asuinpaikakseen. Sen mukana saapui
loisto ja häikäisevä komeus; jokainen pyrki mielistelemään kuningasta
ja yritti erilaisin verukkein tunkeutua hänen luottamukseensa.
Ei siis ole kumma, jos Dóczynkin mieleen oli jälleen muistunut
kuninkaan pila, että hänen pitäisi lähettää pieni näytekokoelma
Szelistyen naisia.
Hän oli lisäksi ahne. Kansa sanoikin häntä »nälkäiseksi Dóczyksi».
Ansaitakseen denarin hän olisi vaikka nylkenyt nahan hyttyseltä. Ja
hänen maatilansa kohoisivat verrattomasti arvossa, jos Szelistyen
naisten narrimainen toivomus tuottaisi hänelle jonkun satasen miehisiä
maaorjia.
Siihen aikaan ei kysytty, kuinka monta auranalaa joku omisti, vaan
kuinka monta maaorjaa.
Vaimo ja mies olivat tilanomistajan käsityksen mukaan yhteensä kaksi
sielua, mutta vain yksi ruumis, papin mielestä taas kaksi ruumista,
mutta yksi sielu.
Dóczy ei siis hidastellut, vaan antoi väelleen määräyksen haalia koko
tienoosta läheltä ja kaukaa täydellisiä kaunottaria. Sillä eihän niiden
välttämättömästi tarvinnut olla Szelistyestä. Olihan ongelman ratkaisu
perin selvä: jokainen Szelistyen nainen ei voinut olla kaunis, mutta
jokainen kaunis nainen voi olla Szelistyestä kotoisin.
»_Est modus in rebus_.»
Pian löydettiinkin Nagyszebenistä liinatukkainen leski.
Kaitselmus oli riistänyt häneltä puolison kaksi viikkoa kestäneen
avioliiton jälkeen. Mies oli ollut tavallinen suutari. Hänet oli
päästetty pinteestä, sillä hänen ei nyt enää tarvinnut saappaita
saumata; Jumala olkoon hänelle armollinen. Ja Dóczykin oli samalla
pelastettu, sillä hänellä oli nyt valmiina rakennuksen perustus.
Nainen oli häikäisevän kaunis ja vaaleaverinen. Hänellä oli hienot
pitkähköt kasvot, pehmeät ja valkoiset kuin lumi, lisäksi mitä
ihanimmat siniset silmät ja varsi kuin kauriin.
Dóczy lupasi hänelle talon ja kolme palstaa Szelistyestä, jos hän
muuttaisi sinne ja sitoutuisi lähtemään Budaan, mikä lopulta koituisi
hauskaksi helluntaihuvitteluksi.
Hän saisi kylpeä maidossa ja hunajassa. Kuningas antaisi hänelle
varmasti runsaasti lahjoja.
Kun kaunein vaaleaverinen nyt oli löydetty, antoi Dóczy määräyksen
prefektilleen, herra Paul Rostólle: »Ja nyt haettakoon, tummaverinen
kaunotar hänen rinnalleen.»
»Miltään ei ole helpompaa. Minun tarvitsee vain poiketa vuoron perään
valakkilaisiin kirkkoihin, kun juhla-asuinen naisväki on sunnuntaisin
koolla.»
Vanha Rostó ylpeili siitä, että hän oli asiantuntija naiskauneuden
alalla, ja kävi tosiaankin yhdestä valakkilaisesta kirkosta toiseen,
sillä kauniita naisia on haettava niistä.
Kaikella onkin oma paikkansa.
Näissä pienissä kirkoissa on itse neitsyt Mariakin muuttunut
tummaveriseksi.
Rostó löysikin sitten Marginenistä ihmeen kauniin tytön, joka olisi
omiaan lumoamaan kuninkaankin katseen, vuohipaimenen tyttären, nimeltä
Vuca. Hänen silmänsä olivat sysimustat ja loistivat kuin tähdet, tukka
pikimusta, ja kun sitä tarkasteli auringonpaisteessa, näytti siinä
olevan sininen välke kuin pääskysen siivessä. Hänen olivinvärisellä
hipiällään kukkivat ruusut, kuten sisäinen puna kuultaa kypsästä
persikasta.
Mutta ei ollut helppoa saada Vucaa Szelistyen asukkaaksi. Hänen
isänsä oli valakkilaisen voivodin maaorja, ja tyttö oli seuraavasta
pyhäimniesten päivästä merkitty kuuluvaksi tämän hoviin.
Senvuoksi oli nyt ryhdyttävä neuvottelemaan.
Voivodi vaati suoralta kädeltä paimenesta ja hänen tyttärestään kolme
täysveristä ratsua. Rostó antoikin ne hänelle avokätisesti.
»_Omne trinum perfectum_.»
Kolmanneksi oli nyt saatava nainen, jolla oli kastanjanruskeat hiukset.
Huhu kertoi sellaisesta, eräästä Anna Gergelystä, joka asui Málnásissa,
Háromszékin maakunnassa.
»Hankkikaa hänet itsellenne, herra Rostó, jos teissä on miestä!»
Kookasrakenteinen, voimakas nuori nainen, jolla oli uhkeat lanteet ja
ryhti kuin keisari Fredrikin keihäsmiehellä, mutta jalat pienet kuin
sokerileivosenkelillä ja suloiset kasteenraikkaat pikku kasvot.
Ah! Kuinka kaunis lienee ollutkaan äiti, joka oli synnyttänyt hänet!
Entä hänen ihanat pähkinänruskeat silmänsä ja pitkä tukka! Vahinko,
että orton-päähine sen peitti, sillä jos hän olisi päästänyt sen
hajalle olisi se ulottunut hänen nilkkoihinsa asti. — Puhuaksemme
jälleen silmistä, milloinkaan ei ole nähty pettävämpiä kuin ne. Kun
hän loi katseensa johonkuhun, olivat ne tummanvihreät; kun joku toinen
katsoi häntä silmiin, näyttivät ne tummansinisiltä.
Herra Paul Rostón kunnianhimo oli siinä määrin herännyt, että hän ei
levännyt ennenkuin oli saanut Ann Gergelynkin (kanoilla ja leivoksilla)
suostumaan Budan-matkaan.
Viikkoa ennen pääsiäistä he vihdoin voivat lähteä hyvin pyntättyinä,
nauhakoristeisilla hevosilla.
Herra prefekti itse saattoi naiset Budaan.
Dóczy ei saanut edes nähdä heitä.
»Älkää katsoko heihin, sillä niin totta kuin Jumala minua auttakoon,
ette lähetä kuninkaalle ainoatakaan heistä. — Noudattakaa neuvoani.»
Kaunottaretkin valmistautuivat niiden suurten elämysten varalle, jotka
heitä odottivat.
Maria Schramm ajatteli yhä sitä suurta lahjaa, jonka hän saisi
kuninkaalta, kuten sadussa sanotaan: »Valitse, tyttäreni, mikä silmääsi
ja sydäntäsi miellyttää!» ja kysyi saksilaiselta sielunpaimenelta
ujosti, mikä kuninkaan omistamista esineistä oli kallisarvoisin.
»Se, mitä hän pitää päässään suurissa juhlatilaisuuksissa.»
Vuca ei kysellyt mitään.
Hän oli yksinkertainen pikku olento. Hän osasi vain nauraa. Hän oli
mielissään, kun pääsisi kuninkaan eteen, näkisi paljon vieraita
seutuja, saisi kauniita uusia pukuja ja ajaa kuin linnanneiti kauniiden
hevosten vetämissä vaunuissa tiukujen soidessa. Matkalla hän saisi
lisäksi syödä jatkuvasti paistoksia ja leivoksia.
Voisiko maailmassa olla enää mitään ihanampaa?
Älykäs Anna Gergely neuvotteli ennen lähtöä isoisänsä kanssa, kuinka
hänen tulisi esiintyä kuninkaan hovissa ja hänen edessään.
Nokkela vanha veijari mietti kauan, ennenkuin vastasi.
»Syö vain, kun sinua pakotetaan, puhu vain, kun sinulta kysytään, ja
koska suuret herrat tekevät kaikki päinvastoin kuin tavalliset viisaat
ihmiset, tee sinäkin, typykkäinen, kaikki niin kuin et oikeastaan
haluaisi tehdä, päinvastoin kuin mitä tekisit, ellet olisi heidän
parissaan.»
Niin he sitten lähtivät hyvällä tuulella ja heidän takanaan
kuormavankkurit, joissa oli elintarpeita ja keittäjätär. Vankkureissa
oli kasarit, pannut ja vuodevehkeet. He panivat majatalon pystyyn minne
halusivat, useimmiten jonkun lähteen lähettyville. Ne nukkuivatkin
samassa teltassa. Siihen aikaan oli matkustaminen vielä huvittelua.
Poloinen herra Rostó tuumiskeli usein: »Voi, olisinpa kahtakymmentä
vuotta nuorempi!»
Täytyy myöntää, että he olivat näpsiä olentoja.
Herra Rostó huomasi lopulta, etteivät he niinkään kaihoten odottaneet
tuloa Budaan kuin viimeistä pysähdysasemaa, missä sitten aamulla
avattaisiin se iso vasikannahalla päällystetty arkku, joka vankkurien
pohjalla heloitti niin kauniin punaisena. Sinne oli pantu talteen
häikäisevät aarteet: uudet puvut, jotka he panisivat ylleen viimeisenä
aamuna matkatakseen niissä Budan linnaan. Oikeat taiteilijat olivat ne
valmistaneet Nagyszebenissä kallisarvoisista hienoista kankaista.
Mutta olipa siinä nähtävää, kun he pukeutuivat.
Herra Rostón pikku silmät revähtivät ihailusta suuriksi kuin paarman
silmät.
Maria Schramm sai pitkän, mustan, kamelinkarvaisen morit-nutun,
hopeasolkiset, tummansiniset kazabajkaliivit, niinikään hopeasolkiset
pikku kengät. Hänen kullanvaaleat hiuksensa peitti toiselta sivulta
csepesz-hilkka, joka kehysti kasvot puoliympyrään ja jonka poimut
ulottuivat olkapäälle asti.
Pikku Vuca pani ylleen maailman somimman katrinkaesiliinan. Solakan
vartalonsa ympärille hän kietoi hienosta keveästä kankaasta kudotun
vyöruusukkeen. Lisäksi vielä kauniit hopealankateosten tapaan
somistetut pienet anturakengät, joiden nauhat kiersivät siroja sääriä
polviin saakka.
Jos olisi täytynyt ratkaista, kuka heistä oli kaunein, olisi se tehnyt
ihmisen kaistapäiseksi!
Entä Anna Gergely sitten!
Ah, pyhä Maria ja Josef, kuinka kaunis hän oli! — Punakukallisessa
sinisessä hameessaan ja kahisevassa ripsuesiliinassaan, jonka toinen
syrjä oli viehättävän kiemailevasti käännetty. Siihen sopivat mainiosti
keltaisesta sahviaaminahasta tehdyt saappaat. Päähänsä hän oli kietonut
hunnulla varustetun ortonin.
Tänään tuskin tiedetään, mikä orton on.
Ne kauniit naiset, jotka muinoin niillä komeilivat, elävät nykypäivinä
enää vain kasveina. Mutta mitä sanonkaan »enää vain». Voisin yhtä
hyvällä syyllä sanoa »jälleen». Kasveina he elävät jälleen, ja luonto
panee jälleen niiden päähän kruunun — neitsytseppeleen — tai jonkun
muun kirjavan koristeen somistamaan heitä. — Heistä tuli tomua ja
tuhkaa, nyt he ovat vain kasveja, ja Jumala tietää, mitä heistä vielä
tulee — mutta tuskin enää naisia. — Vain he osaisivat elvyttää ortonin
uuteen elämään.
Orton ei muuten ole joutunut hautaan, sen näkee vieläkin, tosin vain
neljännen luokan naisten päässä, jossa se on vielä syvemmälle haudattu
kuin jos se olisi peittynyt viiden vuosisadan unhoon.
Ortonhan ei lopultakaan ole muuta kuin liina, jota käsityöläis-
ja talonpoikaisvaimot vielä tänäkin päivänä pitävät. Mutta kuten
turbaanikaan ei ole muuta kuin liina, kunnes sitomistapa sen tekee
turbaaniksi, niin tuli huivista vasta sitten orton, kun pää oli sen
sisällä.
Kuningas Matiaksen aikana käyttivät kaikki naiset Ortonia, kreivitär,
lukkarinemäntä ja talonpoikaisnainen — vain sitomistapa vaihteli.
Oi, orton, orton, sinä kielevin kaikista vaateparsista! Tuon vuosisadan
koko runollisuus asusti sinussa, sinä kadehdittava liinanen! Sinä
hengitit itseesi hiusten tuoksun ja ilmaisit paljon sellaista, mitä
nykyinen hattu salaa.
Ortonin sitomistavalla oli aina oma merkityksensä, paitsi ikään ja
mielialaan nähden. Sillä iän ja mielialan meidän alitamme naispukukin
ilmaisee, mutta orton lörpötteli vielä paljon muuta.
Keski-ikäinen emäntä sitoi sen omalla tavallaan, molemmat päät
riippumaan, sureva leski kietoi päät kaulan ympäri, ja ylimielinen
nuori nainen jälleen toisin; liina oli sidottu taakse hiussolmulle,
ja päät riippuivat vapaina. Jos orton oli painettu syvälle otsaan,
merkitsi se kieltäymystä: »Minua ei saa katsella.» Jos otsa oli
vapaa, tiedettiin, että sen kantajatar halusi miellyttää. Jos orton
oli huolimattomasti luisunut, niin että vähän tukkaa oli näkyvillä,
sanottiin: »Tässä olen, minä riudun!»
Sitten oli vielä värien kieli: »punainen orton, sininen orton,
keltainen orton. Jos leskellä oli pitsireunainen orton, tiesi se hyviä
myötäjäisiä.
Varallisuustasoa osoitti aine: palttina, taftisilkki tai silkkiharso;
viimeksimainittu oli sallittu vain aatelisnaisille, jotka suurissa
juhlatilaisuuksissa panivat ortonin tai csepesz-hilkan päälle vielä
hatun.
Mutta tällä kertaa olivat naisemme turhaan pyntänneet itsensä. Vanhan
Budan linnan (se oli jo sidoin vanha) pääportin luona sulkivat vartijat
heiltä tien.
»Mikä on asianne, hyvät naiset, kaunottaret?»